500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s