Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s