Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.