Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

Helsingin Sanomien matkasivuilla kirjoitettiin viime viikonloppuna Pietarin pienpanimobuumista ja Venäjän juomakulttuurin murroksesta. Pitkä pätkä tekstistä omistettiin historiallisesta portterista kehitetyn Russian imperial stout -oluttyylin tarinan kertaamiseen. Koska portteri ja stout ovat osa myös Suomen ja Helsingin oluthistoriaa, ajattelin, että olisi mukavaa, jos valtakunnan ykköslehti kertoisi historian oikein.

Imperial stout -historia tiivistetään artikkelissa käytännössä neljään pointtiin. Itse asiassa jokaisen kohdalla sisäinen punakynäni heilahti, tai ainakin aloin miettiä, tuliko vaiheet esitettyä ihan asianmukaisesti.

  • Pietari Suuri innostui brittiläisistä porttereista ja stouteista 1600-luvun lopussa, kun hän oli Lontoossa perehtymässä laivanrakennukseen.
  • Tummat ja vahvat alet kestivät monia muita oluttyyppejä paremmin Venäjän kylmää ilmastoa ja pitkiä kuljetusmatkoja, joten juomaperinne juurtui maahan.
  • Venäläiset oluenvalmistajat kehittivät lajityyppiä entistäkin vahvemmaksi sekä maultaan että alkoholipitoisuudeltaan ja loivat Russian imperial stoutin, johon tiettävästi Katariina Suurikin myöhemmin ihastui.
  • Neuvostoajan pula tykötarpeista lopetti stoutien valmistuksen lähes tyystin kymmeniksi vuosiksi, kun bolševikit yrittivät muuttaa maan olutkulttuuria saksalaistyylisten lager-oluiden suuntaan.

Ensimmäisen pointin ongelma taitaa olla se, ettei portteria ollut keksitty vielä 1600-luvun lopussa, kun Pietari kävi Englannissa. Sana esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1721. Stout oli olutta kuvaavana adjektiivina käytössä jo ennen portteria, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa vahvaa olutta – vaikkapa väriltään selvästi vaaleampaa. Sinänsä ainakin kahdensadan vuoden ajan ja ehkä kauemminkin stoutiksi on kutsuttu nimenomaan vahvaa portteria.

baltikaToisessa kohdassa voi olla totuuden siemen mutta siinä on myös hataraa ajattelua. Oluen ei tarvinnut olla kovin vahvaa kestääkseen pitkät kuljetusmatkat. India pale ale, jota jo 1700-luvulla vietiin Intiaan, oli vahvuudeltaan keskimäärin 6–6,5-prosenttista. Eli oluen ei tarvitse olla ainakaan niin vahvaa kuin imperial stout pärjätäkseen matkalla. En myöskään tiedä, onko oluen väristä apua kuljetuksessa. Tai haittaako kylmä ilmasto todella kuljetusta? Ainakin joidenkin olutkirjoittajien siteeraamat tarinat, joiden mukaan miedompi olut jäätyi Venäjälle vietäessä, ovat puppua.

Historiallisessa mielessä porttereita ja stouteja ei myöskään tuolloin kutsuttu koskaan sanalla ale vaan yksinomaan sanalla beer. Kokonaan toinen juttu on, että vahvoja ja tummia ale-oluita kyllä vietiin Itämeren satamiin jo ainakin 1700-luvulla, mutta ne eivät olleet porttereita tai stouteja.

Kolmannesta historiankohdasta en ole nähnyt mainintaa muualla. Portteri (tai stout) oli nimenomaan se oluttyyppi, jota venäläiset pitkään pitivät mahdottomana valmistaa itse Venäjällä. 1800-luvulla sitä kyllä tehtiin Pietarissa ja muuallakin, mutta tällöin Katariina Suuren kausi oli jo kaukana takanapäin. Miksi venäläiset olisivat tehneet siitä vahvempaa brittituotteisiin verrattuna? Brittien Itämerelle viemät oluet olivat joskus yli 10-prosenttisia ja erittäin tuhteja jo alun perinkin. Russian stout oli brittiläinen termi, jota käytettiin 1800-luvulla, kun tarkoitettiin Venäjälle vietävää brittiolutta. Russian imperial stout on 1900-luvun sana, sekin Brittein saarilla eikä Venäjällä lanseerattu.

Neljäs ajatus on tavallaan totta, mutta siitä voi saada väärän käsityksen. Se, mitä ”bolševikit” tietoisesti tekivät, on imperial-sanan käytön lopettaminen. Keisarillisia oluita ei Neuvostoliitossa ollut. Sen sijaan vahvoja porttereita oli, ja ne olivat ainakin parhaimmillaan täsmälleen samoja oluita kuin imperial stoutit yli 20° kantavierrevahvuudellaan. Niitä tehtiin Lvivissä, Tartossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla – ei toki välttämättä säännöllisesti eikä aina yhtä vahvoina kuin ennen. Sitä paitsi lähes kaikkien Euroopan maiden olutkulttuuri muuttui 1900-luvulla suosimaan saksalaistyylistä lageria, ja bolševikit tuskin olivat ensimmäisinä sitä aktiivisesti edistämässä.

* * * * *

En ole yleensä kovin innostunut nyppimään asiavirheitä muiden teksteistä, varsinkaan kirjoittajien, jotka eivät erityisesti edes esiinny juuri olutasiantuntijoina. Tässäkään tapauksessa en ole varmasti tehnyt sen enempää taustatyötä kuin HS:n artikkelin kirjoittaja. Olen lähinnä referoinut ylle joidenkin oluthistorioitsijoiden kirjoituksia, joiden tiedän tietävän paljon portterin menneisyydestä – erityisesti ehkä Martyn Cornellin (ks. täällä ja täällä). Luotan niihin kirjoittajiin, jotka osoittavat tuntevansa alkuperäistä 1700–1800-lukujen kirjallisuutta, mutta enhän minäkään ole tietysti yrittänyt itse tarkistaa heidän lähteitään.

Tämän postauksen tein pikemminkin siksi, että minua kiinnostaa oluthistoria ja sen käyttö. Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kirjoittajat – jotka siis nimenomaan esiintyvät olutviisaina – eivät vaivaudu hankkimaan mitään luotettavaa tietoa käyttöönsä ja sepittävät silti asiantuntijan elkein yksityiskohtaistakin fiktiivistä historiaa oluttyyleille. Nämä tiedot sitten leviävät muillekin verkkosivustoille ja painetuille sivuille, osin tahattomasti. Ja niitä voivat vuorostaan käyttää mediat, joiden periaatteessa pitäisi esittää luotettavaa tietoa. Olut on kansanjuoma tai fiilistelyjuoma, jonka ei ole kenties koettu tarvitsevan vakavaa, faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Tarinat ovat tärkeitä markkinoinnissa, mutta niiden ei pidä antaa peittää sitä, mitä panimoiden ja muun olutalan historiassa on todella tapahtunut. Niin viaton ja vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa kuin oluen historia ehkä onkin, tässä blogissa siihen suhtaudutaan vakavasti. Näin ollen jos löydät edellä esittämästäni portterihistorian kritiikistä virheitä tai ongelmia, vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa niistä kommenttikentässä.

2 kommenttia artikkeliin ”Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

  1. Asiaa paremmin tuntematta ajattelin kommentoida tuota kirjoituksesi neloskohtaa. Olisiko mahdollista, että mainitsemissasi Tartossa ja Lvivissä stout/porterkulttuuri säilyi siitä syystä, että ne liitettiin Neuvostoliittoon vasta toisen maailmansodan yhteydessä. Ne eivät siis joutuneet kokemaan neuvostovaltion hulluimpia aikoja 20- ja 30-luvuilla.

    Tykkää

    • Timo, mahdollisesti. Luin tätä NL-historiaa muistaakseni Pavel Jegorovin kirjoituksista ja joku moskovalainen portteripanimokin siellä vilahti. Hänen mukaansa 20-30-luvut eivät olleet tämän oluttyylin suhteen suurten mullistusten aikoja Neuvostoliitossa. Silti Lviv (Lwów) oli tosiaan puolalainen ja sitä ennen itävaltalainen kaupunki, joten olutkulttuuri oli vähintäänkin vahvempaa siellä kuin Venäjällä keskimäärin. Samoin Virossa oli A. Le Coqin perinteen ja muiden syiden takia varmasti erilainen tilanne kuin idempänä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s