Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Saariston Rengastie, kesäkuu 2021

Saariston Rengastie alkaa ja päättyy reittikuvauksensa mukaan Turun tuomiokirkolta, mutta tietä voi seurata kumpaan suuntaan tahansa. Itse lähdimme sunnuntaina Turun kohdalta vastapäivään eli pohjoiseen – eikä edes tuomiokirkolta vaan jo ohitustietä kohti Naantalin keskustaa. Moni on vinkannut, että vilkkaimpaan aikaan “väärään suuntaan” kulkeva reitti on vähemmän ruuhkainen kuin Turusta Paraisiin lähtevä yleisempi suunta. Reitti on merkitty molempiin suuntiin, ja kun itse toimin automatkoillamme aina kartanlukijana, sitä hommaa hyvät merkinnät helpottavat.

Ensimmäinen pysähdyksemme olikin Naantalin vierasvenesatamassa, jossa istahdimme Uuden Killan terassille. Sää oli paahteinen, joten valinta tehtiin varjoisten terassipöytien perusteella. Ravintolalla on nettipalstoilla vanhoja heikkoja arvioita, mutta nyt syöty nieriä tomaattihollandaisella oli oikein maukas ja vuohenjuustosalaatti samoin kelpo tavaraa. Olutvalikoiman laajuutta en ehtinyt tarkastaa: kuumimpina päivinä ensimmäinen refleksini on tilata iso tuoppi vaaleaa lageria, joka tässä tapauksessa oli maakunnan omaa Auraa.

Naantalissa teimme lounaan jälkeen vain pienen kierroksen vanhoissa puutalokortteleissa, jotka ovat viehättäviä kuten monissa rannikon pikkukaupungeissa. Sitten auton nokka kääntyi kohti Kustavia, josta oli tarkoitus nousta lauttaan kohti Iniötä, ensimmäistä yöpymispaikkaamme. Matkan varrella ainoa etukäteen suunniteltu pysähdys oli Louhisaaren kartanossa. Komea 1600-luvun kivilinna on tietysti Mannerheimin syntymäkoti ja arkkitehtuuriltaankin Suomessa poikkeuksellinen, joten ehdottomasti vierailun väärti. Museokaupassa selailin Louhisaaren linnan talousreseptit -kirjaa, jossa muun muassa selitettiin linnan muinainen tapa tehdä olutta tai sahtia. Kahvilasta ostimme mukaamme Louhisaaren juomaa, joka puolestaan on viinimarjanlehdillä maustettu sima.

Kun Rengastietä lähtee kiertämään pohjoisen kautta, ensimmäinen lauttayhteyden takana oleva saari on siis Iniö. Tai tarkemmin ottaen Jumo on ensimmäinen saari, ja siltä on vielä lyhyt lossimatka pääsaari Iniölandetille. Iniö oli yön yli pysähtymispaikkana oivallinen tapa päästä suoraan saariston eristyneeseen tunnelmaan ja rauhalliseen rytmiin. Majapaikkamme Villa Högbo – entinen Iniön kunnantalo – on hiljainen ja mukava bed and breakfast, jossa on maukas aamiainen.

Bruddalsvikenin pienen telakan rannasta löytyi yllättäen thairavintola, joka oli sunnuntai-iltana saaren harvoista ruokapaikoista pisimpään auki (klo 20:een). Vaalea Krušovice toimi ruokajuomana maukkaiden katkarapunuudelien kanssa, matkaseuralaisella Singha. On mahdollista, että valikoimassa oli jotain pienpanimo-oluttakin. Ainakin Iniön muissa ruokapaikoissa Leonellassa ja Café Gamla Bankenissa sellaisia on viime vuonna näköjään bongattu.

Thai-aterian jälkeen vuokrasimme pyörät ja ajelimme saarta melkein päästä päähän, ihailimme viilenevää iltaa ja nuuhkimme lehdokkien tuoksua. Kiipesimme myös luontopolkua Iniön pääsaaren korkeimmalle kohdalle, josta on hienot näkymät moneen suuntaan – ehdoton kohde varsinkin auringonlaskun aikaan. Aamulla ennen seuraaville saarille siirtymistä tarkastimme vielä Norrbyn sataman kyläkaupan sekä Iniön 1700-luvun lopussa rakennetun pienen kivikirkon.

Houtskarin ja Korppoon saaret ohitimme vähän nopeampaa tahtia, koska seuraava yöpymisemme oli vasta Nauvossa. Houtskarissa Näsbyn venesatamassa lounastimme Grillcafé Skagenissa, josta saa monenlaista kala- ja katkarapupainotteista murkinaa. Itse söin Skagenfickan, joka oli katkaravuilla ja emmentaljuustolla täytetty possun lehtipihvi. Mikäpä siinä! Juomana meni sininen Kukko Helles, mutta myös esimerkiksi Kimito Brewingin tuotteita olisi jääkaapissa ollut.

Maanteillä ja lautoilla pyörii tietysti paikallisten lisäksi ennen kaikkea Rengastien kiertäjiä – pyöräilijöitä ja autokuntia – mutta Skagenin tapaisissa etapeissa muistaa saariston palvelujen käyttäjiin kuuluvan myös kosolti erilaisia veneilijöitä. Vaikka olimme paikalla maanantaina ennen kaikkien kuuminta matkailusesonkia, ravintolan runsaat asiakaspaikat olivat hetkittäin lähes täynnä. Palvelu tosin pelasi todella nopeasti, ilmeisesti annokset oli viritelty niin, ettei kenenkään tarvitsisi myöhästyä seuraavasta lautasta.

Nauvoon saavuimme illaksi, ja tavoitteena oli majoittumisen jälkeen käydä syömässä keskustan vierasvenesatamassa ja sitten katsoa Belgian ja Suomen peli hotellihuoneessa. Huoneemme oli Stallbackenissa, joka on maatilan vanhaan kivinavettaan remontoitu moderni hotelli noin 4 km päässä Nauvon ytimestä. Vuokrasimme jälleen pyörät ja sotkimme niillä kirkolle. Huomattavasti tylsempiä pyöräilymaastoja kuin idyllisessä Iniössä! Stallbackenin ympäristö on kylläkin kaunista maaseutua ja Nauvon keskusta jälleen hauska merellinen paikka täynnä elämää, mutta välissä on lähinnä maantien vartta ja yllättävän mäkistä sellaista.

L’Escale Nauvon satamassa on klassinen ranskalaisesta keittiöstä inspiroitunut ravintola, jossa on myös paikallista väriä – esimerkiksi maanantai-iltana syömäni saariston ahvenet uusien perunoiden ja beurre blanc -kastikkeen kera. Ne olivat todella hyvät, ja matkaseuralainen kehui pippuripihviä konjakkikastikkeessa. Alkuruoan eli riimihärän kanssa nautin Kimito Brewingin Vienna Lagerin (5,5 %), joka on tyylilajissaan Suomen kärkeä. Tämän maltillisen makuisen punaruskean lagerin voisi julistaa saariston viralliseksi olueksi, ainakin siihen saakka kunnes Paraisten alueelle saadaan oma panimo (onkohan suunnitelmissa?). Kemiöläisiä oluita nimittäin saa varsin monesta paikasta myös näillä saarilla.

Jalkapallokatsomoomme hankimme juomia Nauvon K-marketista, jossa jälleen oli ainakin Kimiton tuotteita sekä Stallhagenia. Vinkkinä vain: myös pienemmän Korppoon keskustassa on saaristorantojen gourmet-ruokailujen valmisteluun viritetty marketti. Pallopelissä tietysti kävi niin kuin kävi – suomalaiskatsomoille pääasiassa kipeä isku, mutta koska Belgia on jo useammissa arvokisoissa ollut ykkössuosikkimme, tästä eteenpäin voikin keskittyä täysillä sen kannattamiseen.

Aamun valjettua kävimme katsomassa Nauvon kirkon ja Finbyn jatulintarhan. Jälkimmäiselle pääsee joko opastettua kävelyreittiä seuraamalla Nauvosta (reilu 2 km suuntaansa) tai jättämällä pyörän tai auton Norrstrandsvägenin ja Sellmovägenin risteyksen levennykseen. Tienristeyksen ja mystisen jatulintarhan välinen matka on vain sadan metrin mittainen mutta hyvin jyrkkää polkua, ja kun itse kapusimme sinne lähes 30 asteen helteessä, retken jälkeen oli päästävä saman tien uimaan. Tässä apuun tuli Framnäsin uimaranta Nauvon keskustan tuntumassa – aivan loistava paikka kuten kuvista ehkä näkyy.

Paraisten suuntaan ajaessamme pysähdyimme lounaalle Sattmarkin sillan kupeessa olevalle “kahvitorpalle”, jonka pihapiirissä on ollut jo muutaman vuoden myös trendikäs ravintolaterassi. Fish and chips oli tehty kuhasta, mikä jo sinänsä tuo globaalin pubiherkun lähemmäksi suomalaista sielunmaisemaa, mutta tämän lisäksi annos oli tartarkastikkeineen oikein hyvä. Jääkaapista löytyi Duvelin juhlaversio Duvel 6,66 (6,66 %), joka oli perus-Duveliin verrattuna kevyemmän kesäinen appelsiininkuorineen ja miedompine prosentteineen. Reseptissä oli kuutta humalaa, kuivahumalointia ja muuta kikkailua, mutta lopputulos oli yhtä kaikki mainiota Moortgat-laatua.

Keskustaa lähestyessämme kävimme vielä katsomassa mielenkiintoisen kotiseutumuseon, jossa korjattiin kuumimmassa kesähelteessä erään historiallisen torpan kattoa. Paraisten puutalokaupunginosan Vanhan Malmin katuja emme enää meinanneet jaksaa koluta kovin pitkään, kun lämpömittari tosiaan kolkutteli retken korkeimpia lukemia. Vetäydyimme keskiaikaisen kirkon viileyteen, ja siellä hengähdettyämme kävelimme kanavan vartta takaisin autolle. Seuraava etappi oli Turku, johon palataan vielä seuraavassa postauksessa hetkeksi.

Saariston Rengastietä on ainakin autoilevalle matkailijalle helppo tämän perusteella suositella, ja varmasti pyörälläkin sen kiertäminen onnistuu mukavasti. Lauttayhteyksiä taisi olla reitillä peräti seitsemän, joista kolme muutaman kerran päivässä liikennöiviä yhteysaluksia ja loput jatkuvasti suhaavia losseja. Kunkin matkapäivän aikataulut kannattaa suunnitella väljästi näiden ympärille, varsinkin kun jonoja kertyy lauttarantoihin hyvin helposti. Vaikka siis kiersimme reittiä vähemmän ruuhkaiseen suuntaan, saimme pariinkin kertaan jännittää mahtumistamme lautoille.

Erityisesti isoon tai merkittävään olutvalikoimaan erikoistuneita baareja ja ravintoloita ei saariston keskuskylissä taida vielä olla, mutta parin varsinaissuomalaisen pienpanimon ja ahvenanmaalaisen Stallhagenin tuotteita tosiaan näkyi yhtenään. Varsinkin isommilla saarilla on toki ravintoloita, jotka eivät meidän reitillemme mahtuneet, joten kommentteihin saa vinkata hyvistä olutpaikoista, joita tässä en ole maininnut. (Naantalin Mallasseppien myymälä on muuten vain parin kilometrin päässä Rengastieltä, Turusta toki löytyy kaikenlaista, ja niin poispäin.)

Mitäpä muuta? Pikkusaaria on tietysti Turun saaristossa tämän rengastien saarten lisäksi lukemattomia, ja joillekin niistä pääsee yhteysaluksilla, joten reitin voisi suorittaa paitsi lyhyempänä niin myös paljon pitempänä, sinne tänne poikkeillen. Rauhaa ja viileitä rantatuulia kannattaa haeskella, niitä on monilla saarilla tarjolla. Kulttuurivinkkejä löytyy lisää esimerkiksi täältä. Kirkoissa poikkesimme lähes joka paikkakunnalla, ja ne olivat keskenään yllättävän erilaisia: Houtskarin punaiseksi maalatusta 1700-luvun puukirkosta Nauvon kivikirkkoon, josta löytyi Suomen vanhin Raamattu ja erikoisia keskiaikaisia maalauksia kuten “Nauvon peikko”. Ja vaikka aivan ulkosaaristossa ei tällä reissulla käytykään, näidenkin saarten omalaatuinen tunnelma mannermaan pikkupaikkakuntiin verrattuna oli nytkin käsinkosketeltavissa – kotimaan eksotiikkaa parhaimmillaan, kun ulkomaillekaan ei ole pandemian vuoksi oikein asiaa.  

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Muinaiset twistillä: Jopen Many-Faced Got (BA) ja Mallaskuun braggotit

Gotlantilaiset tekevät gotlandsdrickaa tai “drickua”, se on heidän vastineensa sisä-Suomen sahdille tai Norjan maaseudun maltølille. Ruotsissa en ole koskaan gotlandsdrickaa juonut, Puolassa sen sijaan kerran olen, ja nyt hankin Alkosta pullollisen hollantilaispanimo Jopenin valmistamaa tuotetta nimeltä Many-Faced Got (10,5 %). Kyseessä ei ole Jopenin oluen perusversio vaan punaviinitynnyrissä kypsynyt erikoisuus.

Liekö punaviinin ansiota mutta ainakaan sahtimaiselle muinaisoluelle tämä ei tuoksu, pikemminkin belgialaiselle vahvalle oluelle kuten Dolle Brouwersin juhlaoluet. Maku on niitä rustiikkisempi, siinä ehkä pieni happamuus tuokin mieleen jotkut sahdit tai sahdinkaltaiset juomat. Viinitynnyrikypsytyksestä on jäänyt mukaan sherrymäisiä piirteitä.

On tässä sameassa, kypsän aprikoosin värisessä oluessa toki selkeitä yhtäläisyyksiä myös pohjoismaisiin muinaisoluihin, ehkä eniten muhkean hedelmäisessä mallaspohjassa. Katajanmarjaa on reseptissä mutta se ei tule mielestäni maussa paljonkaan läpi. Hiilihappoa on mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Perusvaikutelma on melko makea, mutta sitä tukee mausteinen, lakritsinen pohjavire. Ei hassumpi olut – eikä liian hienostunut Valhallan juominkeihin, sarvekkaasta kypärästä nautittuna.

* * * * *

Myös braggotia olen juonut tähän mennessä ainoastaan Puolassa – syynä se, että puolalaiset tekevät outoja historiallisia oluita paljon matalammalla kynnyksellä kuin esimerkiksi suomalaispanimot. Miksi niin? Ehkä markkina on meillä vain sen verran pienempi, tai ehkä kokeilunhalua hillitsee takaraivossa kolkuttava huoli siitä miten tuotteen saa tarjottua Alkon hakuun. Braggot on siis alun perin kelttiläinen hunajasimaa muistuttava juoma, jossa hunajan lisäksi myös ohramaltaan sokereita käytetään alkoholiksi.

Tällaista vahvaa mallassimaa on nyt tehnyt peräti kahtena eri versiona lapualainen Mallaskuu. Sekä maustamaton (siis pelkällä hunajalla maustettu) että mustaherukkaversio ovat nimeltään Torhammer, ja molemmat ovat 10-prosenttisia.

Ensin maistoon naturelli Torhammer Braggot. Panimo mainostaa, että oluen tuoksussa voi aistia hunajan kukkaisuutta ja maltaan keksimäistä aromia. En oikein löydä niitä, vaan tuoksu tuntuu lähinnä jotenkin metalliselta, epäolutmaiselta, ehkä sitten hunajan vaikutuksesta. Hunaja ei yleensä – ainakaan omasta mielestäni – auta oluiden raikkautta vaan joskus tukkii ne vahamaisella, vähän härskilläkin aromillaan ja maullaan.

En toisaalta oikein tiedä, millä kriteereillä braggoteja pitäisi arvioida, ehkä ei oluina ollenkaan. Hyvin olutmaisia ne kuitenkin ovat, ja on vaikea pidättäytyä sanomasta asioita, mitä samanvahvuisesta ja samantapaisesta oluesta sanoisi. Panimo korostaa Torhammerin makeutta, mutta minusta sokerit – olivatpa maltaasta tai hunajasta peräisin – ovat aika pitkälle palaneet pois. Muistan juoneeni sokerisempaakin braggotia, jopa aivan äkkimakeaa. Maussa on pientä hedelmäistä happamuutta ja hiivaisuuttakin, mutta myös herkullista hunajaa.

Aivan suosikkijuomiini mikään braggot ei tule välttämättä koskaan kuulumaan, mutta on ehdottomasti mielenkiintoista, että tätä tuhatvuotista kelttijuomaa kokeillaan nyt myös muinaisen sahtialueen tuntumassa.

Entä kun mallassimaan kaadetaan roppakaupalla mustaherukkamehua? Torhammer Blackcurrant Braggotin hyvä puoli on ehdottomasti se, että marjan makua ei tarvitse etsiä vaan se on kokonaisuudessa vahvasti etualalla. Mieleen tulee kir, tuo ranskalainen aperitiivi, jonka ainesosat ovat makea cassis-likööri ja kuiva burgundilainen valkoviini (tai kir royal -versiossa kuohuviini). Blackcurrant Braggotissa ei olla kuitenkaan makean mustaherukan äärellä, vaan marjamehu tuo juomaan pikemminkin happaman sävyn. Hapanoluesta ei sentään ole kysymys, mutta mitään helppoa makeaa lipittelyäkään ei ole luvassa.

Jos nyt joku on kiertänyt nämä pullot Alkossa liian outoina kaukaa, suosittelen testaamaan. Siinä on aina jotain jännää, kun muinaistyylisten oluiden (ja oluen kaltaisten juomien) kautta pääsee hetkeksi henkiseen yhteyteen menneiden vuosisatojen kanssa. Näitä ikivanhoja juomaperinteitä on moneen lähtöön, ja aika luontevasti useampiin niistä saa myös yhdisteltyä kaikkea mitä luonnosta löytyy – kuten Mallaskuu on tehnyt viinimarjoilla. Niinhän muinaiset eurooppalaiset monin paikoin tekivät.  

Kuva (runsten): Udo Schröter, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kirjoituksia kellarioluesta, osa 2: Pullot (Zoller, Autenrieder, Giesinger, Leikeim, Riegele)

Suomen supermarkettien – ja erikoiseriään markkinoivan Alkon – laajentuneen kellerbier-valikoiman ihmettely jatkuu. Viime viikon postauksessa oli mukana kolme tyylikkään moniväristä tölkkiä, nyt maistellaan perinteisempiä saksalaisia puolen litran pulloja. Niitä on päätynyt eri kaupoista viime viikkojen aikana jääkaappiini peräti viisi.

Pääosin nämä eivät ole frankenilaisia kellarioluita, oikeastaan yksi viidestä on siltä suunnalta. Zoller-Hof sijaitsee naapuriosavaltiossa Baden-Württembergissä. Autenriedin linnapanimo on suunnilleen Stuttgartin ja Münchenin puolessavälissä, ja Riegele samalla suunnalla Augsburgissa. Giesinger on Münchenissä. Leikeim sen sijaan on Frankenissa, Altenkunstadtin kylässä Bambergista koilliseen.

Tyylillisesti tällä kertaa testatut oluet voi raa’asti heitellä kahteen laariin. Zoller, Autenried ja Giesinger ovat vaaleankeltaista, keväisen raikasta kellarioluttyyliä (kuten viime postauksen Gelbvieh). Leikeim ja Riegele ovat pikemminkin kinuskin värisiä ja enemmän johonkin värilliseen maltaaseen kuten müncheniläiseen kallellaan.

Zoller-Zwickel (5,5 %) on nimensä puolesta zwickelbier, joka on kellarioluen lähisukulainen vaikkei välttämättä ihan sama asia (yrittäkääpä selittää minulle uskottavasti, mikä niiden ero käytännössä on). Samean keltainen olut muistuttaa saman näköisiä kellerbierejä myös tuoksultaan ja maultaan. Tuoksu on kukkainen ja melko raikas, mukana pientä kirpeyttä, maku viljainen, humalointi yrttimäistä. Hiivakin pysyy aisoissa.

Autenrieder Schlossbräu Kellerbier (5 %) on laajasti ottaen samaa kellarioluen alalajia, vähemmän raikas (voinee johtua pullon iästäkin), viljainen sekä tuoksultaan että maultaan, edellistä vähän hedelmäisempi. Vähän sitrusta on jälleen mukana, jauhoista mallasta, hiivaa ja ehkä jopa jotain kasvista – ruohoista humalaa ainakin. Ei hassumpi olut tämäkään, mutta paketti ei minusta pysy yhtä hyvin kasassa kuin Zollerilla.

Giesinger Bräu hyväksyttiin hiljattain seitsemäntenä Münchenin “virallisten” panimoiden joukkoon, joten sen oluita saa jatkossa myös Oktoberfestista, kunhan sellainen seuraavan kerran järjestetään. Panimo kutsuu Untergiesinger Erhellungia (5,3 %) lippulaivaoluekseen, ja vaikka etiketissä sitä ei kutsuta kellerbieriksi, heidän kotisivuiltaan tämä maininta löytyy. Varsin vaalean keltainen on tämäkin olut, tuoksu lähinnä maltainen, maussa kuitenkin raikkaan kukkaista, vähän sitruunaista särmää, joka on lähellä lipsahtaa siman puolelle. Sinne ei kuitenkaan eksytä. Humala ei tuo katkeruutta mutta pienen yrttimäisen lisän kuitenkin. Tämä on juotava ja miellyttävä olut, ja olisi hauska kokeilla, miten toimisi litran kolpakosta juhlateltassa.

Leikeim Kellerbier (4,9 %) on tosiaan värinsä puolesta pikemminkin Mahrs U:n linjoilla eli pienesti punaiseen vivahtaa ja aavistuksen tummemmalle maltaalle myös tuoksuu. Tämä jää näiden viiden oluen joukossa ehkä kauimmaksi siitä, mitä itse hyvältä kellarioluelta – ja vielä frankenilaiselta – toivoisin. Mallas on jotenkin tukkoisella tavalla maanläheinen, siinä on tupakkamainen tai pahvimainen sivumaku ja pientä kirpeyttä, eikä juuri ollenkaan tämänväriselle oluelle sopivia herkullisia karamellisävyjä. Sinänsä on mukavaa, että tummempiakin kellarioluita tehdään, ettei tyyli täysin pelkisty vaaleiden melko samantapaisten oluiden kavalkadiksi.   

Riegelen tuote kuuluu samaan astetta tummempaan kellarioluttyyliin, ja se taas erottuu viisikosta omaperäisen hiivavalintansa takia. Riegele Kellerbier (5 %) on nimittäin pantu brittiläisellä pintahiivalla (“eine spezielle Ale-Hefe eines befreundeten Brauers aus England”). Ilmeisesti tämä käy Saksan nykyisten olutlakien mukaan päinsä. Vehnämallastakin on mukana, en tiedä kuinka paljon. Ulkonäkö on kinuskikastikkeen värinen ja yhtä läpitunkemattoman samea, tuoksussa ja maussa on jonkin verran ale-maista hedelmäisyyttä ja vehnäoluen kirpeyttä. Hiivavetoista ja kuivahkoa meininkiä on kuitenkin tarjolla, ei mitään hefeweizenin banaanisuutta, ja kokonaisuus päättyy mietoon, aavistuksen katkeraan ja mausteiseen jälkimakuun.

* * * * *

Suodattamaton olut alkoi tulla Saksassa uudelleen muotiin 1980-luvulla, kuten tulin joulukalenteripostauksessani maininneeksi. Vehnäolut oli trendin harjalla. Vaikka kellarioluet olisivat voineet sinänsä levitä nopeastikin ympäri Etelä-Saksan, ei hyllystäni löytyvässä 2000-luvun puolessavälissä julkaistussa Good Beer Guide to Germany -kirjassa vielä mainittu näitä nyt testattuja oluita vielä lainkaan. Kyseiset panimot kuitenkin olivat olemassa (tosin Giesinger oli vasta perusteilla).

Ehkä kellerbier on tulevaisuuden laji. On siinä ehdottomasti enemmän mystiikkaa kuin perus-pilseissä ja helleseissä. Omaan makuuni nämä esimerkit olivat helposti lipiteltäviä, ei mihinkään äärielämyksiin tähtääviä oluita. Ne kuitenkin tarjoavat uuden lähestymiskulman sinänsä aika yhdenmukaisiin saksalaisiin lagereihin, ja usein tämä kulma on ihan mielenkiintoinen – jotain aivan muuta kuin samojen panimoiden suodatetut perusoluet. Parhaat onnistumiset osuivat tässä valikoimassa kellanvaaleisiin, raikkaisiin kevät- ja kesäkauden oluihin.