Ranskalaiset baltic porterit + pari jouluolutta

Vielä oli kaapin perukoilla muutama Sveitsistä ja Ranskasta joulukuussa tuotu olut, näistä viimeisistä kaksi on mannermaisia porttereita ja kaksi jouluoluita. Nekin vielä viikonloppuna testasin, joten saatiin loppuvuoden ”aktiivinen” varasto kulutettua loppuun. Uusi vuosi, uudet oluet. Ehkä Alkokin tuo taas jossain vaiheessa valikoimaansa joitain kiinnostavia uutuuksia, vaikka heidän jouluolutkautensa jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Panimomyymälät ja ruokakaupat tietysti tekevät jatkuvasti omaa juttuaan.

Näistä porttereista ensimmäisen valmistaja tuli jo mainittua aikaisemmassa postauksessa, jossa heiltä oli testissä tripel. Panimo on siis La Brasserie du Mont-Salève. Tämän tumman ranskalaisen oluen nimi on yksinkertaisesti Porter Baltique, siis oluttyylin nimi baltic porter vain ranskaksi käännettynä. Itse olen suomentanut sen usein itämerenportteriksi, ja niin toki ranskaksikin Itämeri on la mer Baltique. Prosentteja on 8 %.

Noista korkeammista prosenteista huolimatta Mont-Salèven vahva portteri on aika lailla monien kevyempien porttereiden oloinen, kahvin, suklaan ja paahteisen maltaan makuinen, samantapaisia elementtejä myös tuoksussa. Tyylin mukaisesti humalakatkeroa ei ole kauhean paljon. Miellyttävä ja hyvin tehty melko brittihenkinen portteri tämä Porter Baltique on, ja etikettien retrotyyli on myös visuaalisesti onnistunut.

Tässä oluessa ei siis ole varsinaisesti mitään ongelmaa, mutta ei se myöskään tarjoa mitään uutta tarttumapintaa baltic porter -kysymykseen – siis siihen miksi manner-Euroopan perinteiset portterit olisivat brittiläisistä esi-isistään erillinen oluttyyppi. Riittääkö se, jos jäljelle jää vain hiivojen ero, kun lopputulos on kaikilta aistittavilta piirteiltään samanlainen? Portteri on siis pintahiivaolut ja baltic porter tämän tulkinnan mukaan pohjahiivainen. On kuitenkin tunnettuja esimerkkejä, joissa tämäkään ei ole totta, esimerkiksi virolaisen Põhjalan Öö. Chris Pilkington panimolta kertoi joskus minulle, että Öö käy pintahiivalla mutta kylmässä lämpötilassa, ja sen jälkeen kypsyy nollassa asteessa. Pitäisikö eroa hakeakin enemmän mallas- ja humalapuolelta, jossa esimerkiksi Koff Porter ja Żywiec Porter suuntaavat brittiläisten raaka-aineiden sijaan Saksa–Böömi-akselille?

Sen sijaan toinen testatuista ranskalaisporttereista nyökkää manner-Euroopan ohella astetta enemmän myös Uuden maailman suuntaan. Cambier’n panimo on Croix-nimisessä kunnassa, joka on käytännössä Lillen esikaupunki. Tässäkin Baltic Porterissa on prosentteja 8 % mutta katkeruuden IBU-lukema peräti 50. Pullon etiketissä on mainittu humalalajike Tettnang (ei muita), joten humala voi siis olla saksalaistakin mutta sen tanakka määrä muistuttaa 2000-luvun amerikkalaisista tyyliversioinneista. Sinänsä kelpo olut vaikuttaisi olevan tämäkin, mutta korkea humalointiaste vähän peittää alleen muuta ja sopisi ehkä paremmin muhkeaan imperial stoutiin.

Sitten ensimmäinen jouluolut, se on peräisin Sainte-Cru-panimolta Colmarista. Heiltä maistoin Pariisissa myös mainion belgialaistyylisen hunajaoluen nimeltä Orange Mécanique. Rage Against Christmas (7 %) on sen sijaan punaruskea, tammilastuilla maustettu (”triple oak”) olut, joka tuoksuu kuitenkin enemmän entisaikojen karamellisille jenkki-ipoille kuin tammelle. Maku on mausteisen oloinen, karamellimaltainen, mutta siinä on vähän jotain kasvimaisen epämääräistä. Silti myös viskissä uitettujen tammilastujen maku tulee sinänsä tyylikkäästi mukaan. Humalapuolella on Columbusta ja Citraa mutta sen verran maltilla, että maussa edellämainitut tammijutut melkein jyräävät niiden ominaisuudet. Katkeruutta on vain vähän (20 IBU) ja reseptissä lisäksi kandisokeria, viljapuolella normaalin pale-maltaan lisäksi vehnää, caramunichia ja special W:tä.

Le Saut de l’Ange (8 %) on sveitsiläinen tummanruskea jouluolut Le Fou du Roi -panimolta eli Hovinarrilta. Tuoksu on aika lailla joulumausteinen ja maussa vaikutelma vain voimistuu. Etiketissä mainitaankin, että mukana on tähtianista, kanelia ja muskottia, eli jos niistä ei joulutunnelmaa irtoa niin ei mistään. Totuus on, että tästä oluesta on melko vaikea sanoa mitään noiden mausteiden ohi, sen verran ne valtaavat alaa maussa. Ei pohjaolut varmasti huono ole, mutta hieman hillitymmin ainakin itse hyödyntäisin maustehyllyä jopa joulun aikaan.

Advertisement

Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.   

Thornbridge & Double-Barrelled Wilder’s Folly – vahva mild

Harvoin näillä kilometreillä enää tulee vastaan oluttyylejä tai -kategorioita, joiden eläviin esimerkkeihin ei olisi jossain aikaisemmin törmännyt. Yksi tällainen oli tänään kuitenkin tarjolla Kalasataman Oluthuone Haavissa, nimittäin ”vahva mild ale”. Valmistaja Thornbridge on liittänyt olueen nimityksen ruby mild, jonka tyyppisiä oluita pari muuta brittipanimoa on tehnyt sikäläisittäin normaaliin 4–4,5 % vahvuuteen. Wilder’s Folly on siis vahvuudeltaan kuitenkin peräti 6,5 %.

Strong mild voi kuulostaa oksymoronilta, mutta se ei ole. Kuten Ron Pattinson ja muut oluthistorioitsijat ovat usein todenneet, ”mild” ei oluttyylin nimenä tarkoita (tai ainakaan ei alun perin tarkoittanut) alkoholipitoisuudeltaan mietoa olutta. Sana tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta, sellaista, jota ei ollut ennen tarjoilua varastoitu kuukausia tai vuosia tynnyreissä. Sen vastakohtaa eli pitkään varastoitua olutta kutsuttiin adjektiivilla stale, joka tarkoittaa nykykielessä pilalle vanhentunutta mutta oli entisaikoina neutraali sana tarkoituksella vanhennetulle oluelle. Kumpikin saattoi periaatteessa olla vaikka kuinka vahvaa, joskus yli 10-prosenttistakin – myös mild.

Väriltään Wilder’s Folly ei tuo ensimmäisenä mieleen rubiininpunaista, vaan se on baaritiskin varjoissa pikemminkin tumma olut, melkein musta. Valossa voi punertavaakin sävyä nähdä. Olut on hanasta laskettuna aika kylmää, joten tuoksukin on mieto, siinä kuitenkin marjoja ja tummaa mallasta. Maussa on suklaan ja tupakan muhevuutta, tummaa karamellia, paahdetta, vähän kalkin kireyttä ja runsaasti karhunvadelmaa. Tämä on mainio olut, ei makea tai pliisu – toisenkin voisi juoda. Vaikka tarjoilutapana ei tässä tapauksessa ollut cask, sitä muistuttavia brittiläisen kukkaisia tai marjaisia piirteitä oluessa silti oli.

Thornbridge kolkuttelee jo kohta 20 vuoden olemassaolon rajapyykkiä, ja se on tietysti ehtinyt aktiivisena panimona suoltaa sinä aikana jo satoja erilaisia oluita ulos Derbyshiren panimoltaan. Paljonhan näitä jatkuvasti Suomessakin nähdään, ja jos kaikki eivät jätäkään lähtemätöntä muistijälkeä, monen voi sanoa olleen myös täysosumia tai hyvää peruslaatua. Wilder’s Folly on 1700-luvulla rakennettu erikoisen muotoinen huvimaja Readingin lähellä, lähellä Double-Barrelled-panimoa, joka on ollut tekemässä tätä olutta Thornbridgen kollaboraattorina. Vahva mild on hyvä idea, koska yleisesti ottaen mild on parhaimmillaan cask-tarjoilussa, ja sen puutteessa hieman korkeampi alkoholiprosentti auttaa paikkaamaan muiden tarjoilutapojen aiheuttamia heikkouksia.

Ranskalaiset tripelit #2: Vendale Saint Roch ja O’Clock Side Effect

Toiset kaksi Ranskan-matkalta tuotua tripeliä pääsevät nyt maistoon. Edelliseen postaukseen olin onnistunut nappaamaan neljän satsista ne ”modernimmat” kaksi, siis enemmän amerikkalaisvetoisen craft beerin humalointi-ideologiaan nojaavat yksilöt. Nämä loput ovat ehkä astetta perinteisempiä.

Vendale (myös VNDL) on panimo Etelä-Ranskasta Montpellier’n metropolialueelta, ja sen tripel-olut Saint Roch (9 %) on edellisiin verrattuna aivan erilainen. Pikemminkin laadukkaiden vahvojen lagereiden kaltainen (vrt. esim. Budvar Reserve), kullanoranssi olut on nyt lasissa, ja humaloinnissa on käytetty brittiläistä East Kent Goldingsia. Aprikoosia, mantelia, kuivattua banaania löytyy mausta, ei tyypillisiä belgialaisten vaaleiden oluiden estereitä eikä ihmeemmin sikäläisten hiivojen mausteitakaan. Tämä voisi olla mukava olut sellaisenaan, mutta tässä vertailussa vähän jää hedelmäisempien uustripelien varjoon, kun kuitenkin aitojen belgialaistripelien puraisu – hiivaperäinen pippuri tai poltetun sokerin lämpö – puuttuu myös.

O’Clock Brewing -panimon Side Effect (9 %) on tyyliltään perinteisin näistä tripeleistä, kuten etiketissäkin kehutaan. Panimo on Pariisin lähiseudulla, kivenheiton päässä Versailles’n linnan puistosta, ja se on tehnyt kollaboraatio-olutta esimerkiksi Sori Brewingin kanssa. Side Effect on panimon omaa valikoimaa, ilmeisen hiiva- ja mallasvetoinen olut, mutta jos hiiva on belgialaista, se tuottaa hedelmien ja mausteiden efektejä, jotka tuovat lopputulosta lähelle tiettyjä humalavetoisempia juttuja. Väri on jälleen aprikoosin oranssi, ei pilsnerin vaalea. Aika tuhti olut, joka pitää otteessaan. Hiiva on varsinkin tuoksussa dominoiva, mutta maun puolella vaikutelma on melko linjakas ja hyvin tehty. Makeutta on jonkin verran ja sitä jää jälkimakuunkin.

Tästä neljän ranskalaisen tripelin sarjasta suosikkini taisi olla viimeinen eli Side Effect. Johtuuko suosio siitä, että se oli perinteisimmällä tavalla belgialaisen makuinen? Ehkä. Kaikissa neljässä oli kuitenkin hyvän käsityömäisen osaamisen merkkejä, joten täysiä pommeja ei tähän maistelusarjaan mahtunut, ja kaikissa oli jokin oma ideansa.

Ranskahan on panimoiden määrällä mitattuna nykyään Euroopan johtava maa noin 2 300 panimonsa voimalla. Näistä valtaosa on viime vuosina perustettuja nyrkkipajoja, ja tämän vuosikymmenen edetessä näemme, kuinka suuri osa osoittautuu elinkelpoisiksi. Täältä kyynisestä Pohjolasta käsin olisi helppo veikata, että joukossa on paljon tyhjää ilmaa ja haihattelua, mutta enpä toisaalta lähtisi myös kevyesti aliarvioimaankaan ranskalaisten suorituskykyä ja tahtotilaa, kun ruokaan ja juomaan liittyvästä elinkeinosta puhutaan.

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

Ysibaari uudenvuodenaattona & vegepasta limonello

Olimme viime lauantaina liikkeellä Punavuoressa lounasaikaan ja poikkesimme pitkästä aikaa tuttuun Cafe Bar No 9 -ravintolaan, jossa näytti tavallista väljemmältä. Yleensä paikka on ohi kulkiessa ollut aika täyden oloinen, eli suosiota on riittänyt, vaikka melko samalla konseptilla on jo 1990-luvulta lähtien menty. Nythän Ysille on perustettu sisarbaarejakin ainakin Tapiolaan ja Kallioon, jälkimmäinen siis nimeltään Bar 10.

Viereiseen pöytään kannettiin baarin klassikkoannosta Pollo Limonelloa, kanapastaa, jota saa halutessaan myös halloumijuustolla tai Kalliossa tofulla. Itse söimme bolognesepastan ja korianteriwokin, joissa oli ihan hyvä vanhan ajan tuulahdus – jotain ysärin trendiruokien ja mutkattoman kotiruoan väliltä. Olutvalikoima ei ollut laaja, mutta siinä oli muutama oivallinen valinta, kuten nyt vaikka Alppilaakson Helles. Matkaseuralainen oli pahoillaan, kun hänen Birra Morettinsa kaadettiin old school -kolpakkoon, eikä voinut larpata Etelä-Helsingin hipsteriä italolagerilla rehvastellen.

Alppilaakson Helles on yksi Maku Brewingin parhaista tuotteista, kuten ennenkin olen tainnut sanoa. Ei se isojen baijerilaismerkkien hellesiltä maistu, koska on suodattamaton ja humalaakin on luultavasti heitetty pataan eri valmistusvaiheissa enemmän tai toisilla tavoilla. Maltaat ovat pilsner, münchener ja Cara Pale, humalat Magnum, Hallertau Mittelfrüh ja Saaz. Vaikka panimon kuvauksen mukaan Alppilaakso on ”lempeän maltainen olut”, on tämä siis ruohoisen humalavetoinen enemmän craft-maisella tavalla kuin Saksan rivi-hellesit.

Limonellopastaa olemme tehneet kotioloissa Lyhyenä hetkenä -blogin ohjeella, paitsi että kananrintojen tilalla on käytetty Gold & Green Vegekuutioita. Yhdestä vegekuutiopaketista tulee helposti kolmisen annosta, riippuen keitetyn pastan määrästä. Omassa vegelimonellossamme korvasimme kuohukerman 10-prosenttisella ruokakermalla ja partaäijäjugurttikin oli rasvattominta mahdollista. Öljyllä paistettiin, ei voilla, ja kanafondin voinee korvata kasvisvastaavalla. Makuun nämä muutokset eivät minusta vaikuttaneet niin paljon, etteikö kevennettyä versiota tulisi tehtyä toistekin – varmasti sopii esimerkiksi tähän jouluähkyjen jälkeiseen aikaan.

Alkon jouluoluet 2022 (#5): Luostarin Talvipolku

Mitä tapahtui Munkintielle? Fiskarsin tummahko luostarihenkinen olut näyttää olevan hyvää vauhtia painumassa unholaan. Helsingissä sitä oli muistaakseni syksyllä vielä jossain baarissakin tarjolla, onkohan nyt enää ruukkikylän omissa ravintoloissakaan? Alkosta ja panimon verkkosivuilta olut on kadonnut – tosin korvautuakseen hyvin samantapaisella kausituotteella nimeltä Luostarin Talvipolku (6,7 %). Viimeksi mainittu on jo ainakin toista vuotta monopolin jouluolutkattauksessa.

Tänä jouluna testasin tämän oluen, joka viime vuonna jäi minulta väliin. Hyvässä tuoksussa on paahtunutta sokeria ja karamellimäistä mallasta, ehkä hiukan appelsiinimaista hedelmää. Maku on aika suoraviivainen ja koostuu pääasiassa kahdesta elementistä: suklainen, mutta myös ruisleipää muistuttava mallas ja sitruuna- tai appelsiiniliköörin tyyppinen hedelmä. Mitään vaikeampaa belgialaista hiivaisuutta tai mausteisuutta ei paljonkaan ole. Jälkimaussa on vähän humalan katkeroa, jonka kyljessä kenties pientä brandymäistä poltetta, alkoholiakin. Kaikki häilyy vähän brittiläisen tumman oluen ja belgialaisten luostarijuttujen välimaastossa. 

Fiskarsin (alun perin Rekolan) Panimo rakenteli muutama vuosi sitten valikoimansa vahvempaa päätyä belgialaistyylisten luostarioluiden varaan – oli Munkintie ja Paavin Polku. Nyt villihiiva- ja viinivaikutteinen funky-sarja tuntuu olevan etualalla, ja perinteisemmät dubbel– tai tripel-viritykset pelkistyvät oikeastaan ainakin panimon viestinnässä tähän kausituotteeseen Luostarin Talvipolkuun. Tietysti näkisin mielelläni yhden tällaisen perustason tumman alen ympärivuotisena – vaikka vähän vahvempanakin versiona – rakentamassa siltaa ruukkitoiminnan belgialaiseen historiaan, ja siinä ei välttämättä erikoisbakteereita tai viinirypäleitä tarvittaisi.    

Kuten siis olen varmaan ennenkin maininnut, entisen Pohjan pitäjän ruukeilla kuten raudanjalostuksessa muuallakin Ruotsin valtakunnassa toimi alkuaikoina lukuisia vallonitaustaisia ammattilaisia – nykyisen  Belgian alueelta tulleita. Niinpä Fiskars voisi pitää vakiovalikoimassaan tällaisen tumman belgialais-brittiläisen oluen ja nimetä sen vaikka Ruukkiolueksi. Tarinallinen yhteys Fiskarsin omaan historiaan olisi vahvempi kuin munkkiluostareihin, varsinkin kun olut ei edes ole niin ilmiselvä dubbel.

Nimittäin: olipa Talvipolku sama tai eri olut kuin Munkintie, se on hioutunut jo varsin hyväksi tummaksi olueksi, jolle toivoisi jatkuvaa saatavuutta ja tehokasta jakeluverkkoa, ei vähiten Alkon kautta kun Suomessa kerran ollaan. Käytännössä kuitenkin sitä luultavasti nähdään seuraavan kerran vasta ensi jouluna, toivottavasti ainakin silloin. (Kuva: Alko.)

Joulukuun kuvat 24/24: Pukki käy matkaan

Olutmaailma rauhoittuu joulun viettoon, ja Joulupukki lähti jo eilen napapiiriltä perinteiselle kierrokselleen. Delirium-jouluolutlasissa pukin pulkkaa kiskovat porojen sijasta Huyghen panimon markkinoinnista tutut vaaleanpunaiset norsut – tyypillinen belgialaisen sarjakuvamainen näky. Eiköhän elefanttienkin voimin saada joitakin lahjoja perille, ainakin makoisia olutlahjoja.

Muistakaa juhlia rauhallisesti ja tyylillä, mutta huolehtien kuitenkin siitä, ettei sahti joulupöydästä lopu. Tai sahdin puutteessa käyvät myös tummat tai vaaleammatkin jouluoluet, kunhan niissä on riittävästi vastusta kinkun sinapille ja laatikoiden mausteille. Kun aaton ohjelmasta on selviydytty, voikin vetäytyä sohvan nurkkaan vaikka hyvän olutkirjan seurassa. Olutkoira toivottaa kaikille lukijoille hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta!

Joulukuun kuvat 23/24: Pyvbar Choven

Tämä vuosi on ollut Ukrainan vuosi, ja lännen suuri sympatia puolustustaistelua käyvää maata kohtaan ollut omiaan herättämään uutta optimismia johonkin kansojen yhteishenkeen laajemminkin. Sodasta, sen käänteistä ja olosuhteista olutbloggarin on turha ruveta viisastelemaan, sen muut tekevät paremmin ja aihe on tähän yhteyteen liian raskas. Ensi yönä tulee kuluneeksi kymmenen kuukautta siitä, kun Venäjän tankit ensi kertaa vyöryivät rajan yli.

Löysin valokuva-arkistojani läpikäydessä neljän vuoden takaisia kuvia Lvivistä, ja tähän postaukseen valittu Choven-baarin kuva välittäköön – jos ei muuta niin baaritunnelmaa eurooppalaisesta vanhastakaupungista, joka sinä kesänä oli vahvasti matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka Krimin valtaus oli jo muutaman vuoden takainen tosiasia, vielä ei tiedetty, miten tämä sotavuosi tulisi rikkomaan elämänmenoa myös kaukana rintamilta sijaitsevissa Länsi-Ukrainan kaupungeissa.

Olimme ajaneet Lviviin Puolasta. Kaupungin keskustan pääreiteillä köröttelimme hieman eksyksissä hotellia etsimässä, vaikka saimme puhelimesta Google-kartankin näkymään. Muutamalla yksisuuntaisella kadulla pompittiin mukulakivillä. Auton stereoissa soi Leevi and the Leavingsin levy, ja kun Unelmia ja toimistohommia käynnistyi toiseen kertaan, piti myöntää pyörineensä samoja ympyröitä jo aika pitkään. Epätoivo hellitti, kun oikea aukio lopulta löytyi ja sieltä wieniläistyylinen hotellirakennus.

Komea Hotel Chopin muistutti omalta osaltaan siitä, että ennen kuin Lvivistä tuli maailmansotien välissä jälleen puolalainen Lwów, kaupunki oli 1800-luvulla Itävallan Lemberg. Suuri osa laajan keskusta-alueen rakennuskannasta on tavalla tai toisella tuota keisarillista perintöä, hienoa vaikka osin kunnostamatonta. Keskustori Rynok oli tietenkin komea, ja esimerkiksi Virmenska eli Armeniankatu oli tunnelmallinen.

Pravda Beer Theatre on olutfanille Rynok-aukion ykkösnähtävyys. Pravda-panimon tuotevalikoimassa oli jo silloin poliittisia sävyjä: Trump-, Trudeau- ja Frau Ribbentrop -nimiset oluet löytyivät listoilta. Myös Putin Huylo oli jo mukana, ja sen juuret ilmeisesti juonsivat vuoteen 2014. Oma terassijuomani Lvivissä oli belgialaistyylinen mieto pale ale nimeltä Chief Poking Fire, joka vaikutti tuoreelta ja hyvin tehdyltä. Pravdan oluentekijöillä on yhteyksiä Belgiaan. Matkaseuralainen joi Trudeau’n, joka oli jonkinlainen IPA, hyvä sekin.

Lvivissä käsityöoluen voittokulku ei ollut ehkä edennyt vielä niin pitkälle kuin Puolan isoimmissa kaupungeissa. Virmenska-kadun varrelta löytyi kuitenkin kuvassa näkyvä Човен (Choven), joka on kaikki standardit täyttävä craft beer -baari. Hanassa oli Põhjalan panimoa Virosta, Pravdaa Lvivista, ja muista ukrainalaisista ainakin kiovalaiset Varvar ja Fusion Crew sekä Lucky Men Brewing Dniprosta, KF Brewing Zaporižžjasta, Black Snake Harkovasta ja Odd Brew Odessasta.

Helsingin Sanomien tämän viikon reportaasissa kerrottiin selviytymistarinoita Ukrainasta, ja jutussa mainittiin muun muassa, että Pravdassa – kaikista maailman olutpaikoista – on vietetty viime viikkoina peräti olutfestivaalia. Tämä siis kaupungissa, jossa sähkökatkot ja energian riittämättömyys ovat tänä talvena jokapäiväinen riesa, ja ravintoloiden toiminta perustuu omiin varavirtalähteisiin. Yritteliäisyys luo osaltaan toivoa paremmasta huomisesta, ja sen hengen tunnistan jo omalta neljän vuoden takaiselta käynniltämme.

Joulukuun kuvat 22/24: Markkinat

Viikonloppuna kirjoittelin ennakkoluulosta ja ylpeydestä: siitä, kun jotain paikkaa on epämääräisten ennakko-oletusten perusteella melkeinpä vältellyt ja sitten se osoittautuukin niin hyväksi, että sitä kohtaan tuntee suorastaan ylpeyttä. Tänään tällaisen miedon tunnekuohun aiheuttivat Helsingin Tuomaanmarkkinat, kaupungin virallinen joulutori siis.

Miksiköhän Tuomaanmarkkinat eivät ole aikaisemmin houkutelleet, muuten kuin kävelemään jossain räntäsateessa nopeasti läpi ja hymähtelemään muutamalle kivannäköiselle käsityöläiskojulle? Olen ainakin ennen ajatellut, että Senaatintori on turhan virallisen oloinen miljöö tällaiselle mökkikylälle. Enkä ole erityisemmin syttynyt näille Helsingin mökeillekään, jotka ovat seisseet pastellinsävyisinä jotenkin protestanttisen ylisuorissa riveissään. Jos jotain alppikylän tunnelmaa haetaan, pitäisikö sitä tehdä vielä vähän folkloristisemmalla tyylillä?

Ehkei tarvitse, koska kun Tuomaan mökkikylän tunnelmaan kerran solahtaa, ainakin illansuun hämärässä se vetäisee kävijän yllättävän nopeasti imuunsa. Yliopiston ja senaatin linnat sulavat jouluvalaistuksessa valtiollisesta ylhäisyydestään hilpeän toritunnelman taustamaisemaksi, johon kaupungin puolen Vanha Raatihuone ja muut porvaristalot jo muutenkin solahtavat paremmin. Sitä ehkä voi vielä alleviivata, että glögillä tai muulla alkoholilla ei ollut tähän tunnelman kohoamiseen suoranaista osuutta, koska olin kovasti innoissani Tuomaanmarkkinoista jo ruokaa jonottaessani – pienet glögimukit joimme vasta myöhemmin.

Hyvän näköisiä ruokakojuja osui tänä vuonna silmiin edellistä markkinakäyntiä enemmän, ja tällä varmasti oli ratkaisevakin osa positiivisen kokemuksen syntymisessä. Viihtyminenhän on joulutorin tarkoitus – ainakin etelämpänä manner-Euroopassa – ja se vaatii tunnelman ja käsityökojujen lisäksi hyviä, helppoja naposteltavia ja talveen sopivia torijuomia. Tietysti myös istuma- ja seisomapaikkoja, joilla näitä voi nauttia.

Oma ruokavalintani oli maukas Pork Pastrami Sandwich täytettyihin voileipiin erikoistuneen Sandwich Clubin kojulta. Sandwich Club piti aivan viime viikkoihin saakka myös kiinteää ravintolatilaa Torikortteleissa, ja nyt odotellaan porukan seuraavia siirtoja. Oluen ystäville Sandwich Clubin operaatio tarjosi Kukon lageria ja IPAa. Muiltakin ruokamyyjiltä oli saatavissa oluita, ei ehkä mitään valtavan omaperäistä tai uutta, mutta ei myöskään pelkkää kotimaista bulkkia. Baijerilaisella ruokateltalla näytti olevan Radebergerin pilsneriä, jollain toisella muonittajalla oli Morettin lageria. Tämä ei ole välttämättä koko totuus markkinoiden oluttarjonnasta, mutta nämä tuli tänä iltana bongattua.

Tästä postauksesta ei ole mitään hyötyä kellekään, joka on koko joulukuun harkinnut markkinoilla käyntiä mutta ei ole saanut aikaan – tapahtuma nimittäin päättyi tänä iltana. Jos ensi vuoden Tuomaanmarkkinat ovat tarjonnaltaan samaa tai parempaa tasoa, voin suositella pistäytymistä Senaatintorin adventinajan tunnelmassa.