Kuka päättää puolestasi, mikä olut on hyvää? (Sessio #10)

Epäiletkö koskaan, ymmärtävätkö oluesta kirjoittavat ja sitä arvioivat ihmiset oikeastaan maistamistaan tuotteista mitään? Ovatko bloggaajalle kaikki oluet miellyttäviä tuttavuuksia, jotka maistuvat takkatulen ääressä ja näyttävät hyvältä kuvassa? Onko reittaajan tuomio liian monesta uutuudesta yliolkainen “meh” tai “okay but nothing special”? Luotatko Pirkko Liinamaahan vai Klaus Järviseen vai et kumpaankaan?

Pilsner Urquell 0 pistettä – persoonallista makua vierastettiin

Anikó Lehtisen julistamaan kymmenenteen Sessio-yhteispostaukseen valikoitui aiheeksi “oluen laatu”. Aiheessa on paljon ulottuvuuksia, mutta aion itse käsitellä sitä pelkästään oluiden arvioinnin näkökulmasta, olutarvioiden kuluttajana. Puhun siis ylipäätään olutkritiikistä, jota arvostelijat niin perinteisissä medioissa kuin blogeissa tai reittaussivustoilla ja -sovelluksissa tuottavat – jälkimmäisissä tuhansia arvioita päivässä. Oluen tasoa tai laatua mitataan näissäkin, ja sitä lähestytään erilaisilla mittareilla.

Olutkritiikkiä on tehty varmasti kauemmin kuin nykyajasta katsoen voisi kuvitella. Välineitä siihen oli ennen vähemmän, varsinkin aikoina jolloin sen mahdollisia laatijoitakin – alan ammattilaisia ja harrastajia – oli paljon harvemmassa kuin nyt. Tyypillisin muoto oli sanomalehteen tai alan julkaisuun kirjoittavan asiantuntijan sanallinen tuomio, ehkä pisteillä tai tähdillä ryyditettynä. Nyt numeroiden näppäily puhelimella taitaa olla perustapaus.

Kuitenkin olut laatujuomana oli pitkään lapsipuolen asemassa verrattuna esimerkiksi viineihin. Lager-monokulttuurin vallitessa olutkritiikin mielekkyys ei ehkä edes pälkähtänyt päähän, ja olutala itsekin puhui mieluiten panimoteknisestä laadusta. Monessa idea oluiden arvioimisesta viinien tapaan herätti korkeintaan hilpeyttä, kuten Uuno Turhapuron ruotiessa pihaan saapuneen olutkuorman laatua (selevästi vuoten seittenkaks ohrasatova, sanoisin että ohra on Siilinjärven länsiosasta…). Sana “tasalaatuinen” oli muuten jostain putkahtanut Uunonkin sanavarastoon.

Ruokatoimittaja Eeva Salonen kiteytti yleisen oluttietoisuuden puutteen kohtuullisen hyvin Hesarissa toukokuussa 1986: “Oluen olemuksesta tiedetään meillä Suomessa vähän. Kun meikäläinen saa eteensä tuopillisen kullankellertävää kuohuvaa, ei siinä tilanteessa juuri tulla ajatelleeksi, mitä oikeastaan juodaan”. Tämä lausuma löytyy lehden artikkelista, jossa asiantuntijaraati myös arvioi neljä ulkomaista tuontiolutuutuutta ja niiden rinnalla neljä kotimaista A-olutta.kriitikkopng

Kotimaiset oluet Amiraali, Lahden A, Koff A ja Lapin Kulta Export voittivat raadin valinnoissa ulkomaiset pisteillä 7–3, kun jokainen jäsen sai asettaa omat suosikkinsa ensimmäiselle ja toiselle sijalle. Heineken, Kronenbourg ja Beck’s saivat silti yhden kärkisijan kukin, kun taas Pilsner Urquell jäi nollille eli ilman ykkös-, kakkos- tai edes kolmossijoja. Kaksi maistajista jätti Urkin jumboksi. Raadin jälkikeskustelussa oli ihmetelty tämän pilsnerin suosiota maailmalla, eivätkä maistajat arvostaneet sen persoonallista makua.

Tästä näkyy aika selvästi yksi olutkritiikin tyypillinen piirre: sitä tehdään aina ajasta, paikasta ja vallitsevista mieltymyksistä käsin. Tietenkin hyvä kriitikko pitää päänsä myös silloin, kun oma mielipide eroaa muodeista. Tuossa vuoden 1986 HS-raadissakin oli mukana ison panimon tutkimus- ja kehityspäällikkö, maan johtavan lehden ruokatoimittaja ja kolme hotelli- ja ravintola-alan yritysjohtajaa, eli tietoa ja asiantuntemusta pitäisi löytyä.

Raadissa tosin oli todettu myös, että “monelle oluen ystävälle Pilsner Urquell nostaa mieleen kaihoisia lomamuistoja Keski-Euroopasta”. Kaihon painoarvo ei kuitenkaan ollut suuri. Kotimaiset oluet pääasiassa tunnistettiin sokkomaistelussa kotimaisiksi ja niistä pidettiin. Kukapa karvoistaan toisaalta pääsee? Minäkin katson toki tämän raadin näkemyksiä oman tietoni pohjalta, eikä minulla ole esimerkiksi kokemusta vuoden 1986 Urquellista ja sen laadusta.

Kriitikkohan kuoli jo

Ennen vanhaan sanomalehtien kirjallisuus-, viini-, ruoka-, kuvataide-, elokuva- tai musiikkikriitikot kertoivat, mikä on hyvää ja mikä ei. Se, mistä sinä pidät, ei välttämättä ollut sama asia kuin mistä sinun olisi hyvä pitää. Populaarin ja korkean välinen hierarkia oli kyllä jo murtunut tai murtumassa, mutta silti esimerkiksi mustavalkoinen taide-elokuva oli mustavalkoinen taide-elokuva ja Uuno oli Uuno.

Sitten internet antoi kaduntallaajan mielipiteille äänen ja oikeutuksen. Tuli uudenlaisia asetelmia: amerikkalaisen laatulehden filmikriitikko haukkui supersankarielokuvan, ja elokuvan fanit lyttäsivät tappouhkausten saattelemana sosiaalisessa mediassa hänen uransa, persoonansa ja koko ammattikuntansa. Tällaisen myrskyn silmään joutuva ammattikriitikko ei välttämättä enää vain myhäile kansanjoukkojen ymmärtämättömyydelle vaan saattaa alkaa vakavasti harkita alan vaihtoa.

Kuvaannollisesti kriitikon kuolemasta on puhuttu pitkään, ja tappajina ovat miljoonapäiset massat rikoskumppaneinaan digitalisaatio ja lehtialan murros.  Somemöly on yksi asia, mutta ammattikriitikon valta-asemaa ovat myös jo jonkin aikaa nakertaneet nuo ”vakavasti otettavat amatöörit”, eli me bloggaajat. Blogien kirjo on tietenkin moninainen; osalla on kovat laatukriteerit ja tavoitteet korkealla, toisilla taas harrastamisen palo korvaa pahimmat osaamisen puutteet.

Mitä kaupallisempi tuote, sen todennäköisemmin internet tarjoaa siitä puoliammattilaisten lisäksi myös todellisia vertaiskritiikkejä. Elokuvat ja kirjat on tähditetty Amazonissa toisten käyttäjien kirjoittamien arvioiden perusteella. Sama pätee ravintoloihin TripAdvisorissa ja muihin palveluihin muilla sivustoilla. Nettikauppojen algoritmit ehdottavat sinulle lisäksi tulevia ostoksia. Suosittelutalous kiteytyy sanoihin ”jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös näistä”.

Ihmiset luottavat siis nyt suurten kuluttajajoukkojen tai esimerkiksi ihailemiensa julkkisten suosituksiin. Niin sanottujen oikeiden kriitikoiden arviot eivät ehkä osu edes heidän silmiinsä ilman, että tilaa kallista laatulehteä. Mitä tästä voi seurata?

Jos suosittelutalous pelaa niin kuin pelätään, enää ei tehdä todellisia löytöjä (”en olisi ikinä uskonut, että pidän näin paljon tästä levystä”) mutta ei myöskään koeta pettymyksiä (”kriitikko antoi filmille viisi tähteä, mutta minun makuuni tämä ei vain osu”). Suosittelutalous käperryttää ihmiset ikään kuin omiin henkilökohtaisiin genreihinsä, ja jopa sen kapean mukavuusalueen sisältö muuttuu yhä homogeenisemmaksi.

Kuka antaa laatuleiman oluelle?

Oluen yleisen arvostuksen nousu on osunut juuri ajanjaksoon, jolloin kriitikoiden asema on laajemminkin muuttunut. Niinpä perinteisiä olutkriitikoita ei ole tarvinnut pudottaa jalustoilta, koska jumalan asemaan kohonneita sellaisia ei internetiä edeltävässä printtimaailmassa monia ollut. Tai jos olikin, untotikkasia tai michaeljacksoneita, he olivat aktiivisia myös harrastajien pienjulkaisuissa.

Olutharrastamisen laajuus ja kirjo on kuitenkin varsinkin 2000-luvulla kasvanut niin paljon, että aktiivisille harrastajille esimerkiksi lehtien perinteiset olutraadit vaikuttavat melkoisilta pintaraapaisuilta. Syvällinen ymmärrys löytyy netin olutjulkaisujen, keskustelupalstojen ja some-ryhmien maailmasta.

Eli asian ytimeen: ketä minä uskon, kun haluan saada selville, onko jokin olut hyvää? Vaihtoehtoja tulee äkkiä mieleen puolen tusinaa. Monelle harrastajalle ainoakin kritiikin lähde on varmasti tällä hetkellä vertaisarvioijien antamat pisteet esimerkiksi Untappdissa tai Ratebeerissä. Mutta muitakin on runsaasti. Sanomalehtien raadit tai olutlehtien olutarviot. Olutkirjat. Olutblogit ja amatöörien tai ammattilaisten podcastit. Harrastusryhmät. Keskustelut olutfoorumeilla ja some-kanavilla. Ja niin edelleen.

Hyvä olutkritiikki – kuten hyvä viini-, elokuva- tai kirjallisuuskritiikkikin – edellyttää arvioijalta tarkkojen havainnointikykyjen lisäksi tietoa. Ei sillä etteivät aistihavainnot olisi tärkeitä. Jos olut on pilaantunut, se on kyettävä huomaamaan heti kärkeen, ja usein sen havaitsee jo tuoksusta. Sitten tehdään silmämääräisiä huomioita esimerkiksi väristä ja vaahdosta, ja lähdetään erittelemään suutuntumaa ja makua. Mutta tämän kaiken lisäksi olut pitää vielä osata suhteuttaa kulttuuriseen taustaansa: siihen, mitä oluen tyylistä, tekijästä ja ehkä myös kotialueesta tiedetään.

Jos olut on hapanta, onko se sitä tarkoituksella vai tekijän taitamattomuuden vuoksi? Onko panimo valmistanut aikaisemmin samanlaista olutta vai onko tämä uusi aluevaltaus? Onko olut tekijänsä tuotteiden joukossa poikkeuksellisen onnistunut vai heikko suoritus? Jos olut on sellaista miksi tekijä on sen tarkoittanut, rikotaanko oluttyylin rajoja vai sijoitutaanko keskelle tyylillistä “karsinaa”? Noudattaako se kotiseutunsa historiallisia perinteitä vai muualta tuotuja muotivirtauksia?

Kaikkiin lyhyisiin olutarvioihin tätä taustatietoa ei tietysti mahdu – ei ole ennenkään mahtunut. Näppituntumalta ymmärrys jää kuitenkin helpoimmin ohueksi, jos seuraa vain toisten täppääjien ja reittaajien edesottamuksia. Lehtien arvioijilla ja pitkän linjan bloggaajilla on yleensä enemmän tietoa kuin keskivertoreittaajalla, ja median luonteeseen sopii tiedon jakaminen hieman pitemmässä merkkimäärässä. Olutkirja taas on jo usein niin pitkälle toimitettu kooste, että siitä saa asiantuntevan kuvan esimerkiksi kokonaisen maan olutkulttuurista ja mielenkiintoisista oluista.

Jos itse haluan tietää, kannattaako jotakin olutta hankkia, turvaudun tietenkin mielelläni luotettuihin tahoihin. Esimerkiksi Ratebeeriä tulee kyllä käytettyä, varsinkin jos kyse on harvinaisesta oluesta tai jostakin oudosta maasta. Ratebeeriin en silti koskaan täysin luota, koska reittaajamassojen pisteet painottuvat turhan paljon amerikkalaisiin arvostuksiin ja vakiintuneisiin “hyviin oluihin”. Mieluummin kuin kaikkien pisteyttäjien keskiarvoa, kuuntelen yksittäisiä olutkonkareita, jos heidän näkemyksiään on jossain tarjolla.

Olutkirjat ovat hyödyllisiä joissakin tapauksissa, esimerkiksi Tim Webbin Good Beer Guidet Belgiaan mennessä. Niitä lukiessa voi olla varma, että kirjoittajalla on useamman vuosikymmenen kokemus belgialaisista oluista ja olutkulttuurista.  Kuuntelen myös herkällä korvalla sellaisia olutbloggaajia tai -toimittajia, joiden tiedän tuntevan perinpohjaisesti sen aiheen tai ne oluet, joista kirjoittavat.

Ihanteellinen olutauktoriteettini olisi ehkä elokuvamaailmasta tutun Rotten Tomatoesin tyyppinen kriitikoiden konsensus – ehkä vielä sillä erotuksella, että saisin itse napsia siihen hyviksi tietämieni arvioijien pisteet, olipa ne esitetty millä foorumilla tahansa. Sanallisilla arvioilla voisi sitten syventää ymmärrystä. Onhan reittauspalveluissa mahdollista esimerkiksi katsoakin eniten arvioita antaneiden käyttäjien pisteet. Olennaisinta olisi kuitenkin ohittaa paitsi vähän aikaa harrastaneiden, myös liian yksipuolisesti fanittavien arviot. Ainakin osalla valitsemistani neuvojista olisi sittenkin hyvä olla erilainen olutmaku kuin omani.

Olisiko virtuaaliselle viisaiden neuvostolle tilausta? Koska arviot ovat hajautuneet moniin medioihin eri verkkopalveluissa ja printissä, laajaa koontia valikoitujen asiantuntijoiden näkemyksistä ei tuosta vain irtoa. Pitkälle räätälöitävä palvelu merkitsisi myös helposti maksullisuutta. Mielenkiintoista kyllä, tarve valistuneille näkemyksille on minunkin kaltaisellani melko kokeneella olutihmisellä sen verran kova, että voisin tasapainoisista ja perustelluista näkemyksistä jotain maksaakin. Vanha totuus, että elämä on liian lyhyt huonon oluen juomiseen – ainakaan liian usein – pitää kyllä paikkansa.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat 29.5.1986. “Kotimainen olut erottuu vieraista”.

McDonald, Ronan. 2009. The Death of the Critic. Bloomsbury, Lontoo.

Mainokset

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Laajan valikoiman harha: kaksi näkökulmaa

Nappasin käsitteen ”laajan valikoiman harha” (illusion of choice) Josh Noelilta, joka kirjoitti siitä nettisivuillaan muutama päivä sitten. Noel on kirjan Barrel-Aged Stout and Selling Out tekijä. Tuossa teoksessa hän käsittelee laajemmin sitä, miten käsityöoluesta tuli Amerikassa niin iso bisnes, että megapanimot kuten AB-InBev päätyivät uppoutumaan siihen ja päivittämään omaa tuotesalkkuaan ostamillaan craft-oluilla.

Näkökulma #1: Iso yrittää näyttää monelta pieneltä

Itse kirjaa en ole siis edes lukenut, joten tämä ei ole sen arvostelu tai suositus. Noelin kuvaus laajan valikoiman harhasta liippaa kuitenkin läheltä juuri AB-InBevin (ja vastaavien jättiläisten) craft-strategian ydintä. Termi ei ole hänen keksimänsä, vaan sitä on aiemmin käyttänyt ainakin Brewers’ Association ja ilmeisesti jopa Camra.

Kyse on siitä, että iso panimo kerää portfolioonsa niin suuren määrän käsityöoluita ja sellaisilta kuulostavia oluita, että esimerkiksi jonkin baarin hanat ja jääkaapit voi täyttää yhden konsernin tuotteilla. Silti asiakkaista saattaa vaikuttaa siltä, että tarjolla on valtava valikoima erilaisia pienpanimo-oluita useilta eri valmistajilta.

Beer-wall-Flickr-Max_handelsman_CC-BY-Sa-2-0

Kuva: Max Handelsman, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Samasta tai samantapaisesta ilmiöstä puhuttiin esimerkiksi Belgiassa jo parikymmentä vuotta sitten. Tästä tulin viisastelleeksi Josh Noelille myös Twitterissä.  AB-InBevin (tai sen silloisten belgialaisten edeltäjien Interbrewin ja InBevin) strategiana oli jo 1990-luvulta lähtien hankkia omistukseensa pitkä liuta laadukkailta erikoisoluilta vaikuttavia merkkejä.

Lähtiessään laajentumaan aggressiivisesti eri mantereille InBev-konserni halusi olla “the world’s local brewer”. Firma oli oivaltanut, että kalliisiin erikoisoluihin ihastunut markkina vaati erilaista otetta kuin millä isot panimot vielä 70–80-luvuilla toimivat. Ennen yritettiin saada Carlsbergia, Heinekenia tai Stellaa Euroopan jokaiseen pönötysbaariin. Nyt piti vedota paikallistunteeseen tai erikoisemman ja ehkä pienimuotoisen oluttuotannon imagoon.

Esimerkiksi Hoegaardenin vehnäolut päätyi Interbrew-konsernin omistukseen vuonna 1987. Monellakaan oluella ei ollut aidompaa ja paikallisempaa pienpanimo-oluen mainetta kuin Hoegaardenilla ennen Interbrew-aikaa. Leffe-luostarioluet olivat useampien yritysostojen kautta tulleet Interbrewille jo aiemmin.

Belgiassa on ollut jo kauan mahdollista varustaa baariin ihan kohtuullisen näköinen olutvalikoima, ainakin 20–25 melko uskottavaa paikallista olutta, siten, että se ei sisällä käytännössä muuta kuin AB-InBevin tytäryhtiöiden oluita. Leffejä on mahdollista haalia viittä–kuutta eri laatua, Hoegaardenin panimolta löytyy perusvehnän ohella Grand Cru, Julius ja Verboden Vrucht.

Lisäksi Belgian InBevilla on pitkä liuta belgialaisyleisölle tuttuja menneiden vuosikymmenten pienmerkkejä kuten Vieux Temps, Scotch CTS, Belle-Vue-lambicit tai Bassin tyyppiset lisenssibrittiläiset. Jos tähän lisätään vielä panimon peruslager Stella tai Jupiler sekä sen hiljattain ostamat Kwak-, Deus- ja Tripel Karmeliet -brändit, saatetaan nyt yltää jo useamman kymmenen oluen listaan. Yleensä joku trappisti, Rodenbach tai vastaava on vielä menyyssä mukana, ettei ihan kokonaan yhden puljun tuotteilla mentäisi.

Ja nyt siis vastaavalla AB-InBev-hegemonialla on mahdollista varustella myös amerikkalainen käsityöolutbaari. Maailman suurin panimokonserni on hankkinut craft-yleisöä houkutellakseen joukon aitoina pidettyjä käsityöpanimoita – kuten toki sen pahimmat kilpailijatkin ovat tehneet.

Pelin avasi chicagolaisen Goose Islandin myynti AB-InBeville vuonna 2011. Suurpanimon talliin ovat sittemmin liittyneet monien muiden ohella 10 Barrel Brewing, Elysian ja Wicked Weed, joita muuten yhdistää se, että ne sijaitsevat panimokeskittyminä tunnetuilla paikkakunnilla. Myös ainakin Britanniassa AB-InBevin siipien alle on päätynyt suosittu lontoolainen käsityöpanimo Camden Town.

Tietysti kuvio on vähän erilainen kuin noiden belgialaisoluiden keräily aikoinaan. Eiväthän Leffet ja muut enää olleet 1990–2000-lukujen vaihteessa pieniä artesaanioluita, vaikka taustaltaan sitä ovatkin. Se, että AB-InBev osti Belgiassa pari vuotta sitten pienen Bosteelsin panimon (eli Kwakin, Deusin ja Tripel Karmelietin tekijän), on kylläkin selkeästi osa tätä nykyilmiötä.

Sekä Interbrewin/InBevin aikaisempi toiminta Belgiassa että nykyisen AB-InBevin laajentuminen craft-kenttään ovat kuitenkin pohjimmiltaan esimerkkejä samasta suurpanimoiden toimintatavasta. Erikoisoluita janoavilta taviksilta, jotka eivät jaksa ottaa selvää panimoiden omistussuhteista ja tytäryhtiörakenteista, saadaan pää pyörälle näennäisen laajalla ja monipuolisella “pienpanimo-oluiden” valikoimalla. Kun pintaa raaputtaa, takaa paljastuu yhden ainoan yhtiön hallinnoima kymmenien tai jopa satojen oluiden suora.

Näkökulma #2: Sadat pienpanimot tekevät samoja kolmea, neljää olutta  

Olen törmännyt viime vuosina tiettyyn, toisenlaiseen laajan valikoiman illuusioon myös ihan aidoissa craft beer -paikoissa, joilla on hanat ja pullokaapit täynnä rehellistä käsityöolutta – useammalta eri panimoilta, trendikkäiltä, laadukkailta ja pieniltä tekijöiltä. On ipaa, apaa, hapanoluita, imperial stoutia, oatmeal stoutia, ehkä saisonia, gosea tai barley winea.

Ongelma on tällöin siinä, että oluet ovat liian samantyylisiä. Kutsuin tällaisia paikkoja joskus yksipuolisuuden taskuiksi, joihin voi pudota seilatessaan tämän päivän huimaavan suurten olutvalikoimien aallokoissa. Koska kaikki tietävät, mitkä ovat keskivertojen craft-fanien eniten suosimia oluttyylejä, käytännössä jokaisella craft-panimolla on niitä valikoimissaan.

Yksipuolisuuden tasku voi olla pieni, rakkaudella hoidettu baari tai mikropubi, jossa myytävät tuotteet ovat hyvin valittuja, hyvässä kunnossa ja hyvin tarjoiltuja. Silti vanhan koulukunnan oluenystävä, joka ei ole varttunut 2010-luvun craft beer -kulttuurissa, ihmettelee, missä ovat belgialaiset oluet (muut kuin lambicit ja saisonit), perinteisemmät britit tai hyvät saksalaiset. Bockeja ja tšekkejä ei näy, ja jos lagereita tai pilsejä löytyy, niissä on niin paljon amerikkalaisia humalia, että ne maistuvat apalta.

Pakokauhu iskee. Ehkä jos nyt menisin Kaislaan tai Janoiseen Loheen tai edes pääsisin aikakoneella takaisin Vanhan kuppilaan vuonna 1995, oluet olisi valittu tasaisemmin eri perinteistä ja kulttuureista. Pakolliset klassikot olisivat siellä uusien kellokkaiden rinnalla, ja eurooppalaisia jalohumalia ei täytyisi haeskella kivenkoloista. Tietysti tämä voi olla jälleen yksi harha. Oikeasti pitemmän linjan paikoissa iskee joskus turhautuminen, että eikö täällä ole mitään tapahtunut millenniumin ja Y2K:n jälkeen.

Ongelma on tavallaan muutenkin jurputtajan päässä. Suurin osa asiakkaista on tyytyväisiä; kukaan ei varmasti voi väittää, että valikoima olisi sinänsä turhan suppea. Mutta ei auta, vaikka olisi vadelma-gosea, kookos-gosea ja passionhedelmä-gosea, jos en satu haluamaan edes tavallista gosea. Samoin tämä tietysti toimisi myös toisin päin: jos kaikkia mahdollisia belgialaisia luostarioluita enkelista dubbelin ja tripelin kautta quadrupeliin ja quintupeliin olisi tarjolla, valikoiman paljous ei lohduttaisi belgialaisoluen inhoajaa.

* * * * *

Kahdesta tässä postauksessa käsitellystä näkökulmasta ensimmäinen laajan valikoiman harha on varmasti ilmiönä harmillisempi. Varsinkin aikaisemmilla vuosikymmenillä isot panimot ovat kohdelleet ostamiaan pieniä erikoisolutmerkkejä kyseenalaisilla tavoilla. Oluiden laatu ja ominaispiirteet ovat vähitellen kadonneet, mutta markkinoinnissa perinteisiin nojaava hype on saanut jatkua.

Epäilemättä AB-InBevkin on sittemmin oppinut jotain ja osaa käsitellä viime vuosina hankkimiaan craft-merkkejä paremmin. Silti: jos kuluttajat juovat korporaatio-olutta ja luulevat sitä pienpanimo-olueksi, jotain on tavallaan pielessä. Aika näyttää, miten olutyleisö jättipanimoiden uusimman valtausaallon seurauksiin suhtautuu.

Blogin kolmas vuosi, olutbloggaaminen ja Vintage Ale 2015

Olutkoiran blogi meni eetteriin joulukuussa 2015, ja sen jälkeen kirjoituksia on tullut yhteensä 209, eli noin seitsemänkymmentä vuodessa. Alkuperäinen tarkoitus oli postata kerran viikossa, joten se tahti on rikottu, mutta kovin paljon tiheämpään vauhtiin en ole vuosien mittaan kuitenkaan päässyt. Osa jutuista on ollut artikkelipituisia, osa jotain keveämpää.

Maailmalla on puhuttu taas viime aikoina olutbloggaamisen tulevaisuudesta: ovatko sosiaaliset mediat ja reittausäpit vihdoin syrjäyttäneet puolipitkän olutkirjoittamisen? Vastaus on kaksijakoinen. Jotkut niistä blogeista, jotka alusta alkaen keskittyivät lyhyehköjen olutarvioiden julkaisemiseen, ovat löytäneet luontevammat kanavat muualta digisfääristä. Kun blogin tarkoitus on ollut hakea sosiaalista elämää reittaamalla oluita, osa on huomannut sen onnistuvan myös olutsovelluksilla.

Sen sijaan sellaiset blogit, joiden sisältö on liian pitkää tai analyyttistä Untappdiin tai Facebookiin, jatkavat varmasti blogeina tai vastaavina sivustoina. Lyhyisiin some-viesteihin ei mahdu pitempää pilkontaa olutmaailman tilanteesta tai poikkileikkaavaa olutarviointia, ja sitä paitsi hyvät sellaiset tekstit hukkuisivat joka tapauksessa liian pian sekalaisiin sisältövirtoihin. Kun esimerkiksi kotimaista kenttää katsoo, yksi erikoistapaus on Arde, jonka tekstit ovat usein hyvin lyhyitä mutta viikoittainen arviointivolyymi niin suuri, että siitä muodostuva kokonaisuus pääsee oikeuksiinsa lähinnä blogimuodossa.

Some-kanavia operoivilla yhtiöillä on tarve tuoda päivittäin uutta, vaihtuvaa sisältöä virtaan. Monien vakavampien olutkirjoittajien intressi taas on osittain toisenlainen. He haluavat, että tekstit säilyvät internet-avaruudessa useampiakin vuosia, niihin voidaan viitata ja niistä käytävä keskustelu pysyy myös helposti löydettävissä pitemmänkin ajan päästä. Toivon, että olutbloggaamisen kova ydin säilyy. Sinänsä mitään muutosta ei voi oikein estää, ja kirjoittaminen löytää aina itselleen kanavan ja yleisön tavalla tai toisella.

vintage2015-3candlesKolme vuotta kellarissa

Sunnuntaina kaivoin täällä Kalliossa kellaristani esiin oluen, joka tuli pullossa markkinoille suunnilleen niihin aikoihin, kun tämä blogi aloitti eli joulukuun 2015 alussa. Kyseessä on Fuller’sin Vintage Ale 2015. Väittäisin, että oluen tuoksu on monipuolisempi kuin tänä vuonna pannun Vintage Alen. Oluen olemuksessa on paljon hunajaa sisältävää tummaa leivonnaista.

Kolmevuotias olut on hyvin mukavaa juotavaa, brittiläisen mallasvetoista. Siinä ei ole joidenkin tuoreiden britti-strong alejen alkoholista raakuutta, ainakaan enää. Sinänsä kellari ei ole kovin paljon oluen luonnetta ainakaan tällä aikavälillä muuttanut – ehkä vähän pehmentänyt, jos jotain.

Vuoden 2015 Vintage Alen ja hiljattain myyntiin tulleen vuoden 2018 painoksen välillä Fuller’silla oli kaksi vuotta, jolloin vuosikertaoluihin tuotiin trooppisempaa, Uuden maailman tyyppistä humalaluonnetta. Nekin olivat hyviä, varsinkin 2017. Tässä kolme vuotta vanhassa ei noita eksoottisia piirteitä ole, vaan olut tosiaankin on perienglantilainen.

Loistava olut ja nyt siis nautittu. Ja jos joku tätä blogia seuraava on jo kyllästynyt toistuviin Fuller’s Vintage Ale -hehkutuksiini, niin niiltä kyllä saa todennäköisesti olla noin vuoden verran taas rauhassa.

Vuoden valikoidut kirjoitukset

Minulla on ollut tapana poimia vuoden aikana julkaisemistani postauksista pieni “kohokohtien” lista. Ne eivät ole välttämättä kirjoituksina sen parempia tai huonompia kuin muut, mutta niissä on jotain, minkä takia itse haluan vielä kerran palata niihin. Ehkä osa teksteistä jopa kestää aikaa ja voin lueskella niitä joskus kiikkustuolissa ihmetellen tätä pienpanimo-oluen kulta-aikaa.

Tänä vuonna siis tällainen otsikkolistaus:

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset (3.12.2018)

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia (18.11.2018)

Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin (9.10.2018)

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja (27.9.2018)

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen (14.9.2018)

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan? (20.6.2018)

Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut (14.5.2018)

Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta? (25.4.2018)

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen? (28.2.2018)

Marionberry Braggot – 1990-luvun unelma elää Portlandissa (26.1.2018)

Kuusen alla – Harjun Panimon koti-Burton (19.1.2018)

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää (9.1.2018)

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset?

Aisteja tyydyttävän oluen metsästys voidaan nähdä metaforana syvemmälle autenttisuuden janolle. Oikeaoppisesti laskettu lasillinen, oikeanlämpöisenä tarjoiltuna, maussa juuri sopiva humalan ja maltaiden tasapaino – virkistävä ja vahvistava juoma kuin totuus itse – on kokemuksena niin puhdas ja aito, että se on jo itsensä vuoksi tavoittelemisen arvoinen asia.

Tähän asti kaikki hyvin. Lainaus oli esseestä, jossa amerikkalainen filosofi Dale Jacquette erittelee, mitä merkitsee se, että olut on autenttista ja miten autenttisuus lisää juojan nautintoa. Ilmestyessään kymmenkunta vuotta Beer & Philosophy -kirjassa tämä teksti oli ensimmäinen kerta, kun itse törmäsin autenttisuuden käsitteeseen oluen yhteydessä.

Authentic Key

Kuva: Flickr.com, Mike Lawrence, CC BY 2.0.

Onko autenttisuus vain maistajan suussa?

Artikkelissa käydään läpi pikakelauksella oluen metafysiikkaa (mitä olut on), ontologiaa (minkä tyyppisiä oluita on) ja fenomenologiaa (millaisena kokemuksena olut ilmenee) ennen kuin kysytään suuri kysymys: mitä on autenttisuus. Mikä tekee oluenpanosta tai oluen juomisesta autenttista, ja miksi haluamme arvostaa ja ymmärtää sen estetiikkaa?

Autenttisuus on sana, jota käytämme ihmiskulttuurin tuotteista, Jacquette muistuttaa: emme pohdi, onko kivi, puu tai hyönteinen autenttinen. Hänen mukaansa voimme todeta jonkin asian olevan autenttinen vain, jos meillä on kokemusta kehnoista jäljitelmistä. Jäljitelmällä ei ole niitä ominaisuuksia, jotka tekevät aidosta asiasta nautittavan, arvokkaan tai erityisen. Autenttinen tuote on täydellisimmillään alkuperäisessä kontekstissaan, jossa sen ominaispiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Filosofisista käsitteistä en lähde tietenkään taittamaan peistä Jacquetten kanssa. Hänen tapansa soveltaa niitä olueen kuulostavat myös monin paikoin järkeviltä, mutta joissakin kohdissa en yhtään osaa käsittää hänen järjenjuoksuaan. Artikkeli on kyllä kirjoitettu vähän kieli poskessa (toisin kuin tämä vakavamielinen blogi), mutta jos ajattelun aukkoja paikataan vitseillä, se usein paistaa läpi.

Filosofi Jacquette asettaa aidolle, autenttiselle olutkokemukselle vaatimuksia, jotka kumpuavat hänen omista mieltymyksistään. Sen pitää olla “hanaolutta, joka kahvasta laskemalla kuohuu lasiin muodostaen reunojen yli valuvan kermaisen vaahdon”. Olutlasin tulee olla pienehkö, ohutta lasia, sen kyljessä tulee olla panimon vaakunatunnus, ja lasin reunassa kulta- tai hopearaita.

Yltääkseen täydellisen olutelämyksen mittoihin oluen on oltava vaaleaa, ilmeisesti mieluiten lageria, mutta ei amerikkalaista teollista lageria. Reinheitsgebot eli baijerilainen puhtausmääräys on Jacquetten näkökulmasta “pyrkimys luoda määritelmä erinomaiselle oluenpanotaidolle”. Rajoittamalla panimomestarin liikkumavaraa (vain sallittuihin raaka-aineisiin) ehkäistään näin ylilyönnit, jotka kirjoittajan mukaan johtavat rappioon missä tahansa inhimillisessä taidossa ja tekevät autenttisuudesta mahdotonta.

Hyvin tehty vaalea lager ei ole kirjoittajan mukaan autenttista toisaalta myöskään silloin, jos se on peräisin alueelta – kuten Turkista – jossa “ei ole alkuperäistä oluttraditiota”. Aidotkin olutalueet hämmentävät Jacquettea: belgialaista kriekiä hän ei osaa lähtökohtaisesti kokea autenttisena oluena, vaikka ymmärtää, että voi olla autenttisia tai vähemmän autenttisia kriekejä. Brittiläinen real ale on samoin hänestä hieno ja aito perinne, mutta hänelle itselleen brittioluet ovat tarjoilulämpötilansa ja liian katkeruutensa takia pettymyksiä.

Jos se ei tunnu aidolta, se ei voi olla aitoa – paitsi jos se on – mutta se ei sittenkään ole ehkä ihan aitoa. Tämä kaksilla kärryillä ratsastaminen onnistuu ehkä filosofeilta, mutta Olutkoiran edustama zytologian muoto ei moista tieteilyä sulata. Ymmärrän kyllä esimerkiksi sen, että Bud Lightiin, Milleriin tai Coorsiin tuskastunut amerikkalainen näkee saksalaisessa lagerissa autenttisen esikuvan sille, mistä isot jenkkilagerit ovat epäaitoja kopioita.

Mutta miksi hän korottaa koko ajan myös hollantilaisen lagerin saksalaisen rinnalle? Olkoonkin että Heineken saattaa olla parempi olut kuin Bud tai Michelob, niin miksi mainita vielä sen lisäksi erikseen Oranjeboom, Brand ja Hertog Jan? Ensinnäkään nämä hollantilaiset tehdaslagerit eivät pärjää kovin hyvin Baijerin parhaille oluille. Toiseksi vaalean lagerin valmistusperinne Hollannissa ei oikeasti ole hirveän pitkä, vaikka Jacquette ehkä niin luulee.

Tietoa ja/tai asennetta

Pakitetaan vähän. Mitä muuta autenttisuuteen saattaa aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan kuulua? Charles Lindholm puhuu kirjassaan Culture and Authenticity aidosta ja todennettavasta alkuperästä, joka tietysti sopii myös edellä kuvattuihin autenttisuuden lajeihin. Camembert-juusto on autenttista, jos se tulee oikeilta Ranskan alueilta ja on ominaisuuksiltaan paikallisten tunnistettavissa.

Toisaalta Lindholm mainitsee myös vilpittömyyden (sincerity) yhtenä autenttisuuden rakennusaineena. Kun ihmisen teot ovat aitoja ilmentymiä siitä, mitä hän sisimmässään on, hän on autenttinen. Toisten on tietysti tunnistettava ja tunnustettava tämä aitous, joten se syntyy vain jonkinlaisessa yhteisössä. Lindholmin analyysissä autenttisuudella on siis kaksi kylkeä. Toinen on historiallinen ja genealoginen alkuperä, toinen on yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvä sisällöllinen aitous.

Näin päästään siihen, millaisia määreitä itse ottaisin mukaan, jos joutuisin määrittelemään sitä, mitä on oluen autenttisuus. Yksi on todellakin historiallinen todenmukaisuus. Belgialainen trappistipanimo ei tekisi IPAa ja väittäisi sen olevan 1800-luvun munkkien lempiolut. Vastaavasti tšekkipanimot voivat tehdä saisonia, scotch alea tai sahtia, mutta jos he yrittävät perustella näiden oluttyylien kuuluvan paikalliseen perinteeseensä, he ovat heikoilla jäillä.

Et voi varastaa toisten maiden tai alueiden historiallisia olutperinteitä ja väittää niitä omiksesi. Tämä on yksi läksy. Toinen on se, että jos alat kikkailla oman kotiseutusi olutperinteillä, et pitemmän päälle voi välttämättä markkinoida itseäsi niiden aitona jatkajana. Tai voit jos asiakkaasi eivät tunne perinnettä tai välitä siitä. Brysselin Cantillonia olisi voinut pitää 1960-luvulla epäautenttisena, koska he jatkoivat gueuzejään sokerilla. Palattuaan alkuperäisiin käytäntöihinsä panimo on nyt koko maailman silmissä kenties aidoin lambic-tuottaja, eikä sitä asemaa kukaan hevin kyseenalaista.

Tämä lähestymistapa autenttiseen olueen edellyttää tietoa. Et voi markkinoida mitä tahansa mallasjuomaa gueuzenä tai saisonina. Tai kannattaa ainakin varautua siihen, että joku saattaa kyseenalaistaa sen, mitä oluen tyylistä on etikettiin painettu. Miten tehdään vaikkapa aito saison? Autenttisen tyylikuvauksen voi löytää nykyisin esimerkiksi Beer Judge Certification Programin verkkosivuilta (tai ainakin niin autenttisen kuin mahdollista). Saisonista ja muista maatilaoluista on kirjoitettu jopa kirjoja.

Jos olet belgialainen panimomestari, toteuttamalla tällaisten suuntaviivojen mukaisen oluen olet autenttinen. Jos taas olet esimerkiksi Torniosta, voit kyllä sanoa tekeväsi autenttista saisonia, mutta et voi mitenkään väittää vastaavan oluen kuuluneen Tornionjokilaakson panimoperinteisiin. Mutta kuuluuko Lapin Kulta sinne sitten sen autenttisemmin? Eikö sekin perustu Böömissä ja Baijerissa keksittyjen pilsner- tai helles-oluiden perinteisiin pikemmin kuin johonkin lappilaiseen?

Tätä kautta tullaankin toiseen autenttisuuden näkökulmaan. Jos olet pienpanimo Tornion alueella, voit sanoa olevasi aito sen takia että et ole Lapin Kulta. Tämä on toinen perustelu, jolla myös pienpanimot kutsuvat itseään autenttisiksi. Ne ovat autenttisia, koska ne eivät ole teollisia, kasvottomia korporaatioita. Niillä on paikallinen fanikunta, ne ehkä valmistavat oluitaan paikallisista raaka-aineista ja ne eivät tee kompromisseja tuotantoprosessissa.

Tällöin autenttisuus on pikemminkin asennetta ja tuotantoteknisiä valintoja kuin olutperinteisiin ja -kulttuureihin liittyvää tietoisuutta. Jos olet pienpanimon pitäjä vaikkapa Wisconsinissa, jossa perinteinen olut on suurpanimoiden lageria, voit ohittaa perinteen ja antaa itsestäsi aidon kuvan tekemällä jotain muuta kuin kyynistä massatuotetta. Teet ehkä merilevä-Gosea tai Barrel-Aged Imperial India Chocolate Cupcake Berliner Weissea. Joku voi moittia tyylivalintojasi hieman teeskenteleviksi, jopa epäaidoiksi (niillä ei ole mitään tekemistä minkään paikkakunnan olutperinteen kanssa). Olet kuitenkin omasta mielestäsi aito koska et ole corporate.

Autenttista tai ei – mitä sitten?

Jos autenttisuudesta tai sen puutteesta puhutaan akateemisiin pohdintoihin tukeutuen, monelle ehkä herää kysymys, miksi asiaa on ylipäänsä syytä pohtia. Jos olut maistuu hyvälle ja myy, eikö se riitä? Vastaus on: riittää niille, jotka haluavat sen riittävän. Sen sijaan hyvän olutkriitikon työkalupakkiin kyllä kuuluu, että hänellä on edellytykset arvioida, mihin kontekstiin (perinteeseen, tyyliin tai trendiin) arvioitava olut kuuluu. Olut suhteutetaan muun muassa tähän taustatietoon.

Kaiken kaikkiaan autenttisuuden arvioiminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa, olipa kyse juomasta, ruoasta tai vaikka jostain muista käsitöistä tai tapakulttuurista. Varsinkin perinteissä törmätään usein siihen, että jokin ikiaikaisena pidetty asia onkin melko uutta perua. Karjalanpiirakoiden riisitäyte ei ulotu perinteenä sen pitemmälle kuin milloin riisiä on ensi kerran tuotu Karjalaan jostain missä se kasvaa. Edes italialaista pizza- tai pastakastiketta ei ole voitu tehdä tomaatista ennen kuin tomaatti tuotiin Europpaan Uudesta maailmasta.

Pelkästään perinnetutkijoiden pohdiskelusta ei ole kuitenkaan kyse. Autenttisuus on myös markkinavaltti, joka antaa oikeutuksen pyytää esimerkiksi oluesta korkeampaa hintaa. Luostaripanimot eri maissa painavat olutpullojensa kylkiin vuosilukuja, jotka ovat yleensä luostarin perustamisvuosia, vaikka niiden annetaan ymmärtää kertovan olutperinteen alkuperästä. Belgiassa on käyty takavuosina jopa oikeutta siitä, että luostarit, jotka eivät kuuluneet trappistiveljeskunnalle, markkinoivat kuitenkin oluitaan trappistien tuotteina. Maalliset panimomestarit valmistivat valetrappisteja, koska haistoivat niissä rahantekomahdollisuuden.

Samaan tapaan IPAn tekijät Amerikassa ja muualla kertovat mielellään tarinaa brittien Intiaan suuntautuneesta olutviennistä, johon IPA-tyyli pohjautuu, vaikka se on muuttunut ja muovautunut vuosisatojen saatossa. Imperial stout -pullojen etiketeissä taas kerrotaan Katariina Suuresta ja muista Venäjän tsaareista, jotka rakastuivat vahvoihin, tummiin englantilaisoluihin. Näillä kertomuksilla luodaan tai toisinnetaan oluiden autenttista menneisyyttä ja sitä kautta uskottavuutta. Joskus hyvä, myyvä tarina painetaan pullon kylkeen mieluummin kuin historiallisesti todenmukainen tarina.

Myös identiteetistä kumpuavaan autenttisuuden lajiin voidaan kohdistaa kritiikkiä. Yksi rintamalinja, jonka yli viime vuosina on paljon ammuskeltu, on käsityöpanimoiden ja isojen massatuottajien välinen raja. Kun käsityöpanimon omistajat ovat myyneet firmansa esimerkiksi jollekin globaaleista suurpanimoista, aitoutta peräänkuuluttavat fanit ja craft-kollegat eivät ole säästelleet pilkkaansa somessa ja nettikommenteissa. Jos tylytyksellä on vaikutusta panimoiden taloudelliseen menestykseen, pelkästä teoretisoinnista ei todellakaan ole kyse.

Aloitin tämän postauksen kertomalla Dale Jacquettesta, jolle oluen autenttisuus näyttäytyy vaalean kuohuvana saksalaisena tai hollantilaisena lagerina. Ken haluaa, että oluen aitous lisää omaa, jo valmiiksi suurta olutnautintoa huippuunsa, hakee tietysti sellaista autenttista olutta, josta muutenkin pitää. Johdonmukaisempaa on kuitenkin myöntää, että kaikki vanhat olutperinteet ovat autenttisia ja niillä on oma arvonsa, eikä yrittää tehdä omasta suosikkioluestaan jotenkin toisia aidompaa ja jalompaa. Pidit tai et lambicin happamuudesta – tai sahdin makeudesta – ne ovat vuosisatojen takaa periytyviä oluenvalmistustapoja, joilla on aidot paikalliset juurensa. Toisaalta niillä alueilla, joilla tunnistettavia vanhoja olutperinteitä ei ole, jo olemalla pieni, riippumaton ja paikallinen panimo voi viestittää olevansa aito asia.

Isompaa joulua odotellessa

Pikkujoulusesonki on kuumimmillaan. Glögiastioiden äärellä hillutaan milloin työporukalla, milloin jonkin harrastuksen tai yhdistystoiminnan vuoden kohokohtana. Kaupungilla törmää iltaisin juhlakansaan, ja baarit ja ravintolat ovat täydempiä kuin muuna vuonna. Iltapäivälehdet kertovat tarinoita mehevimmistä törttöilyistä ja valistavat pukeutumistrendeistä.

Humun varjoon jää pienimuotoisempi juhla, jolla on melkein sama nimi. Pikkujoulut monikossa on tuo rempseä, äärisosiaalinen karnevaali. Yksikössä pikkujoulu on sen sijaan perinteen mukaan ensimmäistä adventtia edeltävä lauantai-ilta, jolloin ollaan kotona ja tehdään olo viihtyisäksi pienemmässä piirissä. Pikkujoulukuusi on minikokoinen ja lahjat ovat lähinnä symbolisia.

Olin siis perjantaina juhlinut työpaikan pikkujouluja ja lauantaina rauhoituin pikkujoulun viettoon. Kun aihetta googlailee, käy selväksi, että pikkujoulu (lillajul) on ennen kaikkea ruotsinkielisten juhlistama päivä. Muutkin muistavat sen, kun pintaa vähän raaputtaa. Esimerkiksi Hakaniemen torilla myytiin lauantaina pöytäkokoisia pikkujoulukuusia ja hallin myyjäkin toivotti hyvää pikkujoulua.

Pikkujoulun kunniaksi ostin Alkosta pari jouluolutvalikoimaan kuuluvaa olutta. Nämä joulukuun ensimmäiset oluet olivat kaupan kausituotteisiin aiemminkin kuuluneet Shepherd Neamen Christmas Ale (7 %) ja Brasserie d’Achouffen N’Ice Chouffe (10 %). Christmas Ale on tuttua, hedelmäkakkumaista strong alea, joka on brittiläisittäin vahvaa mutta ei erityisen tuhtia. Mausteisuus kääntyy pieneksi, melkein puisevaksi katkeruudeksi, joka jättää miettimään, miten tämä toimisi real ale -versiona. Mikä osa makua tulee (talon)hiivasta?

Tyylilajista tykkään ja myös Shepherd Neamen tulkintaa todennäköisesti silti joisin ympäri vuoden, jos sitä olisi saatavana, vaikkei se lajissaan aivan paras mahdollinen ehkä olekaan. N’Ice Chouffe on puolestaan kelpo esimerkki belgialaisesta jouluoluesta, jotka harvoin ovat sellaisia, ettei niitä voisi kiteyttää kolmeen adjektiiviin tumma, vahva ja maustettu. Tämä on yllättävänkin paljon täyteläisempi ja mustempi, stoutmaisempi, kuin saman panimon skottiolut McChouffe. Maustaminen pysyy juuri ja juuri aisoissa.

Hyviä hankintoja kumpikin, ja vaikka Alkon kausioluihin joskus toivoisi enemmän vaihtelua, on kuitenkin positiivista, että siellä nämä peruslajit pysyvät. Nythän varianssia tuovat esimerkiksi kotimaiset joulu-IPAt sen sijaan, että Shepherd Neameja tai Chouffeja vaihdeltaisiin vastaavien muiden panimoiden tuotteisiin. Britit ja belgialaiset ovat vanhastaan jouluoluen ystäviä, ja taitaa olla vielä historiallisesti niin päin, että Belgian perinne on saanut aikanaan innoitusta Kanaalin takaa eikä toisin päin.

Joulunodotuksen avausta ja oluiden nautintaa sai säestää perinteinen joululevymme, joka on hankittu muutama vuosi sitten Belgiasta. Siitä löytyy kyllä klassisia joulun listahittejä kuten Do They Know It’s Christmas, Whamin Last Christmas tai John Lennonin ja Yoko Onon Happy Xmas (War is Over). Koska levy on kasattu Hollannissa, mukana on sikäläisten isojen nimien vanhoja joulusinglejä kuten Andre Hazesin Eenzame Kerst ja Fay Lovskyn Christmas Was a Friend of Mine. Varsinkin jälkimmäinen on psykedeelisessä lupsakkuudessaan kiinnostava tuttavuus.

pikkuj

IMG_0373 (1)

Järvenpään Citymarketin sushi ja Brooklyn Sorachi Ace Saison

K-Citymarket Järvenpään Pöytäalhossa “myy Euroopan eniten sushia”, uutisoi Iltalehti aikaisemmin tänä vuonna. Tämä ja muut samanhenkiset uutiset ovat varmasti houkutelleet monet Kehä III:n eteläpuoliset sushin ystävät Järvenpäähän, ja niinpä sinne itsekin ajelimme täältä Helsingin kantakaupungista, jossa kai sushi-paikkojen tiheys sentään on Suomen suurin.

Kauppias Markku Hautalan tavoite on tehdä maailman paras sushi, ja hän onkin omien sanojensa mukaan esimerkiksi hankkinut kauppansa sushikeittiöön japanilaista huippuriisiä, jota yleensä ei Japanin ulkopuolelle myydä. Myös robottia, joka sushipaloja tuottaa, Hautala pitää maailman parhaana. Japanilaisten konetoimittajien mukaan Järvenpää myy kiloissa mitattuna enemmän tavaraa kuin kukaan muu tällä tavalla sushinsa tekevä Euroopassa.

cofJapanilaishenkistä olutta sushin kumppaniksi

Juoman valitsemiseksi Suomen parhaaksi väitetyn sushin kylkeen emme tällä kertaa tehneet mitään tuntikausien tutkimustyötä. Tyydyimme ensimmäiseen Google-hittiin, joka tuli hakusanoilla beer sushi pairing, ja siinä kärkisuosituksena oli vanha tuttu ja hyväksi havaittu Sorachi Ace Saison, Brooklyn Breweryn klassikko. Sitä ei ollut Järvenpään Cittarin Alkossa, mutta poimimme sitä paluumatkalla Viikin Prisman Alkosta.

Vuosikymmenen alussa kehitetty olut hyödyntää japanilaista Sorachi Ace -humalaa mutta on tyylilajiltaan belgialaishenkinen saison. Sekä Sorachi Ace että saison-tyyli ovat olleet 2010-luvun kuumia hittejä olutrintamalla. Vielä jokunen vuosi sitten maagiset sanat Sorachi Ace Saison olisivat nostattaneet oluthipsterin selkäpiihin maksimaaliset väristykset, mutta kaikki huumat haihtuvat tai arkipäiväistyvät ennen pitkää.

Olut on vaalea, 7,2-prosenttinen, ja sitä hallitsee Sorachi Ace -humalan tuoksu ja maku, jota on luonnehdittu muun muassa tillimäiseksi. Muistan ensimmäisen kerran, kun maistoin tätä olutta ja tätä humalaa, ja olihan se yllättävän erilainen kuin muut siihen mennessä kokemani oluet. Humalalajikkeen luonne – kai yhdistettynä johonkin saison-tyyppiseen hiivaan – vaikutti eksoottiselta, elegantilta ja ehkä juuri jonkin hyvän ruoan kumppaniksi sopivalta.

mdeOllaanko maailman parhaan sushin äärellä?

Valikoimaa oli Citymarketin tiskissä juuri sopivasti: mukaan mahtui vähän erikoisempiakin susheja, mutta turhaan kikkailuun ei ollut katsottu tarpeelliseksi lähteä. Jonossa oli meitä ennen tusinan verran ihmisiä ja jono eteni nopeasti. Kokosin haluamani sushipalat normaaliin take away -rasiaan. Jopa soijakastikkeen kauppias kertoo erikseen jostain metsästäneensä: se on tammitynnyreissä käynyttä ja vähäsuolaista.

Kala ja muutkin raaka-aineet ovat tuoreita, ja erityisesti riisi on napakampaa kuin muissa tietämissäni sushi-paikoissa. Maut ovat kaikin puolin kohdillaan. Japanissa en ole koskaan käynyt, joten sikäläistä sushia kokematta minun on helppo nostaa Järvenpään sushi kotimaisten kärkeen. Muualla syömissäni susheissa jokin kala on voinut olla joskus vielä maukkaampaa, esimerkiksi lohinigireissä. Kokonaisuus on kuitenkin Cittarissa niin kohdallaan, ettei mistään ole oikein aihetta valittaa.

Sorachi Ace Saison toimii sushien kyytipoikana hyvin. Humalan tillimäinen maku on luontevimmillaan kaliforniarullan kanssa, joka on ulkopuolelta kuorrutettu tuoreella tillillä. Näissä susheissa ei ole voimakkaita makuja, jotka riitelisivät oluen kanssa. Hienoista raaka-aineista huolimatta annokselle kertyy myös selvästi vähemmän kilohintaa kuin esimerkiksi kalliolaisessa lähipaikassamme – ehkä hypermarketin toimintalogiikan ansiosta – mutta se on eri tarina. Järvenpääläinen sushi osoittautui ainakin tämän kokeilun perusteella hypensä arvoiseksi.