Karkkila 25.9.2022

En ollut oikein koskaan tajunnut, että Uudenmaan punaisimmasta kaupungista Karkkilasta on tullut somevaikuttajia ja hipstereitä houkuttava ruukkipaikkakunta. Tietysti Karkkila on aina ollut raudan jalostuksen ja tehtaiden ympärille rakentunut paikka, mutta olen jotenkin kuvitellut, ettei se ole kyennyt hyödyntämään teollista historiaansa jonkin Fiskarsin tavoin matkailuvalttina. Onhan kyllä jo pitkään tiedetty, että kulttuuripersoonia kuten Aki Kaurismäki tai Andy ja Angela McCoy on päätynyt seudulle asumaan.

Tämä on siis vain Helsinki-keskeistä sokeutta. Viime viikonloppuna kävimme Karkkilan ruukki- tai tehdasalueella, jossa osoittautui olevan aivan kansainvälisen luokan puitteet kaikenlaiselle jälkiteolliselle viihde-, ravintola-, hotelli- ja ulkoilutoiminnalle. Erona joihinkin entisiin ruukkipaikkakuntiin on se, että Karkkilan jokivarressa toimii ihan oikeasti yhä Componentan valimo. Tästä huolimatta historiallisen ruukkimiljöön monet muut osat ovat viriteltävissä viikonloppuvieraiden viihtymiseen – ja niin on tehtykin.

Kun ajaa parkkiin Valurinkadulle, on helppo poiketa pizzalle Kylärafla Kantoon, joka sijaitsee Ala-Emalissa. Ala-Emali on vanha emalointirakennus, eli siis Karkkilan Högförsin ruukki teki suomalaisille ennen vanhaan vaikkapa kylpyammeita, joihin tarvittiin pinnoite. Saman talon eri osista löytyy myös uusi elokuvateatteri Kino Laika, jossa Kaurismäki on tietysti taustavoimana, ja muun muassa joukko erilaisia käsityö- ja vintage-putiikkeja. Kannon pizzoista voi suositella sienten ystäville ainakin Tatti & Taleggio Deliziosoa, ja myös aasialaisittain marinoidut ribsit olivat hyviä.

 

Pizzan palanpainikkeeksi löytyy craft-oluita Uudeltamaalta, ehkä muualtakin. Join itse Vihdin Kirkon Juhlaoluen, joka on pantu kiertolaismeiningillä naapurikaupungissa Lohjalla, Top Fuelin panimolla. Vihtiläisen kiertolaistoimijan nimi on Kolmen Puupään Panimo. Top Fuelilla on normaalisti 5,5-prosenttinen saison, mutta tässäkin on lähdetty tekemään miedohkoa belgialaistyylistä pintahiivaolutta ja (ilmeisesti) vähän erilaista. Paikallislehden mukaan jopa luostarioluen maailmaan tähdättiin, vaikkakin näin miedoilla prosenteilla. Belgialaisia puolivaaleita, puolimaalaisia ja puoliluostarimaisia oluita voi valmistaa joko sillä selkeän raikkaalla kaavalla kuin vaikka Witkap Stimulo, tai sitten vähän raskaammalla, tummemmalla ja joskus tunkkaisemmallakin tyylillä kuten Saison Regal. Vihdin kirkon olut kallistuu siihen jälkimmäiseen muottiin, ja käsityöläisyys on vähällä lipsua kotikutoisuuden puolelle. Hienoa kuitenkin, että tämä eurooppalainen oluttyyli on valittu kirkon merkkipäivää juhlistamaan mieluummin kuin jokin globaalin algoritmin ohjaama NEIPA.

Karkkilassa ei ole panimoa, eikä ilmeisesti ainakaan isompaa sellaista ole koskaan ollut – outo piirre ottaen huomioon työläisväestön määrän entisaikaan. Nyt sellainen sopisi tänne kuin nenä päähän. Jonkinlaisia etikettioluita tai tilaustöitä karkkilalaiset toimijat ovat kyllä saattaneet teettää, eli esimerkiksi Kino Laikan baarissa on tarjolla oma Roku Laika -olut Paloaseman Panimolta Nummelta.

Luonteva paikka kaupungin omalle panimolle olisi tietysti koskenrannan vanha teollisuusmiljöö. Siellä kannattaa joka tapauksessa käydä kävelyllä, varsinkin kun rannoille on viime vuosina saatu merkittyä hieno Koskireitti. Reitin varrelta löytyvät esimerkiksi ruukin entinen pääkonttori (nykyinen Valimomuseo) sekä puiston ympäröimä patruunan asuintalo, jossa tänä päivänä toimii Tehtaan Hotelli virtuaalivastaanottoineen. Katettu tiilisilta kosken yli on myös vaikuttava. Koskireitti opastaa lisäksi muille Karjaanjoen koskille lähiseudulla sekä joen lähtöpisteeseen eli Pyhäjärven uimarannalle.

* * * * *

Karkkilan keskustan ja ruukin lisäksi seikkailimme saman päivän aikana Kanta-Hämeen puolella Liesjärven kansallispuistossa. Sinne taisi olla Karkkilasta parikymmentä kilometriä. Kansallispuiston erikoisuuksia ovat muun muassa Korteniemen perinnetila, josta saa opastusta patikkapoluista, sekä matala ja kapea Kyynäränharju kahden järven osan välissä. Kävelimme myös viiden kilometrin mittaisen Pohjantikan kierroksen ja kävimme Ahonnokan ikimetsässä, jotka molemmat olivat näkemisen arvoisia. Jonkin verran sieniäkin oli metsään noussut, mutta erikoisimpia siitä eliökunnasta olivat näissä metsissä värikkäät ja runsaslukuiset käävät myrskyn kaatamien puiden kannoissa.

Vasta Helsinkiin palattua sain korvanappiini tiedon, että Liesjärven suunnalla olisi ollut myös Keppanakellari-niminen kummajainen: ”erämaaravintola”, jossa on tarjolla yli kahdensadan oluen valikoima. Ilmeisesti paikka on aika persoonallinen, ja netin kriitikoiden mielipiteet ainakin paikan ruoasta ja palvelusta hyvin kaksijakoisia. Jos joskus tuolle seudulle toiste osumme, pitää käydä katsastamassa, mistä on kysymys.

  

Advertisement

Cask ale -viikon sanoma: Juokaa näitä oluita

Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.

Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.

On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.

Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.

 

Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.

Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.

Marble Plum Dubbel & Jollification Tripel

Asian vierestä mutta: muistan 2000-luvun alkuhämäristä belgialaisen Smisje-panimon ensimmäisen olutvalikoiman, joka myöhemmin virtaviivaistettiin yhden lippulaivaoluen tieltä. Alkuperäinen tuotepaletti oli kaoottinen mutta hauska. Siinä oli muun muassa taateleilla maustettu tumma dubbel, joka on nyt unohtunut historian hämäriin niin tyystin, ettei sitä löydy enää edes Ratebeeristä retired-leimalla varustettuna.

Miksi se tuli tänään mieleen? Varsinkin kai sen takia, ettei Smisjen Dubbel Dadel ollut tuolloin 15–20 vuotta sitten erityisen makea, vaikka taatelit ovat makeita ja Smisjen silloinen meininki jollain tapaa kotikutoista, melkein harrastajamaista. Kävimmekin kerran heidän panimollaan, jonka isäntä Johan Brandt maistatti oluita puutarhassaan paahtavan helteen vallitessa. Ne sopivat vahvuudestaan huolimatta oivallisesti kuuman päivän juomiksi, eikä oluissa mikään sokerisuus alkanut missään kohtaa tökkiä.

Tässä postauksessa ollaan nyt nimittäin todella makean uuden hedelmä-dubbelin äärellä. Olut on brittiläisten Marble- ja Ossett-panimoiden kollaboraatio Plum Dubbel (9,4 %), jonka juotavuus on sokerisuuden takia vaaravyöhykkeessä. Tuoksussa vielä on jonkin verran suklaista, maanläheistä tumman luostarioluen henkeä. Maku sen sijaan menee aivan luumuhilloksi, enkä oikein löydä siitä olutmaisia piirteitä, joita voisi arvioida. Hedelmäistä kirpeyttä on jonkin verran, ja liköörimäinen luumun maku on sinänsä ihan mukava – mutta ehkä sopisi paremmin likööriin kuin olueen.

Plato-asteita on Alkon mukaan jopa 27,8°P. Enpä muista, olenko missään oluessa ikinä nähnyt niin korkeaa kantavierrevahvuutta. Jos siitä lähtisi keittelemään dubbelia tyylille normaaliin final gravityyn, alkoholiprosentteja tulisi ehkä 18. Nyt niitä on kuitenkin ”vain” reilut 9, eli aika sokerisen ja runsaan oluen äärellä tosiaan ollaan.

* * * * *

Kuten Plum Dubbel, myös Jollification (8,5 %) on 25-vuotisjuhlaansa viettävän Marble-panimon yhteistyöolut toisten brittipanimoiden kanssa. Etiketti kertoo Jollificationin olevan Apricot & Peach Tripel, eikä siinä ole makeusongelmaa. Edellisen tavoin myös tämä on Alkon tyylimääritelmän mukaan ”erikoisuus (erikoisuus)”, mikä viittaa olueen lisättyihin hedelmäraaka-aineisiin. Aprikoosi ja persikka maistuvat oluen maussa ihan selkeästi mutta eivät siis tuo tähän sinänsä mitään muuta kuin oman makunsa.

Tämä olut on kohtalaisen miellyttävä, tuoksussa on sekä belgialaista tripeliä että mainittuja hedelmiä. Maussa on pientä happamuutta, joka ei tietysti tripel-tyyliin mitenkään kuulu mutta ei myöskään häiritse kohtuuttomasti. Tosin mitä lähemmäs tullaan pullon pohjalle kertynyttä sakkaa, sitä enemmän Jollification maistuu aprikoosi- ja persikkapyreelle ja vähemmän tripel-oluelle. Pyreet eivät ole epämiellyttäviä makuja, mutta mielikuvien tasolla ollaan hedelmätorilla pikemminkin kuin luostarien hengellisissä ja suorastaan pyhissä olutsfääreissä.  

Yhteistyöpanimoita tässä oluessa ovat olleet North Riding Brewery ja Five Towns Brewery, molemmat Yorkshiren kreivikunnan eri kolkilta (kuten muuten Ossettkin). Marble Beers itse toimii tietysti aivan Manchesterin keskustan tuntumassa. Yhdistän Marblen vanhastaan heidän Marble Arch -pubiinsa Rochdale Roadilla, mutta tosiasiassa sekä oluenvalmistus että taproom sijaitsevat nykyään naapurikunnassa Salfordissa.

Näistä kahdesta Marble Beersin yhteistyöoluesta pidän Jollificationista enemmän, mutta kummassakin hedelmien lisääminen reseptiin mielestäni pikemminkin vähentää kuin lisää oluiden kiinnostavuutta. Tietysti on hauskaa, että konkarisarjan pienpanimo tekee juhlavuonnaan tällaisia klassisia belgialaistyylejäkin eikä pelkkiä neipoja ja kakkustouteja.

Hagström West Coast IPA – road movie -olut, mutta ei arvoton

Voiko panimon perustaa tietämättään? Ilmeisesti voi jos kysymys on ns. kiertolaispanimosta, eli siitä että panimolaitteistoa hallinnoimaton taho suunnittelee ja valmistuttaa oluitaan yhdellä tai useammalla fyysisellä panimolla. Ainakin Ari Juntusen puheista sai Hagström West Coast IPA -oluen julkistustilaisuudessa tiistaina käsityksen, että hän oli tulkinnut tämän IPAn alun perin one off -projektiksi.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Juntusen eli bloggari Arden, pienpanimokonkari Ilkka Sysilän ja viestintämies Ari Nyforsin ideoima Hagström-hanke voisi saada jatkoakin. Kenties toisilla panimoilla, kenties toisilla oluttyyleillä. Niille, jotka eivät muista Kaurismäen veljesten alkuaikoja, ei Hagström-nimi varmaan sano mitään. Hän oli Esko Nikkarin esittämä rikollishahmo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Tiistaina Hanahuone Juovan tilaisuudessa puhuttiin, että Mika oli luvannut jopa pistäytyä paikalla oluen lanseerauksessa, mutta samalle päivälle olivat osuneet taiteilija Vesa-Matti Loirin hautajaiset.

Voi toki pohtia, onko Hagström sitten tarpeeksi vetävä kiertolaispanimon brändinimi, jos kolmikon oluttuotanto tästä jatkuu. Vai pitäisikö olla jotain nykyaikaisen räväkkää, tyyliin ”Ukotkin panee”. Yhtä kaikki, tämän Hagström West Coast IPAn (7,5 %) tausta-ajatus kyllä on näyttää 2020-luvun ipauttajille mallia, miten takavuosina Amerikan länsirannikolla tehtiin katkeraa, kirkasta ja hedelmäistä olutta. Nykyisen NEIPA-buumin myötä moni nuorempi on jo varmaan unohtanut, että olut voi olla muutakin kuin sameaa ja mehumaisen matalakatkeroista.   

Maamme niukanlainen olutmedia ei ole yleensä paljon keskittynyt oluttyylien tai muunkaan olutkentän laajempiin muutoksiin ajassa, vaan enemmän on tyydytty fiilistelemään hetkiä ja haastattelemaan innostuneita ihmisiä. Niinpä esimerkiksi IPA-tyylin ja sen varianttien muutoksia on Suomen näkökulmasta voinut varmasti seurailla parhaiten nimenomaan Arden itsensä pitkäjänteisestä blogista. Sieltä on muutamaan otteeseen kuulunut juuri tätä viestiä, ettei kirjoittaja aina niin arvosta nykypanimoiden yrityksiä tehdä klassista West Coast IPAa.

Olarin Panimo naapurikaupungista Espoosta vastaa tämän Hagström-oluen valmistuksesta. Yhteistyöstä olarilaisten ja kiertolaistiimin välillä kerrotaan tarkemmin Arden taustoittavassa blogitekstissä. Lanseeraustilaisuudessa oli paikan päällä parisenkymmentä olutskenen pienempää ja suurempaa vaikuttajaa. Valokuvaani on tainnut sattua seisaallaan olevien Sysilän, Nyforsin ja Juntusen lisäksi myös valtakunnallisten medioiden toimittajakonkareita.

Kun aina on jotain sanottava oluen raaka-aineista, niin nyt niistä löytyy melko tarkat kuvaukset tekijöiden jakamasta infomonisteesta. Vaikka 2000-lukulainen IPA yhdistetään yleisesti nimenomaan amerikkalaisten humalalajikkeiden monipuolisuuteen ja niiden katkeruuteen, Hagströmin tietopaketissa käydään läpi asianmukaisesti myös maltaat ja hiiva. Ohramaltaiden lisäksi mallaspuolelta löytyy Birkkalan tilan luomuspelttiä Suomusjärveltä. Katkerohumala on klassikko Columbus, ja aromihumaloinnissa on käytetty viime vuosina suosittuja Strata-, Azacca- ja El Dorado -lajikkeita. Tekijöiden välisessä työnjaossa Sysilä on huolehtinut maltaista, mäskäyksestä ja katkerohumalasta, Juntunen aromihumalista ja Nyfors brändistä.  

Kuten kuvaukseen sopii, alun hedelmäisyyden jälkeen Hagström West Coast IPA liukuu todella katkeraan ja kuivaan makumaailmaan. Hedelmä on melko trooppista, eli siinä kohtaa old school -jenkki-IPA lyö kättä 2010–20-lukulaisten seuraajiensa kanssa. Juoma on lasissa nykypäivän pienpanimo-olueksi kohtuullisen kirkasta, mutta ei nyt mitään läpinäkyvää sentään. Kyllähän tämä vie mennessään ja palkitsee selkeydellään ja reippailla otteillaan – hienoa olutta.  

Myönnän tietenkin, ettei tämäkään arvio ole aivan neutraali tai objektiivinen, vaan tietenkin kiinni hetkestä ja siitä pienestä ”hypestä” (paremman sanan puutteessa), jota Hagströmin suunnittelijat kykenevät kokemuksen syvällä rintaäänellä luomaan hankkeen ympärille. Ja jottei nyt yllä harjoitetusta kiertolaispanimo-statuksen korostamisesta jäisi väärä kuva, täytyy tietysti alleviivata sitäkin, että tekijöistä Ilkka Sysilä on valmistanut (ilmeisesti osin Arde-avusteisesti) kovan tason IPA-oluita mm. Helsingin Bruuverissa, ja jo kaukaisella 1990-luvulla määritellyt IPA-tyyliä ensimmäisessä suomenkielisessä pienpanimotoiminnan opaskirjassa. Näyttöjä ei siis puutu. Niinpä jäämme odottamaan tulevia Hagström-oluita – liekö pils-tyyli seuraavana vuorossa? Ja ajellaanko sitä tekemään jonnekin toiselle puolelle Suomea road movien hengessä?

Tummeneviin iltoihin: Weltenburger Asam Bock ja Wieninger Impulsator

Edellisessä postauksessani otin varaslähtöä Oktoberfest-tunnelmiin maistelemalla paria vaaleaa juhlaolutta. Syksy on niiden lisäksi myös tummien ja vahvojen bock-oluiden toinen sesonkiaika, ja näihin keskitytään tämänkertaisessa testissä.

Nyt pöydällä on kaksi perusvarmaa tummaa doppelbockia, joista Weltenburger Asam Bock on tuttu jo vuosien takaa ja Impulsator puolestaan tullut nyt Alkon hyllyille muutamien muiden Wieninger-oluiden vanavedessä. Jo vanhastaan tiedetään, että Asam on Weltenburger-luostaripanimon tuotteiden kärkeä. Weltenburger ei ole keskimäärin niin kova suorittaja kuin voisi toivoa yhdeltä maailman vanhimmista panimoista – vieläpä baijerilaiselta. Wieninger taas on maakuntasarjan tekijä, mutta varmasti vähintäänkin kohtuullinen sellainen, kun sen oluita on jo tänne pohjoisille leveysasteillekin useampia saatu.  

Asam Bockin (7,3 %) tuoksu on miellyttävä, ei kovin voimakas, suklaakeksimäinen ja miedosti paahteinen. Mausta voi löytää kahvia, suklaarusinoita, Dr. Pepperiä tai pähkinäistä mallasta. Tässä on myös pienesti humalan katkeroa, jopa jälkimausta sitä on aistittavissa. Alkon mittaama IBU-lukema 32 menee reilusti yli doppelbockin skaalan (esimerkiksi BJCP Style Guidelinesin mukaan). Ei se oluesta vielä humalavetoista tee näillä alkoholilukemilla, mutta tuo jonkin verran luonnetta mukaan.

Esimerkiksi Ayinger Celebratoriin verrattuna Asam Bock on kyllä rungoltaan vähemmän tanakka, mutta tarvitseeko toisaalta bockien aina ollakaan silkkaa mämmiä. Detaljina tuli vielä huomattua eräästä vanhasta olutkirjasta, että Asam on ollut näköjään takavuosina vain 6,9-prosenttinen – tuo pieni nosto ei ole sille tehnyt ainakaan pahaa.

Impulsator (7,5 %) edustaa Wieningerin panimon valikoimassa perinteistä siipeä, eli on tyylilajilleen tyypillinen tumma doppelbock. Panimohan on eteläsaksalaisittain siitä harvinainen, että se improvisoi teutonityylien ympärillä kuin jazzmuusikko – esimerkiksi enzian-katkerotynnyrissä kypsytettyä bockia löytyy valikoimasta, kuten myös pintahiivalla käytettyä juhlaolutta tai kuivahumaloitua schwarzbieriä. Kuten sanottu, Suomessakin panimon oluista on viime vuosina nähty moniakin, mutta ei kyllä noita erikoisempia kokeiluja.

Impulsator ei ole valtavan tumma bock, ja tuoksussakin on enemmän kastanjalikööriä ja karamellia kuin paahteisia ja ruisleipämäisiä aromeja. Olisin ennakkoluulojeni perusteella veikannut, että tämä häviäisi kaksinpelin Asam Bockille kirkkaamminkin, mutta ei Impulsator heikko esitys ole. Jonkin verran häiritsee viinaisen sivumaun puskeminen muiden makujen läpi. Enemmänkin tämä olut liippaa makean puolelle kuin paahteisen tai katkeran – esimerkiksi humalakatkeroa on Alkon mittauksessa 26 EBU ja panimon omassa 24 IBU. Tummaa sokeria, saaristolaisleipää, parapähkinää ja kuivahedelmiä on myös maussa, mutta se voisi olla vieläkin runsaampi ja hallitumpi.

Onhan mukavaa, että Alkon valikoimassa on sentään tuollaiset kymmenkunta doppelbockia, kun kerran IPA-tyylin oluitakin on kolmesataa. Olisiko sellainen maailma parempi, jossa Alko myisi kolmeasataa bockia ja kymmentä IPAa? En tiedä, mutta jos siitä tehtäisiin It’s a Wonderful Life -tyyppinen elokuva, Olutkoira olisi mielellään siinä James Stewartin roolissa. Nämä kaksi saksalaista näytettä ovat joka tapauksessa kelpo lisä tämänhetkiseen doppelbock-valikoimaan.    

Juhlaoluiden aikaan: Zoller-Hof Export-Festbier ja Benediktiner Festbier

Syksyllä on Etelä-Saksassa juhlaoluiden aika, Festbier-Zeit. Viikon päästä käynnistyy Baijerin kansanjuhlista tunnetuin, Münchenin Oktoberfest, kahden koronavuoden aiheuttaman tauon jälkeen. Pienempiä juhlia vietetään muilla Baden-Württembergin ja Baijerin paikkakunnilla läpi syyskauden, ja toki suurimmat niistäkin ovat käytännössä kansainvälisen kokoluokan tapahtumia.

Alko ottaa vuosittain valikoimaansa muutaman Oktoberfestbier-tyylisen kausioluen. Tänä vuonna mukana ovat vanhoista tuttavuuksista Münchenin juhlillakin tarjoiltavat Löwenbräu, Paulaner, Spaten ja Hofbräu sekä vehnäolut Erdinger Oktoberfest-Weissbier. Uusia minulle ovat tämän vuoden kattauksessa sen sijaan Zoller-Hofin ja Benediktiner-panimon juhlaoluet. Ne pääsevät nyt siis maisteluun ensimmäistä kertaa.   

Zoller-Hofin panimo perustettiin vuonna 1845 Sigmaringeniin, joka oli siihen aikaan yhden Hohenzollern-suvun hallitsemista pienistä ruhtinaskunnista pääkaupunki. Hohenzollernien toinen haara toimi tietysti Preussin kuninkaina, ja heidän johdollaan Saksa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin yhdistyi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Majatalon isäntä Paul Graf perusti panimonsa Sigmaringenin kaupunginmuurien tuntumaan, ja solmi hyvät suhteet hallitsijasukuun. Panimon johdossa on edelleen Paulin jälkeläisiä.

Benediktiner Weissbier taas nivoutuu Saksan vanhoihin panimoperinteisiin sikäli, että kyseessä on Ettalin luostaripanimon ja reininmaalaisen Bitburgerin yhteisyritys. Ettalissa on toki tehty olutta keskiajalta lähtien ja Bitburgissa nykymallilla 1800-luvun alusta. Silti yhteistyössä on baijerilaista ilmeisesti vain Ettalin hiiva, sillä oluita valmistetaan Hessenin osavaltiossa Lichin kaupungissa. Ja tämä Festbier ei suinkaan ole vehnäolutta, vaikka vehnä onkin tämän 2000-lukulaisen panimoyhteistyön kantava idea. 

Millaisia juhlaoluita pöytään on siis nyt saatu? Väriltään molemmat ovat kultaisen vaaleita, Benediktiner Festbier (5,8 %) aavistuksen tummempi kuin Zoller-Hof Export Festbier (5,6 %). Tuoksuissa on aluksi hyvin vähän eroa, molemmissa pullon (Zoller-Hof) ja tölkin (Benediktiner) avatessa raikasta sitruunan reunustamaa mallasta. Myöhemmin Benediktineristä erottaa selvästi viljaisempaa, kypsemmäksi paistetun pikkuleivän tuoksua ja Zoller-Hofista vaaleampaa, saippuaisen hedelmäistä mallasta.

Eipä makumaailmoissa ei ole valtavaa eroa myöskään. Benediktinerissä on pyöreä kypsän jyvän maku, jossa on pienet hunajan ja heinän vivahteet. Zoller-Hofin viljaisuudessa on vähän kermaista marsipaania, yrttiä, kukkia ja jopa ripaus alkoholia.   

Taas tulee vilkaistua kantavierrelukemia, kun toinen olut tuntuu jonkin verran ohuemmalta kuin toinen. Näin asia onkin: Zoller-Hofilla on hoidettu 5,6-prosenttinen olut 12,3° kantavierteestä, kun taas Benediktiner-juhlaoluen vastaavat tiedot ovat 5,8 % ja peräti 13,5°. Makuja on tietysti moneen lähtöön, mutta itse yhdistäisin jälkimmäisen kaavan luontevammin eteläsaksalaisten syysjuhlien oluisiin. Runsas ja pehmeä olemus sopii niihin.

Muutoin kyllä myös Zoller-Hofin olut on juhlaoluen muotilla tehty. Ei se ole vaaleaksi export-olueksi ylipäätään hassumpi, vaikka jokin kitkerä piirre siinä vetää makua vähän ruttuun. Tämä tuskin on humalaa, koska EBU-lukemissa on vain parin piirun ero (Zoller-Hof 22 ja Benediktiner 20). Tyypillistä saksalaista ”lähes neljän tähden” suorittamista kai molemmat edustavat. Veisikö benediktiinien Festbier tällä kertaa voiton? Ei senkään maltaisuus täysin hienostunutta ole, ei Saksan terävintä kärkeä. Ihan hyviä lisiä Alkon syyskausivalikoimaan kummatkin silti ovat.

Alepan olutvalikoiman nousu ja tuho

Lähi-Alepa remontoitiin keväällä. Se oli pitkään kiinni ja avautui kesän alussa. Olemme tietysti Kallion kaupunginosassa onnekkaita, kun noin puolen kilometrin säteellä on neljä muutakin Alepaa, neljä S-marketia, viisi K-kauppaa, kaksi Lidliä sekä Hakaniemen kauppahalli ja tori. Ei ollut koskaan pitkä matka lähimpään puotiin. Tämä yksi Alepa oli silti melkein suoraan kadun toisella puolella, vain muutaman kymmenen askelen päässä alaovelta.

Se sitten lopulta aukesi. Kaikki oli tyylikkäämpää kuin entisessä kaupassa. Pääovi ja kassat ovat muuttaneet lähemmäksi meitä, ja hevi-osaston yhteydessä on nyt myös Herkku Food Market -salaatteja ja muita mukavia valmisannoksia myyvä kylmäkaappi. Ylipäätään kylmäsäilytystä vaativat tuotteet tuntuvat olevan viilennetyissä kaapeissa tai pakastimissa, eikä koko kauppatilaa ole jäähdytetty jonkinlaiseksi puolijääkaapiksi. Tässä on varmaan sähkönsäästöön ja ehkä ekologisuuteenkin liittyviä taka-ajatuksia.

Kun selkeys ja väljyys ovat lisääntyneet, voi kuitenkin olla, että myytävien artikkelien kokonaismäärä on jopa vähentynyt. En ole tarkistanut tätä S-ryhmältä, enkä tiedä, antaisivatko he tarkkoja lukuja, jos kysyisin. Eniten olen itse havainnoinut tuotevalikoiman muutosta – tai virtaviivaistumista, jos asian haluaa niin tulkita – oluthyllyissä. Oluthyllyihin kiinnitän jo lähes vaistomaisesti huomiota ruokakaupoissa kaikkialla maailmassa, kun olen näitä asioita jo sen verran kauan seuraillut. Mitä on tapahtunut?

Ennen oli aika paljon pullo-oluita. Oli milloin mitäkin brittiläistä bitteriä, Saksan Schlenkerlan savuolutta, havaijilaista Konaa ja muutakin modernia amerikkalaista, sekä stoutia tai portteria vaikkapa Lontoon Fuller’silta. Laitilan Hyvä Tuomas -oluita taisi tulla parinakin vuonna Alepamme hyllyyn, niillähän on juhlistettu Olutliiton myöntämän vuotuisen tunnustuksen saajia, jotka ovat päässeet suunnittelemaan nimikko-oluensa reseptiä. Erikoisemmista oluttyyleistä olen nähnyt Alepassa ainakin Maku-panimon belgialaishenkistä grisetteä ja Iso-Kallan grodziskieta, joista jälkimmäinen palkittiin Suomen Parhaana Oluena. Ylipäätään kotimaisia pienpanimo-oluita oli aika moneen lähtöön.

Nyt suurin osa oluesta on kylmäkaappeihin sullottua tölkkitavaraa ja muukin taitaa olla yli 90-prosenttisesti tölkkiä. Uusitusta valikoimasta on jotenkin entistä vaikeampi löytää oluita, jotka herättäisivät erityisempiä ostohaluja. Tuntuu, että paljon on viritetty joko hyvin arkiseen kotitissutteluun tai nuoremman väen puistokaljoiksi. Tietysti jo Olvin ja Lahden (Hartwallin) värikkäillä erikoisoluttölkeillä saadaan aikaan näennäisen monipuolisen olutvalikoiman vaikutelma, eli erilaista IPA- tai jopa NEIPA-tyylistä yritelmää kyllä riittää. Varmasti tölkit ovat pakkauksina dynaamisempia tai ympäristöystävällisempiä kuin pullot; ehkä siinä on homman juju. Harrastajat kyllä näkevät jo kaukaa, etteivät pastellisävyt silti ainakaan Cloudwateria ole.  

On joukon jatkona edelleen muutamia pienempien panimoiden tuotteitakin. Ruokakauppojen liskokuningas Fat Lizard on näkyvästi edustettuna, ja muutamia tölkkejä on vaikkapa Torniolta, Pyynikiltä tai Olafilta. Ulkomaisista merkeistä saa kuitenkin hakemalla hakea jotain, mikä ei olisi AB-InBevin tai parin muun globaalin suurpanimon brändejä, eli sellaisia kuin Foster, Stella Artois tai Mythos. Oikeastaan ulkomaisia pienpanimoita ei tainnut viime kauppareissulla osua silmiin kuin yksi, Brooklyn Brewery, ja senkin brändi on Euroopassa Carlsbergin sateenvarjon alla.

En tarkoita, että Alepamme entinen oluthylly olisi ollut mikään paratiisi – lähinnä että siellä oli usein ihmeen paljon ja monenlaisia oluita odotuksiin nähden. Joskus jokin yllättäväkin löytö. Tai että valikoiman nykyversio olisi aivan erityisen huono ja suppea. On monessa Alepassa ja joissain isommissakin kaupoissa vaisumpaa kuin tämä. Ehkä Kallion kaljoittelijoiden koettiin aikaisemmin kaipaavan yhä monipuolisempaa tarjontaa – jopa Alepassaan. Nyt ei. Suunnanmuutoksen jälkeen hyllyt vaikuttavat järjestelmällisen homogenisoiduilta, sellaisilta jotka voi monistaa mihin tahansa samankokoiseen pikkukauppaan kaikkialla pääkaupunkiseudulla.

Missä siis mennään? Sic transit gloria mundi? Sic transit varietas cervesiarum Alepae? On mahdollista, ettei muutos ole oikeasti edes kovin suuri, määrällisesti tai laadullisesti. Kokonaismäärä oluissa on jopa voinut kasvaa. Eikö silti jotain kehityksen suunnasta kerro esimerkiksi ulkomaisten pienpanimo-oluiden puuttuminen? Onko kotimainenkin valikoima supistunut eri oluttyylien osalta, tai ainakin vaihtanut jotenkin painopistettä? Tässä on spekulaatiota ja mutua, enkä todellisuudessa tiedä Alepan aivoituksista. Jäämme kuitenkin seuraamaan tilannetta.

Olutkellarini nousu ja tuho

Kirjoittelin tämän blogin alkuaikoina – kohta kuusi vuotta sitten – ensimmäisistä oluista, joita vein kypsymään talomme perunakellarin varastokoppiin. Keräsin sittemmin vähintään kerran vuodessa koppiini täydennystä, ja viimeksi hankittujen pullojen jälkeen hyllytila alkoikin jo olla loppumassa. Olin suunnitellut, että järjestelen koppia uusiksi ennen seuraavien kellaroitavien oluiden ostoa, jotta saisin lisätilaa.

Vaan kuinka kävikään. Kun alkukesästä menin pahaa aavistamatta tarkistamaan olutkellarini tilannetta, huomasin munalukon kadonneen ja kopin oven olevan raollaan. Silloin muistin talossa aikaisemmin käydyn keskustelun asiattomista vierailijoista yhteisissä tiloissa. En tiedä, millainen porukka oli ollut kyseessä, mutta näköjään niitä ei pieni lukko pidätellyt – ja näköjään niille maistui kellarissa kypsynyt vahva olut.

Olen asunut Kalliossa muutamia keskeytyksiä lukuun ottamatta kohta 30 vuotta ja päätynyt todistamaan todella harvoin mitään isompia järjestyshäiriöitä, saati joutunut niiden uhriksi. Lähinnä näillä nurkilla saa nykyään kauniina kesäpäivinä ihailla vakiojengin ulkoilmaörvellystä. On tietysti kohtalon ivaa, että kun ensimmäisen kerran minulta täällä varastetaan jotain, saaliiksi saadaan muun muassa Chimayn luostarin ja erilaisten amerikkalaisten ja eurooppalaisten pientuottajien arvokkaita käsityöoluita. Ja vielä sellaisia, joiden maku on kellarivuosien pehmentämää ja jalostamaa.

Vaikea kuvitella näitä rosvoja saaliinjaolla miksikään karskeiksi, arpinaamaisiksi puukonheiluttajiksi. Pikemminkin tulee mieleen ruutupaitaiset nuorukaiset, jolla on siististi ajetut parrat, söpöt eläintatuoinnit ja miesnutturat. Tai kenties jollakulla on käynyt mielessä, että isoilla olutpulloilla – kuten sillä magnumkokoisella Chimayllä – saattaisi olla myyntiarvoa jollain foorumilla? Vanhoilla viineillähän on. Toki ihmisillä voi olla haastavia elämäntilanteita, joiden rahoittamiseksi he joutuvat myymään toisten omaisuutta. Kun kerroin tapauksesta työkaverille, hän sanoi toivovansa lähinnä, että voroilla on ainakin seuraavana aamuna elämänsä kipein kankkunen.

No, vaikka suuri osa pulloista oli kadonnut, joihinkin hyllyihin ei ollut kuitenkaan kajottu. Kolme pientä pahvilaatikollista kellarini sisältöä kannoin murron jälkeen tänne asuntoon turvaan. Täällähän pulloille ei ole pitemmällä tähtäimellä sopivaa säilytystilaa, joten olen kesän mittaan sämpläillyt niitä karsintamielessä. Ehkä joitain vintage-Westvleterenin tyyppisiä klassikoita yritän jossain säilyttää jatkossakin, vaikka kellarikoppiin en niitä enää veisikään. Muut ehkä hupenevat luonnollisessa järjestyksessä.

* * * * *

Pari havaintoa lopuksi joistakin kellarioluista, joita olen kesän aikana availlut. Baijerilaisessa Schneiderin Aventinuksessa, jossa parasta ennen -päivä oli 2017.11.04, oli noin puolet vähemmän hiilihappoa kuin uudessa. Vaahtoa tulee kuitenkin lasiin sormenleveyden verran. Maut ovat muuttuneet särmien hioutuessa pois: nyt on soijakastiketta, vadelmakarkkia, hedelmäsiirappia, makeaa vähän suklaista mallasta.

Shepherd Neame Christmas Ale on selkeästi pähkinäisempi kuin tuore, ja siinä on jonkin verran ikääntyneen oluen sherrymäistä aromia ja makua. Kuitenkin vielä mallasrunko ja (oletettavasti) hiivan kärkevä metallinen tai marjainen olemus ovat mukana kuten nuoremmissa SN-oluissa.

St. Feuillien Triple (parasta ennen 11/2018) ei ole enää kovin runsasvaahtoinen, kuten belgialainen tripel ehkä tuoreena olisi. Tuoksussa on tripelin herkullista hiivaista hedelmäisyyttä juraviinin tai sherryn tuoksulla höystettynä, ikääntymisen takia. Rungon paksuus ja suutuntuma tuntuvat olevan ennallaan. Maussa sitrus on muuttunut limoncellomaisempaan suuntaan, ja siinä on pientä happamuutta. Jonkin verran viljaakin on vielä maussa ja pippurinen reunus. Tämä on luultavasti kellaroinnin näkökulmasta nyt suunnilleen parhaimmillaan, tai ei ainakaan paljon yli; miellyttävä olut.

Robinson’s Old Tom oli kellaroitaessa uutta olutta, vuonna 2019 pantua (kuten korkissakin lukee), mutta nyt siis tyylin mukaisesti old alea myös iältään. Tuoksu muistuttaa italialaisista tummista katkeroista tehtyä spritziä pienellä sitrusreunalla, maku on kolmen kellarivuoden aikana saanut lisää viinimäistä ja pähkinäistä pehmeyttä. Ne peittävät tuoreen Old Tomin pienen puisevan piirteen. Hiilihappotaso on kolmessa vuodessa pienentynyt hieman, mutta ei sanottavasti. Kuten edelliset kolme muuta olutta, tämä oli oikein kiinnostava ja hyväkuntoinen kellarisäilytetty olut.

Muualla Päijänteen rannoilla, 1.–3.8.2022

Kokoan loput viime viikolla päättyneestä Päijänteen turneesta yhteen jämäpostaukseen, joka on jos mahdollista vielä vähemmän yhtenäinen kuin edelliset Vääksyn ja Jyväskylän tarinat. Aina ei edes olla kovin lähellä Päijännettä mutta Keski-Suomen tai Päijät-Hämeen maakunnissa kyllä. Tässä tähteitä matkan antimista.

Säynät- ja Muuratsalo ovat hyviä paikkoja tutustua yhteen Jyväskylässä(kin) vaikuttaneista historian suurhenkilöistä, nimittäin arkkitehti Alvar Aaltoon. Säynätsalon kunnantalon kävimme katsomassa. Sekin on tietysti nykyisen kuntajaon mukaan Jyväskylän kaupungissa, johon Säynätsalo sulautettiin vuonna 1993. Sen sijaan Muuratsalon puolella sijaitsevaa koetaloa ei ilman ennakkoon tilattua opastusta näe, mutta sellainenkin Aallon luomus siis löytyy tästä entisestä saaristokunnasta. Myös toinen mestariarkkitehti, Wivi Lönn, on jättänyt kuitenkin jälkensä Muuratsaloon piirtämällä Haikan työläiskortteleiden asemakaavan. Alueen alkuperäiset asukkaat olivat hänen ystävänsä, sahanomistaja Hanna Parviaisen tehtaalla Säynätsalossa työssä.

Ex-kunnantalo on Aallon punatiilikauden komeimpia linnoja, selkeälinjainen italialaisvaikutteinen pikkupalatsi keskisuomalaisessa metsikössä. Epätasaisten seinätiilien lisäksi vahvasti punertava oli ilmeisesti myös kunnanvaltuusto Säynätsalon kultakaudella. Jos menee omatoimikierrokselle, alussa näytettävä opastusvideo kannattaa katsoa tarkkaan ja sitten tutkia yksityiskohtia valtuustosalissa, yleisissä sisätiloissa ja sisäpihan piazzalla. Valtuusto lakkautettiin sen verran kauan sitten, ettei digitalisaatio ehtinyt päästä pilaamaan valtuustosalin ratkaisuja. Monikaan turisti ei välttämättä tiedä, että Säynätsalon kunnantalo tarjoaa myös majoitusta muutamassa eri huoneessa. Emme mekään tosin siellä yöpyneet.

Parin kadun päästä lähtee tie Säynätsalon satamaan. Siellä on saaren luultavasti paras baari paikallisen pienpanimo-oluen nauttimiseen, nimittäin Pub Aallonmurtaja. Se on tänä kesänä avattu Aalto Panimon ”taproom”, jonka terassilla pyöri ihan mukavasti porukkaa sunnuntaina puolenpäivän aikaan. Alvar Aalto luonnehti tunnetusti Säynätsaloa Päijänteen Tahitiksi, ja tämän takia Aalto Panimollakin on Tahiti-niminen olut. Panimon muussa valikoimassa on muutama ruokakauppavahvuinen IPA/APA, pils/lager ja golden ale, sekä ilmeisesti yksi stout ja 8-prosenttinen (West Coast?) IPA. Tahiti siis jäi itselleni ainoaksi tällä matkalla testatuksi Aalto-olueksi.

Joutsan kirkonkylä uinui maanantaina lounasaikaan suomalaisittain vähän painostavan helteen alla. Kellarin viileydessä Hotelli Aatto & Ellin talossa majailevat Ravintola Kellari sekä Varastopanimo. Olisimme ehkä syöneet Kellarissa, mutta heillä ei ollut lounasta maanantaina ja tiistaina tarjolla. Se ei haitannut, koska kylällä on iso K-Supermarket, josta sai hyviä piknikeväitä ja niitä veimme mukanamme Kirkonkylän uimarannalle. Ikävämpi juttu oli, että Varastopanimon Sahtia ei ollut saatavana. Niinpä Päijänteen-kierroksen sahtisaldoksi jäi pyöreä nolla, vaikka useammankin potentiaalisen sahtipaikkakunnan läpi ajettiin. Paremmalla valmistautumisella perinnejuomaa olisi jostain varmaan löytynytkin, mutta nyt kävi näin.

Maisteluun pääsivät siis joutsalaisten Varasto-olut sekä Martti Servon & Napanderin 25-vuotisjuhlaolut. Näitä kellariravintolan takeaway-jääkaapeista löytyi. Olisi ollut myös 5-prosenttista Nenätippu-olutta, joka on sahdin jälkikaljasta käytetty miedompi vehnäolutmainen terassijuoma. Nimi inhottaa minua, joten sitä en voinut ostaa, vaikka itse tuote varmaan onkin hyvä. ”Aina saa nokka vähän tippua”, kertoo panimon tuote-esittely. Ehkä, mutta sitä mielikuvaa en halua yhdistää mihinkään, mitä juon. Sen sijaan wiener-tyylinen Varasto-olut (5,3 %) kolahti sekä maullaan että markkinoinnillaan, miksei myös Servon ja yhtyeen 5-prosenttinen juhlaolut.

Arde kiinnitti viime syksyn postauksessaan huomiota Varasto-oluen matalaan IBU-arvoon 9, tässä ilmeisesti jokin häikkä panimon suunnalta (?). Omankin pulloni etiketissä taisi olla samat lukemat eli EBC 20 värin ja IBU 9 katkeroiden osalta kuin Arden kuvaamassa pullossa. Humalakatkeroa ei kuitenkaan maistelun perusteella ollut noin vähän. Värin mittarissa 20 mahtuisi jo baijerilaisen dunkelin asteikolle. Yhdeksän IBU-astetta on niin matala lukema, että se istuu harvaan tyyliin – ehkä sahtiin tai juuri ja juuri baijerilaiseen vehnäolueen tai witbieriin. Aistihavaintoihin sopisi, jos numerot olivat menneet väärinpäin. Panimon nettisivuilla mainitut lukemat ovat IBU 20, EBC 19. Olisiko kyse siis painovirheistä enemmän kuin reseptin muutoksista. Oletan että IBU 20 ja EBC 9 ovat oikeat.

Tykkään tietysti Varastopanimon tavasta valloittaa maailmaa pohjahiivaoluiden ja sahdin avulla. Toivottavasti lager-valtavirrasta poikkeaville – mutta ei välttämättä craft-pintaliitäjiä houkutteleville – tuotteille löytyy kysyntää. Nyt jäi maistamatta vielä ainakin Mynssi, tummaksi lageriksi kutsuttu olut, joka kunnioittaa vuosina 1876–1932 toimineen Joutsan Oluttehtaan müncheniläistyylisen oluen muistoa. Sitä tehtiin paikkakunnalla viime vuosisadan alussa.

Päijänteen itärannoilla onkin näköjään hieman enemmän oluttoimintaa kuin länsipuolella. Sysmässä on Sahtikrouvi ja Asikkalan Kalkkisissa Pihamaa, jolla silläkin on tavallisempien oluiden lisäksi sahtia. Nyt reittimme menivät siten, että Pihamaan tuotteistakin tarttui mukaan vain vaalea ale nimeltä Hupakko, nimittäin Alkon hyllystä.

Matkan viimeisen yön telttailimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvassa Kelventeen harjusaaressa. Siellä on komeita hietikkoisia niemenkärkiä, ja venematkalla mantereelta – tässä tapauksessa Pulkkilanharjun Karisalmesta – tunsimme olevamme isoilla vesillä. Kalasääsket pesivät erään männyn latvustossa. Onhan Päijänteen kokoisessa järvessä jotain myyttisen jylhää, jollaista harvasta Suomen vesialueesta löytyy. Ajelimme seuraavana päivänä Helsinkiä kohti Vesijärven länsipuolitse. Hollolan kirkonkylän kioskilla söimme jäätelöt, tosin janon yllättäessä sieltäkin olisi saanut vielä Kanavan Panimon oluita.

Jyväskylä, 30.7.–1.8.2022

Täytyy tunnustaa, että Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki oli minulle melkein yhtä tuntematon paikka kuin edellisen illan Vääksy – toki olen joskus ajanut kaupungin läpi tai vaihtanut siellä junasta bussiin, mutta kunnolla en ollut Jyväskylää koskaan kolunnut tai majoittunut matkailijana. Nyt tähän tuli tilaisuus, kun yövyimme aseman vieressä Sokos Hotel Aleksandrassa kaksi yötä. Kuten viime kesän Saimaan-kierroksella, vanhan koulun Sokos-hotelli on meille 80-luvun lapsille aina kodikkaan tuntuinen majapaikka.

Olutkellari-blogin Juha-Pekka Jylhä kirjoitti pari vuotta sitten Scandinavian Brewers’ Review -lehteen artikkelin, jossa käsiteltiin jyväskyläläisen oluen kulta-aikaa. Se luonnehdinta tarkoitti siis artikkelin kirjoitushetkeä, ei mitään historiallista aikakautta, vaikka nekin käytiin jutussa läpi. Tuolloin vuoden 2020 alussa kiinteitä panimoita oli kaksi, Panimoyhtiö Hiisi ja Panimoyhtiö X, sekä yksi kiertolainen Hangaround & Nobody. Aalto Panimo oli aloittelemassa toimintaansa.

Sittemmin kulta-aika on vaihtunut platina-ajaksi, koronasta huolimatta, ainakin panimoiden lukumäärillä mitaten. Aalto on saanut toimintansa vauhtiin, ja ympäröivälle maaseudulle on putkahtanut myös 1000 Lakes Distillery oluineen, gineineen ja vodkineen, sekä kotiolutprojektista kaupalliseksi pientuottajaksi kypsynyt YMIS Panimo. Nämäkin tiedot perustuvat Olutkellarin päivityksiin. Jos lasken oikein, nykytilanteessa kaupungin alueella on viisi omilla laitteillaan toimivaa panimoa ja ainakin yksi kiertolaistuottaja. Tämä on harvinaisen iso luku, ainakin Suomen mittakaavassa.

Yksi Jyväskylän olutkiertoratojen kiintotähdistä on syksystä 2020 ollut Hiisi Taproom & Bottleshop, joka majailee Lutakon keikkapaikan rakennuksessa. Se oli mainio baari, jossa keittiön antimien ääressä – esimerkiksi bao bunien ja hodareiden – viihtyi vähän pitempäänkin, kun niitä sai helposti tilattua nälän jatkuessa lisää. Oluita oli tietysti pitkä liuta isäntäpanimo Hiisiltä hanoissa ja kaapeissa, ja ainakin take away -jääkaapissa olivat paikallisista tekijöistä edustettuina myös 1000 Lakes ja Hangaround & Nobody. Muutakin kotimaista oli.

Itse baarin sisustus oli erilainen kuin kuvien perusteella olisin luullut – odotin panimon visuaalisen ilmeen mukaista hämärää ja maanalaisten olioiden kansoittamaa yöelämän tilaa. Tämä oli kuitenkin monien taproomien tavoin melko valoisa ja selkeä tila. Joitakin panimon etiketeistä tuttuja hahmoja näkyi silti seinillä.  

Tuskinpa Jyväskylästä monta sellaista baaria löytyy, jonka listalla ei ainakin jotakin Hiisi-olutta olisi. Tavallisesti niitä näyttää olevan valikoimassa useitakin. Näin oli esimerkiksi Vakiopaineessa, joka kuitenkin tunnetaan pikemminkin kulttuuri- ja vaihtoehtoväen sekä yliopisto-opiskelijoiden tyyssijana kuin olutfriikkien pesänä. Join siellä Tahvaa (7,5-prosenttinen baltic porter), joka ei ole hassumpi tumma Hiisi-tuote. Panimon oluista kiinnostavin oli tällä reissulla kuitenkin – ehkä odotusten vastaisesti – uusi cold IPA -versio Hiisin aiemmasta Peri-oluesta (7 %). Sen testasin Hiisin omassa taproomissa, vaikka olutta on nyt myös Alkon valtakunnallisessa jakelussa. Kylmä käymislämpö ja (ilmeisesti) pohjahiiva on muuttanut tämän IPA-oluen todella aika hauskasti lagermaiseksi, joten Baijeri ja Amerikka lyövät maussa todella kättä.

   

Jos nopeasti pitäisi luonnehtia tällä matkalla testattuja Jyväskylän keskustan indie-baareja, edellä mainittu Vakiopaine sekä Vihreä Haltiatar ovat fiilistelijöitä ja boheemeja varten, Harry’s Pub ja Musta Kynnys taas tarkoituksellisemmin olutasioista kiinnostuneiden paikkoja. Vihreässä Haltiattaressa bongasin jääkaapista useamman Einbecher Brauhaus -oluen rivin, ja niistä join Kellerbierin (4,8 %), joka oli maukas vaikka ei mitenkään erikoinen tai jännittävä. Pubin mukavilla sohvilla olisi tietysti viihtynyt vaikka koko illan, jos ei olisi ollut muita suunnitelmia.

Harry’s Pub on tietoisen brittiläistyyppinen, ja sisustus on suomalaisiin oloihin vaikuttavan koristeellinen, vale-viktoriaaninen. Jo miljöö sai olon tuntumaan kotoisalta, ja baarin tarjonta nosti fiiliksen lähemmäksi kattoa. Manchesteriläisen Marble Beersin hienoa Marble Stoutia (5,7 %) oli ”tavallisessa” hanassa, ja viereiseen real ale -pumppuun viriteltiin parhaillaan Thornbridgen Jaipuria (se oli kypsynyt kellarissa mutta ei ollut vielä saatavana). Jotain toistakin real alea oli tulossa tarjolle, mutta baarimikko oli tilapäisesti unohtanut sen nimen.

Musta Kynnys on rautatieaseman vanhassa rakennuksessa, ja sillä on historiallisen puutalonsa suojissa pari suhteellisen tilavaa ravintolasalia. Erikoisempi oluttarjonta on viritelty visuaalisesti näkyville pitkin baaritiskiä: värikkäitä tölkkejä ja trendikkäiden pienpanimoiden pulloja saattoi nostella, käännellä ja tutkia mielensä mukaan. Mukana olivat muun muassa Other Half Brooklynista, Nerdbrewing Malmön suunnalta, Deya ja Brew By Numbers Englannista, Fuerst Wiacek Berliinistä sekä Ārpus Latviasta. Belgiasta oli ainakin perinteisiä Kwakia ja Rochefortia. Esimerkiksi Other Half -panimon All Green Everything (10,5 %) on prosenteistaan huolimatta helposti nautittava vahva IPA, jossa intensiivinen – ei erityisen katkera – mehuisuus peittää korkeaa alkoholimäärää.

Jyväskylän keskustassa kävimme tietysti myös Harjulla, jossa on tällä viikolla ajettu MM-rallin osakilpailun erikoiskoetta. Vesitorni on komea, ja 1920-luvulla rakennetut Neron portaat oli koristeltu Instagram-yhteensopivalla värikkäällä taideteoksella, joka hyödyntää erityisesti aamupäivän auringonvaloa. Myös yliopiston kampusalue on vaikuttava yhdistelmä historiaa ja nykyaikaa.

Toivolan Vanhan Pihan 1800-lukulaisessa käsityöläismiljöössä testasimme Valkoisen Puun pizzat sekä kesäkioskin, josta löytyy Aalto Panimon Tahiti-olutta. Se on 5,4-prosenttinen golden ale, jossa on selkeästi enemmän tarkoitettua tai tahatonta särmää kuin tämän tyylisuunnan brittioluissa – johtuneeko sitten humalavalinnoista tai mistä. Omaan makuuni tätä voisi vielä jonkin verran hioa, kun kerran panimon nimikin on otettu arkkitehtuurin suurelta käsityöläiseltä. Hänestä lisää seuraavassa postauksessa.

Mitenkään vaikeaa ei Jyväskylässä näytä olevan paikallisten panimoiden tuotteiden löytäminen. Esimerkiksi Elosen leipomon Elo-kahvilassa Kauppakadun ja Asemakadun kulmassa on alkoholituotteiden listalla kolme 1000 Lakes -panimon olutta. Oikeastaan YMIS Panimo taisi jäädä meillä ainoaksi, joiden tuotteita emme päässeet testaamaan, kun niitä ei kaupungissa näkynyt ja Korpilahden Tikkalaan meillä ei tällä reissulla ollut mahdollisuutta poiketa.