Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaolut Perinteinen Lager

Vielä on Mallaskosken juhlavuotta jäljellä ja huomaan, etten ole postannut panimon 100-vuotislagerista vaikka jo maaliskuussa sain kutsun sen virtuaalijulkistukseen. Sitä ennen olin alkuvuodesta maistellut toisen Mallaskoski 100 -oluen, joka oli vahva stout Tiltu. Nyt puhutaan kuitenkin lager-juhlaoluesta, joka on kauppavahvuinen ja perustuu 1950-luvulla Mallaskoskella pantuun olueen. Tuote on suunniteltu yhdessä alkuperäisen Mallaskosken (1921–1965) viimeisen panimomestarin Juhani Walleniuksen kanssa.  

Tulihan Juhlaolutta jo kesällä pariin kertaan testattua, ja palataan tässä noihin tunnelmiin – eli aurinkolasit päähän ja tölkki auki. Lager virtaili lasiin luottamusta herättävän suomalaisissa väreissä: peruskeppanan tai A-oluen kultaisena. Jo tuoksu paljasti kuitenkin, että ihan samasta asiasta ei ole kyse kuin bulkkisalkuissa. Hunajapaahtoleipää ja karamellia leijaili nenään. Varmasti osuutensa on sillä, että tölkin taakse painetuista mallaslajeista toinen pils-maltaan ohella on Pehkolan Vienna – astetta tummemman herkutteluoluen mallas?

Myönnän odottaneeni lähinnä jotain artesaaniversiota melko normaalista pikkukaupunkilagerista. Toisaalta lukemalla oluen nimen ennakkoluulottomasti voisi myös tulkita, että Juhlaolut ehkä viittaa Saksaan. Festbier on siellä eri puusta veistetty kuin peruslager: makeampi, vahvempi, mallaspohjaltaan usein punertavampi. Vienna-mallashan tässäkin Juhlaoluessa ohjaa ajatuksia wiener-tyyppiseen olueen, joka on makeassa pyöreydessään muuta kuin pils- tai export-lähtöiset perusbisset.

Jos Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaoluen (5 %) resepti siis pohjautuu 50-luvun suomalaisen lageroluen valmistukseen, alan heti miettiä, millaista tuon ajan perusolut yleensä oli verrattuna nykyiseen. Maltaisempaa, makeampaa (riippuen mitä erikoismallasta oli mukana)? Astetta jäntevämpää (koska ilman glukoosisiirappeja ja ohratärkkelyksiä), mutta myös katkerotasoiltaan korkeampaa? Katkeruuden aistimus ehkä peittyy paksumpaan mallaspohjaan. EBU-lukema on Juhlaoluessa 24, kun se Karhun, Sandelsin tai Lapin Kullan A-oluissa jää Alkon mukaan reilusti alle 20:n. Humalat ovat tässä tšekkiläinen Saaz ja saksalainen Magnum. 

Isompien pienpanimoiden metsästysmaata ovat ruokakaupat ja alle 5,5-prosenttinen olut, mikä on varmasti bisnesnäkökulmasta ymmärrettävää. Harmi jos juhlaoluetkin jäävät tämän lokeron vangiksi – kun kerran pyöreitä vuosia tulee täyteen, juhlittaisiin sitten kunnolla. Samalla konseptilla tehtyä juhlaolutta olisin mielelläni maistanut myös Alko-vahvuisena, vaikkapa 6–8-prosenttisena. Tiltu hoiti tietysti osaltaan tätä tonttia. Ja kun kerran juhlalagerissa esitellään wiener-tyyppistä artesaanimallasta, tuollaisessa vahvemmassa oluessa se olisi ehkä pärjännyt omillaankin ilman pils-maltaan apua. Niinhän syysjuhlien olutta aikoinaan Keski-Euroopassa pantiin.

Mukavanpuoleinen juhlaolut silti – ja onnea seuraavalle vuosisadalle!

Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Oktoberfest-oluet 2021: RPS Oktoberfest Vienna Lager & Mallaskoski OktoberRye

On taas se aika vuodesta, kun München valmistautuisi maailman suurimman kansanjuhlan Oktoberfestin avajaisiin – jos tapahtumaa ei olisi tänäkin vuonna peruttu COVIDin takia – ja olutmedioiden kuvavirroissa ympäri maailman vilisee festivaalin perinteisestä tunnelmasta inspiroituneita kuvia.

Hieman yleistäen: jos kuvissa sinivalkoruutuisten baijerilaistunnusten ja muhkeiden brezelien vierellä on kolpakollinen kullankeltaista olutta, kuva on todennäköisesti saksalainen. Jos olut on punertavanruskeaa, kuva on amerikkalainen. Nämä ovat oktoberfest-oluen päävärit.

Punertava oli perinteinen värisävy myös Münchenin panimoilla menneinä vuosikymmeninä, kunnes juhlaolut alkoi muuttua hellesin väriseksi, vaaleaksi. Uudemmat pienpanimot eri maissa ovat sen sijaan mieltyneet historialliseen väriin ja siis astetta tummempaan mallascocktailiin. Se, kutsutaanko lopputulosta nimellä märzen vai (oktober)fest(bier), on melkeinpä yksi ja sama. Punertavaa juhlaolutta löytyy myös muualta Baijerista, mutta Münchenin perinteisistä panimoista sitä harrastaa vain Hacker-Pschorr.

Alkon tämän syksyn oktoberfest-kattaus sisältää viime vuodelta tutun vaaleiden juhlaoluiden viisikon: müncheniläiset Paulaner, Spaten, Hofbräu ja Löwenbräu sekä lähempää Tšekin rajaa kotoisin oleva Irlbacher. Kylkiäisenä on Erdinger Oktoberfest Weissbier: myös viime vuoden valikoimassa esiintynyt vehnäolut. Kaksi uutta oktoberfest-valikoiman olutta tulee Savosta ja Pohjanmaalta ja nepä ovatkin tämänkertaisen setin kiinnostavimmat. Nämä testailinkin jo viime viikonloppuna heti niiden tultua hyllyyn.

Rock Paper Scissors (RPS) Brewing Company on vuonna 2017 perustettu kuopiolainen panimo, jonka oluita ei ole aikaisemmin tainnut tässä blogissa esiintyä. Oktoberfest Vienna Lager (5,9 %) kuuluu punertavien oktoberfestbierien kastiin, kuten vienna tai wiener lageriksi tunnustautuvan oluen kuuluukin. Tuoksu on ainakin minun nenääni herkullinen, karamellista ja pähkinäistä mallasta. Samaa jatkuu maussakin, jossa on myös pienesti tummempaa hedelmää ja humalan ruohoista tai yrttistä henkeä.

Tämä ei ole suussa kuitenkaan erityisen tuhti olut, ja juhlan kunniaksi mallasta olisi voinut ehkä laittaa pataan hieman reippaamminkin, keittää sitten lopputuloksen vähän yli 6-prosenttiseksi, kun kuitenkaan ei maitokauppaankaan mahdu. Hiilihappo oli ehkä vähän terävä. Hyviä märzeneitä joisin tähän aikaan vuodesta mielelläni enemmänkin, mutta eihän niitä kovin helpolla Suomesta löydy. Niinpä pisteet kuopiolaisille tästä tarjoomuksesta – minulle ainakin maistui, etsikööt muut mahdollisia vikoja tiheämmällä kammalla.

Mallaskosken OktoberRye (6 %) on panimon kuvauksen mukaan oktoberfestmärzen, eli asian ytimessä pysytään edelleen – ja käytännössä samassa tyylissä kuin edellinen kuopiolainen. Ruismallas on ehkä suurin ero näiden kahden välillä, joskin mallaspaletissa voi joitain muitakin eroja olla. Punertava ja varsin kirkas on tämäkin lasiin kaadettuna. Tuoksun ja maun suhteen pysytään samoissa ympyröissä kuin RPS:n oluessakin, mutta suutuntuma on astetta pyöreämpi. Sitä ei varmasti tee 0,1 prosenttiyksikön ero alkoholipitoisuudessa vaan ehkä ruismallas, ehkä jokin muu ominaisuus. Pieni sahtimaisen puuroinen häivähdys käväisee maussa, joka muuten on aika elegantti ja hallittu. Sekä tuoksussa että maussa on myös aavistuksen enemmän vahvan alen hedelmäisyyttä kuin edellisessä oluessa.

Pimentyvään vuodenaikaan sopivat tämän tyylilajin oluet, ja nyt testatut kaksi esimerkkiä ovat vahvasti oikealla tiellä. Tietysti näitä tehdään varmasti siksikin, että Alko tällaisia syyskaudella hakee. Niin tai näin, mitään pahaa ei liene siinä että kotimaiset pienpanimot kehittävät lager-osaamistaan. Onhan Suomeen syntynyt ennenkin hyviä oluita vain sen takia, että Alko jotain tietynlaista juomaa haluaa tai sallii, yhtenä esimerkkinä nyt legendaarinen Koffin portteri 50-luvulla.

Oktoberfest-kuvat: Flickr.com, distillated (CC BY-SA 2.0), jit bag (CC BY 2.0).

Mausteiden matkassa: Kagua Blanc ja Kagua Rouge

Far Yeast Brewing on japanilainen pienpanimo, joka näyttäisi käynnistäneen toimintansa kymmenen vuotta sitten ja teettäneen tuotteitaan aluksi muualla. Jokin aika sitten maistelin heiltä Kagua-brändin oluita, kahta Alkojen valikoimista tällä hetkellä löytyvää, ja kaivelin nyt tähän muistiinpanoni niistä. Merkki on lanseerattu vuonna 2013, ja ainakin nykyään valmistuspaikka on De Graal -panimo Belgiassa. Myös perustyyliltään nämä oluet – vaalea ja punertava – ovat belgialaisia, vaikka molempien makumaailmassa on myös Kaukoidän piirteitä.

Nettisivujensa perusteella Far Yeast on pannut olutta nelisen vuotta myös Japanissa omalla panimollaan. Se sijaitsee joitakin kymmeniä kilometrejä Tokion metropolialueen ulkopuolella, metsäisellä alueella, jossa oluenpanoon tarvittava vesi saadaan suuren Tama-joen puhtailta latvoilta. Ainakin omissa kirjoissani siirtyminen käenpoikameiningistä omaan panimoon on yleensä positiivinen merkki, ja Far Yeast korostaa myös tekevänsä paljon yhteistyötä muiden Kosugen kylässä ja sen ympäristössä toimivien yritysten ja tuottajien kanssa.

Kagua-oluiden tekijän De Graalin panimolla vierailin muuten Belgiassa 2010-luvun alussa, jolloin sitä saattoi vielä luonnehtia autotallipanimoksi. Oluenpanosta innostuneen isäntäparin lisäksi paikalla ei näkynyt juurikaan muuta henkilökuntaa, mutta vaikutelma saattoi vähän pettääkin. Se tiedetään, että jo tätä ennen De Graal oli auttanut alkuun – laitteistoaan lainaamalla – niinkin tunnetun nimen kuin Picobrouwerij Alvinnen. Tänä päivänä myös De Graalin tuotanto on siirtynyt tavalliselta pikkukaupungin kadulta paikalliselle teollisuusalueelle, oletettavasti isompiin tiloihin.

Kagua Blanc (8 %)

Periaatteessa voi sanoa, että De Graalin Wim Saeyensin johdolla japanilaisille on tehty tunnistettavan belgialaisia oluita. Vahvasti sitruksinen tuoksu leijailee kuitenkin nenään Kagua Blancista, enemmän kuin perinteisemmistä belgialaisista oluista juuri koskaan. Kevyehkön tuntuinen olut on kyseessä vahvuuteensa nähden: väitän, ettei alkoholi tule juuri ollenkaan maussa läpi. Tuoksussa on hyvää belgialaista hiivaa, ei oikeastaan maltaisia aromeja, ja myös maussa mallas ja humala tuntuvat olevan taka-alalla.

Makua hallitsee kirpeä sitrushedelmä, jonka ote on itse asiassa melkein sichuaninpippuria muistuttava, toki lievempi ja varmasti peräisin yuzu-hedelmästä, jota oluen reseptissä on. Perusolut kuitenkin vaikuttaa tosiaan aika keskitien belgialaiselta tripeliltä tai vahvalta blondilta. Tätä kyllä join ihan mielelläni ja olin ymmärtävinäni Belgian ja Japanin makujen liiton oluen reseptissä. Yuzu piti toki makunystyröitä otteessaan ihan kunnolla, mutta ei sen pahemmin kuin joidenkin modernien humalalajikkeiden sitruksisen polttavat hapot.    

Kagua Rouge (9 %)

Rougen väri on punaisenkultainen ja varmastikin mallasperäinen, eli kyse ei ole siinä mielessä marjaoluesta, mitä rouge-sanallajoissain belgialaispanimoissa tarkoitetaan. Nyt on lasissa sitrushedelmien sijaan Zanthoxylum-suvun pensaiden marjoilla maustettua olutta – saman suvun, johon yllä mainittu sichuaninpippuri kuuluu. Tämä tulee aika pian selväksi, kun mausteisen kirpeä jälkimaku jää suun pinnoille (ei ehkä yhtä puuduttavasti kuin sichuaninpippuri mutta samaan tapaan). Ruskeamarjaisen piikkipensaan nimi on suomeksi ilmeisesti pippurilimopuu ja japaniksi sanshō.

Ainakin takavuosina oluen maustamisessa pidettiin hyvänä ohjenuorana sitä, että mauste sai tuoda olueen hienovaraisesti uusia vivahteita mutta sen ei pitänyt astua maussa päärooliin. Oli paikallaan, ettei satunnainen maistaja pystyisi edes tunnistamaan, millä mausteilla olutta oli (humalan lisäksi) milloinkin höystetty. Kagua Rougen sisältämä pippurilimo on sen sortin marja, että sen läsnäoloa on mahdoton peittää. Päinvastoin, se kätkee muutaman kulauksen jälkeen alleen koko joukon oluen tavallisempia makuja. Maut vaikuttavat Blanc-olutta maltaisemmilta, tummempaan belgialaisolueen viittaavilta, mutta niistä on sanshō-marjan terävyyden alta vaikea sanoa mitään varmaa.

En nyt tiedä, mitä näistä mausteoluista pitäisi oikeastaan sanoa. Minulla on tunne, että ilman mausteita ne voisivat olla ihan miellyttäviä belgialaisia oluita, vaalea ehkä menettelee näinkin. Toisaalta De Graalin oluita on ennenkin – ilman mitään Kaukoitä-yhteyttä – moitittu turhan runsaskätisestä maustamisesta. Varsinkin Kagua Rouge jää omasta mielestäni sanshōn jyräämäksi sellaisella tavalla, jolle en oikein osaa löytää puolusteluja (paitsi jos ainoana tarkoituksena on esitellä tuon marjan makuja). Blanc on lähempänä klassista belgialaista vaaleaa olutta, ja siinä yuzun määrän pieni säätäminen voisi jo ohjata oluen juuri oikealle tielle. Kokeiluissa ei ole mitään pahaa – niihin pitää kannustaa – mutta mausteiden ylivalta taas viittaisi siihen, että reseptiikkaa kannattaa pohtia vielä kerran.

 

(Japani-valokuva: Ozma, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!