Antwerpenin ensimmäisiä olutidealisteja – juomakauppias ja kapakoitsija

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 8. luukku.

Louis Verhaegen perusti pienen viinakauppansa vuonna 1967 Seefhoekiin, työläiskaupunginosaan, joka oli joskus aikojen alussa saanut nimensä seef-nimisestä oluesta. Jo alkuaikoina hän myi Den Boemelaar -kaupassaan myös oluita – ja erityisesti sellaisia, joita muualta ei saanut, kuten Westmalle Tripel ja Duvel.

Pienten panimoiden erikoisemmille oluille ei yksinkertaisesti ollut Antwerpenissä tai muuallakaan Belgiassa tuolloin markkinoita. Niitä juotiin siellä, missä niitä tehtiin. Lähinnä isoja pils-merkkejä rahdattiin ympäri maata, isoista tuotantolaitoksistaan tuhansiin baareihin ja marketteihin.

“Myin noita oluita, koska pidin niistä itse, ja ajattelin, että kun minä pidän, ehkä niille löytyy muitakin ystäviä. Naapurit alkoivatkin sitten jossain vaiheessa katsella niitä: no, tuotahan voisi maistaa…ja tuotakin”, Louis Verhaegen muistelee Den Bierproever -lehden haastattelussa vuonna 1987.

Vähitellen Verhaegen alkoi kypsytellä ajatusta, että kysyntää voisi olla nimenomaan oluisiin keskittyvälle kaupalle. 1970-luvun alkaessa hänellä oli myynnissä reilut viisikymmentä eri olutmerkkiä, ja hän alkoi levittää sanaa lähimmän tuttavapiirinsä ulkopuolelle. Oluita saadakseen oli kierreltävä panimoilla, joita oli siellä täällä ympäri maata. Käytännössä kaikki pienpanimot olivat vielä vanhoja kylä- tai luostaripanimoita, joiden joukossa ehkä lähinnä Hoegaardenin Pierre Celis edusti jossain mielessä uutta sukupolvea.

Juomapuodin asiakkaina oli myös kourallinen baareja läheltä ja vähän kauempaakin. Dirk Van Dyck avasi 70-luvun puolivälissä Bodega-nimisen paikan Kieliin, joka oli toinen työläiskaupunginosa Antwerpenin keskustan eteläpuolella. Samoihin aikoihin Den Boemelaarin palveluksia hyödynsivät Antwerpenin kapakoista lisäksi Kubus ja Den Gouden Leeuw, ja Gentissä Dulle Griet. Hallessa oli lambic-panija Frank Boon, joka myös anniskeli noihin aikoihin muiden panimoiden erikoisoluita.

Louis Verhaegen kutsuu näitä tienraivaajia, joihin siis itsekin lukeutuu, olutidealisteiksi: heillä eivät frangin kuvat kiiluneet silmissä, vaan haluttiin levittää tietoa hyvistä oluista ja sitä kautta myös auttaa niiden säilymistä markkinavoimien pyörteissä. Dirk Van Dyck – sittemmin Kulminatorin isäntänä tunnettu – kertoi samaiselle Den Bierproever -lehdelle muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäisistä viikoistaan 70-luvulla Bodega-baarissa:

Avasin baarin ovet ja odotin ensimmäisiä asiakkaita, ketään ei tullut. Menin ulos jalkakäytävälle seisoskelemaan, kunnes ikuisuuksien päästä tuli yksi juoppo ja örähti: “Anna tuoppi!” “Mutta hyvä herra, en minä tuoppeja täällä tarjoile.” Sitten mietin itsekseni, mihin ihmeeseen olin tullut ryhtyneeksi.

Ensimmäiset viikot baari oli aina tyhjä. Aikaisemmassa työssäni ravintolassa olin tottunut, että lounaasta alkaen pöydät olivat täynnä porukkaa, mutta baarissa ei käynyt kukaan. Hiljalleen väkeä alkoi ilmestyä jonkin verran, joku poikkesi juomassa Duvelin silloin tällöin. Herätti huomiota, että minulla oli sata frangia maksavia pulloja, kuten Liefmansin Goudenband, kun normaali pils maksoi silloin 20 frangia. Työväenkortteleissa kalliimmat oluet eivät tulleet kuuloonkaan.

Jo alkuvuosina Bodegaan oli kertynyt sadan oluen valikoima, jota omistaja täydensi itse torstaisin, kun baari oli kiinni. Erään uskollisen asiakkaan kanssa hän hyppäsi Citroën DS:äänsä ja ajeli ympäri Valloniaa ja Flanderia. Asepalvelus oli tuolloin Belgiassa pakollinen, ja Dirkin viettäessä pitkiä päiviä kasarmilla vaimo Leen piti baaria pystyssä. Nukuttiin lyhyitä öitä, eikä baarin tulevaisuus ollut mitenkään itsestään selvä.

* * * * *

Sekä Den Boemelaarin Louis että Bodegan Dirk mainitsevat hankalien alkuaikojen jälkeen jonkinlaisena käännekohtana vuoden 1977. Antwerpen vietti tuolloin suuren poikansa, taidemaalari Peter Paul Rubensin 400-vuotisjuhlia. Juhlallisuuksiin tehty Rubensbier oli laajasti saatavilla koko kaupungissa, ja se osaltaan nosti erikoisemmat oluet suuren yleisön puheenaiheeksi.

Samana vuonna eräät lähiseudun baarinpitäjät, jotka olivat Louis Verhaegenin Boemelaar-kaupan asiakkaita, olivat saaneet tutun toimittajan kiinnostumaan olutmeiningistä toden teolla. Tämä kirjoitti isoon Het Nieuwsblad -lehteen reportaasin Belgian olutperinteestä ja muutama muu media seurasi pian perässä.  

Bodega sai puolestaan valtakunnallista mainosta, kun baarissa pidettiin Michael Jacksonin ensimmäisen olutatlaksen julkistustilaisuus, jota näytettiin Belgian television lähetyksessä. Vaikka asiakasvirrat eivät vielä paisuneet suinkaan tungokseksi saakka, tämä hetki valokeilassa oli Dirk Van Dyckille merkki siitä, että takaisin ei ollut enää kääntymistä. Uudet asiakkaat eivät olleet enää satunnaisia Duvelin-kulauttajia, vaan edustivat jo “uutta belgialaista olutihmistä”. Muutamat päättivät maistella 144 oluen valikoiman läpi esimerkiksi kahdessa kuukaudessa, ja joskus seisoivat oven takana odottamassa baarin aukeamista.   

(Lähde: Den Bierproever. Kulminator-kuva: Flickr.com, Jennifer Morrow, CC BY 2.0.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s