Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.
Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.
Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.
Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.
Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:
Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.
Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.
Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.
Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.
Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.
Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.
Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista. 
Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.
Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.
(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)
Olutkoira 