Grisette tulee ja kohta se on kaikkien huulilla

Onko tässä seuraava saison, valtamedia saattaisi otsikoida. Mahdollisesti ei ole, mutta toisaalta panimoiden hinkua löytää aina uusia ”kadonneita” oluttyylejä ei pidä aliarvioida.

Mikä grisette? Niinpä. Törmäsin tällä viikolla pitkästä aikaa tähän Belgiassa 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun puoleenväliin asti kohtalaista suosiota nauttineeseen oluttyyppiin kanadalaisen blogin kautta (johon päädyin toisesta blogista).

Muistin lukeneeni tästä oluesta jotain vuosia sitten. Katselin hieman kirjahyllyäni ja tajusin, että olen luultavasti maistanutkin Saint-Feuillienin panimon nykyaikaan sovitettua versiota. Takaraivossa oli hämärä käsitys – en muista mistä tullut – että se ei välttämättä vastannut alkuperäistä grisetteä, mikä moinen ikinä onkin.

Flickr_shinnygogo_CC BY NC ND 2-0

Moderni belgialainen grisette. (Flickr, shinnygogo, CC BY NC ND 2.0).

Edellä mainittu bloggaaja on lausunut grisettestä viime lokakuun postauksessaan pahaenteiset sanat: Grisette seems to be one of the new buzzwords sweeping Belgian-inspired craft beer. It’s like the new cool lost and obscure style

Mikä tästä tulee mieleen, gose ainakin, ehkä myös saison? Berliner weisse? Tai tosinörteille grodzisz, lichtenhainer jne.? Tarkoitan sitä usein nähtyä paradigmaa, jossa uusia vaikutteita hakevat amerikkalaiset ja joskus eurooppalaisetkin ammatti- tai kotipanimot kahlaavat historiankirjoja etsien unholaan jääneitä oluttyyppejä, joista voi opiskella kaiken opiskeltavissa olevan ja sitten yrittää herätellä kummajaisen henkiin.

”Obscure” – tuo sana, joka saa jokaisen hipsterin tuntosarvet lepattamaan.

Grisetten tarina

Belgia oli vielä 1900-luvun alussa Euroopan neljänneksi suurin kivihiilen tuottaja Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeen. Belgian hiilikaivokset ja niihin liittyvä terästeollisuus sijaitsivat Valloniassa, suurin piirtein Monsin ja Liègen kaupunkien välisellä kaistaleella.

Grisette oli hieman yksinkertaistaen sitä olutta, jota kaivos- ja tehdastyöläiset joivat ennen kuin lagerista tuli maailmansotien välissä ja jälkeen koko kansan juoma. Sattumoisin suuri osa hiilikaivoksista sijaitsee Hainaut’n maakunnassa, jonka maaseudulla peltotyöläiset taas joivat saisonia. (Tämä luonnehdinta grisettestä kaivostyöläisten saisonina on itse asiassa Phil Markowskin Farmhouse ales -kirjasta, vaikkei grisette mikään maatilaolut ollutkaan.)

Millaista grisette oli? Edellä mainitussa ja muissa lähteissä sitä on luonnehdittu kullanruskeaksi tai meripihkanväriseksi kevyeksi, puhtaaksi pintahiivaolueksi.

Sen tarkoituksena oli virkistää kaivoksesta nousevia duunareita samalla tavalla kuin saison virkisti maatöissä hikoilleita. Saisonin pientä happamuutta ja tallimaisuutta siinä ei ilmeisesti ollut, vaan grisetten piristävä puraisu syntyi humaloinnista. Vahvuutta oli 3–5 %, veikkaisin kuitenkin että tavallinen kaivosmies sai todennäköisemmin eteensä tuon skaalan miedommasta päästä olevaa kaljaa.

Sana ”grisette” oli käytössä ranskan kielessä ennen kaikkea toisessa merkityksessä, joka ehkä on antanut nimensä oluttyylillekin. Laroussen sanakirjan mukaan kirjaimellinen merkitys oli ”keimaileva nuori työläisnainen”. Kannattaa tsekata myös hyvä Wikipedia-artikkeli (!), joka kertaa koko tämän toisen grisette-käsitteen kulttuurihistorian Madame du Barrysta Mark Twainiin.

No tuleeko tästä seuraava saison?

Tässä vaiheessa voisin tietysti tunnustaa, ettei mitään grisetteä ole olemassakaan ja että keksin kaiken kokeillakseni, kuinka helposti oluthipsterin saa säntäämään minkä tahansa nostalgisen kuvajaisen perään.

Mutta niin ei ole. Grisette on oikea historiallinen oluttyyppi ja suunnilleen kaikki mitä siitä googlaamalla löytyy näyttää perustuvan luotettaviin lähteisiin.

Ratebeer tuntee tällä hetkellä reilun satakunta grisette-nimistä olutta, jotka on luokiteltu ehkä useimmin saisoniksi ja toisinaan (hmm, alkuperäisen tyylin vastaisesti?) sour/wild-osastoon. Aika monet on lanseerattu vasta tänä vuonna ja koko joukko painottuu USA–Kanada-akselille.

Fano_Grisette_Bernd Rostad Flickr CC BY 2-0att

Moderni tanskalainen grisette.

Mahdotonta sanoa, löytääkö kansainvälinen olutyhteisö tästä itselleen uutta – edes vähän pienimuotoisempaa – suosikkia. Veikkaisin ettei välttämättä, koska oluttyylistä puuttuu ehkä sellaisia leimallisia ominaisuuksia, joilla sen voisi myydä uutuudennälkäisille kuluttajille. Tosin tarina kaivosmiehistä ja olutta tarjoilevista työläistytöistä on varmasti autenttinen, ja tarinallahan oluttakin paljon myydään.

Kannattaa vielä muistaa, että Markowskin luonnehdinta jatkuu näin: ”Suullisia kuvauksia oluesta on saatu henkilöiltä, jotka vielä muistavat vanhat grisettet, ja kuvausten mukaan nämä oluet olivat mietoja, kevytrunkoisia, saisonia muistuttavia kultaisia pintahiivaoluita, eivät mitenkään erikoisia.”

Mutta toisaalta – äärimmäisten makujen, huiman humaloinnin ja hillittömän happamuuden jälkeen – ehkä nyt onkin tavallisten, ei mitenkään erikoisten oluiden aika? Jospa kuitenkin ruokakauppojen hyllyt pian täyttyvät kotimaisista grisetteistä?

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Grisette tulee ja kohta se on kaikkien huulilla

  1. ”Belgia oli vielä 1900-luvun alussa Euroopan neljänneksi suurin kivihiilen tuottaja Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeen. Belgian hiilikaivokset ja niihin liittyvä terästeollisuus sijaitsivat Valloniassa, suurin piirtein Monsin ja Liègen kaupunkien välisellä kaistaleella.”

    Hieno aikalaiskuvaus: Kalle Kajander fillaroi maisemissa 1889. Kalle Kajander. Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista. Hausjärvi-Seura ry 2008.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s