Suoritamme Oluelle-lehden dekonstruktion

”Lehti kaikille, joilla on jano.” Lähi-Alepasta tarttui mukaan Viini-lehden vuotuinen teemalehti Oluelle. Mitä se on tällä kertaa syönyt sisäänsä?

Suomessa ei ole liikaa paperille painettuja olutlehtiä. Olutposti hoitaa kapeahkon leiviskänsä oikein hyvin, mutta sen lisäksi ei taida olla juuri muita kuin alan yritysten – lähinnä kai panimoiden – sidosryhmälehtiä ja tämä Viinin Oluelle-teemalehti. Ja tietysti nyt alkukesällä ilmestynyt olutzine Lahtikko. Keksiikö joku lisää?

Kun yksi omista erityisistä kiinnostuksen kohteistani on seurata olutharrastuksen nousua vakavasti otettavan juomakulttuurin osaksi – pääasiassa juuri viinin rinnalle – on tietysti kiehtovaa katsoa, millä filosofialla Viini-lehti tuottaa pientä mutta jo vakiintunutta teemanumeroaan.

Tässä joitakin havaintoja:

• Viini-lehdestä poiketen Oluelle on painettu mattapintaiselle paperille ja sen motto on ”Lehti kaikille, joilla on jano.” Voitteko kuvitella, että Viini-lehden motto olisi ”lehti kaikille, joilla on jano”? Tai että Viini-lehden etukannen otsikoista isoimmalla fontilla lukisi ”Kippis!”?Tulkinta: oluella juomana on vielä Viini-lehden mielestä toinen jalka formulafanien ja Saku-lavojen maailmassa. Niin tietysti onkin, mutta mitä ihmettä se tällaiseen lehteen liittyy? Viini-lehti luultavasti profiloi oman perusyleisönsä kuitenkin laatuviinien harrastajiksi, eikä emolehteä toimitettaessa varmaan erityisemmin stressata siitä pysyykö El Tiempo -porukka menossa mukana.

  Vai: oluesta ei voi kirjoittaa ilman huumoria?

• Pääjuttujen aiheet ovat New York olutsommelier Maria Markuksen opastuksella, Brewcats sekä Anchor Brewing. New York -juttu keskittyy luonnollisesti sikäläisen craft-skenen esittelyyn, joskin pienenä kuriositeettina mukana on ”hiivaorientoitunut panimo” Transmitter Brewing, joka on erikoistunut belgialais-ranskalaisiin maalaisoluisiin eteläisen pallonpuoliskon humalalajikkeilla ryyditettyinä.Brewcats-jutun clou on taas se mikä itse panimonkin, eli että perustajina on kolme naista ja että markkinoinnissa hyödynnetään panovitsejä. Tekstissä kyllä pureudutaan ihan ansiokkaasti panimon oluidenkin spekseihin, eli sinänsä aihetta ei halvalla panna (sic). Sitä jutussa ei mainita, että aivan vastaavan markkinaraon (sic) täyttää esimerkiksi Hollannissa panimo nimeltä Gebrouwen door Vrouwen (”naisten panemaa”), joskin siellä kysymys on sisarussarjasta eikä panna-verbillä ole suomen kaltaista kaksimielistä merkitystä.

  Omasta näkökulmastani mielenkiintoisin kolmesta pääartikkelista on Anchor Brewingin tarina panimomestari Mark Carpenterin kertomana. Nykyisessä nopeiden olutmuotien maailmassa on todella terveellistä lukea siitä, millaista oli taistella mitä erilaisimpia märkiä rättejä vastaan 1960- ja 70-lukujen kylmässä oluttodellisuudessa. Anchorin alkuaikojen tyypit jutun otsikon mukan ”loivat ilmiön nimeltä craft beer”. Kyllä amerikkalaisessa mielessä. Oma argumenttinihan on, että esimerkiksi belgialaiset loivat samaan aikaan 60-luvulta alkaen varsin vastaavanlaisen ilmiön.

• Pienemmistä jutuista löytyy myös pari vähätekstistä matkajuttua, Mikkellerin baariin Kööpenhaminaan, kuten myös Viroon, josta suositellaan Põhjalaa. Muu silppusisältö on enimmäkseen olueen välillisesti liittyviä asioita kuten olutta elokuvissa, saunatakkeja ja vilvoittelijoiden valokuvia, sekä ruokaa.Mielenkiintoisimpia lyhyistä sisällöistä olivat Anu Silfverbergin kolumni 9 syytä, miksi vihaan olutravintoloita, sekä tietenkin brittiläisen olutkirjoittajan Tim Webbin haastattelu. Webbhän on omia kotijumaliani, kun oluesta puhutaan. Hän ennustaa ”klassisten oluttyylien” kuten baijerilaisen hellesin ja brittityyppisen pale alen paluuta sekä noteeraa viimeaikaisen kiinnostuksen sahtiin ja vastaaviin perinneoluihin.

• Pieni huomio vielä päätoimittaja Mikko Nummisen pääkirjoituksesta. Ehdottaisin, että lauseen ”Alko on tehnyt hienoa työtä nostaessaan käsityöoluita” olisi voinut kirjoittaa myös muotoon ”Se, mitä Alko on tehnyt nostaessaan käsityöoluita, on vähintä mitä se voi tehdä”.Alkohan on julkisen sektorin toimija. Jos se ei olisi nostanut käsityöoluita vaan myisi pelkästään kansalaisten haluamaa bulkkia, tilanne olisi sama kuin jos Yle näyttäisi pelkkää hääpuku-realityä ja Temptation Islandia – ja sitä pitäisi erikseen kiitellä jokaisesta vakavasti otettavasta dokumentista tai laatudraamasta.

Summa summarum? Olen itse varmaan Suomen kolmen elitistimmän olutblogistin joukossa, mutta koska silti epäilemättä kuulun heihin, joilla on jano, taidan nyt lähteä noutamaan jääkaapilta Lapparin kolmostölkkiä.

Eli ei huono lehti, mutta montako vuotta menee, ennen kuin meillä on Viini-lehden tyyppinen kiiltävälle paperille painettu glamour-olutläpyskä? Tai toisaalta haluammeko me sellaista?