Jouluoluet round-uppi, omatuonti, 2016

Ja tapahtui niinä päivinä, että Olutkoiran matkalaukussa oli tilaa muutamalle jouluoluelle, jotka hän toi kotikaappiinsa pimeitä pyhiä valaisemaan.

Tänä vuonna omatuonti painottui belgialaisiin, joita oli Alkon 22 jouluoluen valikoimassa oikeastaan vain yksi (ellei lämmitettäväksi tarkoitettua Glühkriekiä lasketa). Mitään avantgardea tai muutenkaan jännittävää ei tässä tuomassani satsissa nyt taida varsinaisesti olla.

Kirjaan kuitenkin maistelutuokioiden vaikutelmat tähän. Ostopaikkoina olivat Drink Hala (Wrocław) ja PiwoMANIAk (Varsova).   

Maustehyllyllä innostuneet

Anchor Christmas Ale 2016 (6,5 %). Maltainen kirjoitti reilu vuosi sitten napakan yhteenvedon siitä, mitä kaikkea jouluoluet oikeastaan ovat. Hänen mukaansa San Franciscon Anchor Brewingillä on – belgialaisten rinnalla – merkittävä rooli vanhan jouluolutperinteen palauttamisessa nykyisen globaalin pienpanimoskenen piiriin. Anchor on tehnyt omaa jouluoluttaan vuodesta 1975 asti. Huippusalainen resepti vaihtelee panimon mukaan vuodesta toiseen. (Koska se on salainen, asiasta on tietysti vaikea sanoa paljon enempää. Reittausblogi on olettanut, että erityisesti mausteseos muuttaa muotoaan.)

Takavuosina Anchorin jouluolut on joskus ollut Alkon valikoimassakin, mutta tänä vuonna ei. Musta ja neilikkainen olut viittaa tuoksunsa viinimäisyydellä hieman brittiläisen old alen suuntaan, ja joulumausteinen kärki hallinnoi myös makua. Myös havumetsän (katajan?) katkeruutta tuntuu, mutta yleisvaikutelma on pehmeän pyöreä, ehkä vähän vaniljainen. Hyvä jouluolut on tämä vuoden 2016 Anchorkin, mutta jos useamman ottaisi, ronski mausteisuus saattaisi jo tökkiä.wigilijna-3

Wąsosz Opowieść Wigilijna (6,4 %). Näin epähienovaraista jouluolutta ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Mustasta väristä huolimatta kyseessä on maustettu hunajaolut, ja tuotetietojen perusteella vieläpä tattarihunajalla tehty (miód gryczany). Kaneli, vanilja, kuivatut luumut ja appelsiini tuovat joulun makua. Kuvittelemalla aimo annos noita kaikkia mausteita todella makeaan olueen saa helposti kuvan tästä olutkokemuksesta.

Muuten Wąsoszin tyypeillä täytyy olla hyppysissään aika monipuolista panimo-osaamista, koska heillä on tehty monia Puolan tunnetuimpien kiertolaispanimoiden oluita, ja yhteistyökuvioita on viritelty Humaloven ja Omnipollon kanssa.

Largus Świąteczne (7,8 %). Ensimmäinen nuuhkaisu ei ollut rohkaiseva. Tuli mieleen vuosi 1994 ja kaverin autotalli, jossa maistelimme paikallisen kotiviiniliikkeen valmispakkauksista tehtyä hiivaisen omituista tummaa olutta. Browar Largus on Puolan pienpanimokentälle tänä vuonna ilmestynyt tulokas, jolta en ole toistaiseksi maistanut mitään muuta.

Alkujärkytyksestä selvittyäni päädyin toteamaan, että tämä on kuitenkin kohtalaisen normaali puolalaisen jouluoluttyypin esimerkki. Maussa tapahtuu paljon kaikkea, joulumausteista ja siirapista soijakastikkeeseen ja johonkin hedelmämehuun. Ei kyllä mikään ykkönen joulun nautiskeluoluena, mutta voisikohan toimia esimerkiksi Stiltonin kumppanina?cof

Turvalliset belgialaiset

Abbaye des Rocs Spéciale Noël (9 %). Oikein miellyttävä jouluolut edustaa yhtä belgialaisen tumman vahvan oluen perustyyppiä, saman suuntaista kuin esimerkiksi Kapittel Prior. Olut on suhteellisen täyteläinen, eikä alkoholi maistu läpi. Appelsiininkuori tai appelsiinimehu maistuu vähän kirpeänä ensimaun jälkeen, samoin pieni suklainen sivumaku. Humalaa on aika vähän.

Jos Anchor on USA:n pienpanimoaallon pioneereja, niin Abbaye des Rocs (per. 1979) kuuluu Belgian vastaaviin. Luin Ratebeeristä kymmenen vuoden takaisia arvioita, joissa korostettiin lämmittävää alkoholin tuntua ja piparin ja punssin makuja. Ne maut eivät tämän vuoden versiossa tuntuneet, vaan ennemminkin tumman sitruksinen vivahde tuli esiin.

Abbaye de Val-Dieu Bière de Noël (7 %). Tämäkin vallonialainen pienpanimo on ollut maisemissa jo parikymmentä vuotta ja poikkeaa muista ei-trappistilaisista luostaripanimoista siinä, että oluenvalmistus todella tapahtuu kiinteistössä, jossa jonkinlaista uskonnollistakin toimintaa on yhä käynnissä.

Myös tämän oluen kohdalla on ensi kulauksesta lähtien selvää, missä maassa ollaan. Tämä on puolestaan yksi vaalean vahvan belgialaisoluen arkkityyppejä, hieman sitruunainen ja pippurinen (luultavasti hiivan ansiosta, ei lisättyjen mausteiden?) ja vähän suttuisella tavalla elegantti. Jos haluaa saada käsityksen mausta, voi kuvitella, että Duvelin panimolle olisi palkattu jostain syystä uusi kokematon panimomestari, jonka ensimmäinen testierä on vähän liian hiivainen ja rosoinen. En silti tarkoita, etteikö Val-Dieun jouluolut olisi itsessään ihan miellyttävä tuttavuus.

De Struise Brouwers Tsjeeses 2015 (10 %). Tässähän palataankin edellisen vuoden satoon. Struise ei ole mikään eilisen teeren strutsi sekään, vaikka onkin täysmittaisena panimona toiminut vasta muutaman vuoden. Se nimittäin osaa kaikki nykyaikaiselta craft beer -puljulta vaadittavat temput.

Jouluolut (”Tsiisus”) on heidän repertuaarissaan sieltä perinteisemmästä päästä, ainakin tämä vuoden takainen inkarnaatio. Olen tosiaan tottunut assosioimaan muutamaan perustyyppiin ne kaikki vahvat belgialaisoluet, joita viisaat amerikkalaiset verkkopalvelut nimittävät kattotermillä ”Belgian strong ale”. Tämän Tsjeesesin edustamalle alalajille minun antamani nimi on ”vähän niin kuin Sint-Bernardus Tripel”. Se tarkoittaa suurin piirtein: toffeen värinen ja makuinen, paksu ja miedon jalohumalainen, ei mausteinen.

Dubuisson Bush de Noël (12 %). Joulupöydän digestiivi on kirkas, suodatetun oloinen, syvän punaruskea versio arki-Bushista. Tummien hedelmien vivahteella varustettu viinainen ja makeahko – mutta ei ylimakea – joulutuote on panimon omankin määritelmän mukaan Belgian Dark Strong Ale, mikä ei sinänsä merkitse mitään.

Ehkä kuitenkin kyse on vallonialaisen ambréen supervahvasta versiosta. Näitähän oli Dubuissonin panimon nurkilla joskus kymmeniä vuosia sitten muitakin, mutta 1930-luvulla alkunsa saanut Bush jostain syystä säilyi. En tiedä, olisiko mitään ongelmaa kutsua Bushia tai tätä jouluversiota quadrupeliksi, jos joku haluaisi. Joisin toisenkin, jos olisi, mutta toisaalta kaksi tällaista saattaisi tuoda unen silmään.

Suoritamme Oluelle-lehden dekonstruktion

Lehti kaikille, joilla on jano.” Lähi-Alepasta tarttui mukaan Viini-lehden vuotuinen teemalehti Oluelle. Mitä se on tällä kertaa syönyt sisäänsä?

Alper Cugun Flickr CCBY20-attSuomessa ei ole liikaa paperille painettuja olutlehtiä. Olutposti hoitaa kapeahkon leiviskänsä oikein hyvin, mutta sen lisäksi ei taida olla juuri muita kuin alan yritysten – lähinnä kai panimoiden – sidosryhmälehtiä ja tämä Viinin Oluelle-teemalehti. Ja tietysti nyt alkukesällä ilmestynyt olutzine Lahtikko. Keksiikö joku lisää?

Kun yksi omista erityisistä kiinnostuksen kohteistani on seurata olutharrastuksen nousua vakavasti otettavan juomakulttuurin osaksi – pääasiassa juuri viinin rinnalle – on tietysti kiehtovaa katsoa, millä filosofialla Viini-lehti tuottaa pientä mutta jo vakiintunutta teemanumeroaan.Oluelle

Tässä joitakin havaintoja:

  • Viini-lehdestä poiketen Oluelle on painettu mattapintaiselle paperille ja sen motto on ”Lehti kaikille, joilla on jano.” Voitteko kuvitella, että Viini-lehden motto olisi ”lehti kaikille, joilla on jano”? Tai että Viini-lehden etukannen otsikoista isoimmalla fontilla lukisi ”Kippis!”?Tulkinta: oluella juomana on vielä Viini-lehden mielestä toinen jalka formulafanien ja Saku-lavojen maailmassa. Niin tietysti onkin, mutta mitä ihmettä se tällaiseen lehteen liittyy? Viini-lehti luultavasti profiloi oman perusyleisönsä kuitenkin laatuviinien harrastajiksi, eikä emolehteä toimitettaessa varmaan erityisemmin stressata siitä pysyykö El Tiempo -porukka menossa mukana.

    Vai: oluesta ei voi kirjoittaa ilman huumoria?

  • Pääjuttujen aiheet ovat New York olutsommelier Maria Markuksen opastuksella, Brewcats sekä Anchor Brewing. New York -juttu keskittyy luonnollisesti sikäläisen craft-skenen esittelyyn, joskin pienenä kuriositeettina mukana on ”hiivaorientoitunut panimo” Transmitter Brewing, joka on erikoistunut belgialais-ranskalaisiin maalaisoluisiin eteläisen pallonpuoliskon humalalajikkeilla ryyditettyinä.Brewcats-jutun clou on taas se mikä itse panimonkin, eli että perustajina on kolme naista ja että markkinoinnissa hyödynnetään panovitsejä. Tekstissä kyllä pureudutaan ihan ansiokkaasti panimon oluidenkin spekseihin, eli sinänsä aihetta ei halvalla panna (sic). Sitä jutussa ei mainita, että aivan vastaavan markkinaraon (sic) täyttää esimerkiksi Hollannissa panimo nimeltä Gebrouwen door Vrouwen (”naisten panemaa”), joskin siellä kysymys on sisarussarjasta eikä panna-verbillä ole suomen kaltaista kaksimielistä merkitystä.

    Omasta näkökulmastani mielenkiintoisin kolmesta pääartikkelista on Anchor Brewingin tarina panimomestari Mark Carpenterin kertomana. Nykyisessä nopeiden olutmuotien maailmassa on todella terveellistä lukea siitä, millaista oli taistella mitä erilaisimpia märkiä rättejä vastaan 1960- ja 70-lukujen kylmässä oluttodellisuudessa. Anchorin alkuaikojen tyypit jutun otsikon mukan ”loivat ilmiön nimeltä craft beer”. Kyllä amerikkalaisessa mielessä. Oma argumenttinihan on, että esimerkiksi belgialaiset loivat samaan aikaan 60-luvulta alkaen varsin vastaavanlaisen ilmiön.

  • Pienemmistä jutuista löytyy myös pari vähätekstistä matkajuttua, Mikkellerin baariin Kööpenhaminaan, kuten myös Viroon, josta suositellaan Põhjalaa. Muu silppusisältö on enimmäkseen olueen välillisesti liittyviä asioita kuten olutta elokuvissa, saunatakkeja ja vilvoittelijoiden valokuvia, sekä ruokaa.Mielenkiintoisimpia lyhyistä sisällöistä olivat Anu Silfverbergin kolumni 9 syytä, miksi vihaan olutravintoloita, sekä tietenkin brittiläisen olutkirjoittajan Tim Webbin haastattelu. Webbhän on omia kotijumaliani, kun oluesta puhutaan. Hän ennustaa ”klassisten oluttyylien” kuten baijerilaisen hellesin ja brittityyppisen pale alen paluuta sekä noteeraa viimeaikaisen kiinnostuksen sahtiin ja vastaaviin perinneoluihin.
  • Pieni huomio vielä päätoimittaja Mikko Nummisen pääkirjoituksesta. Ehdottaisin, että lauseen ”Alko on tehnyt hienoa työtä nostaessaan käsityöoluita” olisi voinut kirjoittaa myös muotoon ”Se, mitä Alko on tehnyt nostaessaan käsityöoluita, on vähintä mitä se voi tehdä”.Alkohan on julkisen sektorin toimija. Jos se ei olisi nostanut käsityöoluita vaan myisi pelkästään kansalaisten haluamaa bulkkia, tilanne olisi sama kuin jos Yle näyttäisi pelkkää hääpuku-realityä ja Temptation Islandia – ja sitä pitäisi erikseen kiitellä jokaisesta vakavasti otettavasta dokumentista tai laatudraamasta.

Julian Blake Flickr CC BY 2-0-attSumma summarum? Olen itse varmaan Suomen kolmen elitistimmän olutblogistin joukossa, mutta koska silti epäilemättä kuulun heihin, joilla on jano, taidan nyt lähteä noutamaan jääkaapilta Lapparin kolmostölkkiä.

Eli ei huono lehti, mutta montako vuotta menee, ennen kuin meillä on Viini-lehden tyyppinen kiiltävälle paperille painettu glamour-olutläpyskä? Tai toisaalta haluammeko me sellaista?

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

 

Olemme olleet 50 vuotta yhtäjaksoisesti matkalla kohti parempaa olutta. Miten ihmeessä olutasiantuntijat usein sivuuttavat kaiken paitsi viimeiset kymmenen vuotta?

history_an3Uusin kahvipöytäkirjani on Sylvia Koppin komea Barley & Hops. Kirjan taustalla on kunnianhimoinen pyrkimys kertoa käynnissä olevan olutvallankumouksen tarina edustavien esimerkkien kautta, ja mukana onkin 58 pientä panimoa enimmäkseen eri puolilta Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.

Täytyy joskus palata erikseen teoksen moniin hyviin puoliin, mutta nyt keskityn yhteen isoon asiaan, joka siinä alkoi tökkiä.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin oluesta kirjoitetaan enemmän ja erilaisemmissa medioissa kuin kenties koskaan ennen. Vaikka se, mitä juuri nyt tapahtuu, onkin monesta ehkä merkityksellisempää kuin se, miten nykytilanteeseen on tultu, en silti haluaisi nähdä historiaakaan kuvattavan kovin puutteellisella tai vääristyneellä tavalla.

Minua nimittäin häiritsee laajalle levinnyt ajatus, että nykyinen olutbuumi olisi pelkästään Yhdysvalloista lähtenyt ilmiö. Paitsi Koppin kirjassa, olen viime aikoina törmännyt samaan yleistykseen myös joidenkin kotimaisten oluteksperttien haastatteluissa ja eräässä tunnetussa suomalaisessa olutkirjassa.

Historian kolme kumousta

Ostin Barley & Hops -teoksen oikeastaan siksi, että kirjakaupassa sitä selaillessani huomasin johdantoluvussa mielenkiintoisen tavan eritellä oluen historiaa.

Menneisyyttä käydään läpi kolmen suuren mullistuksen kautta. Ensimmäinen eli humalan omaksuminen oluen mausteeksi ja säilöntäaineeksi käynnistyi Koppin mukaan vuonna 1252. Toinen mullistus oli pilsner-oluen keksiminen Böömissä vuonna 1842, ja kolmas oli vuonna 2007 alkanut craft beerin maailmanvalloitus, jossa humala taas palasi huomion keskipisteeksi.

Ajatus oluen makrohistorian hahmottamisesta kolmen vallankumouksen kautta on sinänsä ihan järkeenkäypä.

brwrs_en_side_rgbIlmeistä on, että humalan käyttö levisi myöhäiskeskiajalla nykyisen Saksan alueelta ensin nykyiseen Belgiaan ja Hollantiin ja sittemmin Englantiin ja kaikkialle muualle. Humalattomasta oluesta humalapitoiseen siirtyminen oli iso muutos. Yhtä selvää on, että saksalainen olut saavutti 1800-luvun lopulla suurta suosiota lähes kaikissa olutta juovissa maissa, kunnes se lopulta valloitti vaalean, böömiläis-baijerilaisen lagerin muodossa koko maapallon.

Kopp katsoo historiaa sellaisilla silmälaseilla, jotka näyttävät erityisesti olutlajien ja -tyylien muutoksen. Minusta siinä 1800- ja 1900-lukujen mullistuksessa, johon liittyy vaalean lagerin maailmanvalloitus, vähintään yhtä olennaista oli ensin nykyaikaisen olutteollisuuden muotoutuminen ja sitten sen keskittyminen harvoihin käsiin. Sata vuotta sitten vallinneesta pienten panimoiden paljoudesta siirryttiin muutamassa vuosikymmenessä tilanteeseen, jossa olutmarkkinoita hallitsi hyvin pieni joukko isoja panimoita. Samalla erilaisia olutlaatuja oli monissa maissa tarjolla vain vähän.

Tässä katsannossa myös kolmas vallankumous näyttäytyy aivan eri valossa. Se ei suinkaan alkanut vuonna 2007, kun amerikkalaisen käsityöoluen aate (Koppin mukaan!) saapui Eurooppaan. Tuo on aivan liian myöhäinen ajankohta mullistukselle, melkein millä tahansa mittarilla.

Iso muutos, joka nyt on käynnissä, liittyy nimenomaan oluen valmistajien ja sen kuluttajien kiinnostukseen tehdä ja juoda parempaa olutta. Vallankumouksesta ei ole pakko puhua, jos ei tahdo, mutta jos puhutaan, niin kyseessä on vastavallankumous 1800- ja 1900-lukujen lager-vetoiselle oluttuotannolle. Halutaan ikään kuin palata aikaan ennen tuota suurteollisuutta.

Vaikka mullistuksen vauhti on kiihtynyt aiempaa jyrkemmälle käyrälle viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tietenkin erityisesti yhdysvaltalaisten aatteiden vauhdittamana, sen todellisia alkusysäyksiä on haettava vuosikymmenten takaa.

Nykyisen olutbuumin kuittaaminen amerikkalaisperäisenä (kuten moni tekee) tai pääosin viime vuosien ilmiönä (kuten Kopp tekee) osoittaa kunnioituksen puutetta niitä olutkumouksen todellisia pioneereja kohtaan, jotka tekivät työtään paljon epäsuotuisammissa olosuhteissa 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Milloin kolmas vallankumous käynnistyi?

Sanfranciscolainen panimo Anchor Brewing vietti amerikkalaisen käsityöoluen 50-vuotisjuhlia viime vuonna. Anchorin tarina on innoittanut monia itsenäisiä panimoita ja kotipanijoita. Barley & Hops -kirjassa Anchor kuitataan lähinnä sivulauseessa, koska tarkoitus on tuoda esiin nykyistä oluttsunamia eikä kymmenien vuosien takaisia syviä aaltoja.

Amerikkalaisen olutrenessanssin historian voi todellakin aloittaa hyvin vuodesta 1965, jolloin Anchorin oluen fani Fritz Maytag osti enemmistöosuuden lakkauttamisuhan alla olleesta pienpanimosta. Siitä tarina monissa jenkkilähteissä aloitetaankin.

Anchor teki vanhanaikaista kalifornialaista höyryolutta, joka ei tuohon aikaan kiinnostanut oluenjuojien enemmistöä, eikä tuote ilmeisesti ollut erityisen tasalaatuistakaan. Mutta Maytag otti asiakseen pelastaa suosikkipanimonsa, ja sen hän teki. Nykyisin Anchor Brewing on menestyvä ja kunnioitettu veteraani, amerikkalaisen käsityöoluen muinainen esitaistelija.

Belgiassa nähtiin samana vuonna, 1965, hieman samantapainen ilmiö. Nuori maitokuski Pierre Celis havahtui siihen, että yksikään panimo ei enää valmistanut hänen kotikaupunkinsa Hoegaardenin perinteistä vehnäolutta, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Celis perusti oman panimon, jossa tuo olutlaatu, witbier, herätettiin henkiin.

Maytag ja Celis olivat vallankumouksellisia siinä, että heidän liiketoimintansa taisteli urheasti aikakauden järkeä vastaan. He osoittivat, että perinteisillä oluilla ja niiden vanhoilla valmistusmenetelmillä saattoi yhä (tai jälleen) raivata panimolle pienen markkinaraon. Siten he olivat myös valmistamassa tietä ajatukselle, että vähäinen yhden miehen panimo voi olla elinkelpoinen liikeyritys.

Britit tulivat mukaan paremman oluen liikkeeseen ehkä erityisesti kuluttajaliikehdinnän kautta. Heillä ensimmäinen perinteisen tynnyrioluen säilyttämiseen tähtäävä harrastajajärjestö perustettiin vuonna 1963. Samana vuonna laillistettiin kotioluen valmistaminen, kuusitoista vuotta Yhdysvaltoja aikaisemmin.

Legendaarinen brittiläinen kuluttajaliike CAMRA aloitti vuonna 1971, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen uusi pienpanimo moniin vuosikymmeniin. Se oli Westbury Ales Somersetin kreivikunnassa. Atlantin takana taas ensimmäinen uusi pienpanimo oli vuonna 1976 perustettu New Albion.

Panimoiden määrä kääntyy nousuun

Joku voi tietysti väittää, että Maytag, Celis ja vastaavat edelläkävijät ovat vain yksittäisiä pioneereja ja että vallankumous vaatii joukkovoimaa. Tällä logiikalla yksi mittari olutmullistuksen käynnistymisajankohdasta voisi myös olla se hetki, jolloin 1900-luvulle tyypillinen panimojen määrän väheneminen kääntyi jälleen nousuksi eri maissa.

Yhdysvalloissa kieltolain jälkeisen aikakauden matalin lukema nähtiin vuonna 1978, jolloin koko maassa oli vain 89 panimoa. Sen jälkeen nousu on ollut vuodesta 1982 alkaen jatkuvaa lukuun ottamatta vuosia 2001–2005. Nopeampia nousukausia oli 1990-luvun puolessavälissä ja jälleen 2010-luvulla. Tämänhetkinen panimoluku on reilusti yli 4 000.

Britanniassakin pohjakosketus otettiin jo 1970-luvulla, ja ensimmäinen nousukausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin. Sitten seurasi pieni notkahdus, jonka jälkeen nousu on ollut jatkuvaa ja viimeisten kymmenen vuoden aikana kiihtyvää.

Muista vanhoista olutmaista Belgiassa ja Tšekissä panimoiden kokonaismäärä kääntyi pitkän laskun jälkeen kasvusuuntaiseksi vasta 2000-luvulla ja Saksassa 2010-luvulla. Tämä ei tarkoita, etteikö varsinkin Belgiassa olisi perustettu uusiakin panimoita ahkerasti jo 1980-luvulta lähtien.

Amerikkalainen humala = vallankumous?

Käytännössä Barley & Hops -kirjassa samaistetaan siis oluen kolmas globaali mullistus siihen, kun amerikkalaiset humalalajikkeet saapuvat Eurooppaan. Kirjan mukaan tämä tapahtui vuonna 2007, jolloin baijerilainen Schneider alkoi tehdä Brooklyn Breweryn Garrett Oliverin opastuksella kokeiluja jenkkihumaloiduilla vehnäoluilla.

Kuten todettu, uudempi amerikkalainen craft beer on ollut Euroopassa ja muillakin mantereilla todella vaikutusvaltainen ilmiö. Uusi vaihde iskettiin silmään pienpanimokentällä 2000-luvun lopussa, ja amerikkalaisten humalalajikkeiden yleistyminen on kaikkialla sen jälkeen vain kiihtynyt.

Kun nyt Barley & Hops kirja on tullut suomustettua tässä jo monestakin näkökulmasta, puhutaan nyt hieman vielä tuosta vuodesta 2007. Ettei kellekään jäisi epäselväksi: eivät amerikkalaiset humalalajikkeet kyllä missään mielessä ”tulleet” Eurooppaan vasta vuonna 2007.

Britanniassa yksi uudemman aallon pitkäikäisimmistä oluista on ollut Hop Back -panimon Summer Lightning, jossa on ilmeisesti ollut Cascade-humalaa jo yli kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1993. Belgiassa La Rulles -panimon Grégory Verhelst ryhtyi tekemään oluita amerikkalaisilla humalilla, esimerkiksi Amarillolla, vuosituhannen vaihteessa.

Suomessa Plevna teki Pikkulinnun juhlastoutin Siperian vuonna 2005 amerikkalaisilla humalilla. En kahlannut kotimaisia lähteitä sen enempää, mutta en ihmettele, jos tätä aikaisempiakin jenkkihumalan esiintymiä on jollakulla myös Suomesta osoittaa.

Sylvia Koppin väite, että käsityöolut humalineen saapui Eurooppaan vuonna 2007 tuntuu jotenkin yhdeltä idioottimaisimmista, mitä olutkirjoittajat ovat esittäneet. Hän myöntää kyllä, että Euroopassa – toisin kuin Yhdysvalloissa – markkinoilla oli kunnollisia oluita jo ennen nykyisen pienpanimoliikkeen voimistumista.

Kopp on ammatikseen (ainakin tällä hetkellä) amerikkalaisen Brewers’ Associationin craft beer -lähettiläs Euroopassa, joten on toki ymmärrettävää, että hän saarnaa nimenomaan voimakkaan humaloinnin evankeliumia ja nimenomaan yhdysvaltalaisesta näkökulmasta.

Joku osaisi varmaan spekuloida silläkin, mikä alun perin sysäsi amerikkalaiset pienpanimot kehittelemään oluihinsa runsasta humalaprofiilia. Esimerkiksi Tim Webb toteaa Good Beer Guide to Belgium –kirjassaan, että ”jotkut katsovat [belgialaisen Dupont-panimon] saisonin innoittaneen varhaisten yhdysvaltalaisten käsityöpanimoiden hivuttautumista kohti vahvempaa humalointia”.

Tuota teoriaa en kykene arvioimaan, mutta jo kyseinen maininta osoittaa vain, miten monimutkaista oluttyylien historia monesti on. Toki Euroopassa on ainakin yksittäisiä voimakkaamman humaloinnin ”taskuja” ollut aina – myös siis Belgiassa, jossa olut keskimäärin on maltillisesti humaloitua.

Haussa olutvallankumouksen historia

Oluen kolmas vallankumous ei tosiaan ole ehkä vallankumous lainkaan, vaan pitkäikäinen 50 vuotta vanha vastarintaliike, jonka pyrkimyksenä on saada kuluttajille parempaa olutta. Parempaa olutta tekevät tavallisesti pienet panimot, jotka nykyisin usein kutsuvat itseään käsityöpanimoiksi.

Mullistus alkoi suunnilleen samanaikaisesti – mutta eri tavoilla – Belgiassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kenties jossain muuallakin. Vaikutteita varmasti virtasi näiden maiden välillä eri vuosikymmenillä, mutta Olutkoira ei ole vielä törmännyt sellaiseen kattavaan historiankirjoitukseen, jossa koko tämä kehitys kaikkien maiden osalta kuvattaisiin tasapainoisesti. Jos joku sellaisen tuntee, vinkkejä otetaan vastaan.

Vastarintaliikkeen viimeisin muoto, 2010-luvulla uusiin mittasuhteisiin paisunut amerikkalaisvaikutteisten craft beer -panimoiden aalto on äärimmäisen merkittävä kehityskulku, ja se on monin tavoin tehnyt oluelle hyvää. Se ei ole silti itsessään suunnanmuutos vaan vahvistaa jo otettua kurssia, uusin elementein ehkä.

Tarvitaan oluthistoria, jossa tuo kehitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa, eikä pyri muuttumaan tarinan viimeisestä luvusta koko tarinaksi.