Kahvi ja vanilja valtaavat oluttyylejä kuin homesieni kouluja

Hei, ei kaiken tumman oluen pidä maistua kahville. Mistä on kyse: syntyikö jo kokonaan uusi oluttyyli? Breakfast beer?

coffee-flickr-mack-male-cc-by-sa-2-0-attJoskus olutmaailma näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo Ratebeer-palvelun koosteiden kautta. Onhan sivustoa tullut moneen kertaan kummasteltua. Nämäkö ovat maailman parhaat oluet? Eikö tässä nyt ole melkoinen Amerikka-vääristymä? Miksei se ja se suosikkiolueni ole mukana? Mitäköhän ihmettä taas olikaan cascara?

Viimeisin ihmetykseni seurasi siitä, kun katselin aivan toista tarkoitusta varten joidenkin tummien oluttyylien parhaita pisteitä saaneiden listoja. Huomasin, että niihin oli hiipinyt (ainakin omasta mielestäni) selvästi entistä enemmän sellaisia oluita, joiden reseptiikkaan kuuluu tavalla tai toisella kahvi. Usein sen seuralaisena oluessa on myös vaniljaa.

Alla olevaan taulukkoon on valittu muutamia oluttyylejä, joissa kahvipapujen tai vaniljapalkojen lisääminen on erityisen yleistä. Taulukossa esitetty luku kertoo, montako Ratebeerissa parhaat pisteet saaneista 25 oluesta (siis Ratebeer Top 50 by Style -taulukoiden ylemmät puoliskot) on ollut jossain panoprosessin vaiheessa tekemisissä joko kahvin tai vaniljan kanssa.

kahvitauluToisin sanoen näistä 125 oluesta (joista mihinkään ei tyylimääritelmän mukaan kahvi tai vanilja kuulu) yhteensä 64:ssä on jompaakumpaa ainesosaa, valtaosassa nimenomaan kahvia. Eli yli puolessa oluista. Ja niistä lopuistakin suuressa osassa on joko jotain muuta erikoista ainesosaa kuten kookosta tai maapähkinävoita, tai sitten ne on vähintäänkin tynnyrikypsytetty, mikä tietysti vaikuttaa makuun.

Taulukkoa pitää kuitenkin lukea samalla kriittisellä otteella kuin Ratebeer-sivustoa yleensäkin. Lukemia saattaa vinouttaa se, että jotkin korkeimpiin pisteisiin yltäneistä oluista ovat aina kullakin hetkellä pienehkön piirin suosikkipanimoiden parhaista oluistaan tekemiä versiointeja. Jonkin tyylilajin 50 parhaasta oluesta jopa kymmenkunta saattaa tulla samalta panimolta ja olla vieläpä yhden ja saman oluen eri variantteja.

No, vaikka Ratebeer-tilastoa lukisi miten päin, jokin todellinen ilmiö tässä on taustalla. Onhan kahvioluita ollut kotimaisessa myynnissäkin jo useampia, vaikkei esimerkiksi Alkon uutuuksien luetteloita kahlaamalla ehkä havaitsekaan mitään suurempaa hyökyaaltoa.

Kahvi on nyt joka tapauksessa kova sana, ja suomalaisten voi odottaa vanhana kahvinjuojakansana innostuvan yhä enemmän myös näistä – yleensä hyvin miellyttävän makuisista – tummista oluista. Kahvikaan ei ole niissä mitä tahansa saludoa vaan sen alkuperä sisältyy usein oluen nimeen, ja esimerkiksi floridalaisen Cigar City -panimon Good Morning Mekong -oluessa on sivettikissan elimistön läpi kulkeneita kahvipapuja. Kallista tavaraa siis.

Usein kahvioluen tunnistaa siitä, että sen nimessä viitataan aamiaiseen – lähinnä breakfast stout alkaa olla jo melkeinpä vakiintunut tyylillinen käsite.

Jos olutyhteisön ajatuksenjuoksu menisi niin, että tyylien määritelmät muuttuvat sen mukaan, miten oluita oikeasti panimoissa tehdään – eikä toisin päin – niin ainakin sweet stoutin määritelmään pitäisi jo harkita lisättäväksi kahvia oluttyylin keskeiseksi valmistusaineeksi. Onhan kahvia jossain muodossaan tämän tyylilajin 25 parhaasta esimerkistä Ratebeerin mukaan neljässä viidesosassa.

Vaikka Ratebeer-listojen edustavuuteen liittyy ongelmia, olisi kuitenkin kohtuullista, että ainakin suurin osa sivustolla mainituista oluttyylien parhaista edustajista todella edustaisi kyseisen tyylin tyypillistä ilmentymää. Ei keskitietä laadullisesti mutta tyylillistä valtavirtaa. Jos näiden eri stout-alalajien tyylimääritelmiin ei kuulu kahvi tai vanilja, sitten ylläpidon pitäisi kehitellä jokin tapa painottaa pisteitä niin, etteivät kahvioluet valtaisi kaikkia kärkisijoja.

Nykyisissä tyylimääritelmissä kahvi tai vanilja – kasvikunnan tuotteita kuten salvia tai kurpitsakin – eivät edellytä oluen siirtämistä “päätyylistä” kaatoluokkaan spiced/herb/vegetable. Tätä kannattaisi miettiä, koska kahvi kyllä maistuu lopputuloksessa vahvasti läpi siinä missä erilaiset yrtit tai juurikkaatkin. Tai sitten voisi perustaa erillisen oluttyylin kahville ja sen kylkeen sopiville pullamausteille: breakfast beer?

Mikään uusi ilmiö kahvin käyttö oluenpanossa ei enää nyt ole. New Glarus samannimisessä kylässä Wisconsinissa teki coffee stoutia jo vuonna 1996. Amerikkalaisilla kahvioluilla on siis jo 20-vuotinen historia. Löytyykö jostakin vielä vanhempia tapauksia?

Jos yllä taulukossa mainitut viisi oluttyyliä ovat olleet kaikkein otollisimmat kahviolutkokeilujen isännät, myös monissa muissa tumman oluen tyylilajeissa on kahvia ja/tai vaniljaa nähty. Black IPA, abt/quadrupel, Baltic porter, imperial porter, dry stout, foreign stout ja abbey dubbel eivät ole säästyneet villitykseltä.

Hauskaa on sekin, ettei kahvin (ja vaniljan, kaakaon, kookoksen ja muiden herkkujen) esiinmarssi rajoitu suinkaan pelkkiin tummiin oluihin. Oikeastaan alkaa kohta olla vaikeaa löytää oluttyyliä, jossa jokin panimo ei olisi kokeillut kahvilla maustettua versiota. Kahvi maistuu jo joissakin India pale ale-, amber/Vienna lager– ja cream ale -tyylisissä oluissa – ehkä yksittäisissä esimerkeissä vasta, mutta onko tässä suunta, jota kohti trendi on matkalla?

Sen vielä ymmärsi, kun Jope Ruonansuun sketsin sivupersoonamieheltä meni aikoinaan kahvit ja Irish coffeet tarkoituksella sekaisin, mutta pitääkö nyt siis osata erottaa myös Koffit näistä puuroista ja velleistä?

Mainokset

Oluttyyppien luokittelu Belgiassa 1984–1985

Varoitus: muiden kuin tyylinörttien ja historianörttien tuskin kannattaa lukea pitemmälle.

Tämä postaus on oikeastaan vain sivutuote viime aikojen pakkomielteestäni, 1900-luvun belgialaisen oluen historian kaivelemisesta. Seuraavassa kuviossa esitetty tapa luokitella 80-luvun puolenvälin belgialaiset oluet on peräisin Peter Crombecqin kirjasta Biersmaken (“Oluen maut”), jota itse olen lueskellut ranskankielisenä käännöksenä Les goûts de la bière. Näitä ilmestyi jonkin aikaa vuosittain.

Crombecq on ilmeisesti maistanut kirjaansa varten kaikki Belgiassa myydyt oluet ja lisäksi sellaisiakin, joiden tuotanto oli jo ehtinyt kirjaa valmisteltaessa lakata. Oluita on yhteensä reilut 600. Yllättävää listassa on ehkä se, että “perinteiset” belgialaiset oluet ovat niinkin voimissaan. Uusi pienpanimobuumi on jo alkanut jossain määrin vaikuttaa, ja toisaalta mukana on yhä joitakin historiallisia pienpanimoita, joista aika on nyttemmin jo jättänyt. Saksalaistyylisiä lagereita on mukana runsaat sata, ei sen enempää.

Tein alla olevan kuvion, kun huomasin jääneeni ihmettelemään, miten eri lailla belgialaiset tuohon aikaan hahmottivat panimokenttänsä tuottamat oluttyypit – verrattuna tietysti siihen, miten kansainvälisissä oluttyylien luokitteluissa nykyisin lähestytään belgialaista olutta.

types-belgesNykyisin standardiksi muodostunut tripel-oluen vastinpari dubbel puuttuu tästä ryhmittelystä kokonaan, ja sen sijaan tummat luostarioluet (niin nuo miedommat kuin ne vahvat “quadrupelit”) sijoitetaan luokkaan bières d’abbaye (hollanniksi abdijbieren).

Ale tai ale-type käsittää sellaisia miedohkoja pintahiivaoluita kuin De Koninck ja Palm Spéciale. Belgialaisten mielestä tällaiset oluet liittyivät englantilaisen alen perinteeseen, ja siksi tuota sanaa käytettiin juuri niistä. Myös brittiläisiä tuontioluita kuten Watneys Red Barrel ja Whitbread Pale Ale kuului tähän luokkaan. Suhteellisen suosittuja brittiläishenkisiä oluita olivat myös scotch ja stout, mutta niitä ei pidetty ale’eina.

Muutoinkaan ale-sana ei tuohon aikaan viitannut vielä kaikkeen mahdolliseen pintahiivaolueen kuten nykyään, eikä belgialaisille olisi tullut mieleenkään käyttää sitä luostarioluistaan, vehnäoluistaan tai Oerbierin kaltaisista paikallisista erikoisuuksista. En tiedä, käyttivätkö britit ja amerikkalaiset jo tuolloin ale-termiä pintahiivaoluen yleisnimenä – jos eivät, ainakin hyvin pian käyttäisivät.

Mielenkiintoista 1980-luvun alkupuolen tilanteessa on, että witbier-buumi ei ollut vielä alkanut. Niitä oli koko maassa myynnissä vaivaiset seitsemän. Vastaavasti saison oli paremmissa voimissa kuin vuosikymmentä tai kahta myöhemmin. Niitä on listattu vielä 21. Muutos oli sittemmin melko nopeaa. Crombecqin vuoden 1989–1990 olutoppaassa saisonien määrä oli huvennut jo 11:een, kun taas witbierejä löytyi kokonaiset 13.

Gueuze-kategoria sisältää kaikki mahdolliset lambic-pohjaiset oluet, olivatpa ne kriek-, faro- tai framboise-tyyppisiä taikka sekoittamatonta lambicia. Vastaavasti oud bruin on kattokäsite kaikille happamille tummille oluille (sisältäen myös Rodenbachin ja muut punertavat hapanoluet), joskaan siihen ei kuulu esimerkiksi new wave -hapan Oerbier.

Sekalaiset (divers) on kaatoluokka, josta löytyy muun muassa monia uudemman pienpanimoaallon tuotteita kuten La Chouffe, Arabier ja Oerbier sekä toisaalta pitkän linjan panimoiden erikoisuuksia kuten Duvel, Gouden Carolus, Verboden Vrucht, Gulden Draak, Witkap Stimulo ja Hommelbier.

Joidenkin oluiden kohdalla valittu kategoria ainakin aluksi ihmetyttää (Moinette on saison, kun taas Leffe Blond, Bush Beer ja Hoegaarden Grand Cru ovat tripeleitä), mutta näillä on varmasti jotkin makuun liittyvät perustelut. Crombecq edustaa nimittäin “objektiivisten oluenmaistajien” kuluttajaliikettä, joiden yhdistys Objectieve Bierproevers on nykyisen Zythos-järjestön edeltäjä. Toisaalta monien oluiden maut ovat voineet 30 vuodessa myös muuttua.

Lopuksi vertailumielessä pari nykyistä tapaa jäsentää belgialaista olutkenttää, eli Ratebeerin ja Beer Judge Certification Programin luokittelut – niissäkin on pienet hienovaraiset eronsa.

bjcp-vs-ratebeer

Grisette tulee ja kohta se on kaikkien huulilla

Onko tässä seuraava saison, valtamedia saattaisi otsikoida. Mahdollisesti ei ole, mutta toisaalta panimoiden hinkua löytää aina uusia ”kadonneita” oluttyylejä ei pidä aliarvioida.

Mikä grisette? Niinpä. Törmäsin tällä viikolla pitkästä aikaa tähän Belgiassa 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun puoleenväliin asti kohtalaista suosiota nauttineeseen oluttyyppiin kanadalaisen blogin kautta (johon päädyin toisesta blogista).

Muistin lukeneeni tästä oluesta jotain vuosia sitten. Katselin hieman kirjahyllyäni ja tajusin, että olen luultavasti maistanutkin Saint-Feuillienin panimon nykyaikaan sovitettua versiota. Takaraivossa oli hämärä käsitys – en muista mistä tullut – että se ei välttämättä vastannut alkuperäistä grisetteä, mikä moinen ikinä onkin.

Flickr_shinnygogo_CC BY NC ND 2-0

Moderni belgialainen grisette. (Flickr, shinnygogo, CC BY NC ND 2.0).

Edellä mainittu bloggaaja on lausunut grisettestä viime lokakuun postauksessaan pahaenteiset sanat: Grisette seems to be one of the new buzzwords sweeping Belgian-inspired craft beer. It’s like the new cool lost and obscure style

Mikä tästä tulee mieleen, gose ainakin, ehkä myös saison? Berliner weisse? Tai tosinörteille grodzisz, lichtenhainer jne.? Tarkoitan sitä usein nähtyä paradigmaa, jossa uusia vaikutteita hakevat amerikkalaiset ja joskus eurooppalaisetkin ammatti- tai kotipanimot kahlaavat historiankirjoja etsien unholaan jääneitä oluttyyppejä, joista voi opiskella kaiken opiskeltavissa olevan ja sitten yrittää herätellä kummajaisen henkiin.

”Obscure” – tuo sana, joka saa jokaisen hipsterin tuntosarvet lepattamaan.

Grisetten tarina

Belgia oli vielä 1900-luvun alussa Euroopan neljänneksi suurin kivihiilen tuottaja Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeen. Belgian hiilikaivokset ja niihin liittyvä terästeollisuus sijaitsivat Valloniassa, suurin piirtein Monsin ja Liègen kaupunkien välisellä kaistaleella.

Grisette oli hieman yksinkertaistaen sitä olutta, jota kaivos- ja tehdastyöläiset joivat ennen kuin lagerista tuli maailmansotien välissä ja jälkeen koko kansan juoma. Sattumoisin suuri osa hiilikaivoksista sijaitsee Hainaut’n maakunnassa, jonka maaseudulla peltotyöläiset taas joivat saisonia. (Tämä luonnehdinta grisettestä kaivostyöläisten saisonina on itse asiassa Phil Markowskin Farmhouse ales -kirjasta, vaikkei grisette mikään maatilaolut ollutkaan.)

Millaista grisette oli? Edellä mainitussa ja muissa lähteissä sitä on luonnehdittu kullanruskeaksi tai meripihkanväriseksi kevyeksi, puhtaaksi pintahiivaolueksi.

Sen tarkoituksena oli virkistää kaivoksesta nousevia duunareita samalla tavalla kuin saison virkisti maatöissä hikoilleita. Saisonin pientä happamuutta ja tallimaisuutta siinä ei ilmeisesti ollut, vaan grisetten piristävä puraisu syntyi humaloinnista. Vahvuutta oli 3–5 %, veikkaisin kuitenkin että tavallinen kaivosmies sai todennäköisemmin eteensä tuon skaalan miedommasta päästä olevaa kaljaa.

Sana ”grisette” oli käytössä ranskan kielessä ennen kaikkea toisessa merkityksessä, joka ehkä on antanut nimensä oluttyylillekin. Laroussen sanakirjan mukaan kirjaimellinen merkitys oli ”keimaileva nuori työläisnainen”. Kannattaa tsekata myös hyvä Wikipedia-artikkeli (!), joka kertaa koko tämän toisen grisette-käsitteen kulttuurihistorian Madame du Barrysta Mark Twainiin.

No tuleeko tästä seuraava saison?

Tässä vaiheessa voisin tietysti tunnustaa, ettei mitään grisetteä ole olemassakaan ja että keksin kaiken kokeillakseni, kuinka helposti oluthipsterin saa säntäämään minkä tahansa nostalgisen kuvajaisen perään.

Mutta niin ei ole. Grisette on oikea historiallinen oluttyyppi ja suunnilleen kaikki mitä siitä googlaamalla löytyy näyttää perustuvan luotettaviin lähteisiin.

Ratebeer tuntee tällä hetkellä reilun satakunta grisette-nimistä olutta, jotka on luokiteltu ehkä useimmin saisoniksi ja toisinaan (hmm, alkuperäisen tyylin vastaisesti?) sour/wild-osastoon. Aika monet on lanseerattu vasta tänä vuonna ja koko joukko painottuu USA–Kanada-akselille.

Fano_Grisette_Bernd Rostad Flickr CC BY 2-0att

Moderni tanskalainen grisette.

Mahdotonta sanoa, löytääkö kansainvälinen olutyhteisö tästä itselleen uutta – edes vähän pienimuotoisempaa – suosikkia. Veikkaisin ettei välttämättä, koska oluttyylistä puuttuu ehkä sellaisia leimallisia ominaisuuksia, joilla sen voisi myydä uutuudennälkäisille kuluttajille. Tosin tarina kaivosmiehistä ja olutta tarjoilevista työläistytöistä on varmasti autenttinen, ja tarinallahan oluttakin paljon myydään.

Kannattaa vielä muistaa, että Markowskin luonnehdinta jatkuu näin: ”Suullisia kuvauksia oluesta on saatu henkilöiltä, jotka vielä muistavat vanhat grisettet, ja kuvausten mukaan nämä oluet olivat mietoja, kevytrunkoisia, saisonia muistuttavia kultaisia pintahiivaoluita, eivät mitenkään erikoisia.”

Mutta toisaalta – äärimmäisten makujen, huiman humaloinnin ja hillittömän happamuuden jälkeen – ehkä nyt onkin tavallisten, ei mitenkään erikoisten oluiden aika? Jospa kuitenkin ruokakauppojen hyllyt pian täyttyvät kotimaisista grisetteistä?

Keräilemisen lumous ja kaikki maailman olutroina

Esineet eivät ole vain esineitä, vaan jälkiä entisajan elämästä. Ja olutta juotiin ennenkin.

John Elsnerin ja Roger Cardinalin toimittamassa kirjassa The cultures of collecting on viehättävä luku, jossa haastatellaan elintarvikepakkauksiin erikoistuneen museon perustanutta keräilijää nimeltä Robert Opie. Hän aloitti keräilijän uransa jo koulupoikana vuonna 1963, ja esineitä on kertynyt satojatuhansia.

Museum-of-Brands-Packaging-Advertising_Flickr_Ann-Lee_CC-BY-SA-2-0-att

Opie keräsi ensin kotinsa täyteen Cadbury-suklaiden kääreitä, Oxo-liemikuutioiden paketteja ja muita vastaavia pakkausmateriaaleja. Sitten hän hankki Gloucesterista lisävarastotilaa, josta muodostui tuotebrändien, mainosten ja pakkaustarvikkeiden museo. Nykyisin suosittu museo toimii Lontoon Notting Hillissä.

Museossa esiteltävien kääreiden, pakkausten ja mainosten määrä on toki kerrassaan käsittämätön. Opie kertoo paikalla käyneen australialaisen kuvausryhmän pyöritelleen silmiään ja kuiskineen toisilleen, että näyttelyn kokoajan täytyy olla mielenvikainen. Ehkä haastattelun lukijallakin käy mielessä, onko mopo karannut käsistä ja mitä mieltä elintarvikekääreiden keräilyssä voi olla.

En ole käynyt paikan päällä, mutta kuvista päätellen miehen toiminta on kyllä vähintään eksentristä. Robert Opie kertoo kuitenkin haastattelussa, että hänen motiivinsa keräilyn jatkamiseen muuttui ajan myötä. Aluksi hän halusi vain säilyttää, järjestää ja luetteloida kaikki kääreet, pakkaukset ja mainokset, joihin hän arjessa törmäsi.

Sitten hänelle valkeni, että keräilijän on myös mahdollista hankkia samoihin tuotemerkkeihin liittyviä esineitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Tässä vaiheessa Opien kiinnostuksen painopiste siirtyi tuotteista ja tuotesarjoista brändien historian tuntemiseen. Näin hän pohtii:

On ihmisiä, jotka keräävät esineitä ja liimaavat ne albumiinsa, kunnes heillä on ”koko setti”. He siirtyvät sitten seuraavaan sarjaan. Heitä ei kiinnosta se, mistä vaikkapa postimerkit saivat alkunsa tai miksi niitä liimataan kirjekuoriin, koska he vain keräävät noita pieniä paperinpaloja.

Kokonaan toinen taso on sen ymmärtäminen, miten ne paperinpalat edustavat postilaitoksen historiaa. Jos ensimmäinen askel on ollut se, että hankit esineen ja sitten hommaat sata samanlaista lisää, seuraava askel on pohtia, mitä nämä esineet oikeastaan merkitsevät. Miten niitä käytettiin? Miten niiden tuotanto aikanaan alkoi? … Jos olet järjissäsi, sinun ei tarvitse haalia kaikkea itsellesi, mutta haluat käsittää, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Olutesineistön keräileminen

Olueen, varsinkin panimohistoriaan, liittyvien esineiden keräilemisestä on tietenkin kehittynyt jo varsin mittava globaali keräilemisen alakulttuuri. Esineitähän on moneen lähtöön: etikettejä, hanamerkkejä, pulloja, tölkkejä, laseja, mukeja ja lasinalusia sekä mainoskylttejä, -tarjottimia ja -tuhkakuppeja.

Näillä kaikilla alakulttuurin alakulttuureilla voi olla vielä omia alakulttuureita, ainakin maailmalla. Esimerkiksi vanhojen oluttölkkien keräilijöitä saattavat kiinnostaa myös vanhat tölkinavaajat ajalta ennen kuin tölkeissä oli ”avausnipsuja”.

Jos ajattelee vaikka tegestologeja eli kartonkisten lasinalusien keräilijöitä, etsiskeltävää riittää kyllä, koska ensimmäiset lasinaluset kai ilmestyivät baareihin jo 1800-luvulla. En tiedä, paljonko niin vanhoja esimerkkejä on säilynyt. Mutta vaikka rajaisi harrastuksensa vain viime vuosikymmeniin, panimoita on tietysti jo Euroopassa useita tuhansia.

Auran_Panimon_tekoviikset_Finna_CC-BY-ND-4-0

Kuva: Finna (Varsinais-Suomen museot), CC BY ND 4.0.

 

Suomessakin oluthistoriaan liittyvän esineistön keräilyssä on piisannut ajanvietettä ainakin muutamille keräilijöille. Onhan myös meillä kymmeniä historiallisia panimoita, joiden muisto ei välttämättä elä kovin vahvana edes paikallisesti, mutta joista on kuitenkin saattanut säästyä oluiden etikettejä, laseja, valokuvia tai muuta mielenkiintoista.

Sitten on toisenlaista olutkeräilyä, jonka harrastajat ehkä muistuttavat enemmänkin kasvien, perhosten tai muiden elävien olioiden keräilijöitä kuin vanhojen esineiden. Tarkoitan ns. tikkereitä tai ennätysreittaajia, eli olutharrastajia, jotka pyrkivät maistamaan – ja usein myös arvostelemaan – niin monia eri oluita kuin ikinä ehtivät.

Mittakaavaa harrastuksesta antaa aktiivisimpien asianharrastajien arvioimien oluiden lukumäärä. Luultavasti ainakin yhdellä laskutavalla maailmanennätystä pitää tälläkin hetkellä hallussaan tanskalainen Jan Bolvig, joka on reitannut nimimerkillä Fonefan yli 42 000 olutta Ratebeer-palvelussa. Suomalainen Patrik Willför (oh6gdx) on myös kärkikymmenikössä samalla listalla yli 24 000:llä arvioidulla oluella.

Tällainen tahti edellyttäisi, että kymmenen vuoden aikana olisi arvioitava kymmenkunta olutta päivässä. Työtapa on tuskin noin säännönmukainen, vaan pikemminkin ennätysreittaajat tekevät hartiavoimin hommia osuessaan oluttapahtumiin tai erikoisbaareihin, joissa on paljon uutta tai vaihtuvaa oluttarjontaa.

Lukemien kasvattamisessa auttaa se, että panimot laskevat jatkuvasti liikkeelle lyhytaikaisia kausioluita ja erikoisversioita vakio-oluistaan. Nämä ”valaiksikin” kutsutut harvinaisuudet ovat joillekin reittaajille erityisen tavoiteltavia. Silloin motivaatio on ehkä samanlainen kuin entisajan koululaisilla, joiden kasvioissa määriteltiin eri lajeille harvinaisuuspisteet. Kun löysi kasvin, jota joka pihalla ei kasvanut, sai enemmän pisteitä kuin voikukasta.

Kuratointi ja olutkellarin ylläpito

Onpahan muuten sellainenkin tapa toteuttaa keräilyviettiään kuin olutkellarin ylläpitäminen. Silloin ei ole kyse maksimaalisen suuren kokoelman keräämisestä vaan ennemminkin kuraattorin hommasta. On tiedettävä, mitkä oluet kestävät aikaa, ja kyettävä ennakoimaan, mitä voisi olla mielenkiintoista maistaa joidenkin vuosien tai vuosikymmenien päästä.

Toisin kuin edellä mainitussa tikkaamisessa, tässä harrastuksessa huomio kiinnittyy nimenomaan yksittäisiin laadukkaisiin oluisiin ja sen analysointiin, miten niiden ominaisuudet muuntuvat hienovaraisesti ajan myötä.

Ainakaan toistaiseksi olutkellaria ei voi automaattisesti ajatella sijoitustoimintana, jonka arvo kasvaisi viinikokoelman tavoin. Ensisijainen motiivi on varmasti oma nautinto hyvin valikoidun kellarin hallinnoinnista ja ehkä ikäännytettyjen pullojen maistelusta oikeina hetkinä. Samanlaista valikoivaa estetiikkaa voi toki soveltaa muihinkin kokoelmiin; voihan vaikka lasinalusista säilyttää vain ne, jotka eniten miellyttävät omaa silmää tai ovat hyviä esimerkkejä aikansa designtyyleistä.

Sinebrychoff_kilpi_CC BY ND 4 0 Finna kaupunginmuseo

Kuva: Finna (Helsingin kaupunginmuseo), CC BY ND 4.0.

 

Olisi hauska tietää, tunnistavatko olutesineistön keräilijät itsestään Robert Opien filosofiaa, jonka mukaan keräilemisen mielekkyys tulee siitä, kun oppii ymmärtämään mennyttä aikaa tuotteiden, kuluttajien ja yritysten näkökulmasta. Opieta kiinnostaa itse esineen lisäksi se, miten sitä markkinoitiin ja mainostettiin, millaisen jakelukoneiston kautta se levisi, missä sitä myytiin, mitkä tuotteet sen kanssa kilpailivat ja mitä ihmiset siitä ajattelivat.

Kun puhutaan kuluttajatuotteista, monet näistä asioista hukkuvat usein historian hämäriin. Internet-aikana tämän tiedon säilymiselle on kuitenkin ehkä paremmat edellytykset kuin aikaisemmin, myös olutmaailmassa.

Kuten myös The cultures of collecting -kirjassa näytetään, ei ole oikeastaan mitään, mihin inhimillinen keräilemisen halu ei ulottuisi. Yksi kerää wc-paperirullia, toinen lentokoneiden oksennuspusseja ja kolmas Elviksen eritteitä. Olueen liittyvät keräilytavarat ovat tässä vertailussa ehkä sieltä vähemmän hämärästä päästä. Mutta keräilemisessä on kyse itse kunkin henkilökohtaisista oikuista ja selittämättömistä viehätyksen kohteista, joten jokainen tallailkoon tyylillään.

Aikamatka aikaan ennen kuin IPAsta tuli IPA

Ratebeer vuonna nolla. Olutkoira matkusti Wayback Machinella vuoteen 2000, jolloin maailma näytti erilaiselta.

Delorean_Mooshuu_Flickr_CC BY SA 2-0 attMyöhemmin maailman suosituimmaksi oluenarviointipalveluksi noussut Ratebeer oli juuri perustettu. Lokakuuhun mennessä sivuston eniten reitattua olutta, Budweiseria, oli arvioitu 37 kertaa. Aktiivisin reittaaja oli ehtinyt tehdä jo kokonaiset 476 olutarviota, ja sivustolla oli erillinen kunniagalleria yli 100 arviota tehneille käyttäjille.

Kaivauksia internetin arkeologisiin kerrostumiin

Tämmöinen keski-ikäinen gubbe kuvittelee helposti, että kaikki 2000-luvulla tapahtunut on suurin piirtein eilispäivää.

Ratebeer_oct2000Muinaisten internet-sivujen selailu on yksi tapa muistuttaa itseään konkreettisesti, että vuosituhannen alusta on oikeasti todella pitkä aika. Monet asiat ovat siitä kehittyneet, muukin kuin nettisivujen ulkoasu. (Wayback Machine on siis internet-sivujen arkisto, johon on tallentunut erilaisten sivustojen aikaisempia versioita nyt jo parin vuosikymmenen ajalta.)

Kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut 15 vuodessa, edes oluiden maailmassa. Esimerkiksi saksalainen Ayinger Celebrator oli saanut vuonna 2000 Ratebeerissä arvioitujen oluiden joukosta parhaat pisteet, ja se on nykyäänkin sivuston parhaiten menestyneitä oluita täysillä 100 pisteellä.

Sitten on toisia olutilmiöitä, jotka ovat lähteneet tosissaan lentoon vasta myöhemmin tällä vuosituhannella. Viime vuosien maailmanlaajuinen ykkössuosikki India pale ale oli vuonna 2000 Ratebeer-sivustolla määritelty näin:

India Pale Ale gets its name and unique style from British brewers who were making beer for export to India. This style has an intense hop flavor which was used to preserve the beer for the long voyage. India Pale Ale has a golden to copper color with a medium maltiness and body. The aroma is moderate to very strong.

Määritelmä pyrki yhä kuvaamaan vanhaa englantilaista oluttyyliä, tai ainakin sitä miten brittiperinne Atlantin takana ymmärrettiin. Sen sijaan nyt, vuonna 2016, Ratebeerin tyylikuvauksessa todetaan jo aivan selkein sanoin, että amerikkalaiset panimot ovat vieneet tätä oluttyyliä viidessätoista vuodessa kauas siitä, millaiseksi IPA oli Britanniassa ehtinyt kehittyä:

India Pale Ale, the modern version of which has largely been formed in the US, has an intense hop flavor, a golden to copper color, and a medium malty body. The aroma is moderate to very strong… In England, IPA is often just another name for bitter although some micros are doing their own versions of an American IPA as well.

Vuonna 2000 Ratebeerin tyyliopas antoi seitsemän esimerkkiä hyvistä IPA-tyylisistä oluista: Harpoons IPA, Ridleys IPA, Fullers IPA, Saranac IPA, King and Barnes IPA, Redhook IPA ja Sweetwater IPA. Kolme seitsemästä oli näin ollen englantilaisia, loput amerikkalaisia.

Katsoin Ratebeerin parhaiten pisteytetyt IPAt nyt huhtikuussa 2016, eikä top 30:ssa ollut enää ainuttakaan brittiläistä. Tämä ei yllätä. Top 50:een oli päässyt kolme britti-IPAa, kaikki jenkkilajikkeilla humaloituja, samalta vuonna 2009 perustetulta The Kernel -panimolta. Siis nykymääritelmän mukaan amerikkalaisia ipoja nekin, vaikka lontoolaisen panimon tekemiä.

Mitä mieltä reittaajat tänä päivänä ovat Ratebeerin vuonna 2000 suosittelemasta seitsemästä IPA-esimerkistä? Itse asiassa näyttää, ettei osaa niistä enää edes valmisteta. Muutkaan eivät yhtä lukuun ottamatta lukeudu enää lähellekään tämän päivän arvostetuimpien IPA-oluiden kärkijoukkoa, sadan pisteen oluita.

Silloiset paraatiesimerkki-IPA:t ovat niin kaukana tyylin nykyisestä valtavirrasta, että ne on jo ehditty osittain viskoa muihin kategorioihin:

Taulukko_ipat

IPAt puuttuivat myös Jacksonin matkaoppaasta

Harpoon IPA oli ainakin tämän artikkelin mukaan Yhdysvaltain itärannikon ensimmäinen IPA, kun se lanseerattiin vuonna 1993. Lännessä kourallinen panimoita oli valmistanut ipoja jo tätä ennen. Esimerkiksi Rubicon-panimoravintola Sacramentossa on tehnyt sellaista 1980-luvun lopusta lähtien.

Joku on kenties tilastoinut tarkastikin Yhdysvalloissa IPAn suosion kasvua, joka alkoi kiihtyä vähitellen 1990-luvun kuluessa. Yllä siteeratussa artikkelissa todetaan vain, että vuonna 2001 IPA oli kaikkein suosituin tyyli Great American Beer Festivaliin tuomaroitaviksi tuoduissa oluissa.

Huomasin konkreettisesti ipojen puutteen, kun selailin hyllyssäni olevaa Michael Jacksonin Matkailijan olutopasta (Michael Jackson’s Pocket Beer Book) vuodelta 1991. Jackson on tehnyt kirjan taustatyön luultavasti 1980-luvun puolenvälin ja vuosikymmenen vaihteen välillä. Kirjan tarkoituksena on esitellä hänen olutlöytöjään kaikilta mantereilta.

Jackson esittelee 600 amerikkalaista olutta, joista vain mitättömät 8 on tyyliltään India pale aleja. Tätä kirjaa lukiessaan ei uskoisi, että kymmenen vuotta myöhemmin IPA olisi koko Amerikan kotiolutväen eniten panema oluttyyli. Toki Jacksonin olutesittelyt ovat nimenomaan valintoja, mutta hänen voi olettaa kyenneen löytämään edustavan otoksen.

Vertailun vuoksi kuudensadan esitellyn oluen joukosta noin kaksisataa on muita vaaleita tai punertavia aleja, reilusti saman verran erilaisia lagereita sekä noin 80 stoutia tai portteria. Viimeksi mainituista vain yksi luokitellaan imperial stoutiksi.

Amerikan ensimmäinen pienpanimosukupolvi oli vielä reilusti lager-vetoinen, tai seisoi ainakin kahdella yhtä vahvalla jalalla, joista toinen koostui erilaisista pale ale-, amber ale– tai cream ale -viritelmistä.

2000-luvun sukupolvi (jossa on tietysti mukana myös ensimmäisen polven veteraaneja) on ottanut puolestaan kaiken irti IPAsta. Tässä on vielä hyvä kirjoitus siitä, miten IPA on suosionsa kasvaessa samaan aikaan myös kehittynyt tyylinä. Hyökkäävästä katkeruudesta ja humalan aromista ollaan nyt siirtymässä kohti oluita, joissa korostuvat humalalajikkeiden maut.

*****

Ai niin, kannattaa vilkaista Ratebeerin tyyliopasta vuodelta 2000. Huomaatko ale– ja lager-tyylien jaottelussa mitään outoa?

Mikä on oluen keskimääräinen vahvuus?

Yritin kaivella, löytyisikö netistä jotakin laskelmaa siitä, mikä on kaikkien maailman oluiden keskimääräinen alkoholipitoisuus tällä hetkellä.

Laskutoimituksen tekemisen pitäisi olla helpompaa kuin koskaan ennen, kun erilaisilla oluen arviointisivustoilla on esitetty määrämuotoisesti jokaisen arvioidun oluen tunnusmerkit (esimerkiksi lajityyppi, arvostelujen keskiarvo sekä tilavuuden ja painon mukaiset alkoholiprosentit).

Joitakin laskelmia löytyikin.

Tässä uutisessa mainitaan käsityöoluen keskimääräiseksi alkoholiprosentiksi 5,9 % abv. Luku on Brewers’ Associationilta ja siihen sisältyvät uutisen mukaan yhdysvaltalaiset craft-oluet. Voisi olettaa, että kaikkien maailman oluiden keskivahvuus on jonkin verran matalampi, koska erityisesti suuri osa teollisesta lagerista jää tuon 5,9 % arvon alapuolelle.

Kotiolutharrastaja ja bloggaaja Scott Janish, johon en ollut muuten aiemmin törmännytkään, on näköjään tehnyt paljonkin olueen liittyviä data-analyysejä erilaisilla verkkolähteistä löytyvillä aineistoilla.

Janish on laskenut esimerkiksi eri oluttyylien keskimääräisiä alkoholiprosentteja. Hänen aineistonsa sisältää kaikki Beer Advocate -sivustolla tammikuuhun 2015 mennessä arvioidut oluet, yhteensä 91 238 olutta eri puolilta maailmaa. Taulukossa on siis kuhunkin oluttyyliin kuuluvien oluiden alkoholiprosenttien keskiarvo.

Harmi, ettei Janish ole ilmeisesti kuitenkaan laskenut kaikkien lähes sadantuhannen oluensa keskimääräistä alkoholiprosenttia. Tällaista lukua en löydä myöskään muualta verkosta. Ihme sinänsä, koska esimerkiksi Ratebeer-sivuston oluiden data on hakkereiden mielestä helposti irrotettavissa ilman, että tarvitsee itse käsin naputella jokaisen oluen numerotietoja exceliin.

Onko joku muu nähnyt tällaista keskiarvoa? Jos ei, täytyy kai hiukan kehitellä omia datan louhintataitoja ja hyökätä Ratebeerin tietojen kimppuun.

Vahvat oluet ovat arvostetuimpia

Arvostetuimpien oluiden – eli internetin arviointisivustoilla parhaita pisteitä saaneiden – keskivahvuus on paljon korkeampi kuin Brewers’ Associationin laskema käsityöoluiden keskimääräinen abv-prosentti. Yksi bloggaaja on laskenut Ratebeer-sivustolla sata parasta arviota saaneiden oluiden keskivahvuuden vuonna 2014, ja se oli niinkin korkea kuin 9,95 % abv.

Myös edellä mainittu Scott Janish on vertaillut Beer Advocate -sivuston oluttyypeittäin laskettuja alkoholiprosenttien keskiarvoja oluiden saamiin arviointipisteisiin. Hänkin toteaa, että erittäin vahvat oluttyypit (esimerkiksi Imperial Stout, Tripel/Triple ja Double India Pale Ale) saavat melko järjestelmällisesti korkeimpia arvioita sivuston käyttäjiltä.

Kaikkein vahvin oluttyyppi, Eisbock, ei ole kuitenkaan kaikkein arvostetuin. Ehkäpä se on jo kuluttajille keskimäärin liian vahva.

Oluiden keskivahvuus on historiallisesti vaihdellut

Olut on ollut eri aikoina ja eri maissa keskimäärin erivahvuista. Belgialainen olut on esimerkiksi opittu tuntemaan varsin vahvana, koska 1970–1990-luvuilla, jolloin eri Euroopan maiden olutkulttuurit taas päätyivät lähempiin kosketuksiin keskenään, monilla belgialaisilla erikoisoluilla oli erityisen korkea alkoholiprosentti. Vastaavasti Britanniassa ja muuallakin juotiin keskimäärin paljon miedompaa olutta.

Tämä ero oli aivan todellinen ja on sitä luultavasti yhäkin, vaikka brittiläinenkin olut lienee vahventunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana.

Sen sijaan on kiinnostavaa, että reilut sata vuotta sitten lukemat olivat luultavasti käytännössä päinvastaiset. Brittiläinen olut oli ensimmäiseen maailmansotaan asti hyvin vahvaa, ja belgialainen olut taas kärsi turhankin miedoista alkoholiprosenteista. Sodan vaikutukset ja maiden erilaiset verolait käänsivät tilanteen päälaelleen.

Oluen vahvuus elää siis historian vaiheiden mukana, ja sikäli olisi mielenkiintoista seurata vuosi vuodelta nykyistäkin kehitystä. Tällä hetkellä yhä suurempi osuus maailman oluttuloista päätyy pienten ja keskisuurten panimoiden pusseihin, ja ainakin toistaiseksi niiden asiakkaat näyttävät suosineen teollista perusolutta vahvempia tuotteita. Elämmekö siis kaiken kaikkiaan oluen vahventumisen aikaa, ja mihin suuntaan käyrät kehittyvät jatkossa?

Biselius

Ensimaku helähtää katajaisesta havumetsästä, mutta sitten jotain menee hieman pieleen. Sibeliuksen 150-vuotisjuhlaolut ei noussut maailmanluokan tähdeksi.

Sibeliuksen juhlavuoden olutta taisi tulla maistettua ensi kertaa jo ennen viime talven lumien lähtöä, mutta silloin ei ollut aikaa miettiä asiaa sen tarkemmin. Mestarin varsinainen syntymäpäivä on nyt, joten palataan aiheen äärelle.

Sibelius 150 -oluen valmistaneen Vakka-Suomen Panimon valikoimista löytyy vanhastaan oluita, jotka tuntuvat hakevan innostuksensa suomalaisesta luonnosta, raaka-aineista ja sielunmaisemasta.

Esimerkiksi Savukataja on luomus, jonka yhdeksään tummanruskeaan alkoholiprosenttiin kiteytyy jotain melko omaperäistä pohjoisen kansan luonteesta. Se on ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista oluista, joita on koskaan tehty.

Vuodenaikojen vaihtelu Suomessa, muuttavien joutsenten ja kurkien huudot, satakielten laulu e-mollissa ja Erdgeruch, maan tuoksu, olivat asioita, joita Sibelius tarkkaili ja aisti Järvenpään tuolloin koskemattomassa maastossa, Ainolan alppimajan ympäristössä. Hän käytti noita ääniä ja aistimuksia luomistyössään.

On mahdollista, että myös Sibelius-oluen suunnittelussa vakkasuomalaisilla on ollut jokin saman sukuinen ajatus, sillä oluessa on mukana katajaa. Ensinuuhkaisun metsäisyys viittaa aikoihin, jolloin oluessa ei vielä käytetty humalaa, vaan sen mausteeksi nyhdettiin joka toinen pellonpientareelta puskeva rikkakasvi.

Ja toisaalta voi olla, että Sibelius joi suunnilleen tämän tyyppistä olutta ollessaan ”viftillä” Kämpissä, Königissä tai Gambrinissa, tai ulkomailla asuessaan. Vaalea baijerilais-böömiläinen varasto-olut oli tullut Helsinkiinkin joitakin vuosikymmeniä aiemmin, ja se oli täällä kuten monessa Euroopan maassa muodikas juoma paremman väen illanvietoissa. Sibelius kamppaili tosin vahvempienkin pullon henkien kanssa, mistä tämän oluen etiketissä melko kepeään sävyyn vitsaillaan.

Katajan suomalaisuus on juuri tässä oluessa kuitenkin päälle liimattua ja ohuehkoa. Ensivaikutelman mentyä suuhun jää normaali kevyt pilsener- tai lager-oluen runko, akselilla Laitilan Kukko tai Mallaskosken Kuohu. Toisin kuin Sibeliuksessa, siinä eivät yhdisty väkevällä tavalla toisiinsa ”kantasuomalais-myyttinen ja eurooppalainen” mielenmaisema.

Koska säveltäjä, jonka 150-vuotispäivää nyt juhlistetaan, kuuluu musiikin maailmanlaajuisiin klassikoihin, ainakin Ratebeer-arviointisivuston käyttäjät edellyttävät, että juhlaoluen olisi pitänyt olla omassa lajissaan edes suurin piirtein vastaavaa tasoa:

Sibelius would’ve deserved a better beer. (rosenbergh, Ratebeer, 6.3.2015)

[S]hould be ashamed of celebrating our national composer with a beer as lame as this. (liinis, Ratebeer, 27.2.2015)

Sibelius would turn in his grave… (oh6gdx, Ratebeer 6.3.2015)

Shit happens, but please don’t name your shitty beers after great composers. (Marduk, Ratebeer, 22.8.2015)

I like Sibelius. This beer makes me sad. (FatPhil, Ratebeer, 19.8.2015)

Sorry Sibelius. (Beerheart65, Ratebeer, 15.2.2015)

Sekä panimolle että Sibelius 150 -logoa hallinnoivalle juhlavuosiorganisaatiolle on ollut varmasti selvää, ettei olla tekemässä Linda-siideriä, Kotiteollisuus-olutta tai edes Motörhead-viiniä. Ei ollut kyse Sibelius-logon liimaamisesta melkein minkä tahansa olutpullon kylkeen.

Lento loppui silti jostain syystä lyhyeen. Valittiin väärä tyylilaji tai kehittely jäi puolitiehen. Elämmehän juuri nyt aikaa, jolloin suomalaisella panimolla voisi hyvin riittää taas rahkeet vaikka maailmanluokan klassikko-oluen lanseeraamiseen.

Sibelius 150 ei sitä ollut, vaan säveltäjämestarin juhlavuotta kilistellään perusbissellä. Ehkä 175- tai 200-vuotisjuhliin?

Sibelius-luonnehdinnat ovat osin Erik Tawaststjernalta ja ingressin kuvaus ensimaun helähdyksestä Ratebeer-käyttäjä Kamikaze_A6M5:lta.