Belgialaisen oluen brittiläiset ja saksalaiset juuret

Michael Jackson totesi aikoinaan, että Belgian olutkulttuuri on kaikkein omaperäisintä ja maassa on säilynyt eniten erilaisia paikallisia oluttyyppejä. Jacksonin väite pitää paikkansa, mutta belgialaisen oluen kehitystä muokkasivat samalla jo sata vuotta sitten yllättävän voimakkaat ulkomaiset vaikutteet.

Maailmansotien välisenä aikana belgialainen panimoala oli huolissaan siitä, että kansalaisille maistuvat yhä paremmin brittiläiset ja saksalaiset oluet. Ne olivatkin kotimaisten panimotuotteiden suoria kilpailijoita.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen brittiläinen tuontiolut upposi kuluttajiin kuin häkä senkin takia, että kotimaisessa tuotannossa vallitsivat vielä osin sodanaikaiset rajoitteet ja olut oli kohtuuttoman mietoa. Britit tarjosivat vahvempaa, eli tuon ajan kielenkäytössä ”ravitsevampaa” olutta.

Käsittelin aikaisemmassa postauksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tilannetta, ja totta on, että belgialaisen oluen suhteellinen mietous oli nähty ongelmana jo 1900-luvun alussa rauhan aikana. Ja jo silloin Belgiaan kohdistui jonkin verran kansainvälistä kilpailua Britannian lisäksi toiselta suunnalta, Saksasta.

Kummastakin kilpailijamaasta oli alkanut virrata verraten tasalaatuista ja riittävän voimakasprosenttista tavaraa, joka lisäksi vetosi kuluttajiin uutuudellaan ja modernilla imagollaan. Ulkomaisen kilpailun uhka vain voimistui, kun maailmansodan kauhuista selvittiin iloiselle 20-luvulle.

Flickr_Smabs Sputzer_Wipers Times_CC BY 2-0att

Moni brittisotilas vietti ensimmäisen maailmansodan aikana vuosia Ypresin länsipuolisella seudulla, joka oli rintaman takana eikä kuulunut saksalaisten Belgiasta miehittämään alueeseen.

Brittiolut oli voittajien olutta

Britannian ja Belgian välit olivat olleet varsin lämpimät aina jälkimmäisen valtion syntyvaiheista saakka. Maailmansodassa brittisotilaiden monivuotinen läsnäolo Belgiassa lähensi kansakuntien suhteita entisestään, ja belgialaiset luonnollisesti arvostivat sitä, että liittoutuneet tekivät lopun saksalaisten miehityksestä. Sodan jälkeen brittien ihailu näkyi myös panimosektorilla.

Olutkauppaa Englannin kanaalin yli oli toki käyty jo keskiajalla, jolloin flaamit toivat ensi kertaa humalapitoisia oluita Brittein saarille. Teollisen ajan koitettua vienti ja vaikutteet kulkivat aluksi lähinnä toiseen suuntaan, kun englantilainen suurpanimo Bass alkoi tuoda oluttaan Belgiaan 1860-luvulla. Ensimmäisen kerran brysseliläiset olivat saaneet maistaa englantilaista olutta jo vuonna 1843. Vielä 1800-luvun alkupuolella Belgiaan ei käytännössä ollut tuotu ulkomaista olutta juuri lainkaan, mutta nyt alkoi tässä suhteessa kokonaan uusi ajanjakso.

Kuten usein käy, ulkomaisen tuontitavaran kasvava suosio synnyttää ennen pitkää kotimaisia jäljittelijöitä. Kun katsoo belgialaisia olutvalikoimia 1920- ja 1930-luvuilla, useat panimot ovat lanseeranneet jonkin brittityyliä tavoittelevan ale-oluen. Myös nimet viittasivat usein saarivaltakuntaan: Royal Ale, Horse Ale, Canter-Ale, Navy’s Pale Ale.

Moortgat-panimon olut, josta myöhemmin tuli vaalea Duvel, sai alkunsa tummana oluena nimeltä Victory Ale. Se syntyi nuorten panimomestariveljesten Victor ja Albert Moortgatin käytyä opintomatkalla Englannissa. Perimätietona on säilynyt sellainenkin teoria oluen alkuperäisestä nimestä, että siihen olisi yhdistetty veljesten hieman brittiläiseltä kalskahtavat etunimet.

Pale ale -tyyppisen oluen lisäksi Britanniasta tuotiin jo vuosisadan alussa Scotch ale ja stout-oluita, ilmeisesti myös imperial stout ja India pale ale -laatuja ainakin joissain tapauksissa.

(Pale) ale, stout ja scotch jäivät belgialaisten baarien vakiovalikoimiin, sellaisiinkin peruskuppiloihin, joihin mikään käsityö- tai artesaanioluen muotivirtaus ei ole ulottunut. Näitä oluita on ollut saatavana sekä tuontitavarana että belgialaisten panimoiden omina versioina. Esimerkiksi Van Den Bosschen panimo Itä-Flanderissa on tehnyt Buffalo-nimistä stoutiaan keskeytyksettä vuodesta 1907 asti.

Gordon finest Scotch-Belgian beer-NL Wikipedia-Dirk Van Esbroeck-CC BY SA 3-0

Scotch ale tarjoillaan Belgiassa ohdakkeen muotoisesta lasista. (Dirk van Esbroeck, nl.wikipedia.org, CC BY-SA 3.0).

Yksi 1900-luvun belgialaisen panimoalan kehitykseen eniten vaikuttaneista hahmoista oli englantilainen George Maw Johnson. Canterburyssä perheensä omistamassa panimossa oluentekoa opetellut lontoolaissyntyinen Johnson siirtyi panimokonsultiksi Brysseliin vuonna 1890. Johnsonin kirja Treatise on English Brewing and Malting osoittautui korvaamattomaksi avuksi belgialaisille panimoille, jotka 1900-luvun alkupuolella ponnistelivat parantaakseen tuotteidensa tasoa. Johnson kirjoitti myös muun muassa oppaan laadukkaiden saison-oluiden valmistamiseen ja perusti vaikutusvaltaisen Le petit journal du brasseur -lehden.

Pilsneristä tuli lopulta Belgiassakin kansansuosikki

Saksalaisvaikutteinen olut mullisti lopulta Belgiankin panimokenttää 1900-luvulla vielä perusteellisemmin kuin englantilainen tai mikään muu olut. Saksalaiset oluet saapuivat Belgiaan alun perin 1860-luvulla, jolloin Brysselin keskustasta löytyi jopa Münchenin oluihin erikoistunut ravintola Café de Munich.

Aluksi suosiossa olivat tummat müncheniläisoluet ja bockit, mutta vähitellen böömiläistaustainen vaalea Pilsener (joka lyheni muotoon pils) nousi etualalle. Siitä tuli Belgian – kuten lukuisien muidenkin maiden – suosituin olutlaatu ja se on sitä edelleen.

Jo 1800-luvun lopussa saksalainen tuontibisnes koki saman kolauksen kuin brittiläinenkin, eli Belgian kotimaiset panimot ryhtyivät valmistamaan omia munich-, bock– ja pils-oluitaan. Ensimmäisenä tähän virtaukseen oli heittäytynyt vuonna 1886 brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg, mutta jo 1920-luvulle tultaessa kaikki Belgian suurimmat panimot olivat nimenomaan kasvavia pils-tuottajia.

Saksalaistyylisten oluiden valmistus edellytti panimolta pohjahiivakäymisen vaatimaa varustelua, jota monilla ei ollut rahkeita hankkia. Pohjahiivahan käy kylmässä. Tätä kautta saksalaisoluen muoti edisti belgialaisen panimokentän keskittymistä, kun pienimpiä tuottajia putosi pois kilpailusta. Kapasiteetin uusiminen oli auttanut myös toiminnan tehostamista, joka puolestaan kannusti suuria panimoita kasvamaan yhä suuremmiksi.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei olisi tuntunut aivan hullulta ennustaa, että belgialaiselle panimoalalle kävisi kuten Pohjoismaissa tai Hollannissa – että jäljelle jäisi vain muutama suuri pils-valmistaja ja kaikki pienemmät panimot ja marginaalisemmat oluttyypit kuihtuisivat pois. Näin ei tunnetusti kuitenkaan Belgiassa lopulta käynyt.

Sekä saksalainen että brittiläinen olut jättivät pysyvät jälkensä myös belgialaisten omiin oluttyyppeihin. Pils-oluen vaikutuksen voi luultavasti nähdä siinä, että belgialainen olut on keskimäärin muuttunut vaaleammaksi ja puhtaammaksi kuin mitä se sata vuotta sitten oli. Syntyi uusia oluttyyppejä kuten vaalea tripel ja sen miedompi sukulainen blond bier. Nämä kirkkaan kultaiset oluet saatiin näyttämään mainonnassa yhtä houkuttelevilta kuin suosittu oljenvaalea pils.

Brittien vaikutus taas näkyy kuparinruskeiden, suurin piirtein pale ale -tyyppisten oluiden pitkään jatkuneessa suosiossa. Kuten jo edellä tuli todettua, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina belgialaiset panimomestarit kamppailivat parantaakseen kotimaisen oluen laatua ja sitä kautta mainetta. Tätä varten järjestettiin vuosina 1902–04 kilpailuja, joissa tavoitteena oli luoda ”uusi belgialainen olut”. Voittajat hakivat tyypillisesti innoitustaan Englannin oluista.

Tuolloin kehitettyjä uusia belgialaisia markkinoitiin yleisnimellä belge tai spéciale (belge), ja tämäkin käytäntö on säilynyt nykypäivään saakka. De Koninck, Palm Speciale, Vieux Temps ja monet muut pitkäaikaiset suosikkioluet kuuluvat spéciale belge -tyylilajin alkuperäisiin pioneereihin. Viime aikoina Belgiasta on kuulunut uutisia, ettei näiden oluiden mieto makumaailma enää pure käsityöoluisiin ihastuneisiin nuoriin. Kuten historiassa on usein käynyt, yhden ajan muotioluet kelpaavat parin-kolmen sukupolven päästä vain nostalgisten mummojen ja pappojen palanpainikkeeksi.

Palm_Flickr_Jeff Alworth_CC BY 2-0att

Spéciale Palm, vaarassa jäädä mummojen ja pappojen suosikiksi?

On mahdollista, että myös belgialaisten erikoisoluiden korkea alkoholipitoisuus on alun perin velkaa brittiläisille esikuville. Brittioluthan oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalaista tai belgialaista olutta vahvempaa. Toki myös Belgian lainsäädäntö rohkaisi sodan jälkeen panimoita tekemään uusista erikoisoluistaan varsin voimakkaita.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s