Miksi Pabst Blue Ribbonia pidettiin hipsterioluena

Erikoisuuden tavoittelu isossa mittakaavassa johtaa siihen, että kaikki näyttää samalta. Silloin edelläkävijät haluavat erottua näyttämällä tavalliselta, ja pian kaikki näyttää taaskin samalta mutta vähän eri tavalla.

En ole sosiologi, mutta seuraan puoliakateemisella kiinnostuksella kansainvälisessä ja silloin tällöin kotimaisessakin mediassa esiin pulpahtelevaa pohdintaa hipsterikulttuurin olemuksesta.pbr_flickr_roger-w_cc-by-sa-2-0-att

Hipsteri on olento, jota on usein toistetun käsityksen mukaan vaikeaa määritellä. Silti se on olemassa. Ei pelkästään sen vuoksi, että kaikki ovat joskus nähneet hipstereitä. Hipsterin määritteleminenkin on mahdollista.

Kun määritelmät ovat monimutkaisia, useimmille riittää tunnistaminen ulkoisten merkkien perusteella. Hipsterillä on iso parta tai ”ironiset viikset” (ainakin jos se on mies), villatakkeja, retroja kukka- tai ruutukuoseja vaatteissa, henkselit mieluummin kuin vyö, sekä tietysti nörttilasit ja hattu.

Se ajaa jopolla tai fiksipyörällä, kerää vinyylilevyjä ja istuu tietyn tyyppisissä valoisissa kahviloissa ja baareissa juomassa asioita hillopurkista. Tyypillinen hipsterien elinympäristö on kotikaupunginosani Kallion tapainen gentrifikaation muokkaama laitakaupunki.

Tämän stereotypian rinnalla toinen tapa lähestyä hipsteriyden ydintä on sisällöllinen. Hipsteriys on tietämistä (knowingness). Hipsteri tietää, mitkä yhtyeet, baarit, vaatekaupat tai vaikkapa pienpanimo-oluet eivät ole vielä valtavirtaa. Sitten kun liian moni alkaa olla kuullut niistä, hipsteri ei enää katso niihin päinkään.

On tietysti myös vitsailtu siitä, montako hipsteriä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu. ”Se on niin uusi ja tuntematon numero, ettet ole varmaan kuullut siitä.”

Oluthipsteri ilmaantuu näyttämölle

Hipstereistä on puhuttu Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1940-luvulla, toisen kerran vuosituhannen vaihteessa ja nyt – ilmiön vallattua kaikki Euroopankin ”Kalliot” – hipsterianalyysin piikki on kenties juuri ohitettu jossain kohtaa 2010-luvun alkupuoliskoa.

Nämä hipsterin inkarnaatiot olivat erilaisia. Ensimmäinen kuului Yhdysvaltain mustaan alakulttuuriin sotien jälkeisinä vuosina. Toinen oli valkoinen, keskiluokkainen nuorimies, jonka tunnisti lippalakista, hihattomasta ”vaimonhakkaajapaidasta”, tatuoinneista ja ”pornoviiksistä”.

Kolmas, viimeisin, on juuri tuo punavihreän kuplan asukas ja luovan luokan jäsen, jonka nyky-Helsingissäkin voi nähdä kahvilan ikkunapöydässä flat white ja MacBook edessään.latte_lauren-friedman_flickr_cc-by-2-0-att

Käsityöoluen yhdistäminen hipstereihin kuuluu nimenomaan tähän tuoreimpaan vaiheeseen. Esimerkiksi brittiläinen The Daily Telegraph listasi paikallisen pienpanimo-oluen tai boutique beer’it niiden asioiden joukkoon, joita hipsterit ovat – vinyylilevyjen, partojen, lautapelien ja lehtikaalin ohella – pelastaneet joutumiselta unholaan.

Hipsterimäinen lähestymistapa kulttuuriin sopii hyvin craft beer -maailmaan. Käsityöoluesta on tullut viime vuosina juuri sellainen kuluttamisen kenttä, jossa trendien pienimpienkin nyanssien tuntemisella pystyy osoittamaan sen, että on valovuosia edellä ainakin suurimpia kanssakuluttajien massoja.

Oluen genrejen mystisiä ja jatkuvasti eläviä alakategorioita ei luultavasti ole enää kymmeniä vaan pikemminkin jo satoja. ”Ai toi on west coast -ipa. Mä olen juonut viime aikoina lähinnä vermont ipoja.”

Tämän kaiken valossa tuntuikin varsin kummalliselta, kun Nyt-liite vuonna 2014 uutisoi, että hipsterien suosikkiolut Pabst Blue Ribbon on tulossa Suomeen. Kyllähän pari kolme vuotta sitten jo tiedettiin, että hipsterit tykkäävät käsityöoluesta. IPA oli ainakin olutpiireissä iso juttu Suomessakin, eikä kukaan itseään kunnioittava hipsteri olisi varmaan näyttäytynyt massalager-tölkki kädessä baarissa – ei vaikka Pabstilla on Amerikan ykkösmerkkiin Budweiseriin verrattuna huomattava altavastaajan asema.

Pabst oli 1800-luvun lopulla Budweiserin tekijän Anheuser-Buschin pahin kilpailija, mutta siitä oli tullut monien vaiheiden jälkeen taantuva, ruostevyöhykkeen hupenevan duunariväestön juoma. Se kuitenkin onnistui 1990-luvun lopussa kääntämään työväenluokkaisen katu-uskottavuutensa nuoria trendsettereitä kiinnostavaksi piirteeksi.

Niinpä selitys Blue Ribbonin väitetylle hipsteriyhteydelle onkin – kuten edellä kerrotusta voi ehkä arvata – siinä, että samaa hipsteri-termiä käytettiin parin vuosikymmenen sisällä viittaamaan kahteen varsin erilaiseen alakulttuuriin. Blue Ribbon oli siis sen vuosituhannen vaihteen hipsterin näyttäytymisjuoma. Ei niinkään tämän nykyisen.

Silloista alakulttuuria inspiroi nostalgia valkoista esikaupunkilaista duunarikulttuuria kohtaan. Se oli todennäköisesti sukua samoihin aikoihin Britanniassa nousseelle lad-kulttuurille. Alemman keskiluokan tai white trash -väen poliittinen epäkorrektius, huono käytös ja auktoriteettien uhma olivat tämän kulttuurin käyttövoimaa, vaikka sen harjoittajat olisivatkin olleet liikkeellä trenditietoisella ja ironisella otteella. Suomessakin oli MoonTV:n Pornostaraa, Wallu Valpion sekoilua ja Törkytorstaita.

Tälle alakulttuurille – tai ainakin sen amerikkalaisille edustajille – työväenluokkainen Pabst Blue Ribbon oli siis trendikäs olut, ja siitä on ilmeisesti jäänyt elämään kyseisen peruslagerin maine ”hipsterioluena”.prbwarriors_flickr_sam-howzit_cc-by-2-0-att

Se oli valkoisen hipsterin olut.

Nykypäivän ”vihreä hipsteri” panee itse oman oluensa kaveriporukalla, bloggaa siitä, ja tikkaa kymmenientuhansien samantapaisten kaveriporukoiden panemia paikallisia oluita Untappdissa tai Ratebeerissä (jossa muuten Pabst Blue Ribbonin pisteytysten keskiarvo on 1 asteikolla 1–100).

Mutta kehä sulkeutuu. Tai niin ainakin Nyt-liite oletti jo kesällä 2015. Silloin uutisoitiin, että hipsterikulttuuri tekee kuolemaa. ”Lopullisesti sen tulee tuhoamaan uusi megatrendi: 1990-luvun lad-kulttuurista ammentava nu lad -tyyli.”

Toisin kuin hipsterityylissä, tarkoitus ei ole erottua joukosta. Tarkoitus on sulautua massaan. Sama pätee muuhunkin kuin vaatteisiin. Erikoisoluen sijaan nu lad -jätkä tilaa baarissa tuopin keskiolutta.

Saanko arvata, mitä olutta?

Tai kenties – sitten kun tämä trendi mahdollisesti tulee 2020-luvulla Suomeen – sen kotimaista vastinetta Karjalaa? Nämä kehät toisaalta kiertävät toisiaan niin nopeasti, että ehkä nu lad -muoti ehti tulla ja mennäkin. Nythän on jo 2017. Tuskin sellaista täältä olutkuplasta käsin huomaisikaan.

Olen nyt kuitenkin vihdoin selvittänyt ainakin itselleni tuon PBR-arvoituksen, jota kolme vuotta sitten jäin vähintäänkin ohikiitäväksi hetkeksi pähkäilemään.

(Amerikkalaisen hipsterikulttuurin typologia tässä postauksessa on lainattu Mark Greifin artikkelista What was the hipster?, joka perustuu saman nimiseen kirjaan.)

Grisette tulee ja kohta se on kaikkien huulilla

Onko tässä seuraava saison, valtamedia saattaisi otsikoida. Mahdollisesti ei ole, mutta toisaalta panimoiden hinkua löytää aina uusia ”kadonneita” oluttyylejä ei pidä aliarvioida.

Mikä grisette? Niinpä. Törmäsin tällä viikolla pitkästä aikaa tähän Belgiassa 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun puoleenväliin asti kohtalaista suosiota nauttineeseen oluttyyppiin kanadalaisen blogin kautta (johon päädyin toisesta blogista).

Muistin lukeneeni tästä oluesta jotain vuosia sitten. Katselin hieman kirjahyllyäni ja tajusin, että olen luultavasti maistanutkin Saint-Feuillienin panimon nykyaikaan sovitettua versiota. Takaraivossa oli hämärä käsitys – en muista mistä tullut – että se ei välttämättä vastannut alkuperäistä grisetteä, mikä moinen ikinä onkin.

Flickr_shinnygogo_CC BY NC ND 2-0

Moderni belgialainen grisette. (Flickr, shinnygogo, CC BY NC ND 2.0).

Edellä mainittu bloggaaja on lausunut grisettestä viime lokakuun postauksessaan pahaenteiset sanat: Grisette seems to be one of the new buzzwords sweeping Belgian-inspired craft beer. It’s like the new cool lost and obscure style

Mikä tästä tulee mieleen, gose ainakin, ehkä myös saison? Berliner weisse? Tai tosinörteille grodzisz, lichtenhainer jne.? Tarkoitan sitä usein nähtyä paradigmaa, jossa uusia vaikutteita hakevat amerikkalaiset ja joskus eurooppalaisetkin ammatti- tai kotipanimot kahlaavat historiankirjoja etsien unholaan jääneitä oluttyyppejä, joista voi opiskella kaiken opiskeltavissa olevan ja sitten yrittää herätellä kummajaisen henkiin.

”Obscure” – tuo sana, joka saa jokaisen hipsterin tuntosarvet lepattamaan.

Grisetten tarina

Belgia oli vielä 1900-luvun alussa Euroopan neljänneksi suurin kivihiilen tuottaja Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeen. Belgian hiilikaivokset ja niihin liittyvä terästeollisuus sijaitsivat Valloniassa, suurin piirtein Monsin ja Liègen kaupunkien välisellä kaistaleella.

Grisette oli hieman yksinkertaistaen sitä olutta, jota kaivos- ja tehdastyöläiset joivat ennen kuin lagerista tuli maailmansotien välissä ja jälkeen koko kansan juoma. Sattumoisin suuri osa hiilikaivoksista sijaitsee Hainaut’n maakunnassa, jonka maaseudulla peltotyöläiset taas joivat saisonia. (Tämä luonnehdinta grisettestä kaivostyöläisten saisonina on itse asiassa Phil Markowskin Farmhouse ales -kirjasta, vaikkei grisette mikään maatilaolut ollutkaan.)

Millaista grisette oli? Edellä mainitussa ja muissa lähteissä sitä on luonnehdittu kullanruskeaksi tai meripihkanväriseksi kevyeksi, puhtaaksi pintahiivaolueksi.

Sen tarkoituksena oli virkistää kaivoksesta nousevia duunareita samalla tavalla kuin saison virkisti maatöissä hikoilleita. Saisonin pientä happamuutta ja tallimaisuutta siinä ei ilmeisesti ollut, vaan grisetten piristävä puraisu syntyi humaloinnista. Vahvuutta oli 3–5 %, veikkaisin kuitenkin että tavallinen kaivosmies sai todennäköisemmin eteensä tuon skaalan miedommasta päästä olevaa kaljaa.

Sana ”grisette” oli käytössä ranskan kielessä ennen kaikkea toisessa merkityksessä, joka ehkä on antanut nimensä oluttyylillekin. Laroussen sanakirjan mukaan kirjaimellinen merkitys oli ”keimaileva nuori työläisnainen”. Kannattaa tsekata myös hyvä Wikipedia-artikkeli (!), joka kertaa koko tämän toisen grisette-käsitteen kulttuurihistorian Madame du Barrysta Mark Twainiin.

No tuleeko tästä seuraava saison?

Tässä vaiheessa voisin tietysti tunnustaa, ettei mitään grisetteä ole olemassakaan ja että keksin kaiken kokeillakseni, kuinka helposti oluthipsterin saa säntäämään minkä tahansa nostalgisen kuvajaisen perään.

Mutta niin ei ole. Grisette on oikea historiallinen oluttyyppi ja suunnilleen kaikki mitä siitä googlaamalla löytyy näyttää perustuvan luotettaviin lähteisiin.

Ratebeer tuntee tällä hetkellä reilun satakunta grisette-nimistä olutta, jotka on luokiteltu ehkä useimmin saisoniksi ja toisinaan (hmm, alkuperäisen tyylin vastaisesti?) sour/wild-osastoon. Aika monet on lanseerattu vasta tänä vuonna ja koko joukko painottuu USA–Kanada-akselille.

Fano_Grisette_Bernd Rostad Flickr CC BY 2-0att

Moderni tanskalainen grisette.

Mahdotonta sanoa, löytääkö kansainvälinen olutyhteisö tästä itselleen uutta – edes vähän pienimuotoisempaa – suosikkia. Veikkaisin ettei välttämättä, koska oluttyylistä puuttuu ehkä sellaisia leimallisia ominaisuuksia, joilla sen voisi myydä uutuudennälkäisille kuluttajille. Tosin tarina kaivosmiehistä ja olutta tarjoilevista työläistytöistä on varmasti autenttinen, ja tarinallahan oluttakin paljon myydään.

Kannattaa vielä muistaa, että Markowskin luonnehdinta jatkuu näin: ”Suullisia kuvauksia oluesta on saatu henkilöiltä, jotka vielä muistavat vanhat grisettet, ja kuvausten mukaan nämä oluet olivat mietoja, kevytrunkoisia, saisonia muistuttavia kultaisia pintahiivaoluita, eivät mitenkään erikoisia.”

Mutta toisaalta – äärimmäisten makujen, huiman humaloinnin ja hillittömän happamuuden jälkeen – ehkä nyt onkin tavallisten, ei mitenkään erikoisten oluiden aika? Jospa kuitenkin ruokakauppojen hyllyt pian täyttyvät kotimaisista grisetteistä?

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Viime kesänä poikkesimme helteisenä iltapäivänä kotinurkilla erään olutbaarin terassille.

Kävin tilaamassa juomat sisältä, en muista mitä itse join, mutta seuralainen oli pyytänyt vehnäolutta. Hanassa oli baijerilaista.

könig-lasi-pieniJuomat ojennettuaan baarimikko kaivoi vielä tiskin kätköistä pakkauksessaan olevan komean vehnäolutlasin, jota König Ludwigin ostajille jaettiin kaupanpäällisinä! Tarkemmin lasia tutkiessamme selvisi, että kaupantekijäiset liittyivät tuleviin Reinheitsgebot-lain 500-vuotisjuhlallisuuksiin.

Laki, johon oluen puhtausmääräys sisältyy, astui siis voimaan 23.4.1516. Vaikka saksalaista olutta aika usein tuleekin juotua, ei moisen merkkipäivän lähestyminen ollut kesällä vielä käynyt mielessäkään.

Kolme eli neljä sallittua raaka-ainetta

Nyt juhlavuoden puolella aihe on näkynyt kansainvälisessä ja suomalaisessakin olutkirjoittelussa, ja tietysti myös viime viikonlopun Helsinki Beer Festivalin teemana oli Saksa ja Reinheitsgebot juuri näiden tasavuosien ansiosta.

En ollut kotimaan kamaralla viikonloppuna, joten HBF jäi valitettavasti väliin. Ajattelin silti muistaa vihattua ja ihailtua Reinheitsgebotia kertaamalla hieman sen merkitystä entisaikojen ja nykypäivän Saksalle ja saksalaisille.

ein-bier_flickr_Andrew Mager_cc-by-sa-2-0-rajattuTai aluksi ei pidä puhua Saksasta, kun tarinan juuret ovat renessanssin ajassa. Vuoden 1516 laki oli Baijerin herttuakunnan laki ja jatkoi elämäänsä herttuakuntaa seuranneissa Baijerin vaaliruhtinaskunnassa ja kuningaskunnassa. Vasta lähes neljäsataa vuotta myöhemmin se astui vihdoin voimaan yhdistyneen keisarillisen Saksan kaikissa osissa.

Niin sanottu ”puhtausmääräys” (jonka lisäksi lakiin sisältyy siis muitakin pykäliä) säätää, että oluenpanossa saa käyttää vain kolmea ainesosaa, vettä, humalaa ja ohraa. Tämä on koko jutun pointti, se mitä saksalaiset käytännössä nyt juhlivat.

Saksalaisille – tai niille heistä, joille tämä on juhlistamisen aihe – pelkästä ohrasta, vedestä ja humalasta* tehty olut on puhdasta ja siksi hyvää.

Olutkirjoittajat kummastelevat alkuperäistä puhtausmääräystä usein siksi, ettei siinä mainita hiivaa. Hiivan pois jättäminen lakitekstistä selitetään sillä, että hiiva biologisena organismina löydettiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eivätkö 1500-luvun ihmiset tienneet, että hiivaa tarvitaan oluen käymiseen?

Tiesivät, sanoo oluthistoriaa opiskellut panimomestari Matthias Trüm. Hänen mukaansa hiivaa ei mainittu puhtausmääräyksessä sen vuoksi, että sitä ei mielletty raaka-aineeksi. Ymmärrettiin toki, ettei oluen käyminen onnistu ilman hiivaa. Ajateltiin kuitenkin, että koska hiiva on talletettu edellisestä käymiserästä ja sitä otetaan taas talteen seuraavaa varten, se ei ole valmistusaine vaan jonkinlainen hupenematon ”agentti”.

Hyvästit pohjoisen oluille

Kriittisesti Reinheitsgebotiin suhtautuvien yksi suuri kaunan aihe on, että lain astuminen voimaan koko Saksassa 1900-luvun alussa johti käytännössä koko Pohjois-Saksan omaperäisten olutperinteiden tuhoon.

Oluthistorioitsija Ron Pattinson on esimerkiksi todennut, että ”[Reinheitsgebotin] tärkein vaikutus oli pohjoissaksalaisen olutkulttuurin hävittäminen. Sen asettamat rajoitukset olivat täydellisessä ristiriidassa pohjoisen vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa.”

Meillä ei ole Pattinsonin ponnisteluista huolimatta ihan millintarkkaa kuvaa siitä, millainen tämä olutkulttuuri oli ennen baijerilaisen puhtausmääräyksen tuloa. 1700-luvulta on säilynyt tietoja eri puolilla Saksaa juoduista paikallisista oluista, ja vaikuttaa, että sadoilla paikkakunnilla on ollut omat erityiset oluttyyppinsä.

Kuten vaikkapa Belgiassa, vanhoissa saksalaisissa oluissa käytettiin erilaisia luonnonkasveja, yrttejä ja muita puhtausmääräyksen kanssa yhteen sopimattomia raaka-aineita.

Lukuisa joukko tällaisia oluita tunnettiin kai vielä 1800-luvullakin. En ole varma, paljonko niitä oli olemassa vielä vuosisadan vaihteessa, kun Reinheitsgebot ilmestyi pohjoiseen. Pohjoisen pintahiivaoluet olivat silloin ryhmiteltävissä muutamaksi perustyypiksi: vaalea hapan (esim. Berliner Weisse), vaalea katkera (esim. Kölsch) ja tumma makea (vrt. nykyisin ykkösoluen vahvuinen Malzbier).

Barley_Jake_Cook_Flickr_CC-BY-2-0-attOliko sitten Reinheitsgebotin syytä, että baijerilais-böömiläinen lager valtasi myös Pohjois-Saksan olutmarkkinat ja syrjäytti vanhat paikalliset oluet?

Sillä oli takuulla osuutensa asiassa. On selvää, ettei kaikki pohjoisessa aikaisemmin harjoitettu oluenpano olisi ollut mitenkään mahdollista 1900-luvulla, koska puhtausmääräys todella rajasi sallitut raaka-aineet hyvin tiukasti.

Toisaalta tuntuu, ettei olettamus kaiken pohjoissaksalaisen olutkulttuurin katoamisesta pelkän Reinheitsgebotin seurauksena ota riittävästi huomioon markkinavoimien lakeja.

Onhan sentään tunnettua, että baijerilaistyyppinen olut oli silkan laatunsa ja luksusimagonsa ansiosta erittäin suosittua 1800-luvun lopulta alkaen käytännössä kaikkialla olutta juovassa maailmassa (ehkä Britanniaa lukuun ottamatta). Se valtasi Ranskan, Belgian, Hollannin, Ruotsin, Suomen, USA:n ja monien muiden maiden markkinoita – maiden, joissa mitään Reinheitsgebotia ei ollut.

Pohjoissaksalainen olut taas oli nykyajan näkökulmasta omituisen mietoa. Monet esimerkit 1900-luvun alusta jäivät alle 3 vol-%:n, jotkut alle kahden. Belgiassa oli käsittääkseni noihin aikoihin sama tilanne. Kun paikallinen tuote oli käynyt hyvin miedoksi, baijerilainen olut pystyi ehkä vakuuttamaan kuluttajat voimakkuudellaan.

Ja kyllähän myös meillä Suomessa vanha ruskea pintahiivaolut katosi melko pian baijerilaisen oluen tultua kansan suosikiksi. Sahti ja portteri tosin säilyivät.

Reinheitsgebot vuonna 2516?

Kun Reinheitsgebot nyt lähestyy 500:ttä vuosipäiväänsä, voi luonnehtia Saksan kehittyneen sen suojeluksessa aika omanlaisekseen olutmaaksi.

Saksalaisesta oluesta paljon suurempi osuus tehdään pienissä panimoissa kuin muualla. Varsinkin Baijerissa mutta ehkä myös Reinin laaksossa peruslagerin tuotanto on yhä lukemattomien pienten, paikallisten perhepanimoiden sarkaa. Markkinoilla esiintyy joitakin samoja globaaleja panimoyhtiöitä kuin muissa maissa, mutta kaikkein suurimmat lager-merkit eivät ole Saksassa niiden hallussa. Warsteiner, Oettinger, Krombacher ja Bitburger ovat kansallisen kokoluokan saksalaisomisteisia brändejä.

Dirndl_Flickr_Alessandra-Nölting_CC-BY-SA-2-0-attJälleen on vaikeaa sanoa, kuinka paljon juuri Reinheitsgebotin olemassaolo on eristänyt Saksaa globaalien olutmarkkinoiden vaikutukselta taloudellisessa mielessä. EU:n sisämarkkinat ovat joka tapauksessa pakottaneet saksalaiset avaamaan olutmarkkinansa kilpailulle, ja vanhan olutlain korvasi uusi Biersteuergesetz.

Kulttuurisesti puhtausmääräyksen merkitys on varmasti ollut hyvin suuri. Kansainväliset vaikutteet – oluen muotivirtaukset – ovat rantautuneet Saksaan vain varsin satunnaisesti vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Saksalainen kuluttaja haluaa hyvää olutta ja uskoo, että sitä voivat tehdä vain saksalaiset panimot, jotka noudattavat Reinheitsgebotin kirjainta.

Muutoksen tuulet näyttäisivät kuitenkin voimistuvan. Juuri nyt ei voi kovin turvallisin mielin toivottaa Reinheitsgebotille hyviä seuraavia viittäsataa vuotta.

Puhtausmääräyksen edustamalla baijerilaisella olutfilosofialla meni erinomaisen hyvin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaaleat modernin baijerilaisen oluen kopiot olivat levinneet kaikkialle läntiseen maailmaan ja sen siirtomaihin vuosien 1850–1950 välillä. Niistä oli lähes kaikkialla tullut ”perusbisseä”, sitä mitä saa kun tilaa baarissa tuopin.

Hipster_museum_Flickr_Michael-Mayer_CC-BY-2-0-attNyt maailma haluaa toisenlaista olutta. Tai ellei vielä koko maailma, niin pienpanimo-oluen ystävät ainakin. Heidän suosimansa olut kasvattaa markkinaosuuksiaan erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopan olutmaissa. Halutaan pale aleja tai stouteja, joskus lähes kuukausittain vaihtuvien muotien mukaisia oluita.

Ja, ironista kyllä, hapanoluita. Historialliset pohjoissaksalaiset oluttyylit ovat olleet ihan viime vuosina kovassa huudossa eri maiden olutharrastajapiireissä. Leipzigin alueen Gose on palannut kartalle, Berliner Weissella ei ole mennyt näin lujaa sataan vuoteen.

Amerikkalainen näkemys käsityöoluesta on rantautunut vihdoin myös Saksaan. Berliinin ja muiden suurkaupunkien hipsterit janoavat milk stoutia ja kahviportteria, joita Saksan nykyisenkään lain mukaan ei saa kutsua olueksi. Craft-sukupolvella on puolellaan nuoruus, ja kansainvälisen olutyhteisön tuki. Lager-pappojen rivit harvenevat ennen pitkää.

Kritiikki kovenee. Mitä virkaa on lailla, joka estää panimoita tekemästä kuluttajien kysyntään vastaavaa olutta, ihmettelevät käsityöpanimot. Peistä taitetaan siitäkin, miten saksalaisten olutlakien kirjain ja henki sopivat nykyiseen oluenpanotekniikkaan, esimerkiksi kirkastusaineiden käyttämiseen tai veden käsittelyyn.

Perinteiden vaalijat vastaavat, että on aivan mahdollista tehdä muodikkaita oluttyyppejä, esimerkiksi IPAa, ja noudattaa silti Saksan olutlakeja. Ja että olisi sääli, jos satoja vuosia vanhat saksalaiset olutperinteet heitettäisiin romukoppaan ohimenevien muoti-ilmiöiden takia.

Tulevien vuosien iso kysymys on, pystyvätkö uudistajat ja säilyttäjät löytämään yhteisen äänen ja edes osittain jaetun vision saksalaisesta oluesta. Siinä pitäisi näkyä kyky uudistua ajan vaatimusten mukana mutta myös vuosisatojen aikana kertynyt osaaminen.

(* Nämä sallitaan pohjahiivaoluiden resepteissä. Pintahiivaoluille on omat rajoituksensa, ja niissä vehnäkin on hyväksyttyä.)