Italialainen olut: Tuliaispullot 1/2

Nyt on aika niittää sitä, mitä on kylvänyt. Pyysin Rooman olutkauppiailta suosituksia oluista, joihin Italian panimomestarit ovat käyttäneet erikoisia paikallisia raaka-aineita. Tässä on muistiinpanoja muutamasta sellaisesta ja loput jatkopostauksessa.

Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer). Tämä on työmiehen saisoniksi (5,8 %) vahva, mutta kenties uskollinen entisajan belgialaisille heinänteko-oluille happaman makunsa takia. Tuoksu on suorastaan gueuzemäisen sitruunainen, vaikka maku ei aivan niin kirpeän hapan olekaan kuin lambic-puolella on tapana. Tuoksussa tuntuu myös jotakin mintunraikasta.

Erikoisuutenahan tässä on, että mausteena on käytetty kardonia eli ruotiartisokkaa, jonka keitetyt lehtiruodit ovat roomalaisten herkkua. Etikettiin piirretyt peltotyöläiset näyttävät olevan poimimassa ohdakkeen näköisiä kardoneja ja maistelevat siinä sivussa tätä olutta. Kun ei tiedä, miltä moinen kasvi maistuu, on vaikea sanoa, miten se tuntuu oluen tuoksussa tai maussa. Jälkimakuun jokin keitetty vihannes jää vähän viipymään.

Tuoksusta pidin todella paljon, maussa elementit eivät pysy niin hyvin hallinnassa, eli mielenkiintoinen mutta laadultaan ehkä seiskapuolen tai kasin olut. Voisin silti maistaa toistekin, jos jossain vastaan tulisi.

mde
La Calandrina Hoppy Saison
(Hilltop Brewery). Pullon kyljessä lukee inspired by the gin & tonic season, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen merkitsee. Kiniiniä, sitruunaa tai katajaa? Etikettiin on printattu pelkästään spezie eli mausteita.

Sitruunainen raikkaus hallitsee tätä kesäjuomaa (4,8 %), mutta se saattaa olla jonkin amerikkalaisen humalalajikkeenkin ansiota. Myös tonic water tulee kyllä mieleen. Nimen mukaisesti humalointi on ihan tuntuva muttei suunnattoman vahva.

Happamuutta ei oikeastaan ole, kuten joissakin saisoneissa, eikä varmaan villihiivojakaan. Eivät ne saisonissa ole pakollisia. La Calandrina on kelpo olut ja hyvä kesäjuoma, mutta tietynlaisen greippisen tai sitruunaisen humalansa takia ei pääse ihan lähelle sydäntäni.

Bloody Mario Blanche’n Cherries (Retorto). Odotin kirsikantuoksua, mutta nenään hiipikin leipäinen, melkein mietoa savumallasta muistuttava aromi. Se on kyllä tuttu joistakin belgialaisista oluista, joissa on ohran lisänä iso osuus muita viljoja. Tässä mennään siis vehnällä ja vehnähiutaleilla, ja panimon mukaan kyse on heidän Latte Piu -vehnäoluestaan, joka on käynyt Piacenzan alueen kirsikoiden kanssa.

Vahvuutta on 6,1 %, joka on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi todella paljon ja myös muuten selvästi enemmän kuin alkuperäisessä Latte Piussa pitäisi olla. Väri on kirsikoiden jäljiltä punertava, ja ne ovat ehkä jättäneet makuun pienen happamuuden mutta yllättävän vähän muuta.

Ihan pätevä olut tämä silti on, ja happamuudessaankin mielenkiintoinen – belgialaiset eivät tunnu nykyaikana suosivan happamuutta witbierissä. Toisaalta jos tätä ajattelee kaavamaisesti raikkaana kesäoluena, sellaiseksi vahvuutta on ehkä vähän liikaa?

Fleur Sofronia (MC 77). Satsissani oli toinenkin vaaleanpunaiseksi värjätty witbier-versiointi, tällä kertaa väristä olivat vastuussa hibiscuksen kukat. Ilmeisesti kukkien vaikutuksesta maku on vähän marjainen, sinänsä periaatteessa belgialaista vehnäolutta muistuttava ja aivan aavistuksen hapankin. Tuoksu muuttuu makeaksi simamaisuudeksi, kun olut lämpenee.

Tämä oli edellistä hieman miedompi (5,2 %) ja ehkä helpommin lipiteltävä, toimii varmasti lämpimällä säällä. MC 77, siis oluen valmistaja, sijaitsee Italian itälaidalla Marchessa. Panimon logo toi mieleeni jonkin amerikkalaisen valtateiden numerotunnuksen, ja kartasta käykin ilmi, että italialainen numeron 77 tie kulkee panimon kotikylän ohi.

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.

White Russian IS & muut Varsovan olutfestivaalin kummajaiset

Puolan craft beer -harrastajat kokoontuivat viikonloppuna Warszawski Festiwal Piwa -tapahtumaan. Minulle tämä oli toinen peräkkäinen vuosi.

Viime syksynä tapahtuma houkutteli Legia Warszawan kotistadionille 14 000 festivaalivierasta, uusimpia lukuja en ole vielä nähnyt. Puolassa on monia vuotuisia craft beer -tapahtumia ja tämä on joka tapauksessa vähintäänkin isoimmasta päästä. Tupa oli ainakin lauantaina illansuussa jälleen varsin täynnä. Järjestäjien mukaan oluitaan tarjoili nelisenkymmentä panimoa yli 250 hanasta.

cof

Waszczukowen tiski.

Valtaosa näytteillepanijoista oli luonnollisesti puolalaisia – löytyyhän maasta nykyisellään lähes 300 panimoa, jos kaikki kiertolaiset ja asteroidit luetaan mukaan vahvuuteen. Oman tiskinsä olivat kuitenkin buukanneet myös ainakin To Øl (DK), Omnipollo (SE) ja Põhjala (EE). Nämä kai ovat nykyään Mikkellerin ohella niitä kansainvälisesti markkinointikykyisimpiä panimoita Nordic-Baltic-alueella. Myös Malmgård tosin näkyi tukkurin ständillä.

Koska olen hurahtanut oluen historiaan, etukäteen bongaamani ykköskohteet näissä olutkarkeloissa edustivat tyylilajeja nimeltä Schöps ja Jopenbier (piwo jopejskie), kumpikin käytännössä kadonneita puolalaisia olutlaatuja. Ensin mainittu on Wrocławin alueen vanha erikoisuus, todennäköisesti jotain saksalaistyyppistä olutta. Jopejskie taas on mustaa ja erittäin vahvaa ja kuuluu Gdańskin oluthistoriaan. Jotkut seikkailunhaluiset ovat näitä sitten lähteneet herättelemään.

Olutfestivaalien logiikka vain iski tällä kertaa vasten kasvoja, ja kumpikin noista kahdesta oluesta oli ehtinyt viimeisen festaripäivän iltapäivään mennessä jo loppua. Mikäpä siinä, ensi kerralla sitten. Nyt oli turvauduttava muihin listalta ympyröityihin löytöihin ja improvisoitava ehkä pari lisää lennosta.

Mausteita ja sekoituksia

Oluen maustaminen luonnonkasveilla on yksi kohtuullisen kiinnostava trendi, ja niinpä lasketutin itselleni ensimmäisenä camomile saisoniksi kuvaillun oluen AntyBrowar-panimolta. Oluen virallinen nimi oli AntyBiotik, minkä voi ajatella viittaavan kamomillan kansanomaiseen käyttöön tulehduslääkkeenä. Tämä saison maistui ihan mukavasti belgialaiselta, hiiva varmaankin oli sieltä päin kotoisin, ja rohdon maku – sikäli kun sitä erotti – istui saisonmaiseen pippurisuuteen.

Toinen samalta käytävältä löytynyt erikoisuus Yggdrasil edusti norjalaista sahdin sukuista maltøl-oluttyyppiä. Tekijöinä tässäkin olivat puolalaiset, Waszczukowe-niminen kiertolaispanimo, joskin itse olut oli pantu Jan Olbrachtilla. Huoneenlämpöinen tuote on näissä tyylilajeissa itselleni hieman haastavaa juotavaa, mutta pahaa se ei suinkaan ollut. Maku oli melko kaukana sahdin maailmoista ja mietinkin, oliko mukana jopa modernimpia humalalajikkeita.

Seuraavaksi tulikin vastaan Jan Olbrachtin oma tiski ja sieltä lasiin päätyi Piotrek z Bagien Pumpkin Ale -kurpitsaolutta. Näitä halloween-ajan kummajaisia on tänäkin syksynä olutsivustoilla paljon parjattu, mutta tässä oli aivan mukiinmenevä kurpitsaolut. Muutenkaan näitä ei Euroopassa kyllästymiseen asti näy, joten jos hyviä yksilöitä osuu vastaan, voin joskus kurpitsaoluella tuleviakin syksyjäni piristää.

cof

AntyBrowar.

Seuraava maistiainen oli jälleen olut, jollaista en ole koskaan ennen lasistani löytänyt: white Russian imperial stout. Panimo oli Hopium. Valkovenäläisen nimellä kulkeva cocktail on kai ollut tämän innoittajana, koska suurin piirtein belgialaisen tripelin värinen 8,5-prosenttinen olut maistui vahvasti kahvilta. Oluen nimi Michaił Jakson viittasi kenties sekoituksen venäläisiin ja brittiläisiin (lainausmerkeissä) juuriin. Ratebeerin mukaan saman idean on kyllä keksinyt ainakin pari amerikkalaista panimoa, mutta ei kai se käytössä kulu.

Tulokkailla riitti intoa

Lopuksi kiersimme uusien panimoiden alueen, jossa puolen tusinaa tuoreempaa yrittäjää kalasteli festivaaliyleisön sydämiä. Tälläkin alueella kävi kova kuhina, ja molemminpuolinen kiinnostus oli selvästi aistittavissa. Mieleen jäi ainakin Probus, jolla sekä farmhouse ale että pils olivat varsin maukkaita. Roch-niminen panimo halusi maistattaa meillä black IPAansa, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Siinä oli selkeä havupuun maku ja ilmeisesti kuusta (kuusenkerkkiä?) käytetty myös mausteena; hyvä olut sekin joka tapauksessa.

sdr

Probuksen pojat.

cof

Jan Olbrachtin tarjontaa.

cof

Hopiumin hanasta laskettiin White Russian Imperial Stoutia.

sdr

Stadionin varsinainen käyttötarkoitus.

cof

Panimoita kartalla.

Grisette tulee ja kohta se on kaikkien huulilla

Onko tässä seuraava saison, valtamedia saattaisi otsikoida. Mahdollisesti ei ole, mutta toisaalta panimoiden hinkua löytää aina uusia ”kadonneita” oluttyylejä ei pidä aliarvioida.

Mikä grisette? Niinpä. Törmäsin tällä viikolla pitkästä aikaa tähän Belgiassa 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun puoleenväliin asti kohtalaista suosiota nauttineeseen oluttyyppiin kanadalaisen blogin kautta (johon päädyin toisesta blogista).

Muistin lukeneeni tästä oluesta jotain vuosia sitten. Katselin hieman kirjahyllyäni ja tajusin, että olen luultavasti maistanutkin Saint-Feuillienin panimon nykyaikaan sovitettua versiota. Takaraivossa oli hämärä käsitys – en muista mistä tullut – että se ei välttämättä vastannut alkuperäistä grisetteä, mikä moinen ikinä onkin.

Flickr_shinnygogo_CC BY NC ND 2-0

Moderni belgialainen grisette. (Flickr, shinnygogo, CC BY NC ND 2.0).

Edellä mainittu bloggaaja on lausunut grisettestä viime lokakuun postauksessaan pahaenteiset sanat: Grisette seems to be one of the new buzzwords sweeping Belgian-inspired craft beer. It’s like the new cool lost and obscure style

Mikä tästä tulee mieleen, gose ainakin, ehkä myös saison? Berliner weisse? Tai tosinörteille grodzisz, lichtenhainer jne.? Tarkoitan sitä usein nähtyä paradigmaa, jossa uusia vaikutteita hakevat amerikkalaiset ja joskus eurooppalaisetkin ammatti- tai kotipanimot kahlaavat historiankirjoja etsien unholaan jääneitä oluttyyppejä, joista voi opiskella kaiken opiskeltavissa olevan ja sitten yrittää herätellä kummajaisen henkiin.

”Obscure” – tuo sana, joka saa jokaisen hipsterin tuntosarvet lepattamaan.

Grisetten tarina

Belgia oli vielä 1900-luvun alussa Euroopan neljänneksi suurin kivihiilen tuottaja Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeen. Belgian hiilikaivokset ja niihin liittyvä terästeollisuus sijaitsivat Valloniassa, suurin piirtein Monsin ja Liègen kaupunkien välisellä kaistaleella.

Grisette oli hieman yksinkertaistaen sitä olutta, jota kaivos- ja tehdastyöläiset joivat ennen kuin lagerista tuli maailmansotien välissä ja jälkeen koko kansan juoma. Sattumoisin suuri osa hiilikaivoksista sijaitsee Hainaut’n maakunnassa, jonka maaseudulla peltotyöläiset taas joivat saisonia. (Tämä luonnehdinta grisettestä kaivostyöläisten saisonina on itse asiassa Phil Markowskin Farmhouse ales -kirjasta, vaikkei grisette mikään maatilaolut ollutkaan.)

Millaista grisette oli? Edellä mainitussa ja muissa lähteissä sitä on luonnehdittu kullanruskeaksi tai meripihkanväriseksi kevyeksi, puhtaaksi pintahiivaolueksi.

Sen tarkoituksena oli virkistää kaivoksesta nousevia duunareita samalla tavalla kuin saison virkisti maatöissä hikoilleita. Saisonin pientä happamuutta ja tallimaisuutta siinä ei ilmeisesti ollut, vaan grisetten piristävä puraisu syntyi humaloinnista. Vahvuutta oli 3–5 %, veikkaisin kuitenkin että tavallinen kaivosmies sai todennäköisemmin eteensä tuon skaalan miedommasta päästä olevaa kaljaa.

Sana ”grisette” oli käytössä ranskan kielessä ennen kaikkea toisessa merkityksessä, joka ehkä on antanut nimensä oluttyylillekin. Laroussen sanakirjan mukaan kirjaimellinen merkitys oli ”keimaileva nuori työläisnainen”. Kannattaa tsekata myös hyvä Wikipedia-artikkeli (!), joka kertaa koko tämän toisen grisette-käsitteen kulttuurihistorian Madame du Barrysta Mark Twainiin.

No tuleeko tästä seuraava saison?

Tässä vaiheessa voisin tietysti tunnustaa, ettei mitään grisetteä ole olemassakaan ja että keksin kaiken kokeillakseni, kuinka helposti oluthipsterin saa säntäämään minkä tahansa nostalgisen kuvajaisen perään.

Mutta niin ei ole. Grisette on oikea historiallinen oluttyyppi ja suunnilleen kaikki mitä siitä googlaamalla löytyy näyttää perustuvan luotettaviin lähteisiin.

Ratebeer tuntee tällä hetkellä reilun satakunta grisette-nimistä olutta, jotka on luokiteltu ehkä useimmin saisoniksi ja toisinaan (hmm, alkuperäisen tyylin vastaisesti?) sour/wild-osastoon. Aika monet on lanseerattu vasta tänä vuonna ja koko joukko painottuu USA–Kanada-akselille.

Fano_Grisette_Bernd Rostad Flickr CC BY 2-0att

Moderni tanskalainen grisette.

Mahdotonta sanoa, löytääkö kansainvälinen olutyhteisö tästä itselleen uutta – edes vähän pienimuotoisempaa – suosikkia. Veikkaisin ettei välttämättä, koska oluttyylistä puuttuu ehkä sellaisia leimallisia ominaisuuksia, joilla sen voisi myydä uutuudennälkäisille kuluttajille. Tosin tarina kaivosmiehistä ja olutta tarjoilevista työläistytöistä on varmasti autenttinen, ja tarinallahan oluttakin paljon myydään.

Kannattaa vielä muistaa, että Markowskin luonnehdinta jatkuu näin: ”Suullisia kuvauksia oluesta on saatu henkilöiltä, jotka vielä muistavat vanhat grisettet, ja kuvausten mukaan nämä oluet olivat mietoja, kevytrunkoisia, saisonia muistuttavia kultaisia pintahiivaoluita, eivät mitenkään erikoisia.”

Mutta toisaalta – äärimmäisten makujen, huiman humaloinnin ja hillittömän happamuuden jälkeen – ehkä nyt onkin tavallisten, ei mitenkään erikoisten oluiden aika? Jospa kuitenkin ruokakauppojen hyllyt pian täyttyvät kotimaisista grisetteistä?

Saison-kesä ja muita vuoden olutasioita

Vuonna 2015 suomalainen valtamedia löysi käsityöoluet, kesän trendinä oli belgialainen saison ja maailmalla manattiin tummia pilviä pienpanimoiden tulevaisuudennäkymiin.

Hei, meidänkin täytyy tehdä juttu käsityöoluesta

Suomen on vallannut uusi oluenjuojien sukupolvi, joka on kyllästynyt tasapaksuun markettiolueen ja kaipaa juomaltaan makuja. Nuoret haluavat kokeilla jatkuvasti uusia tuotteita, ja oluttyypeistä erityisesti IPA on ollut suosittua. Pienpanimoita ja olutbaareja ilmestyy taantumasta huolimatta jatkuvasti lisää, ja panimoiden määrä lähestyy kieltolakia edeltäneen ajan huippulukemia.

Suunnilleen näillä perussisällöillä ainakin Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti kertoivat suoranaiseksi buumiksi nousseesta olutinnostuksesta. Isot mediatalot ovat toki myös tätä ennen kirjoittaneet säännöllisesti oluesta, mutta jutut ovat olleet pikemminkin maisteluraateja, matkajuttuja ja sekalaisia pikku-uutisia.

Tänä vuonna julkaistut jutut olivat sen sijaan laajempia haastattelujuttuja tai reportaaseja ajankohtaisesta ilmiöstä. Muutos, joka olutkentällä on käynnissä, on ylittänyt tämän tyyppisille artikkeleille asetetut uutiskriteerit. Se ei ole suoranainen ihme, koska asiassa yhdistyy nyt monta kiinnostavaa ainesta. On taas syttynyt toivo suomalaisen juomakulttuurin muutoksesta parempaan suuntaan. Kotipanimoiden pöhinä eri puolilla maata luo nopeaan tahtiin vireää taloudellista toimeliaisuutta. Ja kaikki tapahtuu taas lähellä, oluenjuojien omilla paikkakunnilla, ei kasvottomissa tuotantolaitoksissa.

Mutta onko käsityöoluella tulevaisuutta?

Samaan aikaan kun kotimaisten tiedotusvälineiden jutuissa ihasteltiin uutta raikasta ilmiötä, maailmalla voimistui huoli olutbuumin tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu, kun kaikkien ihailema pikkupanimo jättää villit teinivuodet taakseen, kampaa tukan, ajaa parran ja lähtee salkku kädessä toimistolle? Entä jos kapinallisesta BrewDogista tulee panimoalan McDonalds, luotettava mutta yllätyksetön moguli, jolla on baareja kaikilla mantereilla?

Jo vuoden 2014 puolella käynnisteltiin keskustelua käsityöoluen jälkeisestä ajasta (post-craft). Mainittiin jopa sana pullonkaula. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oluen ostajien huomiosta kilpailee jo yli 3 000 panimoa ja se saattaa olla liikaa. Luvassa on verilöyly, ennusti Dogfish Head -panimon Sam Calagione. Olutkirjoittaja Zak Avery väitti, ettei lisääntynyt panimoiden määrä välttämättä hyödytä kuluttajia. Olut ei sillä konstilla enää nykyisestä parane. Tulevat vuodet suosivat hänen veikkauksensa mukaan isompia panimoita, jotka tällä kertaa panostavat tuotteidensa korkeaan ja tasaiseen laatuun.

Tänä vuonna keskusteluissa lisääntyi hämmennys siitä, miten suhtautua pieniin oluenvalmistajiin, jotka myyvät liiketoimintansa globaaleille olutyhtiöille. Merkittäviä yrityskauppoja tapahtui vuoden mittaan varsinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Sosiaalinen media oli kärkäs tuomitsemaan ”sielunsa myyneet” käsityöpanimot ahneina juudaksina. Käsitys, jonka mukaan vain pienet, riippumattomat yrittäjät voivat tehdä hyvää olutta, istuu tiukassa.

Eikä ajatus ole itse asiassa kovin kaukaa haettu, kun ajattelee, miten harvoja todella hienoja oluita on vuosikymmenten mittaan nähty kaikkein isoimmilta panimoilta, ja miten niiden toisaalta väitetään pilanneen monia ostamiaan pienpanimomerkkejä.

Seuraavina vuosina selviää, millaiseksi kilpailutilanne pienten ja isojen välillä asettuu. Mikäli isot panimot eivät – entisestä poiketen – jatkossa ajakaan alas ostamiensa pienpanimo-oluiden laatua tai lakkauta niiden brändejä, kysymykseksi nousee silloin se, miten tärkeää kuluttajille on laadun ohella valmistajan pienuus ja riippumaton imago.

Jos isot panimojätit ostavat ennen pitkää kaikki kasvukykyiset käsityöpanimot markkinoilta, jääkö kaikkein pienimmille tai uusimmille haastajille riittävästi elintilaa tehdä jotain kiinnostavaa ja massasta erottuvaa – ja jos niin mitä?

Tuntuu, että Suomessa tällaisiin skenaarioihin on vielä matkaa. Vai olisiko meidänkin pienpanimoistamme jollakin sopiva yhdistelmä craft-uskottavuutta ja kasvupotentiaalia, että kansainvälinen panimojätti kokisi kiusausta hotkia se parempiin suihin?

Muistan saison-kesää

Tänä vuonna Suomen olutbaareissa ja -tapahtumissa juotiin saisonia. Belgiasta kotoisin oleva maalaisolut on ollut muutenkin vuosikymmenen isoja hittioluita. Maailmalla sen suosio on kasvanut jo niin kauan, että viime aikoina markkinoille tulleet saisonit ovat oikeastaan melkein aina ilmaantuneet Belgian sijaan aivan muista olutmaista.

Helsingin baareissa pilkahteli vuoden mittaan amerikkalaisia, norjalaisia, italialaisia, espanjalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia ja luultavasti monesta muustakin maasta tulleita saisoneja. Tietenkin saisoneja on nähty Suomessa jo tätä ennen, mutta isompi aalto rantautui ainakin omien havaintojen mukaan juuri tämän vuoden aikana.

Oikeastaan saison on alkanut elää jo ihan omaa elämäänsä sen varsin hämärärajaisen belgialaisperinteen ulkopuolella, johon joskus 10–15 vuotta sitten ensi kertaa törmäsin. Rehellisyyden nimissä belgialainen saison ei ollut siihen aikaan kai parhaassa vedossaan mutta on sittemmin sekin piristynyt.

Vanhan koulukunnan saison-oluiden, joihin luetaan ainakin Saison Dupont -merkin jäljittelijät, rinnalla näyttää nyt komeilevan uuden tyylin saison, kansainvälisempi ja huippumuodikas.

Siinä missä Dupontin innoittamat lajin edustajat ovat pippurisen ja hedelmäisen hiivan ja runsaan eurooppalaisen humalan hallitsemia oluita, nyky-saisonit saattavat olla vaikkapa selkeämmin happamia, maalaismaisia tai jenkkihumaloituja. Monet ovat alkoholipitoisuudeltaan mietoja janojuomia. Niiden raaka-aineissa näkee olutviljojen lisäksi monenlaista puutarhan satoa, tässä esimerkiksi raparperia, vadelmaa ja hunajaa.

Raja Dupont-tyylisen saisonin ja muiden vaaleiden belgialaisoluiden, jopa tripelin, välillä voi olla häilyvä. Samoin nyky-saisonit liikkuvat joskus marja- ja hedelmäoluiden tontilla. Toki uuden tyylin saisonien mietous, happamuus tai navettamaisuus ovat myös historiallisesti autenttisia belgialaisen saisonin ominaisuuksia, mutta tämä aitous on luultavasti tullut niihin kirjallisuuden ja kuulopuheiden pohjalta. Elävästä saison-perinteestä nuo piirteet ainakin välillä himmenivät.

Yhtä kaikki, saison on hyvä kesäjuoma ja sen vahvemmat versiot käyvät muihinkin vuodenaikoihin. Se on moneen taipuva, herkästi hybridisoiva ja vaikeasti määriteltävä oluttyyppi, kuten näistäkin maisteluraporteista (täällä tai täällä) näkyy.

Saisonista – kuten joistakin muistakin perinneoluista – on povattu uutta IPAa, mutta saattaa moinen jättisuosio jäädä saavuttamattakin juuri kameleonttimaisuuden takia. IPAn etuna on ollut se, että se on oluttyyppinä melko tunnistettava: myyjälle helppo markkinoida ja ostajalle helppo tilata.