Kapten Olars, tummien vesien tulkki

Espoolainen Olarin Panimo lanseerasi oman baltic porterinsa eli itämerenportterin kai päättymässä olevan talvikauden uutuutena joskus ensilumien aikaan, siis viime syksynä. Nimi Kapten Olars pitää sisällään ainakin panimon henkisen kotikaupunginosan ruotsinkielisen nimen. Olut puolestaan pitää sisällään 7 % alkoholia ja ilmeisesti ruismallasta, toki muutakin mallasta. Humalapuolesta tai muusta en tiedä tarkemmin, kun Olari ei siitä tainnut paljon avautua enkä ole lähtenyt heiltä suoraan kyselemään.

Vasta nyt tulen siis maistaneeksi tämän, vaikka tilaisuuksia olisi täällä pääkaupunkiseudulla kyllä ollut. Tällä hetkellä kyseinen portteri löytynee yhä ainakin Juovan hanasta Helsingin Kaisaniemessä.

Olut on mustaa mutta ei aivan raakaöljyn näköistä sentään. Tuoksussa on sukulakua, yrttiä ja tuhkaa. Maku on lievästi paahteinen, ja siinä on kahvinpapujen pyöreyttä sekä vähän kardemummaa ja suklaata. Humalakatkeroa ei ole paljon. Alkoholi värähtää vähän liköörimäisenä reunoilla mutta ei käytännössä maistu läpi.

Tässä on hyvä portteri, joka ei ole leimallisesti brittiläinen, amerikkalainen tai suomalainen, vaikkakin siinä voi olla piirteitä kaikista kolmesta. Olut ei ole luultavasti miksikään erityiseksi statementiksi tarkoitettu, mutta se on joka tapauksessa mainio tulkinta vähän vähemmän nähdystä tummasta tyylistä. Hiivansa puolesta tätä ilmeisesti pitää tai voi kutsua lageriksi. Tämän kapteenin näkisi mielellään seilaavan Olarin tölkkivalikoimaan (ellei ole panimon omassa ulosmyynnissä jo ollutkin) ja vaikka lakiuudistuksen jälkeen supermarketteihin.

Foxy Uncle – suomalaisbelgialaista citykettuilua

Mielelläni koemaistaisin blogia varten kaikki Suomessa valmistetut belgialaistyyppiset oluet, joita vastaan tulee. Ei niitä niin paljon tehdä. Pyrkimys liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiini olutkentällä. Koska monet tällaiset oluet ovat kuitenkin tarjolla erilaisten baarien hanoissa vain jonkin aikaa, niitä myös menee minulta useampia vuodessa kokonaan ohi. Valitettavasti.

Tällä kertaa testissä on Foxy Uncle (7,2 %), joka on tyylilajiltaan belgialainen dubbel. Poikkeuksena moniin aikaisempiin Suomi-dubbeleihin nähden tässä oluessa panijana on näköjään aito belgialainen, Martin Renard. Hän on kotoisin Antwerpenistä ja toimii suomalaisbelgialaisen Kettu Beer -kiertolaisvalmistajan olutmestarina sekä reseptiikan kehittäjänä. Aikaisemmin Kettu-oluita on tehty Suomessa ainakin UG- ja Masis-panimoilla mutta tämä yksilö on syntynyt Espoon Kerassa, Tired Uncle -panimon laitteilla.

Olut on ollut viime viikkoina tarjolla Kaisaniemen Hanahuone Juovassa, nyt kai jo poistunutkin hanasta. Barskissa sitä on myös Helsingin keskustassa ollut, samoin Ravintola Hämeentiessä.

Cityketuista on puhuttu Helsingissä viime aikoina paljonkin. Lähinurkillamme, Helsinginkadun varrella niitä oli bongattu tässä kuussa jopa parittelemassa, joten populaatio on kenties asettumassa Kallion alueelle jäädäkseen. Itsekin näin ketun ennen joulua Töölönlahden pohjoisrannalla, mutta se oli yksinään jolkotteleva yksilö.  

Kettu-niminen olutvalmistaja oli minulle uusi. Huomaan nyt, että Tuopillinen-blogi on esitellyt sen pari ensimmäistä tuotetta jo muutama vuosi sitten. Huomio kiinnittyi tuolloin erityisesti siihen, että toinen Ketun aloitusoluista oli Belgian Stout, varsin marginaalinen musta ”oluttyyli” tai alueellinen variantti. Belgiassahan stout on perinteisesti ollut yleinen olut – myös paikallisesti tuotettuna – mutta belgialaisia stouteja ei ole maan rajojen ulkopuolella liikoja näkynyt.

Foxy Uncle on joka tapauksessa siis tyypillisemmän belgialaistyylin edustaja, luostarihenkinen tumma olut. Kovin tumma se nyt ei ole, punertava ja suunnilleen pronssin värinen – lähempänä siis brittibitteriä kuin vaikkapa Westmalle Dubbelia. Tuoksu on kyllä aidon belgialainen, mausteisen hiivainen. Makua hallitseva piirre on ehkä kuivuus, eli tässä on prosentteihin nähden jopa janonsammuttajan vikaa. Pähkinää, tikkunekkua ja mausteleipää (mutta ei siis makeaa) on myös mukana, vähän puuta ja heinää ja muita luonnon makuja myös, melkein pientä sitruskirpeyttäkin. Tummien maltaiden syviä makuja ei paljon ole, eivätkä ne dubbeliin niin olennaisesti kuulukaan.

Tämä vaikutti aika lupaavalta belgialaistyyliseltä vahvemmalta oluelta, eli jos Kettu tekisi esimerkiksi tripelin, olisin kyllä uteliaisuudesta hyvinkin kiinnostunut sen testaamaan. Sitä on näin ulkopuolelta vaikea sanoa, missä määrin laadusta vastaa kulloinkin kiertolaiskäki itse ja mihin asti taas panimolaitteet ja -prosessit omistava isäntälintu.

Sahtilation – modernia oululaista sahtia humalapedillä

Ammattiliittojen organisoima lakko pysäytti eilen muun muassa joukkoliikenteen, ja niinpä kävelin Kalliosta Kaisaniemeen, kun huomasin siellä olevan kiinnostavaa Sonnisaaren sahtia tarjolla. 

Hakaniemestä Rautatientorin suuntaan autokaistat olivat sardiinipurkkimaisen täynnä kuin kolmannen maailman maissa, vaikka liikkeellä oli varmaan vain murto-osa väkimäärästä, joka normaalina torstaina olisi ollut. Lieneekö keskustan elinvoima sittenkään kiinni siitä, että iso joukko autoja pääsee sinne helposti, vai kannattaisiko keskittää entistäkin enemmän paukkuja joukko- ja kevyeen liikenteeseen? Tämän vaihtoehtotodellisuuden liitot nyt vähintäänkin näyttivät aika havainnollisesti. Mateluksi meni. 

Juova Hanahuone on ollut viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana monien mielenkiintoisten hanaoluiden koti, ja tällä kertaa tarjolla oli siis perinteistä suomalaista maalaisolutta – mutta nykyaikaisella kierteellä. Sonnisaaren panimo Oulusta on tehnyt Sahtilation-nimisen tuotteen (8,8 %), jonka tyylimääritelmä on ”sahti on the hops”, humalalajikkeena tarkemmin sanoen Citra. Kotimainen pullahiiva on kuitenkin sahdille ominaiseen tapaan käymisagenttina ja sen tuottamiin banaanimaisiin aromeihin ja makuihin yhdistyy siis sitrushedelmäinen amerikkalaishumala. 

Oulu sijaitsee selvästi pohjoiseen perinteisistä sahtimaista, joten paikalliset eivät varmasti vedä herneitä neniin panimon ottamista vapauksista. Väriltään Sahtilation on vaalean pihkainen ja sahdiksi aika kirkas. Tuoksussa on sitten jo jotain epäsahtimaista, marjapensaan lehtiä, ehkä sitä sitruunaakin. Näitä on myös maussa, jossa 2000-lukulaisen oluen tunnelma peittää oikeastaan perinteisen sahtimaisuuden pitkälti alleen. Maku on ehkä enemmän brittiläinen tai amerikkalainen kuin suomalainen, ja katkeroakin on. Suutuntuma ei ole sahdiksi erityisen paksu mutta pikkuisen puuromaisempi tai öljymäisempi kuin humalavetoiset oluet yleensä.   

Aivan mainiosti nautittava vahva olut Sahtilation kyllä on, mutta mitä kauemmas tähän suuntaan mennään ”aidosta” sahdista, sitä enemmän samantyyppisiä vaihtoehtoja on toki tarjolla – vahvaa IPAa ja sen sellaista. Nyt tämä oli juuri riittävän sahtimainen ansaitakseen sahdin lisäarvon. On joka tapauksessa hyvä, että panimot tekevät tällaisiakin kokeiluja. Varsinkin norjalaisen maalaisoluen ympärillä on viime vuosina pyörinyt paljonkin erilaista crossoveria, tai ainakin niissä käytettävän kveik-hiivan. 

Näköjään Olutkellari oli ollut muuten samalla asialla samoihin aikoihin ja oli myös tykännyt tästä oluesta. 

Frontaal Brewing Co. Tripel Intelligence – tekoälyn kirjoittama olutresepti

Hollantilaisia oluita näkee Suomessa keskimäärin melko paljonkin, mutta ne edustavat ehkä vähän harvemmin belgialaisia oluttyylejä kuin esimerkiksi jenkkityylistä IPAa tai vahvoja stouteja. Kuitenkin Alankomaiden uudempi pienpanimonäyttämö alkoi rakentua 1980-luvulla nimenomaan etelänaapuri Belgian luostarioluiden ja vehnäoluiden innoittamana. Omia tulkintojaan näistä ovat myös alankomaalaiset panimot puskeneet viimeisten 40 vuoden aikana aivan urakalla.  

Merkittävin poikkeus edelliseen väitteeseen on tietysti La Trappe eli Koningshoevenin trappistipanimo, jonka laadukkaita oluita on jatkuvasti Alkon myymälöissä ja monissa baareissakin hyvin saatavana.

Kun nyt satuin bongaamaan tripelin uudemman polven hollantilaiselta käsityöpanimolta – minulle ennestään tuntemattomalta Frontaal Brewing Companylta – poikkesin maistamaan sen Hanahuone Juovaan. Panimon kotipaikka Breda on minulle opiskeluajoiltani 2000-luvulta puolituttu kaupunki, vaikka en ole siellä varmasti yhtä iltaa pitempään koskaan viettänyt. Se sijaitsee etelässä Noord-Brabantin provinssissa, joka on perinteisesti yksi Alankomaiden panimotiheimmistä alueista.   

Vasta tarkemmin googlaillessa huomasin, että panimon mukaan oluen resepti on tuotettu tekoälyllä. Samoin pakkauksen design, ainakin osittain, mutta sitähän ei Juovan hanaoluista ole niinkään havaittavissa. Varmaan tämä ei ole ensimmäinen näillä nurkilla nähty tekoälyn suunnittelema olut, tuskin viimeinenkään. Kyseessä on joka tapauksessa syksyn kausiolut, jonka reseptissä on normaalien olutraaka-aineiden – sekä Belgiassa tyypillisen kandisokerin – lisäksi päärynää. Tripel Intelligence on siis vahva luostarityylinen päärynäolut.

Muista raaka-aineista panimo mainitsee ohra- ja vehnämaltaan sekä kauran, mikä ei ole belgialaisellekaan tripelille tavaton kombinaatio, sekä Perle-humalalajikkeen. Katkeruutta on vain 19 IBU ja alkoholia 8,5 %. Olut on hyvin vaalea ja sameakin tripeliksi, jollain tavalla tulee mieleen Witkap Stimulo -tyyppinen kuulas blond-olut. Tuoksussa on enemmän vaaleaa viljaa kuin hedelmäestereitä tai mausteita. Maussa on yllättävän vahvastikin raa’an päärynän hieman hapokasta särmää, toki sen takana lepää perus-tripelin herkullinen runko, jossa lievästi karamellisoitunutta mallasta ja mausteisuutta. Humalan katkerot eivät juurikaan maistu. Tämä on täysin kunniallinen suoritus niin tekoälyohjelmalta kuin sen visiota toteuttaneelta panimolta, mutta päärynän kanssa otettu riski pienesti kostautuu. Tai jonkun toisen maistajan suussa se voi tietysti tehdä lopputuloksesta vaikka mielenkiintoisemmankin.

Nikulator 2 – kunnianosoitus 35 000 oluen miehelle

Syksy on tullut Helsinkiin, ja eletään vahvojen pukkioluiden kulta-aikaa. Hanahuone Juovassa oli ainakin viime viikolla hanoissa tavallista useampia bock-tyylisiä oluita, ja vaikkapa Black Doorin kaapista ja hanasta näyttää löytyvän saksalaisen Weihererin mainioita savu- ja tavallista bockia. Toki myös oktoberfest-tavaraa on edelleen useiden baarien kausivalikoimissa. Saksalaiset kausioluet ovat tänä vuonna tapetilla enemmän kuin monena aikaisempana syksynä.

Nikulator on pantu Jyväskylän Hiisi-panimolla paikallisen olutkonkarin Hannu Nikulaisen – ja nimenomaan hänen 35 000:nnen olutarvionsa – kunniaksi. Tosiaan ensimmäinen tämän niminen olut tehtiin vuonna 2016, kun Nikulaisella oli koossa 20 000 olutta. Se oli normaali doppelbock, 8,5-prosenttinen. Nikulator 2 taas kutsuu itseään peräti trippelbockiksi ja alkoholia on jopa 10,5 %. Testailin sen viime viikolla Juovassa.

Vaikka olutkulttuuri ja pienpanimo-olut ei ole tällä hetkellä ehkä enää sellainen nouseva trendi mediassa kuin se oli muutama vuosi sitten (ja sitä ennen ainakin 1990-luvulla), tietyt juttutyypit kiinnostavat valtavirtamediaa aina. Yksi näistä on tuhansia eri oluita – tai nyt jo kymmeniätuhansiakin – maistelleiden aktiivien haastattelut. Varsinkin jos toimittaja ei ole perehtynyt alaan kovin syvällisesti, määrästä on aina helpompi kirjoittaa kuin laadusta. Ovathan sitä paitsi esimerkiksi Hannu Nikulaisen 35 000 olutta (oikeastaan HS:n haastattelun aikana menee rikki jo 35 226) valtava ja kunnioitettava määrä ihan kenen tahansa näkökulmasta, myös vähemmän paneutuneiden harrastajien, joilla heilläkin saattavat sadat ja tuhannet kyllä paukkua melko pian.

Ei Hesarin jutussakaan sinänsä mitään vikaa kai ole, ja se keskittyykin enemmän Nikulaisen persoonaan ja hänen filosofiaansa kuin itse olueen. Mielenkiintoisia ovat haastateltavan havainnot, että täydellistä olutta ei ole toistaiseksi löytynyt, täydellistä totuutta oluesta ei ole, ja täydellistä olutarviota on mahdotonta tehdä. Parhaan maistamansa oluen hän kuitenkin nimeää: se on amerikkalaisen Trillium-panimon Mettle.

Nikulator 2 on kirkkaan tummanruskea, reunoiltaan punertava olut, jonka tuoksu on aika neutraali. Makeutta ei ole läheskään niin paljon kuin tämän vahvuiselta bockilta on jo melkein tottunut odottamaan. Kalkkimainen kuivuus päinvastoin vaanii. Maussa on kyllä mallasta, kuin mämmiä olisi puristettu vielä tiiviimpään muotoon, mutta tämä ei vaikuta suutuntumaan, joka on vahvuuteen ja tyyliin nähden kevyt. Vähän salmiakkilakua, kuivahedelmiä ja jotain viinamaistakin mausta ehkä löytyy. Prosentit kestetään silti hyvin, hiilihappoa on jonkin verran, katkeruutta riittävästi mutta perinteiseen eurotyyliin ei kuitenkaan liikaa. Kakkos-Nikulator on hyvin tehty, tyylikkään asiallinen muttei ehkä erityisen runsas tai antelias supervahva bock.

Hagström West Coast IPA – road movie -olut, mutta ei arvoton

Voiko panimon perustaa tietämättään? Ilmeisesti voi jos kysymys on ns. kiertolaispanimosta, eli siitä että panimolaitteistoa hallinnoimaton taho suunnittelee ja valmistuttaa oluitaan yhdellä tai useammalla fyysisellä panimolla. Ainakin Ari Juntusen puheista sai Hagström West Coast IPA -oluen julkistustilaisuudessa tiistaina käsityksen, että hän oli tulkinnut tämän IPAn alun perin one off -projektiksi.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Juntusen eli bloggari Arden, pienpanimokonkari Ilkka Sysilän ja viestintämies Ari Nyforsin ideoima Hagström-hanke voisi saada jatkoakin. Kenties toisilla panimoilla, kenties toisilla oluttyyleillä. Niille, jotka eivät muista Kaurismäen veljesten alkuaikoja, ei Hagström-nimi varmaan sano mitään. Hän oli Esko Nikkarin esittämä rikollishahmo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Tiistaina Hanahuone Juovan tilaisuudessa puhuttiin, että Mika oli luvannut jopa pistäytyä paikalla oluen lanseerauksessa, mutta samalle päivälle olivat osuneet taiteilija Vesa-Matti Loirin hautajaiset.

Voi toki pohtia, onko Hagström sitten tarpeeksi vetävä kiertolaispanimon brändinimi, jos kolmikon oluttuotanto tästä jatkuu. Vai pitäisikö olla jotain nykyaikaisen räväkkää, tyyliin ”Ukotkin panee”. Yhtä kaikki, tämän Hagström West Coast IPAn (7,5 %) tausta-ajatus kyllä on näyttää 2020-luvun ipauttajille mallia, miten takavuosina Amerikan länsirannikolla tehtiin katkeraa, kirkasta ja hedelmäistä olutta. Nykyisen NEIPA-buumin myötä moni nuorempi on jo varmaan unohtanut, että olut voi olla muutakin kuin sameaa ja mehumaisen matalakatkeroista.   

Maamme niukanlainen olutmedia ei ole yleensä paljon keskittynyt oluttyylien tai muunkaan olutkentän laajempiin muutoksiin ajassa, vaan enemmän on tyydytty fiilistelemään hetkiä ja haastattelemaan innostuneita ihmisiä. Niinpä esimerkiksi IPA-tyylin ja sen varianttien muutoksia on Suomen näkökulmasta voinut varmasti seurailla parhaiten nimenomaan Arden itsensä pitkäjänteisestä blogista. Sieltä on muutamaan otteeseen kuulunut juuri tätä viestiä, ettei kirjoittaja aina niin arvosta nykypanimoiden yrityksiä tehdä klassista West Coast IPAa.

Olarin Panimo naapurikaupungista Espoosta vastaa tämän Hagström-oluen valmistuksesta. Yhteistyöstä olarilaisten ja kiertolaistiimin välillä kerrotaan tarkemmin Arden taustoittavassa blogitekstissä. Lanseeraustilaisuudessa oli paikan päällä parisenkymmentä olutskenen pienempää ja suurempaa vaikuttajaa. Valokuvaani on tainnut sattua seisaallaan olevien Sysilän, Nyforsin ja Juntusen lisäksi myös valtakunnallisten medioiden toimittajakonkareita.

Kun aina on jotain sanottava oluen raaka-aineista, niin nyt niistä löytyy melko tarkat kuvaukset tekijöiden jakamasta infomonisteesta. Vaikka 2000-lukulainen IPA yhdistetään yleisesti nimenomaan amerikkalaisten humalalajikkeiden monipuolisuuteen ja niiden katkeruuteen, Hagströmin tietopaketissa käydään läpi asianmukaisesti myös maltaat ja hiiva. Ohramaltaiden lisäksi mallaspuolelta löytyy Birkkalan tilan luomuspelttiä Suomusjärveltä. Katkerohumala on klassikko Columbus, ja aromihumaloinnissa on käytetty viime vuosina suosittuja Strata-, Azacca- ja El Dorado -lajikkeita. Tekijöiden välisessä työnjaossa Sysilä on huolehtinut maltaista, mäskäyksestä ja katkerohumalasta, Juntunen aromihumalista ja Nyfors brändistä.  

Kuten kuvaukseen sopii, alun hedelmäisyyden jälkeen Hagström West Coast IPA liukuu todella katkeraan ja kuivaan makumaailmaan. Hedelmä on melko trooppista, eli siinä kohtaa old school -jenkki-IPA lyö kättä 2010–20-lukulaisten seuraajiensa kanssa. Juoma on lasissa nykypäivän pienpanimo-olueksi kohtuullisen kirkasta, mutta ei nyt mitään läpinäkyvää sentään. Kyllähän tämä vie mennessään ja palkitsee selkeydellään ja reippailla otteillaan – hienoa olutta.  

Myönnän tietenkin, ettei tämäkään arvio ole aivan neutraali tai objektiivinen, vaan tietenkin kiinni hetkestä ja siitä pienestä ”hypestä” (paremman sanan puutteessa), jota Hagströmin suunnittelijat kykenevät kokemuksen syvällä rintaäänellä luomaan hankkeen ympärille. Ja jottei nyt yllä harjoitetusta kiertolaispanimo-statuksen korostamisesta jäisi väärä kuva, täytyy tietysti alleviivata sitäkin, että tekijöistä Ilkka Sysilä on valmistanut (ilmeisesti osin Arde-avusteisesti) kovan tason IPA-oluita mm. Helsingin Bruuverissa, ja jo kaukaisella 1990-luvulla määritellyt IPA-tyyliä ensimmäisessä suomenkielisessä pienpanimotoiminnan opaskirjassa. Näyttöjä ei siis puutu. Niinpä jäämme odottamaan tulevia Hagström-oluita – liekö pils-tyyli seuraavana vuorossa? Ja ajellaanko sitä tekemään jonnekin toiselle puolelle Suomea road movien hengessä?

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!