Kirjoituksia kellarioluesta, osa 2: Pullot (Zoller, Autenrieder, Giesinger, Leikeim, Riegele)

Suomen supermarkettien – ja erikoiseriään markkinoivan Alkon – laajentuneen kellerbier-valikoiman ihmettely jatkuu. Viime viikon postauksessa oli mukana kolme tyylikkään moniväristä tölkkiä, nyt maistellaan perinteisempiä saksalaisia puolen litran pulloja. Niitä on päätynyt eri kaupoista viime viikkojen aikana jääkaappiini peräti viisi.

Pääosin nämä eivät ole frankenilaisia kellarioluita, oikeastaan yksi viidestä on siltä suunnalta. Zoller-Hof sijaitsee naapuriosavaltiossa Baden-Württembergissä. Autenriedin linnapanimo on suunnilleen Stuttgartin ja Münchenin puolessavälissä, ja Riegele samalla suunnalla Augsburgissa. Giesinger on Münchenissä. Leikeim sen sijaan on Frankenissa, Altenkunstadtin kylässä Bambergista koilliseen.

Tyylillisesti tällä kertaa testatut oluet voi raa’asti heitellä kahteen laariin. Zoller, Autenried ja Giesinger ovat vaaleankeltaista, keväisen raikasta kellarioluttyyliä (kuten viime postauksen Gelbvieh). Leikeim ja Riegele ovat pikemminkin kinuskin värisiä ja enemmän johonkin värilliseen maltaaseen kuten müncheniläiseen kallellaan.

Zoller-Zwickel (5,5 %) on nimensä puolesta zwickelbier, joka on kellarioluen lähisukulainen vaikkei välttämättä ihan sama asia (yrittäkääpä selittää minulle uskottavasti, mikä niiden ero käytännössä on). Samean keltainen olut muistuttaa saman näköisiä kellerbierejä myös tuoksultaan ja maultaan. Tuoksu on kukkainen ja melko raikas, mukana pientä kirpeyttä, maku viljainen, humalointi yrttimäistä. Hiivakin pysyy aisoissa.

Autenrieder Schlossbräu Kellerbier (5 %) on laajasti ottaen samaa kellarioluen alalajia, vähemmän raikas (voinee johtua pullon iästäkin), viljainen sekä tuoksultaan että maultaan, edellistä vähän hedelmäisempi. Vähän sitrusta on jälleen mukana, jauhoista mallasta, hiivaa ja ehkä jopa jotain kasvista – ruohoista humalaa ainakin. Ei hassumpi olut tämäkään, mutta paketti ei minusta pysy yhtä hyvin kasassa kuin Zollerilla.

Giesinger Bräu hyväksyttiin hiljattain seitsemäntenä Münchenin “virallisten” panimoiden joukkoon, joten sen oluita saa jatkossa myös Oktoberfestista, kunhan sellainen seuraavan kerran järjestetään. Panimo kutsuu Untergiesinger Erhellungia (5,3 %) lippulaivaoluekseen, ja vaikka etiketissä sitä ei kutsuta kellerbieriksi, heidän kotisivuiltaan tämä maininta löytyy. Varsin vaalean keltainen on tämäkin olut, tuoksu lähinnä maltainen, maussa kuitenkin raikkaan kukkaista, vähän sitruunaista särmää, joka on lähellä lipsahtaa siman puolelle. Sinne ei kuitenkaan eksytä. Humala ei tuo katkeruutta mutta pienen yrttimäisen lisän kuitenkin. Tämä on juotava ja miellyttävä olut, ja olisi hauska kokeilla, miten toimisi litran kolpakosta juhlateltassa.

Leikeim Kellerbier (4,9 %) on tosiaan värinsä puolesta pikemminkin Mahrs U:n linjoilla eli pienesti punaiseen vivahtaa ja aavistuksen tummemmalle maltaalle myös tuoksuu. Tämä jää näiden viiden oluen joukossa ehkä kauimmaksi siitä, mitä itse hyvältä kellarioluelta – ja vielä frankenilaiselta – toivoisin. Mallas on jotenkin tukkoisella tavalla maanläheinen, siinä on tupakkamainen tai pahvimainen sivumaku ja pientä kirpeyttä, eikä juuri ollenkaan tämänväriselle oluelle sopivia herkullisia karamellisävyjä. Sinänsä on mukavaa, että tummempiakin kellarioluita tehdään, ettei tyyli täysin pelkisty vaaleiden melko samantapaisten oluiden kavalkadiksi.   

Riegelen tuote kuuluu samaan astetta tummempaan kellarioluttyyliin, ja se taas erottuu viisikosta omaperäisen hiivavalintansa takia. Riegele Kellerbier (5 %) on nimittäin pantu brittiläisellä pintahiivalla (“eine spezielle Ale-Hefe eines befreundeten Brauers aus England”). Ilmeisesti tämä käy Saksan nykyisten olutlakien mukaan päinsä. Vehnämallastakin on mukana, en tiedä kuinka paljon. Ulkonäkö on kinuskikastikkeen värinen ja yhtä läpitunkemattoman samea, tuoksussa ja maussa on jonkin verran ale-maista hedelmäisyyttä ja vehnäoluen kirpeyttä. Hiivavetoista ja kuivahkoa meininkiä on kuitenkin tarjolla, ei mitään hefeweizenin banaanisuutta, ja kokonaisuus päättyy mietoon, aavistuksen katkeraan ja mausteiseen jälkimakuun.

* * * * *

Suodattamaton olut alkoi tulla Saksassa uudelleen muotiin 1980-luvulla, kuten tulin joulukalenteripostauksessani maininneeksi. Vehnäolut oli trendin harjalla. Vaikka kellarioluet olisivat voineet sinänsä levitä nopeastikin ympäri Etelä-Saksan, ei hyllystäni löytyvässä 2000-luvun puolessavälissä julkaistussa Good Beer Guide to Germany -kirjassa vielä mainittu näitä nyt testattuja oluita vielä lainkaan. Kyseiset panimot kuitenkin olivat olemassa (tosin Giesinger oli vasta perusteilla).

Ehkä kellerbier on tulevaisuuden laji. On siinä ehdottomasti enemmän mystiikkaa kuin perus-pilseissä ja helleseissä. Omaan makuuni nämä esimerkit olivat helposti lipiteltäviä, ei mihinkään äärielämyksiin tähtääviä oluita. Ne kuitenkin tarjoavat uuden lähestymiskulman sinänsä aika yhdenmukaisiin saksalaisiin lagereihin, ja usein tämä kulma on ihan mielenkiintoinen – jotain aivan muuta kuin samojen panimoiden suodatetut perusoluet. Parhaat onnistumiset osuivat tässä valikoimassa kellanvaaleisiin, raikkaisiin kevät- ja kesäkauden oluihin.