Humalattomasta oluesta Hallertaun kultaryntäyksiin

Viime vuodet ovat olleet suopeita Saksan siinä missä muidenkin maiden humalanviljelysalueille, kun kysyntä on räjähtänyt nopeaan kasvuun. Tiivistin tähän kirjoitukseen humalakasvin historiaa Baijerissa. Alku jää yhä hämärän peittoon.

hallertau-wall_yortw_flickr_cc-by-2-0-attHelposti voisi ajatella Baijeria historiallisesti hieman omalaatuisena olutalueena Euroopassa, pohjahiivoineen ja puhtauslakeineen. Kun asiaa katsoo keskiajan perspektiivistä, tämä myöhempi oluen suurvalta näyttäytyy oikeastaan aika saman tapaisena kuin Flanderi tai Englanti tai muu Eurooppakin.

Olutta tehdään keskiajalla kotitarpeiksi, ammattimaisia panimoita ei vielä juurikaan ole. Mausteeksi käy monikin kasvi; humalaa käytetään mutta ei yksinomaan sitä. Bier-sanan rinnalla esiintyy vielä tyypillisesti termi Greuβing, tai Gräwzzing, joka näyttää viittaavan muun muassa samantapaiseen humalattomaan oluenpanoon kuin Alankomaat–Belgia-akselilla tunnettu gruit.

Tämän tyyppisissä kasvisekoituksissa on voinut olla suomyrttiä, maahumalaa, villirosmariinia, siankärsämöä, pujoa, laakeria, katajaa, hurtanminttua – melkein mitä tahansa oluenpanija on kätevästi käsiinsä saanut. Myös hullukaali ja belladonna toistuvat historiateksteissä, joten ilmeisesti jotkut olutmestarit ovat näitä myrkkykasvejakin käyttäneet parempien pärinöiden toivossa.

Tulkoon puhtaus

Christoph Pinzl, jonka tutkimusta tässä kirjoituksessa pääasiassa lainaan, arvelee ihmisten arvostaneen oluessa entisinä aikoina sokeripitoisuutta, koska olut miellettiin ravitsevaksi juomaksi. Humalan maku taas assosioitiin pikemminkin lääkekasvien parantavaan voimaan kuin aistinautintoon. Toisaalta katkeruus sitten tasapainotti muinaisten heikosti käyneiden oluiden ylenpalttista makeutta.

Vahvemmalla humaloinnilla oluet saatiin säilymään pitempään, ja se nosti sekä niiden arvostusta että hintaa. Tällaisia oluita voitiin säilyvyytensä vuoksi hyödyntää esimerkiksi vientituotteena. Kun humalaa oli vielä keskiajalla viljelty lähinnä kotipuutarhoissa, seuraavilla vuosisadoilla siitä tuli erityisviljelyä – yhä enemmän tietyille humalanviljelyalueille keskittyvää maataloutta.

1500-luvun alussa tällaista humalatarhojen keskittymistä oli nähtävissä jo ainakin Spaltissa, jossa tuotantoa on jossakin mittakaavassa yhä nykyäänkin. Muuten intensiivisempi humalanviljely alkoi kuitenkin Baijerissa myöhemmin kuin nykyisen Saksan pohjois- ja itäosissa, enimmäkseen vasta kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen.

baijeri_openstreetmap-humalaalueetPuhtauslaki eli Reinheitsgebot teki tietysti lopun muiden yrttien kuin humalan käytöstä oluen mausteena ja säilöntäaineena. Niin paljon kuin tämän lain merkitystä Saksassa korostetaan, myös muilla Euroopan tärkeillä olutalueilla humalasta tuli aivan keskeinen oluen raaka-aine jo viimeistään uuden ajan alkupuolella. Vanhat humaloimattomat oluet alkoivat taantua syrjäseutujen kuriositeeteiksi.

Hallertaun kasvu maailman suurimmaksi humala-alueeksi

Mitään luotettavaa vuosilukua, jolloin humalan käyttö oluessa olisi Euroopassa tai nykyisessä Saksassa alkanut, Pinzl ei suostu vahvistamaan. Kaikki tällaisia vuosia tarjoilevat maininnat tuntuvat olevan historiatieteellisen lähdekritiikin suhteen ongelmallisia. Hallertaussa väitetään humalanviljelyn alkaneen vuonna 736, mutta tämä myytti on ilmeisesti 1800-luvun romanttisten kansatieteilijöiden kuvitelmaa.

Vaikuttaa, että pitkään keskiajalle asti oluentekijöiden humalankäytössä on ollut kyse metsänlaidassa tai kotipihassa kasvavista villilajikkeista, ja humala on tosiaan ollut vain yksi mahdollinen oluen maustamiseen sopiva yrtti. Tästä maailmasta periytyvä sana “humalatarha” on säilynyt nykyaikaisille, tehokkaan tuotannon leimaamille humalankasvatuspaikoille saakka, jossa köynnökset roikkuvat perinteisten salkojen sijasta langoilla.

Böömiläinen humala oli tunnettua laadustaan eri puolilla Eurooppaa jo myöhäiskeskiajalla. Siellä Saazin ja Auschan ympäristöt (tšek. Žatec, Úštěk) olivat vakiintuneet merkittäviksi humalankasvatusalueiksi jopa koko maanosan tasolla. Viimeistään 1500-luvun alussa myös Spalt nykyisen Baijerin puolella oli sekin alkanut saavuttaa laajempaa mainetta hyvän humalan tuottajana.

Baijerilaisia kuitenkin piinasi aina 1700-luvulle, jopa 1800-luvulle, saakka yleinen käsitys böömiläisen humalan paremmuudesta suhteessa baijerilaiseen. Baijerin hallitsijoita harmitti humalan tuonnista aiheutuva huomattava rahavirta Böömin puolelle. Humalan kasvatusmenetelmiä tutkittiin ja aiheesta kirjoitettiin; valtiovalta perusti mallihumalatarhoja ja antoi verovapauksia uusille tarhoille.

Nykyisin maailman suurimpana humalanviljelyalueena tunnetun Hallertaun ilmaantuminen keskeiseksi tekijäksi osuu 1800-luvun puoleenväliin, jolloin myös baijerilainen panimoteollisuus oli lähtenyt toden teolla nousuun. Tätä ennen Hallertau oli tunnettu vain melko paikallisesti humalatarhoistaan. Nyt kysyntää alkoi löytyä valtakunnan tasolla ja pian laajemminkin.

Seurasi ensimmäinen humalabuumi. Aluksi kasvanut kysyntä vauhditti useiden baijerilaisten humalantuotantoalueiden kasvua – ei vain Hallertaun, Spaltin ja Hersbruckin vaan lukuisien nyt jo unohtuneiden muidenkin. Ennen pitkää ylituotanto ja tungokseksi asti paisunut toimijakenttä muuttivat kukoistavan alan varsinaiseksi “humalakuplaksi”.

Miksi Hallertau?

hopfen_florian-golchert_flickr_cc-by-2-0-attIso joukko kauppiaita ehti rikastua tässä 1800-luvun lopun ennen näkemättömässä humalataloudessa. Menestyneimmät kauppahuoneet – jotka siis toimivat humalankasvattajien ja panimosektorin välimaastossa – kohosivat näkyväksi osaksi Nürnbergin, Bambergin ja monen muun kaupungin elinkeinoelämää. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että humalakaupalla vaurastuneista monet olivat juutalaisia, jotka olivat aloittaneet uransa korit selässä kiertelevinä maataloustuotteiden myyjinä.

Hallertau oli Saksan viljelyalueista ainoa, joka humalamarkkinan lopulta romahtaessa ei kärsinyt suurempia tappioita vaan pikemmin hyötyi kilpailevien alueiden ahdingosta. Vuodesta 1912 asti se on ollut Saksan suurin humalanviljelyalue, ja vuodesta 1967 se on pitänyt hallussaan maailman suurimman humalan kasvattajan asemaa.

Ilmasto tai maaperä ei ilmeisesti ole kovin tärkeä selittäjä tekijä Hallertaun menestyksen takana. Humala ei ole sinänsä mikään äärimmäisen vaativa kasvi. Hallertaun onni oli ollut pikemminkin se, että siellä oli omaksuttu muita alueita varhemmin moderneja tuotantotekniikoita kuten kuumailmakuivatus ja lankaviljely.

Humalaan liittyvän osaamisen ja yritystoiminnan keskittyminen alueelle on taannut osaltaan sille kestävät asemat globaalissa kilpailussa. Valtion sekä humala- ja panimoalan yhteistyössä Wolnzachin lähelle perustama humalantutkimusinstituutti on ollut tässä tärkeässä roolissa. Toisen maailmansodan jälkeen humalanviljelijöiden yhdistys siirtyi Berliinistä Hallertauhun, ja kaikki merkittävät humalan jälleenmyyjät ja viljelylaitteiden valmistajat toimivat täällä.

Tuorein onnenpotku Hallertaulle on ollut Amerikan vaikutuksesta viime vuosina voimistunut ja uusiin maihin laajentunut pienpanimobuumi. Itse Saksassa sen kehitys on ehkä edennyt vaisummin kuin monessa muussa maassa, mutta Hallertaulle tässä siintääkin valtameren taakse suuntautuvia vientinäkymiä. Jo nyt ulkomaille kuljetetaan paitsi humalakäpyjä myös kokonaisia kasveja, koneita, viljelyyn liittyvää osaamista – ja kuulemma jopa Frankenin multaa.

Lähde: Pinzl, C., Hopfenanbau & hopfenhandel in Bayern. (Käännöksestä kiitän jälleen Annea.)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Se on tummaa. Mitä muuta se on?

Emme olleet sattumalta eksyneet Pottenstein-nimiseen söpöön vuoristokylään.

Kun olin suunnitellut mahdollisia reittejä Saksan-matkaa varten, tämä paikkakunta kaksine panimoineen oli tullut vastaan useammassa lähdeteoksessa tai -blogissa. Se sijaitsee suurin piirtein keskellä Frankenalbin ”pikku-Sveitsiä”, jossa oikeaa Sveitsiä tosin muistuttavat enemmänkin dramaattiset jyrkänteet ja kalliomuodostelmat kuin mitkään kilometrien korkuiset huiput.

Hufeisen-ulkoTänä keväänä ilmestyneen paikallisen olutoppaan laatijat Anders Möhl ja Elmar Tannert ovat ottaneet kummaltakin Pottensteinin panimolta yhdet oluet mukaan 33 Frankenin parasta olutta esittelevään teokseensa. Myös monet ulkomaiset olutkirjoittajat ovat vierailleet kylän panimoissa ja puhuneet arvostavasti Magerin ja Hufeisenin talonoluista.

Ennakkoluuloja voittamassa

Täytyy myöntää, että tumma saksalainen olut on yksi tyylilaji, jota itse tulee harvoin kaupasta ostettua tai baarissa tilattua. Ei sillä etteikö se olisi ollut 1990-luvulla niitä oluttyyppejä, jotka opettivat meille, että maailmassa on muutakin kuin kultainen keskikalja (ja nelonen). Muistelisin, että Weltenburgin Barock Dunkelia tai tšekkiversioita Staropramenia ja Velkopopovický Kozelia tuli nautittua aika useinkin ja käsitys tämän olutperheen mauista on niiden perua.

Suklaata, mallasleipää, pähkinää, hellä humalan kosketus tai pelkkä hipaisu. Valitettavasti tämän tyylilajin kansainväliseen levitykseen päässeet tuotteet ovat olleet joskus – ainakin pullo-oluina – pienoisia pettymyksiä, milloin vetisiä, milloin vähän liian makeita ja mämmimäisiä. Tarkoitan siis noin 4–6 % vahvuisia tummia lagereita, jotka jäävät vahvuudeltaan bock-kategorian alapuolelle.

Jo pari päivää Frankenissa Baijerin pohjoisosassa riitti avaamaan silmät tältä osin. Muutaman oluen otos oli tietysti pieni. En siis ollut varma, johtuiko ihastus siitä, että pääsi maistelemaan Dunkles-esimerkkejä tuoreeltaan panimoiden hanoista vai onko makumaailma Frankenin pienpanimoissa vain kerta kaikkiaan selvästi monipuolisempi. Oluet tuntuivat yksilöiltä ja jokaisesta jäi mieleen vähän eri asioita. Enkä ole ensimmäinen, joka tämän havainnon on tehnyt:

Siellä [Frankenissa] pienet panimot tekevät Dunklesia yhä yksinomaan paikallisille markkinoille. Kukin panee olutta käytännössä naapureilleen, eikä naapureita juuri muu olut kiinnostakaan. Frankenilaiset versiot ovat tyypillisesti müncheniläisiä kuivempia, ja pienpanimojen oluitten maut voivat olla kiehtovan eksentrisiä. (The Oxford Companion to Beer, s. 311).

Hevosenkengän olutta neljännessä polvessa

Hufeisen-kellariKuten näyttää olevan Frankenin kylille tyypillistä, panimot ja niiden ravintolat sijaitsevat myös Pottensteinissa paraatipaikalla pääkadun varrella. Brauerei Hufeisenin eli ”Hevosenkengän” panimoravintola vietti vapaapäiväänsä, kun osuimme paikalle. Onneksi heidän kellarinsa oli auki kylän toisella laidalla, lyhyen kävelyn päässä.

Iltapäivän helteessä varjoisa katos vuorenseinämään kaivetun olutkellarin edustalla oli mukava paikka siemailla panimon Urdunkelia, jota omistajien mukaan tehdään jo neljännessä sukupolvessa perheen perinteisillä resepteillä. Kaikkiaan Hufeisenin panimo on vaikuttanut Pottensteinissa 1730-luvulta saakka.

Urdunkel oli suodattamaton tumma kellariolut, jonka rosoisesta makumaailmasta oli hieman hankalaa erottaa tuttuja makuja. Olen kirjoittanut ylös sanan ”pähkinä”, mutta pähkinäisyys ei ollut selkeän suklaista kuin monissa tummissa oluissa. Humalaa oli perus-Dunklesia enemmän, ja jotenkin tämä oli muutenkin miltei ”helpon” tumman saksalaisoluen vastakohta.

Mager-kyltitKylän toisessa panimossa, Magerilla, tumma on luonteeltaan aika erilaista. Se on punertavampaa, kuin karamellisoitujen hedelmien maustamaa, ja mukana on ehkä vähän viinimäistä vivahdetta. Tämä oli enemmän easy drinking kuin Hufeisenin tumma lager, mutta oikein paikallaan panimoravintolan tummalihaisen Rouladen kanssa.

Pottenstein on muutenkin harkitsemisen arvoinen tukikohta Fränkische Schweizin alueella omatoimimatkailua varten. Itse autoilimme, mutta varmasti myös julkisella liikenteellä tai lihasvoimin pääsee melko kätevästi lähikohteisiin. Panimoiden lisäksi kylän tuntumasta löytyy muun muassa mittava kesäkelkkarata, tippukiviluola ja 1920-luvulla rakennettu maauimala. Iltakävelyllä sopii kiivetä keskiaikaiselle linnalle. Sen yläpuolelta avautuvat hienot näkymät kahteen laaksoon, joiden yhtymäkohdassa Pottenstein sijaitsee.

Lakritsinen Dunkles moottoripyöräilijöille

Peninkulman verran pohjoisempana on pieni Heckenhof, jossa peltojen keskelle kätkeytyvä viihtyisä panimoravintola vetää puoleensa erityisesti motoristeja. Paikka on Kathi-Bräu, jonka Dunkles Lagerbier (kuten edellisessä postauksessa totesin) on talon ainoa vakituinen olut ja edellisiä tummempi, syvän lakritsaisen ruskea.

Kathi-kylttiTontilla on toiminut panimo 1400-luvulta asti, mutta nykyisen nimen sille on antanut Kathi Meyer, joka emännöi paikkaa vuosikymmenten ajan. Hänen aikanaan ravintolasta tuli myös moottoripyöräretkeilijöiden suosikkikohde. Vuonna 1993 kuollut Meyer oli itsekin eräänlainen motoristi. Hän oli nimittäin jo 1930-luvulla hankkinut itselleen moottoroidun polkupyörän, jolla kauppareissut alas Aufseßiin taittuivat sukkelasti.

Oma yösijamme oli tällä kertaa juuri Aufseßin kylässä, mutta itse laskeudumme laaksoon kinttupolkua peltojen läpi. Aufseßer Dunkel, joka oli majapaikkamme Privatbrauerei Rothenbachin talonoluita, oli taas ihan toisenlainen tulkinta Dunkles-tyylistä kuin edelliset. Se oli väriltään kaikkein vaalein, korkeintaan keskiruskea. Kevyessä paahteisuudessa oli minusta mukana vähän savuoluen tuntumaa. Matkaseuralaiselle tämä maistui kaikista tummista oluista parhaiten.

Lisää humalaa peliin

Hohenschwärzin kylässä panimoravintolaansa pitävä Brauerei Hofmann kutsuu omaa Stadter-ulkotummaa oluttaan Dunkles Exportiksi. Export ei viittaa siihen, että kukaan yrittäisi kuljettaa tätä olutta ulkomaille – ei edes naapurikyliin – vaan on vanha oluen vahvuutta kuvaava termi. Export oli vahvempi kuin Lagerbier mutta miedompi kuin Märzen. Nykyisin monet Export-nimiset oluet ympäri maailmaa ovat vaaleita, mutta ainakaan Frankenissa tummat Exportit eivät ole kummajaisia.

Hofmannin Dunkles Export on kaikista Saksan-matkan aikana maistamistani oluista humalapitoisimpia. Kunnolla tummaa mutta vahvasti humaloitua saksalaista olutta saa harvoin. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, rajan takana Tšekissä tämä yhdistelmä on yleisempi. Ainakin Hofmannin olut tuo minulle – hieman yllättäen – yleisvaikutelmana mieleen Alkostakin saatavan tšekkioluen nimeltä Novopacké Pivo Podkrkonošský Speciál.

Aufsess-lasitOlutoppaita lukemalla Dunkles-oluista saattaa saada sen kuvan, että kyseessä olisi makumaailmaltaan jokseenkin yhtenäinen oluttyyli. Käsitykseen on varmasti monissa tapauksissa vaikuttanut Münchenin tärkeä rooli tummien lagerien tuottajana. Jotkin Frankenissa vastaan tulleet Dunklesit kyllä vastasivatkin tuota omaa aiempaa käsitystäni müncheniläistyyppisestä oluesta.

Frankenin Dunklesien monipuolisuus ei ollut kuitenkaan minulle välittynyt tätä ennen sen enempää kirjoista kuin mistään aiemmin maistamastani esimerkistä. Tämä olutperhe on joka tapauksessa melko paikallinen ilmiö, ja sen edustajat luultavasti maistuvat parhailta hanasta laskettuina paikan päällä. On runsaasti sellaisiakin, joita ei ole kotiseutunsa ulkopuolella edes saatavana.

Aufsess-ulko

Hufeisen-mainos

Pottenstein-korkealta

Held-lasi

 

 

 

 

Panimot, jotka tekevät vain yhtä olutta

Moni nykypanimo syytää markkinoille olutuutuuksia sitä tahtia, ettei satunnainen kuluttaja pysy perässä. Välillä oli piristävää pistäytyä maailmassa, jossa panimot tarjoavat uskollisille asiakkailleen yhtä ainoaa olutta vuoden ympäri.

Keskipäivän liikenne soljui vilkkaana pohjoisesta Bambergiin päin johtavalla moottoritiellä. Ajelimme muutaman kilometrin verran valtaväylältä sivuun pienen Appendorfin kylän keskelle. Brauerei Mazour-Fößelin pihassa kiire katosi ja aika tuntui pysähtyneen kokonaan.

M-F-kylttiOikeastaan vaikutti enemmänkin siltä kuin olisi astunut hetkessä muutaman vuosikymmenen taakse menneisyyteen. Terassi oli vielä tyhjillään mutta tavernan seinänvierustan penkillä istuskeli pari paikallista ukkoa oluineen. Emäntä kulki baarin ja pihan väliä ja toi kohta meille muukalaisillekin kolpakolliset talon Välta-Bier-olutta, kun olimme istahtaneet pöydän ääreen ujosti hieman kauemmaksi kantiksista.

Panimo on elellyt hiljaiseloaan kylän keskustan tuntumassa vuodesta 1812. Olutkirjoittajat Markus Raupach ja Bastian Böttner tietävät kertoa, että panimon ravintola on nimetty joskus aikoinaan sitä isännöineen Valentin-nimisen miehen mukaan. Tästä Vältasta siis juontuu myös talon ainoan oluen nimi. Tarina ei kerro, mitä muita oluita vuosien mittaan on pantu. Nyt mennään yhdellä reseptillä.

M-F-terassipieniPihaan ajaa tilataksi, josta purkautuu vielä muutama senioriasiakas lisää. He siirtyvät sisätiloihin odottelemaan lounasta. Meitä lukuun ottamatta paikalla olijoiden keski-ikä saattaa olla päälle seitsemänkymmenen. Yksi kantiksista kysyy, olemmeko tietoisia, että talosta löytyy myös Baijerin suurin musiikki-instrumenttien kokoelma. Hän tarjoutuu näyttämään kokoelmaa meille. Kuulemma herra Fößel, panimomestari ja soitinten keräilijä, on parhaillaan päivälevolla.

Panimobuumi ylösalaisin

Baijerin pohjoisosa poikkeaa tunnetusti maailman muista olutalueista, kun katsotaan tiettyjä avainlukuja. Oberfrankenin hallintopiirissä on tällä hetkellä arviolta 180 panimoa, eli 1,1 miljoonan asukkaan alueella kukin panimo palvelee keskimäärin 6 000:a asukasta. Ainakaan aikaisemmin tällaista tiheyttä ei ollut muualla; en tiedä, joko nyt löytyy vastaavaa esimerkiksi Yhdysvalloista jollakin osavaltiota pienemmällä aluetasolla, tiiviillä kaupunkiseuduilla ehkä.

Siinä Oberfranken on joka tapauksessa omassa sarjassaan, että lähes kaikki panimot ovat reilusti yli sata vuotta vanhoja, monet jo viisisataa tai enemmänkin.

Panimoista noin 30 panee yhtä ainoaa olutta. Tässä on vahva menneen maailman fiilis, kun ajattelee, että nykyään pieninkin käsityöpanimo lanseeraa vähintään pari kolme erityyppistä tuotetta heti kun kynnelle kykenee. Se, että Frankenissa pärjätään yhdelläkin oluella, selittyy ainakin osin sillä, että lähes kaikki panimot ovat käytännössä jonkinlaisia panimoravintoloita, Brauereigasthöfe. Paikalliset kun eivät muutenkaan odota kapakoiltaan kovin laajoja olutvalikoimia, ja ruoan kyljessä ei kai sitäkään vähää valinnanvaraa kaivata.

Muualla tämän päivän craft beer -maailmassa pitää olla melkoinen eksentrikko, jos yhdellä oluella haluaa pärjätä. Jo kauan sitten suosionsa vakiinnuttaneelle tekijälle – kuten Orvalin trappistiluostari – se on tietysti helpompaa. Tein nopean nettihaun asiasta ja löysin myös esimerkiksi kanadalaisen pienpanimon, joka on tehnyt jo kohta 20 vuotta pelkkää pilsneriä. Ehkä näitä on enemmänkin, ei vain ole tullut vastaan. Ennen vanhaan moinen oli varmaan yleisempää pienemmilläkin panimoilla, esimerkiksi Belgiassa myös Brasserie Dubuisson ratsasti aika pitkään pelkällä Bush-oluella ennen kuin otti valikoimaansa muutakin.

Steinbach-pieniFranken ei ole poikkeuksellisen suuresta panimotiheydestään huolimatta mitenkään tämänhetkisen pienpanimobuumin aallonharjalla. Suunta on valitettavasti pikemminkin toinen: vuosittain useampi ikivanha panimo lopettaa toimintansa. Se, että iso osa oluenpanosta tapahtuu ravintoloiden yhteydessä, voi toisaalta pelastaa melkoisen joukon perinteikkäitä perhepanimoita. Tässä tarvittaisiin sitä, että niiden ravintolat pysyvät yhtä suosittuina kuin ne nyt vielä ovat, ja että ravintoloitsijat myös näkevät oman oluen panemisessa riittävästi lisäarvoa.

Juhlapyhinä kausituotteita – tai sitten ei

Viime viikolla Frankenia kierrellessämme tielle osui muutama muukin panimo, joka Mazour-Fößelin tavoin tarjosi vain yhtä olutlaatua. Erlangenin keskustassa sijaitseva Steinbach-Bräu laskee kahden litran growleriin kellanvaaleaa Storchenbieriä, jossa on erikoinen hunajainen maku. Tuoksussa tuntuu hiiva, mutta juoma on ainakin kylmiltään mukavan raikas kokemus.

Tällä kaupunkipanimolla ja sen oluella on 1800-luvun puoleenväliin ulottuva historia, mutta oluenpano oli jäissä 1920-luvun talouskriisistä aina 1990-luvulle saakka. Nyt vanhassa panimorakennuksessa on taas liikettä: iltaisin Steinbach-Bräu toimii ruokapaikkana ja aamupäivisin myydään olutta hanasta mukaan. Panimo kertoo nykyisenkin reseptin olevan tuota vanhaa perua.

Kathi-pieniKun näitä seutuja ajelee ristiin rastiin, saattaa yllättyä, miten monenlaisia makuja pienen alueen oluista löytyy. Saksanhan mieltää helposti monoliittiseksi olutkulttuuriksi, jossa juodaan varsin vähän muuta kuin vaaleaa valtavirta-lageria. Täällä jopa yleisesti tunnustettujen oluttyylien sisällä toteutukset vaihtelevat enemmän kuin luulisi.

Mazour-Fößelin Välta-Bier on rapeasti humaloitu pihkanruskea maalaisolut; Fränkische Schweizin maaseudulla majaileva Kathi-Bräu puolestaan tekee melkein mustaa Dunkles Lagerbieriä. Pelkällä tummalla oluella pärjäilee muutama muukin Frankenin ”yhden oluen panimoista”, ja paikalliseen tapaan Dunkeleissakin voi olla aika voimakas humala.

Säästeliäämmin humalaa käytti läheisessä Sachsendorfissa Brauereigasthof Stadter, jossa ainoana panimotuotteena on punertavan ruskea Landbier. Kuten pari muutakin alueen Landbieriä, tämä toi mieleen värinsä ja toffeemaisen pehmeän makunsa puolesta jotkut vanhat belgialaiset ale-oluet, De Koninckin tyyppiä. Humalan puraisu näissä saksalaisissa pohjahiivaserkuissa oli ehkä silti pikkuisen rohkeampi.

Yhden oluen panimoista puhuminen on sikäli harhaanjohtavaa, että moni niistä tekee kyllä johonkin aikaan vuodesta myös tilapäisiä kausioluita. Nämä voivat olla vahvoja bockeja, kuten Kathi-Bräulla maalis–huhtikuussa, tai sitten erilaisia paaston, adventin tai muiden juhla-aikojen oluita, joiden tyylilajit varmaan vaihtelevat panimosta toiseen. On toisaalta sellaisiakin panimomestareita, jotka eivät näe tarpeelliseksi laajentaa valikoimaa edes juhlapyhien tienoissa. Näihin kummajaisiin kuuluu soitinkeräilijä Edmund Fößel ja hänen Välta-oluensa.

M-F-sisäpieni

Zum Välta järjestää jamit joka perjantai-ilta.

 

M-F-soittimet

Soitinkokoelma sisältää yli viisisataa erilaista instrumenttia.

Annafest 2016, Forchheim

Yö kellarivuorella oli täynnä elämää. Pikaraportti kansanjuhlasta.

Pääsimme aistimaan Annafestin meininkiä jo naapurikaupungin rautatieasemalla, josta suunnistimme junalla kohti Forchheimia. Pieni joukko paikallisia tyttöjä ja poikia otti asemalaiturilla pohjia puolen litran olutpulloista nahkahousuihin ja Dirndl-vaikutteisiin mekkoihin sonnustautuneina.

Greif_etuPerillä matka asemalta juhlapaikalle Kellerwaldiin taittui kohtuullisen kätevästi bussilla, joka näytti tavalliselta paikallislinjalta mutta kuljetti matkustajia Annafestiin saakka ilmaiseksi. Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva metsäinen kukkula on koko kesän Forchheimin ja lähiseudun panimoiden käytössä, ja viikon ajan heinäkuun lopulla siis noin puoli miljoonaa kävijää houkuttelevan Annafestin tapahtumapaikkana.

Greif_sisäJos nousee sisäänkäynnin tuntumaan pystytettyjen tivolihuvitusten ohi itse metsään, ensimmäisenä vastaan tulevat kaupungin omien Greif- ja Hebendanz-panimoiden kellarit terassirakennelmineen. Tässä kohtaa olikin tilattava jo illan ensimmäinen Annafestbier, ja paikaksi valikoitui Greif, jonka valtavan terassin takaosassa näkyi muutama vapaa pöytä.

Litran kolpakot kolahtivat eteemme kiitettävän nopeasti. Greifin Annafestbier oli makeahkoa, kuivahedelmien makuista ja helposti juotavaa, panimon normaalituotteita vähän vahvempaa, oikeastaan sellaista kuin baijerilainen juhlaolut saa minusta ollakin. Haastavampia makuelämyksiä saa hakea muualta, täällä tämä suoraan kellarista laskettuna sopi tunnelmaan erinomaisesti.

Hebendanz_etuEihän tänne ollut tultu otsa rypyssä oluita arvioimaan. Kun kuitenkin jonkin aikaa alueella kierreltyämme päätimme tilata toiset Maẞit Hebendanzin kellarilla, oli kahta paikallista panimoa tietysti hiukan vertailtava. Matkaseuralainen laittoi Hebendanzin Annafestbierin Greifin juhlaoluen edelle, itse en oikein osannut valita. Hebendanz oli ehkä lähempänä ”tavallista” Kellerbieriä, viljaisempi ja vähemmän makea kuin kilpailijansa.

Kolmas forchheimiläinen panimo, Neder, jäi tällä kertaa testaamatta. Sen kellari sijaitsi syvemmällä metsässä, jonne oli illan mittaan ehtinyt muodostua kuhiseva bilekatu. Siellä ei ollut tietoakaan Hebendanz-Kellerin edustalla viihdyttäneistä torvisoittajista ja perinteisestä juhlamusiikista. Jytäalueella desibelit nousivat sen verran korkeammalle, että siirryimme pian alemmaksi rinteeseen testaamaan suosittua viinikojua.

Neder-yöBaijerilainen Volksfest ei ole pelkkä olutjuhla, eikä sitä ollut tämäkään, vaikka paikalla oli parisenkymmentä panimoa ja luultavasti ainakin useimmilla tarjolla varta vasten tähän festivaaliin pantu olut. Tivolin ja ruoan lisäksi porukkaa vetää varmasti myös mahdollisuus ihmetellä paikallista juhlakulttuuria. Se, että paikalla oli niin paljon nuorta juhlakansaa, oli pieni yllätys. Festari ei ollut päässyt lainkaan ukkoutumaan. Tällä viikolla Annafest on selvästikin Forchheimissa ja laajemmallakin alueella the place to be.

Hebendanz_mukit

Weisstauben