Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s