Pilsnerikeisarien salainen sopimus

Uudenvuodenaattona 1971 Brysselin miljonäärikadulla Bois de la Cambren puiston reunassa vietettiin iltaa kreivi de Baillet-Latourin isännöimänä. Juhliin oli kutsuttu kaksi panimoalan magnaattia, joiden läsnäolon saman illallispöydän ääressä olisi voinut kuvitella varovaisen jännittyneeksi. Maan suurimmat panimot olivat sentään aina lähtökohtaisesti toistensa verisiä kilpailijoita.

Tapaamisen todelliset seuraukset olisivat varmasti yllättäneet kaikki – jos sana olisi kiirinyt pientä sisäpiiriä laajemmalle. Tuona iltana Artois’n panimon toimitusjohtaja Raymond Boon ja hänen kollegansa, Jupiler-olutta valmistava Albert Van Damme, lähtivät nimittäin kotiin taskussaan salainen yhteistyösopimus.

Yhteistyön alkaminen panimoyhtiöiden välillä sinetöitiin osakevaihdolla. Tuosta lähtölaukauksesta käynnistyi arkkivihollisten Stella Artois’n ja Jupilerin hiljainen lähentyminen, joka päättyi lopulta yhtiöiden fuusioon viisitoista vuotta myöhemmin.

Kardinaali ja diktaattori

Boon ja Van Damme lukeutuivat jo tuolloin, 1960–70-lukujen vaihteessa, Belgian panimoalan itseoikeutettuihin johtohahmoihin. Boon, liikanimeltään Kardinaali, oli nostanut Artois’n alueellisesti merkittävästä panimosta Belgian suurimmaksi, ja hänen panimonsa lippulaiva Stella Artois oli Belgian eniten juotu olut.

Van Damme, jota jotkut Diktaattoriksikin nimittivät, oli vastuussa Jupilerin rakettimaisesta noususta maan kuudenneksi suosituimmaksi merkiksi – ja yhteistyön ansiosta Jupilerista ja Stellasta tuli lopulta ykkönen ja kakkonen.

Kahdella panimovaikuttajalla oli paljon yhteistä. He olivat pitkiä miehiä, joilla oli synnynnäistä auktoriteettia ja kyseenalaistamaton asema yhtiöidensä johdossa. Kumpaakin oli lisäksi siunattu haukkamaisella bisnesvaistolla. Sen ansiosta he kykenivät piiskaamaan firmat sellaisiin saavutuksiin, joita osakkeenomistajat eivät luultavasti olisi osanneet edes toivoa.

Silti Stella Artois ja Jupiler olivat nousseet valta-asemaansa varsin erilaisia reittejä. Stella oli tuotteena vanhempi; se lanseerattiin vuonna 1926 joulun erikoisolueksi ja otettiin sitten ympärivuotiseen valikoimaan. Artois’n panimo oli laajentanut imperiumiaan aina toisesta maailmansodasta lähtien, ja jokainen yrityskauppa oli tuonut sen talliin myös lisää baareja. Hyvän baarin määritelmä 1960-luvulla oli, että sieltä sai Stellaa. Tuhannet kuppilat ympäri Belgiaa täyttivät tämän määritelmän: niissä myytiin yksinoikeudella Artois’n tuotteita.

Siinä missä Stella-olut nosti jo valmiiksi suurehkon Artois’n ravintoketjun huipulle, Jupilerin valmistaja Piedbœuf oli puolestaan vielä ennen sotia pikkuinen paikallispanimo Liègen lähistöllä. Van Damme toimi vaimonsa suvun perustaman yrityksen markkinointivastaavana. Lankomiehen Henri Piedbœufin huoleksi oli jäänyt tuotantopuoli, mutta hän menehtyi sotavuosina.

Jupiler-urtyp_Roger-W_Flickr_CC-BY-SA-2-01950-luvulla yhtiön strategia perustui pöytäolutmarkkinoiden valtaamiseen. Pöytäolut ei ollut tuohon aikaan panimoille lainkaan huono tuote, ja tämän Albert Van Damme oli vainunnut. Elintaso nousi, ihmiset alkoivat viihtyä baarien sijaan kotonaan – ja olohuoneen keskipisteenä oli yhä useammin televisio. Mieto pöytäolut sopi perheen parissa vietettäviin iltoihin, niin ruokapöytään kuin tv-tuoliin. Piedbœufin pöytäolutta oli kolmea vahvuutta, joista voimakkain, Triple, oli 3,5-prosenttista.

Seuraavalla vuosikymmenellä muoti kuitenkin muuttui. Laadukas saksalainen lager oli nyt koko kansan juomaa, kun se aikaisempina vuosikymmeninä oli ollut kallista erikoisolutta. Piedbœufillä oli pilsneri, mutta Van Damme ei ollut tyytyväinen panimonsa tuotteeseen. Se ei ollut tarpeeksi vahvaa luksuspilsneriksi, ja sitä paitsi nimeen Piedbœuf oli mahdotonta liittää haluttua saksalaista imagoa.

Vuonna 1964 syntyi Jupiler Urtyp, 5 % vahvuinen premium-pilsneri. Jupiler oli väännös panimon kotikylän Jupillen nimestä. Kylä oli tietenkin ranskankielinen, mutta kuluttajien haluttiin assosioivan uutuusolut saksalaisiin kaupunkioluihin kuten Dortmunder tai Erlanger. Nimi lyheni ensin Jupiler 5:ksi ja myöhemmin pelkäksi Jupileriksi.

Tyytymättömyyttä ja päänsärkyä

Siinä missä Artois loi imperiuminsa perinteiseen tapaan ostamalla pienempiä kilpailijoitaan ja niihin sidottuja baareja, Piedbœufin strategia kohdistui myös moderneihin jakelukanaviin kuten juomatukkuihin. Nykyihminen, joka juo peruslageria kotonaan, ostaa sen usein esimerkiksi valintamyymälästä. Vauhtiin päästyään Piedbœuf osti kyllä myös koko joukon strategisesti hyödyllisiä kilpailijapanimoitaan ja korvasi niiden pilsnerit omalla Jupilerillaan.

Jupilerin maku oli huolellisen markkinatutkimuksen tulosta. Tuotteesta tehtiin tarkoituksella helpommin juotava kuin pääkilpailijansa Stella Artois. Viimeistään 1970-luvulle tultaessa kuluttajien makutottumukset olivat muuttuneet: haluttiin makeita ja helppoja makuja. Jupiler oli vähemmän katkera kuin Stella; mieto humalointi oli keskeinen osa sen profiilia.

Albert Van Dammen aisaparina Piedbœufin panimolla toimi hänen poikansa Jean. Miehet olivat ulkoisesti erilaisia – isä laiha, kuivan asiallinen ja tervehenkinen, poika pulskea nautiskelija, joka söi, joi ja poltti kummankin edestä. Heidän suhtautumisensa Artois–Piedbœuf-diiliin oli myös hyvin erilainen. ”Isäni myi sielunsa Boonille”, Jean Van Dammen kuultiin sanovan.

Albert oli liikemies, joka näki keskisuurelle Jupilerille tilaisuuden nousta aivan Belgian kärkeen. Jean suhtautui Jupileriin tunteella, ja vielä 1980-luvulla, kun yhteistyö Artois’n kanssa oli jo muuttumassa julkiseksi fuusioksi, hän inhosi yli kaiken Stella Artois -pilsneriä. Hänelle muuta olutta ei ollut kuin oman perhepanimon helmoista ponnistanut Jupiler.

Sen verran konsernin kaksi lippulaivapilsneriä muistuttivat toisiaan (ja muita isoja pils-merkkejä), että Jean, joka mielellään todisti tunnistavansa Jupilerin sokkomaistelussa, joutui aina pyytämään alaisiaan laittamaan oluet tiettyyn järjestykseen. Jupiler oli vasemmalla. Kerran eräs työntekijä asetti lasit eri järjestykseen, arvattavin seurauksin. Tuo henkilö ei enää toista kertaa järjestänyt maistelua.

Oli Jean Van Damme mitä mieltä tahansa Stellasta, muu Belgia piti sitä vuosikymmenet ylivertaisena pilsnerinä. Sitten 70-luvun puolivälissä alkoi yhtäkkiä levitä huhu, että Stellasta saa päänsäryn. Ei siis siten, että juo päänsä täyteen ja kärsii seuraavana aamuna kivusta. Vaan jopa nauttimalla pienen määrän. Myös Stellan maun sanottiin jotenkin muuttuneen.

Artois-in-Leuven_Michiel-Jelijs_Flickr_CC-BY-2-0
Stellan päänsärkyongelmaa tutkittiin yli kymmenen vuotta. Mitään ei löytynyt. Ei ainakaan mitään, mikä olisi koskenut vain Stellaa ja sen juojia.

Vasta 1980-luvun puolivälissä todettiin, että Artois’n oluihin oli päässyt ajoittain tiettyä bakteerilajia, joka voi aiheuttaa pienelle määrälle oluen juojista allergisen reaktion – ja päänsärkyä. Löydöksessä oli kuitenkin kyse hyvin satunnaisesta ja harvinaisesta ongelmasta. Oliko joku näistä herkistyneistä asiakkaista pannut huhun alun perin liikkeelle, vai oliko taustalla jotain muuta? Tässä tapauksessa totuus jäänee hämärän peittoon.

Vuonna 1974 Stellan kulutus oli Belgiassa huipussaan, 4 miljoonaa hehtolitraa vuodessa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin päästiin hädin tuskin 600 000 hl paremmalle puolelle. Tämän laskusuhdanteen käynnistyminen liittyy varmasti osaltaan päänsärkyskandaaliin, mutta se ei selitä pitempää trendiä. Olutta juodaan nykyään kaiken kaikkiaan vähemmän, eivätkä isojen pils-merkkien markkinaosuudet enää muutenkaan paljon kasva.

Fuusioitumisen hetki lähenee

Panimot tekivät salaisen sopimuksensa voimassa ollessa kuitenkin aika avointakin yhteistyötä. Tämä oli mahdollista, koska sellainen skenaario, jossa Stella ja Jupiler puhaltaisivat yhteen hiileen, ei olisi varmasti tullut mieleenkään sisärenkaaseen kuulumattomille työntekijöille – puhumattakaan yhtiöiden ulkopuolisista tahoista.

Tietyssä vaiheessa esimerkiksi Artois’n panimolla Leuvenissä toimittiin niin, että panimon tuottama olut jaettiin puoliksi Stella Artois -logolla varustettuihin tynnyreihin ja sellaisiin, joissa luki pelkästään ”Lager”. Jälkimmäiset kuljetettiin Piedbœufin panimoille eri puolilla Belgiaa ja pullotettiin Jupiler-etiketeillä.

Vuoden 1987 lokakuussa koitti sitten maanantai-iltapäivä, jolloin kummankin panimon johtoryhmät kutsuttiin yhtä aikaa koolle, toinen Leuvenissä, toinen Liègessä. Kun kello löi viisi, läsnäolijoille kerrottiin uutinen yhtiöiden sulautumisesta Artois–Piedbœuf Internationaliksi.

Artois’n Raymond Boon olisi halunnut julkistaa yhteistyön jo useita vuosia aikaisemmin, mutta Jupilerin miehet estelivät, vanha Albert Van Damme etunenässä. Kun yhteisyhtiön perustamisasiakirja allekirjoitettaisiin, asiasta tulisi julkinen.

Boon sai kuitenkin Jean Van Dammen vuonna 1986 puhuttua ympäri uhkaamalla erota Artois’n hallituksen johdosta, ja tämän jälkeen taipui vihdoin myös isä Albert. Kysymys oli lopulta ehkä vain luopumisen vaikeudesta: se mikä oli aiemmin ollut kokonaan perheyhtiön omaa, oli nyt yhteistä. Piedbœufille fuusio – toisin kuin viidentoista vuoden takainen osakevaihto – oli nimittäin monella tavalla edullinen.

Kahden panimon toimintakulttuurit olivat täysin erilaiset, ja ne pantiin nyt törmäyskurssille. Piedbœuf oli vanhanaikainen käskytysorganisaatio, jonka johdon keski-ikä oli 55 vuotta. Artois’n johtajat olivat nuoria ja yrityksen hierarkia moderniin tyyliin matalaa. Toisaalta Artois oli juuri toipumassa erään johtajansa talousrikostuomiosta, kun taas Piedbœuf oli puhdas kuin pulmunen.

Artois’laisille fuusio toi nimittäin kylmän suihkun: kaikkien yllätykseksi uudessa suuryhtiössä annettiin Belgian toimintojen johto entisen vihollisfirman pomojen tehtäväksi. Eikä pilsnerijättien yhdistyminen toki ollutkaan kertomuksen loppu vaan pikemminkin uuden, paljon isomman alku.

Koko hankkeen tarkoitus oli näet viime kädessä – nyt kun Belgia oli otettu haltuun – muun maailman valloittaminen, ja siihen päästiin lähtemään paalupaikalta, kun 80-luku vaihtui 90-luvuksi.

Siinä missä Piedbœuf oli aina kotimaan markkinoille suuntautunut yhtiö, Artois’lla oli kokemusta myös ulkomaisista panimomarkkinoista. Britanniassa Stella Artois’ta markkinoitiin jo 1980-luvulla menestyksekkäästi hienostuneena, voimakkaana lagerina. (Tosin mannermainen vahvuus, jota mainonnassa hyödynnettiin, kääntyi myöhemmin Stellaa vastaan, kun mietoon olueen tottuneet britit alkoivat yhdistää sen rähinäkänneihin, ns. lager lout -ilmiöön.)

Artois–Piedbœuf International, joka oli pian kehitellyt itselleen lyhyemmän Interbrew-nimen, kasvatti itsensä 1990–2000-lukujen mittaan globaalin panimoteollisuuden huipulle ostamalla ensin eteläamerikkalaisen AmBevin vuonna 2004 ja sitten USA:n ykköspanimon Anheuser-Buschin neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka Albert Van Damme (1899–1995) saavutti 96 vuoden korkean iän, hän ei saanut koskaan tietää rakentamansa yhtiön onnistuvan raivaamaan yhdessä Artois’n kanssa tiensä maailman suurimmaksi panimoyhtiöksi. Kun viisitoista vuotta nuorempi Raymond Boon kuoli vuonna 2010, hän oli ehtinyt todistaa Interbrew’n muutoksen kaikilla mantereilla toimivaksi AB-InBeviksi. Voi kuvitella vanhan Kardinaalin kokeneen jonkinlaista tyydytystä – tämän kai täytyi olla loogista jatkoa panimon valloitusretkille, jotka jo hänen nuoruudessaan olivat käynnistyneet Leuvenin lähialueilta.

Tapahtumien kuvaus perustuu Wolfgang Rieplin kirjaan De Belgische bierbaronnen: het verhaal achter Anheuser-Busch InBev (Roularta Books, 2009).

Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.

Oluttyyppien luokittelu Belgiassa 1984–1985

Varoitus: muiden kuin tyylinörttien ja historianörttien tuskin kannattaa lukea pitemmälle.

Tämä postaus on oikeastaan vain sivutuote viime aikojen pakkomielteestäni, 1900-luvun belgialaisen oluen historian kaivelemisesta. Seuraavassa kuviossa esitetty tapa luokitella 80-luvun puolenvälin belgialaiset oluet on peräisin Peter Crombecqin kirjasta Biersmaken (“Oluen maut”), jota itse olen lueskellut ranskankielisenä käännöksenä Les goûts de la bière. Näitä ilmestyi jonkin aikaa vuosittain.

Crombecq on ilmeisesti maistanut kirjaansa varten kaikki Belgiassa myydyt oluet ja lisäksi sellaisiakin, joiden tuotanto oli jo ehtinyt kirjaa valmisteltaessa lakata. Oluita on yhteensä reilut 600. Yllättävää listassa on ehkä se, että “perinteiset” belgialaiset oluet ovat niinkin voimissaan. Uusi pienpanimobuumi on jo alkanut jossain määrin vaikuttaa, ja toisaalta mukana on yhä joitakin historiallisia pienpanimoita, joista aika on nyttemmin jo jättänyt. Saksalaistyylisiä lagereita on mukana runsaat sata, ei sen enempää.

Tein alla olevan kuvion, kun huomasin jääneeni ihmettelemään, miten eri lailla belgialaiset tuohon aikaan hahmottivat panimokenttänsä tuottamat oluttyypit – verrattuna tietysti siihen, miten kansainvälisissä oluttyylien luokitteluissa nykyisin lähestytään belgialaista olutta.

types-belgesNykyisin standardiksi muodostunut tripel-oluen vastinpari dubbel puuttuu tästä ryhmittelystä kokonaan, ja sen sijaan tummat luostarioluet (niin nuo miedommat kuin ne vahvat “quadrupelit”) sijoitetaan luokkaan bières d’abbaye (hollanniksi abdijbieren).

Ale tai ale-type käsittää sellaisia miedohkoja pintahiivaoluita kuin De Koninck ja Palm Spéciale. Belgialaisten mielestä tällaiset oluet liittyivät englantilaisen alen perinteeseen, ja siksi tuota sanaa käytettiin juuri niistä. Myös brittiläisiä tuontioluita kuten Watneys Red Barrel ja Whitbread Pale Ale kuului tähän luokkaan. Suhteellisen suosittuja brittiläishenkisiä oluita olivat myös scotch ja stout, mutta niitä ei pidetty ale’eina.

Muutoinkaan ale-sana ei tuohon aikaan viitannut vielä kaikkeen mahdolliseen pintahiivaolueen kuten nykyään, eikä belgialaisille olisi tullut mieleenkään käyttää sitä luostarioluistaan, vehnäoluistaan tai Oerbierin kaltaisista paikallisista erikoisuuksista. En tiedä, käyttivätkö britit ja amerikkalaiset jo tuolloin ale-termiä pintahiivaoluen yleisnimenä – jos eivät, ainakin hyvin pian käyttäisivät.

Mielenkiintoista 1980-luvun alkupuolen tilanteessa on, että witbier-buumi ei ollut vielä alkanut. Niitä oli koko maassa myynnissä vaivaiset seitsemän. Vastaavasti saison oli paremmissa voimissa kuin vuosikymmentä tai kahta myöhemmin. Niitä on listattu vielä 21. Muutos oli sittemmin melko nopeaa. Crombecqin vuoden 1989–1990 olutoppaassa saisonien määrä oli huvennut jo 11:een, kun taas witbierejä löytyi kokonaiset 13.

Gueuze-kategoria sisältää kaikki mahdolliset lambic-pohjaiset oluet, olivatpa ne kriek-, faro- tai framboise-tyyppisiä taikka sekoittamatonta lambicia. Vastaavasti oud bruin on kattokäsite kaikille happamille tummille oluille (sisältäen myös Rodenbachin ja muut punertavat hapanoluet), joskaan siihen ei kuulu esimerkiksi new wave -hapan Oerbier.

Sekalaiset (divers) on kaatoluokka, josta löytyy muun muassa monia uudemman pienpanimoaallon tuotteita kuten La Chouffe, Arabier ja Oerbier sekä toisaalta pitkän linjan panimoiden erikoisuuksia kuten Duvel, Gouden Carolus, Verboden Vrucht, Gulden Draak, Witkap Stimulo ja Hommelbier.

Joidenkin oluiden kohdalla valittu kategoria ainakin aluksi ihmetyttää (Moinette on saison, kun taas Leffe Blond, Bush Beer ja Hoegaarden Grand Cru ovat tripeleitä), mutta näillä on varmasti jotkin makuun liittyvät perustelut. Crombecq edustaa nimittäin “objektiivisten oluenmaistajien” kuluttajaliikettä, joiden yhdistys Objectieve Bierproevers on nykyisen Zythos-järjestön edeltäjä. Toisaalta monien oluiden maut ovat voineet 30 vuodessa myös muuttua.

Lopuksi vertailumielessä pari nykyistä tapaa jäsentää belgialaista olutkenttää, eli Ratebeerin ja Beer Judge Certification Programin luokittelut – niissäkin on pienet hienovaraiset eronsa.

bjcp-vs-ratebeer

Cantillon ja Belle-Vue: puolustajan ja hyökkääjän tarina

Muutoksen tuuli heittää kaksi brysseliläistä lambic-panimoa strategiseen risteyskohtaan. Ne valitsevat päinvastaiset reitit.

Ne kaikki, jotka tuntevat Constant Vanden Stock -nimisen jalkapallopersoonan Anderlechtin joukkueen isähahmona, eivät välttämättä muista hänen olleen myös yksi Belgian parhaiten pärjänneitä panimoyrittäjiä.

manneken_football_flickr_james-cridland-cc-by-2-0-attVanden Stockin (1914–2008) oma aktiiviura pelaajana ajoittui 1930–1940-luvuille, ja seuraavilla vuosikymmenillä hän valmensi Belgian maajoukkuetta ja toimi RSC Anderlechtin puheenjohtajana joukkueen kovimman menestyksen vuosina 1970–1980-luvuilla. Vanden Stock oli myös seuran omistaja kuolemaansa saakka, ja nykyinen seurajohtaja ja omistaja Roger Vanden Stock on hänen poikansa.

Constant Vanden Stock teki toisen uransa perheyrityksessä, josta hän kasvatti maailmansotien jälkeen Belgian suurimman lambic-panimon. Kuten jalkapallojoukkueen, myös panimon tarina sai alkunsa Anderlechtistä, kunnan keskusaukion laidalta parin kilometrin päässä Brysselin keskustasta. Siellä sijaitsi kahvila nimeltä Belle-Vue, jonka Constantin isä Philémon Vanden Stock osti vuonna 1927.

Hipsterin fysiikalla ei olisi monissa olutalan töissä tuohon aikaan pärjännyt. Philémon oli lähtenyt kotoaan 12-vuotiaana riitauduttuaan isäpuolensa kanssa ja työskennellyt ensin De Coster-Heymansin panimolla nykyisen Gare du Midin rautatieaseman nurkilla. Yrittäjähenkinen poika pani muutamaa vuotta myöhemmin pystyyn oman yrityksensä, joka kuljetti olutta ja viiniä asiakkaiden kotiovelle.

belle-vue-brasserie-flickr-miguel-discart-cc-by-sa-2-0-attNäin hänet monet kerrat apupoikansa kanssa kantamassa korennolla kolmensadan kilon tynnyreitä asiakkaille. Kärrymiehet, jotka heitä auttoivat, olivat maalaispoikia, jotka kumosivat jokaisen kuljetetun tynnyrin jälkeen kunnon mukillisen olutta. Loppupäivästä he eivät enää kävelleet ihan suoraan”, muistelee Constant Vanden Stock lapsena näkemäänsä.

Vaikeuksista voittojen sarjaan

Kun sota loppui vuonna 1945, Vanden Stockin perhe oli jo istuttanut tulevan panimoimperiuminsa siemenen ostamalla naapurikaupunginosassa parikymmentä vuotta toimineen Vos-Kinan lambic-panimon.

Tulevaisuutta varjostivat silti synkät pilvet. Neljä päivää ennen kuin liittoutuneet vapauttivat Brysselin, saksalaiset olivat muiluttaneet Philémon Vanden Stockin pois Belgiasta. Perhe sai kuulla sodan päätyttyä, että hän oli kuollut Sandbostelin keskitysleirissä Bremenin lähellä.

Pelaajauransa sotavuosina lopettanut Constant-poika laittoi kaiken energiansa perhepanimon tulevaisuuden varmistamiseen. Panimo, joka kantoi kahvilan nimeä Belle-Vue, käytti sodan jälkeisen kasvun ja kukoistuksen ajan täysimittaisesti hyväkseen.

Constant ja lankomies Octave ajelivat jenkkiarmeijalta ostamillaan vanhoilla Studebakereilla ympäri Belgiaa ja onnistuivat hyvinä myyntimiehinä laajentamaan gueuzensä kysyntää kauas Brysselin ulkopuolelle. Yksi kohde olivat Pohjanmeren rannikkokylät, joissa belgialaiset viettivät kesälomiaan.

Millä konstilla nuoret miehet tekivät gueuzestään niin kysytyn tuotteen, kun happamien kansanoluiden suosio oli ylipäätään luisussa? Muistelmissaan Constant toteaa seuraavasti:

Jo lapsena olin pannut merkille, että osa [kahvilan] asiakkaista piti gueuzen makua liian vaativana. Varsinkin rouvat pyysivät joka kerta juomaansa tilkan grenadiinia tai sokeripalan. Kun aloin itse vastata panimon markkinoinnista, muutin heti oluen makua pehmeämmäksi ja makeammaksi. Se oli onnistunut veto, kuten myöhemmin huomattiin: myös rouvat pitivät nyt gueuzestä.

Constant Vanden Stock oli sielultaan liikemies, joka otti nuorena joitakin kertoja yhteen isänsäkin kanssa, kun Philémon yritti hillitä pojan laajentamishaluja.

Constant ymmärsi ajan hengen ja vaistosi, että hyökkäys oli paras puolustus. Gueuze ei ollut enää brysseliläisten suuri suosikkiolut, mutta sille löytyi kuitenkin riittävät markkinat Belgiasta ja myöhemmin myös naapurimaista.

Belle-Vue osti 1950–1970-luvuilla parisenkymmentä pienempää kilpailjaansa ja piti seitsenkymmenluvun puolessavälissä vihdoin hallussaan 80:a prosenttia Belgian lambic-markkinoista. Panimo oli ylpeä moderneista tuotantolaitoksistaan, jotka valmistivat pastöroitua, suodatettua ja makeutettua gueuzeä ja kriekiä pullotettavaksi 25 cl:n kruunukorkkipulloihin.

Vanhan säilyttäjä lähtee museouralle

Kun Belle-Vue käynnisteli Belgian valloitustaan sodan jälkeisinä vuosina, Brysselissä oli vielä 36 muuta lambic-panimoa ja parikymmentä gueuze-sekoittamoa. Pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla oli lisäksi 44 lambic-panimoa ja kolmisenkymmentä sekoittamoa. Tässä vaiheessa (luvut ovat vuodelta 1950) lambic ei vielä ollut suinkaan henkitoreissaan, mutta kato kävi pian.

1970-luvulle Brysselin moninaisista panimoista ei selvinnyt oikeastaan Belle-Vuen ohella kuin yksi sitkeä sissi, Cantillon. Maaseudulle jäi sen lisäksi muutamia muita perinteen jatkajia.

Sukupolvi vaihtui. Uuden sukupolven johtopäätös oli yleisesti ottaen, ettei suurta yleisöä kiinnostanut enää sen kummemmin makeutettu kuin makeuttamaton gueuze.

Tämän päätelmän kääntöpuoli on kuitenkin avain koko tarinan loppuratkaisuun, ja sen Cantillon 1970-luvulla oivalsi. Pientä, paikallisista erikoisuuksista ja perinteistä kiinnostunutta yleisöä oli nimittäin alkanut näihin aikoihin muodostua sen verran, että heidän mielenkiintonsa saattaisi pitää muutaman aidon lambic-valmistajan hengissä.

Cantillon on alun perin gueuzen tuottajana jopa Belle-Vueta vanhempi. Sen perusti nuori Paul Cantillon vuonna 1900 Anderlechtissä.

Hänen tarinansa on melko tyypillinen luku panimosukujen historioissa; yläotsikoksi sopisi “innokkaan vävypojan edesottamukset”. Paulin oma isä oli viljakauppias, mutta hänen morsiamensa Marie Trochin perheellä oli lambic-panimo. Kumpikin suku asui Lembeekissä, reilu kymmenen kilometriä Brysselistä. Paul harjoitteli oluenpanoa jo ennen nimeään kantavan yrityksen perustamista, mutta nuorukainen sai turhautuneena huomata, että appiukon lambic oli paljon parempaa kuin hänen itse panemansa.

Päädyttiin ajalle tyypilliseen ratkaisuun. Paul ja Marie perustivat oman firmansa Rue Gheude 56:een, samaan osoitteeseen, jossa Cantillon tänä päivänäkin toimii. Se ei kuitenkaan ollut alun alkaen panimo, vaan gueuze-sekoittamo, ja hyviä sekoituksia tehdäkseen Paul osti olutta sekä appiukoltaan että isältään. Vuosien mittaan Cantillon alkoi myös valmistaa itse perusolutta gueuzeään varten.

Paul Cantillon (1875–1952) ehti nähdä vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin brysseliläiset lambic-panimot kokivat viimeisen kukoistuksensa ennen 2000-luvun alkua. Vaimo Marie kuoli vuonna 1958. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli Cantillonin historian vaikein. Kustannukset nousivat, kilpailu kiristyi, ja kuluttajien makutottumukset alkoivat olla jotain muuta kuin isoisien hapanta gueuzeä.

Paulin ja Marien poika Marcel pyöritti panimoa 1970-luvun alkuun asti, mutta tuotantomäärät pienenivät joka vuosi eikä panimomestarilla tahtonut riittää uskoa jatkamisen mielekkyyteen. Harvemmin mainittu yksityiskohta on, että kuluttajien toiveisiin vastatakseen Cantillon harrasti näihin aikoihin gueuzensä makeuttamista sakariinilla aivan kuten isommat kilpailijansa. Amerikkalaistyylisten virvoitusjuomien kasvanut suosio oli iskostanut panimoyrittäjien päähän ajatuksen, että myös oluen piti olla helppoa ja sokerista.

cantillon_flickr_thegrekle_cc-by-2-0-attYrityksen pelastajaksi ilmaantuu vuonna 1971 kukas muu kuin Marcelin vävypoika, Jean-Pierre Van Roy, Cantillonin panimon nykyinen vanhaisäntä.

Hänen visionaan on tehdä panimosta kulttuurihistoriallinen gueuze-museo, joka on kuitenkin samaan aikaan elävä panimo. Museotoiminta edellyttää, että tuote on autenttinen, joten Van Roy lopettaa vähitellen oluen makeuttamisen ja pienentää vuosittaisia tuotantomääriä. Osa aiemmista varastointi- ja tuotantotiloista varataan erilaisille tapahtumille kuten seminaareille ja näyttelyille.

Kun lambic ja sen johdannaiset – gueuze etunenässä – nousevat 1990- ja 2000-luvuilla belgialaisen ja kansainvälisen olutyleisön suosikkilistalle, Cantillon on paalupaikalla ottamassa vastaan kotimaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten fanien rakkautta. Tulevaisuus ei ole sataan vuoteen näyttänyt panimolle yhtä hyvältä. Nykyaika palkitsee aitouden, ja sellaista autenttisuutta kuin Cantillonilla ei monikaan panimo maailmassa pysty osoittamaan.

Iso kilpailija päätyy vielä isompien kiduksiin

Mitä sitten Belle-Vuen panimolle tapahtui sen jälkeen, kun se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa Belgian suurimpana lambic-valmistajana? No, se mitä kilpailukykyisille keskisuurille panimoille yleensä käy. Siitä kiinnostui Stella Artois’n valmistaja Interbrew, joka valmisti 1980-luvun lopulla 65 prosenttia kaikesta belgialaisesta oluesta.

Interbrew’n tuotepaletista nimittäin puuttuivat tuolloin gueuze ja kriek, jotka olivat alkaneet jälleen nauttia kohtalaista suosiota belgialaisina erikoisuuksina myös maan rajojen ulkopuolella.

gueuze-belle-vue-kate-hopkins-flickr-cc-by-2-0-attInterbrew – nykyinen ylikansallinen AB-InBev – jatkaa Gueuze Belle-Vuen valmistamista tänä päivänäkin. Se on todennäköisesti yksi laajimmalle levinneistä belgialaisista gueuzeistä, vaikka sillä ei arvostelijoiden mukaan olekaan juuri mitään tekemistä aidon gueuzen kanssa. On niitäkin, jotka suhtautuvat tähän olueen melko positiivisesti sellaisena kuin se on. Itsekin olen Gueuze Belle-Vuen mausta joskus pitänyt, vaikken ole vuosikausiin sitä juonut.

Näiden kahden panimon – perinteiden puolustajan ja bisnesvainulla siunatun hyökkääjän – tarina kuvastaa hyvin Belgian panimokenttää 1900-luvun loppupuolella myllänneitä paineita. Se, joka kasvaa isoksi silloin kuin ajat vaativat kasvamaan, hukkuu melkein huomaamattaan globaalien olutmarkkinoiden akanvirtaan. Taskuun kilahtava myyntivoitto liikkuu tietysti kymmenissä miljoonissa.

Se, joka malttaa pysyä pienenä, paikallisena ja perinteille uskollisena ajan vaatimusten vastaisesti, saa uudella vuosituhannella harteilleen sankarin viitan ja kymmeniätuhansia ihailijoita ympäri maailman. Kumpi ottelun sitten lopulta vie? Ja mistä kukaan voi vaikeina aikoina tietää, mikä arpa parinkymmenen vuoden päästä on voitokas?

Lähteitä: Bier en brouwerijen te Brussel van de middeleeuwen tot vandaag; Camps H., Constant Vanden Stock: une vie, deux carrières; Van den Steen J., Geuze en kriek: de champagne onder de bieren.

Maailmansotien kauhut heijastuivat myös panimoalalle

Tämä postaus on kolmas osa sarjassa, jossa käydään läpi belgialaisen oluen vuosisataa aina ensimmäisen maailmansodan aatosta nykypäivään.

Liittoutuneet vapauttivat Brysselin syyskuun 3. päivänä 1944, vain pari päivää sen jälkeen kun ensimmäiset joukot olivat murtautuneet saksalaisten valloittamaan Belgiaan. Kansa osoitti kadunvarsissa suosiotaan brittiläisille ja amerikkalaisille sotilaille, joiden marssia Belgian kaupunkeihin on kuvattu myös mainoskulkueeksi: Coca-Cola, Wrigley, Lucky Strike ja muut merkit tulivat tutuiksi belgialaisille.AngloBelgianWarMemorial_Eoghan OLionnain_Flickr_CC BY SA 2-0-attt

Marollesin työläiskaupunginosassa pidettiin seuraavalla viikolla Hitlerin hautajaiset, jossa paikallinen heppu nimeltään Flup den Deef (”ryöväri-Filip”) sonnustettiin pikkuviiksillä ja ruskealla univormulla ennen kuin hänet laskettiin arkussa maan sisään. Ainakin oltiin laskevinaan.

Tietysti myös asiaan kuuluvaa ”kuolinilmoitusta” painettiin. Siihen oli merkitty surijoiden joukkoon Belgian tunnetuin natsi, Léon Degrelle, joka tunnettiin jo ennen sotaa äärioikeistolaisena ideologina ja sodan aikana SS-upseerina. Sama urpo jatkoi ensin mainittua toimintaa sodan jälkeenkin loppuelämänsä ajan. Degrelle oli muuten syntyjään panimomestarin poika Bouillonin pikkukaupungista.

Kaksi muuta marollesilaista lurjusta johdattivat tuhatpäistä hautajaissaattuetta Göringin ja Goebbelsin asuissa. Legendaan kuuluu sekin, että illalla kaikki onnistuivat ”ihmeen voimalla” juopumaan sodanaikaisesta oluesta, jossa oli alkoholia vain 0,8 prosenttia.

Muualla Belgiassa taistelut vielä jatkuivat. Viimeisenä saksalaiset ajettiin pois Ardennien vuoristosta, jossa koettiin ennen joulua vielä Saksan viimeinen suuri maahyökkäys. Itäisessä Belgiassa liittoutuneiden voittoa juhlitaan lopullisesti vasta alkuvuodesta 1945.

Kattilat takavarikkoon

Maailmansodat eivät ole olleet omasta mielestäni mitään erityisen kiinnostavia jaksoja oluen historiassa. Sodat ovat tietysti merkinneet panimoille kuten muullekin yhteiskunnalle karuja oloja. Panimoiden toimintamahdollisuudet ajetaan siinä määrin ahtaalle, ettei ainakaan mitään mielenkiintoista olutta tahdo sodan kestäessä syntyä. Totta kai esimerkiksi tutkijalle, joka on yleisemmin kiinnostunut elinkeinoelämän poikkeusolosuhteista, panimosektorikin voi olla yksi kiinnostava tarkastelukohde.

Saksalaiset miehittivät Belgian sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ensimmäisen suursodan erikoisuutena oli, että Belgian lounaiskolkka säilyi länsirintaman takana ympärysvaltojen puolella, ja siellä satakunta panimoa pystyi jatkamaan toimintaansa jossain määrin normaalimmissa oloissa. Alueella viljeltiin myös talviohraa ja humalaa.

Yprabier_Mike-Cattell_Flickr_CC BY 2-0-attMiehitetyllä alueella saksalaiset viranomaiset käynnistivät toimet, joilla oli tarkoitus sulkea noin 90 prosenttia olemassa olevista panimoista. Vaikka panimot olivat enimmäkseen kooltaan hyvin pieniä, miehitysvalta tarvitsi niiden kuparista laitteistoa kranaattien valmistukseen. Oluenpanoa pyrittiin keskittämään suuriin keskuspanimoihin.

Raaka-ainepula kärjistyi sodan pitkittyessä, ja varsinkin maltaiden puutetta yritettiin korvata muilla kasvikunnan tuotteilla. Juurikkaiden siemenet ja perunankuoret pääsivät käyttöön. Olut oli joskus pahanhajuista mutta myös niin mietoa, että hiivatkin heikkenivät lähes käyttökelvottomiksi. Vaikka tilanne oli pahin saksalaisten miehittämillä alueilla, myös ”vapaassa” lounaisnurkassa koettiin vaikeuksia ja turvauduttiin tuontiolueen.

Panimoiden kato jatkui sodan jälkeen

Toinen maailmansota kohteli panimoita Belgiassa monessa suhteessa samalla tavoin kuin ensimmäinenkin. Vain siinä mielessä tilanne oli helpompi, että nyt panimolaitteistoja ei takavarikoitu sotateollisuuden metallin tarpeen täyttämiseen.

Sodan alkaessa Belgiassa oli reilu tuhat panimoa, sen päättyessä vuonna 1945 niistä oli jäljellä 750. Monen panimon tarina päättyi siis sotavuosiin. Osa luovutti jatkuviin vastoinkäymisiin väsyneinä. Raaka-aineista oli jälleen ollut pulaa, samoin panimohenkilökunnasta. Toiset yrittäjät siirtyivät juomien jakelubisnekseen, eivätkä enää palanneet panimotoimintaan.

Maailmansotien merkitystä Belgian panimokentän supistumiselle ja keskittymiselle ei pidä kuitenkaan liioitella. Kun tilastoja katsoo, myös maailmansotien välisenä rauhanaikana lopetti toimintansa valtava määrä panimoita. Samoin sodan jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla, panimoiden lukumäärä suistui jälleen jyrkkään laskuun.

1900-luku oli lähes kokonaisuudessaan heikkenevien toimintaedellytysten aikaa kaikille paitsi isoimmille panimoille. Tämä pätee ainakin vuosisadan ensimmäisiin kolmeen neljännekseen, sen jälkeen uusi pienpanimobuumi alkoi taas hiljalleen saada tuulta alleen.

Tämän kirjoitussarjan seuraavissa osissa katsotaan tarkemmin, millaisessa maailmassa belgialaiset panimot elivät sodanjälkeisillä vuosikymmenillä. Isot söivät pienempiä ja kilpailu oli armotonta, mutta valtavirran ulkopuolella myös uusia ideoita alkoi vähitellen syntyä, ja vanhojen perinteiden pariin palasi ensin pari pioneeria, sitten isommat joukot.

Yhteiskunnan valtasi 1950- ja 1960-luvuilla varsin optimistinen mieliala: oltiin astumassa avaruusaikaan, ja teknologian kehittyminen kietoutui edistysuskoon. Tätä symboloimaan tuli Atomium, sata metriä korkea rauta-atomin muotoinen monumentti Brysselin laidalla. Se maailma, johon Belgia heräsi liittoutuneiden marssittua maahan neljän vuoden miehityksen jälkeen, ei ollut oluentekijöille ystävällinen paikka.

Lähteitä: Dumont G-H, Histoire de Bruxelles; Patroons, W., Alles over Belgisch bier; Perrier-Robert A. & Fontaine C., Belgium by beer, beer by Belgium; Stephany P., Nos années 50.

Belgialaisen oluen brittiläiset ja saksalaiset juuret

Michael Jackson totesi aikoinaan, että Belgian olutkulttuuri on kaikkein omaperäisintä ja maassa on säilynyt eniten erilaisia paikallisia oluttyyppejä. Jacksonin väite pitää paikkansa, mutta belgialaisen oluen kehitystä muokkasivat samalla jo sata vuotta sitten yllättävän voimakkaat ulkomaiset vaikutteet.

Maailmansotien välisenä aikana belgialainen panimoala oli huolissaan siitä, että kansalaisille maistuvat yhä paremmin brittiläiset ja saksalaiset oluet. Ne olivatkin kotimaisten panimotuotteiden suoria kilpailijoita.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen brittiläinen tuontiolut upposi kuluttajiin kuin häkä senkin takia, että kotimaisessa tuotannossa vallitsivat vielä osin sodanaikaiset rajoitteet ja olut oli kohtuuttoman mietoa. Britit tarjosivat vahvempaa, eli tuon ajan kielenkäytössä ”ravitsevampaa” olutta.

Käsittelin aikaisemmassa postauksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tilannetta, ja totta on, että belgialaisen oluen suhteellinen mietous oli nähty ongelmana jo 1900-luvun alussa rauhan aikana. Ja jo silloin Belgiaan kohdistui jonkin verran kansainvälistä kilpailua Britannian lisäksi toiselta suunnalta, Saksasta.

Kummastakin kilpailijamaasta oli alkanut virrata verraten tasalaatuista ja riittävän voimakasprosenttista tavaraa, joka lisäksi vetosi kuluttajiin uutuudellaan ja modernilla imagollaan. Ulkomaisen kilpailun uhka vain voimistui, kun maailmansodan kauhuista selvittiin iloiselle 20-luvulle.

Flickr_Smabs Sputzer_Wipers Times_CC BY 2-0att

Moni brittisotilas vietti ensimmäisen maailmansodan aikana vuosia Ypresin länsipuolisella seudulla, joka oli rintaman takana eikä kuulunut saksalaisten Belgiasta miehittämään alueeseen.

Brittiolut oli voittajien olutta

Britannian ja Belgian välit olivat olleet varsin lämpimät aina jälkimmäisen valtion syntyvaiheista saakka. Maailmansodassa brittisotilaiden monivuotinen läsnäolo Belgiassa lähensi kansakuntien suhteita entisestään, ja belgialaiset luonnollisesti arvostivat sitä, että liittoutuneet tekivät lopun saksalaisten miehityksestä. Sodan jälkeen brittien ihailu näkyi myös panimosektorilla.

Olutkauppaa Englannin kanaalin yli oli toki käyty jo keskiajalla, jolloin flaamit toivat ensi kertaa humalapitoisia oluita Brittein saarille. Teollisen ajan koitettua vienti ja vaikutteet kulkivat aluksi lähinnä toiseen suuntaan, kun englantilainen suurpanimo Bass alkoi tuoda oluttaan Belgiaan 1860-luvulla. Ensimmäisen kerran brysseliläiset olivat saaneet maistaa englantilaista olutta jo vuonna 1843. Vielä 1800-luvun alkupuolella Belgiaan ei käytännössä ollut tuotu ulkomaista olutta juuri lainkaan, mutta nyt alkoi tässä suhteessa kokonaan uusi ajanjakso.

Kuten usein käy, ulkomaisen tuontitavaran kasvava suosio synnyttää ennen pitkää kotimaisia jäljittelijöitä. Kun katsoo belgialaisia olutvalikoimia 1920- ja 1930-luvuilla, useat panimot ovat lanseeranneet jonkin brittityyliä tavoittelevan ale-oluen. Myös nimet viittasivat usein saarivaltakuntaan: Royal Ale, Horse Ale, Canter-Ale, Navy’s Pale Ale.

Moortgat-panimon olut, josta myöhemmin tuli vaalea Duvel, sai alkunsa tummana oluena nimeltä Victory Ale. Se syntyi nuorten panimomestariveljesten Victor ja Albert Moortgatin käytyä opintomatkalla Englannissa. Perimätietona on säilynyt sellainenkin teoria oluen alkuperäisestä nimestä, että siihen olisi yhdistetty veljesten hieman brittiläiseltä kalskahtavat etunimet.

Pale ale -tyyppisen oluen lisäksi Britanniasta tuotiin jo vuosisadan alussa Scotch ale ja stout-oluita, ilmeisesti myös imperial stout ja India pale ale -laatuja ainakin joissain tapauksissa.

(Pale) ale, stout ja scotch jäivät belgialaisten baarien vakiovalikoimiin, sellaisiinkin peruskuppiloihin, joihin mikään käsityö- tai artesaanioluen muotivirtaus ei ole ulottunut. Näitä oluita on ollut saatavana sekä tuontitavarana että belgialaisten panimoiden omina versioina. Esimerkiksi Van Den Bosschen panimo Itä-Flanderissa on tehnyt Buffalo-nimistä stoutiaan keskeytyksettä vuodesta 1907 asti.

Gordon finest Scotch-Belgian beer-NL Wikipedia-Dirk Van Esbroeck-CC BY SA 3-0

Scotch ale tarjoillaan Belgiassa ohdakkeen muotoisesta lasista. (Dirk van Esbroeck, nl.wikipedia.org, CC BY-SA 3.0).

Yksi 1900-luvun belgialaisen panimoalan kehitykseen eniten vaikuttaneista hahmoista oli englantilainen George Maw Johnson. Canterburyssä perheensä omistamassa panimossa oluentekoa opetellut lontoolaissyntyinen Johnson siirtyi panimokonsultiksi Brysseliin vuonna 1890. Johnsonin kirja Treatise on English Brewing and Malting osoittautui korvaamattomaksi avuksi belgialaisille panimoille, jotka 1900-luvun alkupuolella ponnistelivat parantaakseen tuotteidensa tasoa. Johnson kirjoitti myös muun muassa oppaan laadukkaiden saison-oluiden valmistamiseen ja perusti vaikutusvaltaisen Le petit journal du brasseur -lehden.

Pilsneristä tuli lopulta Belgiassakin kansansuosikki

Saksalaisvaikutteinen olut mullisti lopulta Belgiankin panimokenttää 1900-luvulla vielä perusteellisemmin kuin englantilainen tai mikään muu olut. Saksalaiset oluet saapuivat Belgiaan alun perin 1860-luvulla, jolloin Brysselin keskustasta löytyi jopa Münchenin oluihin erikoistunut ravintola Café de Munich.

Aluksi suosiossa olivat tummat müncheniläisoluet ja bockit, mutta vähitellen böömiläistaustainen vaalea Pilsener (joka lyheni muotoon pils) nousi etualalle. Siitä tuli Belgian – kuten lukuisien muidenkin maiden – suosituin olutlaatu ja se on sitä edelleen.

Jo 1800-luvun lopussa saksalainen tuontibisnes koki saman kolauksen kuin brittiläinenkin, eli Belgian kotimaiset panimot ryhtyivät valmistamaan omia munich-, bock– ja pils-oluitaan. Ensimmäisenä tähän virtaukseen oli heittäytynyt vuonna 1886 brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg, mutta jo 1920-luvulle tultaessa kaikki Belgian suurimmat panimot olivat nimenomaan kasvavia pils-tuottajia.

Saksalaistyylisten oluiden valmistus edellytti panimolta pohjahiivakäymisen vaatimaa varustelua, jota monilla ei ollut rahkeita hankkia. Pohjahiivahan käy kylmässä. Tätä kautta saksalaisoluen muoti edisti belgialaisen panimokentän keskittymistä, kun pienimpiä tuottajia putosi pois kilpailusta. Kapasiteetin uusiminen oli auttanut myös toiminnan tehostamista, joka puolestaan kannusti suuria panimoita kasvamaan yhä suuremmiksi.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei olisi tuntunut aivan hullulta ennustaa, että belgialaiselle panimoalalle kävisi kuten Pohjoismaissa tai Hollannissa – että jäljelle jäisi vain muutama suuri pils-valmistaja ja kaikki pienemmät panimot ja marginaalisemmat oluttyypit kuihtuisivat pois. Näin ei tunnetusti kuitenkaan Belgiassa lopulta käynyt.

Sekä saksalainen että brittiläinen olut jättivät pysyvät jälkensä myös belgialaisten omiin oluttyyppeihin. Pils-oluen vaikutuksen voi luultavasti nähdä siinä, että belgialainen olut on keskimäärin muuttunut vaaleammaksi ja puhtaammaksi kuin mitä se sata vuotta sitten oli. Syntyi uusia oluttyyppejä kuten vaalea tripel ja sen miedompi sukulainen blond bier. Nämä kirkkaan kultaiset oluet saatiin näyttämään mainonnassa yhtä houkuttelevilta kuin suosittu oljenvaalea pils.

Brittien vaikutus taas näkyy kuparinruskeiden, suurin piirtein pale ale -tyyppisten oluiden pitkään jatkuneessa suosiossa. Kuten jo edellä tuli todettua, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina belgialaiset panimomestarit kamppailivat parantaakseen kotimaisen oluen laatua ja sitä kautta mainetta. Tätä varten järjestettiin vuosina 1902–04 kilpailuja, joissa tavoitteena oli luoda ”uusi belgialainen olut”. Voittajat hakivat tyypillisesti innoitustaan Englannin oluista.

Tuolloin kehitettyjä uusia belgialaisia markkinoitiin yleisnimellä belge tai spéciale (belge), ja tämäkin käytäntö on säilynyt nykypäivään saakka. De Koninck, Palm Speciale, Vieux Temps ja monet muut pitkäaikaiset suosikkioluet kuuluvat spéciale belge -tyylilajin alkuperäisiin pioneereihin. Viime aikoina Belgiasta on kuulunut uutisia, ettei näiden oluiden mieto makumaailma enää pure käsityöoluisiin ihastuneisiin nuoriin. Kuten historiassa on usein käynyt, yhden ajan muotioluet kelpaavat parin-kolmen sukupolven päästä vain nostalgisten mummojen ja pappojen palanpainikkeeksi.

Palm_Flickr_Jeff Alworth_CC BY 2-0att

Spéciale Palm, vaarassa jäädä mummojen ja pappojen suosikiksi?

On mahdollista, että myös belgialaisten erikoisoluiden korkea alkoholipitoisuus on alun perin velkaa brittiläisille esikuville. Brittioluthan oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalaista tai belgialaista olutta vahvempaa. Toki myös Belgian lainsäädäntö rohkaisi sodan jälkeen panimoita tekemään uusista erikoisoluistaan varsin voimakkaita.