Tautiolut ja muita vanhoja tapoja

Koronaviruksen hallitsemassa maailmassa monelle on tullut mieleen vanhojen aikojen kulkutaudit ja muut vitsaukset, joita tähän mennessä olemme ehkä ajatelleet lähinnä historiankirjojen tarinoina. Kokemusta siitä, että tartuntatauti todella niittäisi paljon ihmishenkiä rikkaissa länsimaissa, ei enää tuoreessa muistissa ollut. 1980-luvun aids-kauhujen muistokin himmeni, kun lääkehoidosta tuli arkipäivää.

Luin Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa Juomareiden valtakunta, jossa kartoitetaan suomalaista juomakulttuuria keskiajalta nykypäivään. Ihmiselämän ja yhteiskunnan monen keskeisen tilanteen nimi oli 1500–1800-luvuilla yhdyssana, jonka loppuosana oli olut: lapsiolut, hääolut, hautajaisolut. Näillehän löytyy vastineita muistakin maista: isoja juhlia ja niihin tehtyjä oluita on nimetty näin eri puolilla Pohjois-Eurooppaa.

Varsinkin hääolut oli sivumennen sanoen todella iso juttu. Oikeastaan naimisiinmenoon liittyi useitakin juhlatilanteita, joista tärkeimmät olivat kihlajaisolut ja hääolut, mutta lisäksi morsiamen tai sulhasen kotoa lähtöä ja uuteen kotiin saapumista saatettiin juhlia, kuten myös kosiomatkaa ja morsiusparin kotiinpaluuta. Jopa viranomaisilta ja kirkolta, jotka muuten ovat kautta vuosisatojen paheksuneet ja rajoittaneet suomalaisten juopottelua, löytyi tavallista enemmän ymmärrystä hääjuhlan tärkeyden vuoksi.

hääkalja-nikkilä-eino-museovirasto-cc-by-4-0

Hääolutta valmistamassa.

Häiden ylimääräisiin vieraisiin eli kuokkijoihin suhtauduttiin nihkeästi paitsi siksi, että heidän läsnäolonsa usein johti tappeluihin, myös siksi, että he osallistuivat kutsumatta hääoluen nautintaan. Juuri hääoluelle kutsumattomana tulemisesta kuokkavieraita myös erikseen joskus sakotettiin. Kun hääjuhlat olivat entisaikoina useiden päivien mittaisia tapahtumia, joissa pöydät olivat yltäkylläisesti katettuja, kutsumatta jääminen aiheutti joissakin kaunaa ja kostonhimoa.

Mutta palataan vielä itse aiheeseen eli tauteihin. Nykyiseen koronatilanteeseen ajatukseni vei Vilkunan kirjassa maininta tavasta nimeltä tautiolut (sjuköl), joka oli sinänsä vain yksi lukuisista syistä, jotka saivat kaupungin tai kylän miehet istumaan “olutpenkkiin”. Ilonpitoon riitti sinänsä mikä tahansa vähäinen tai isompi tapahtuma jonkun osanottajan elämässä, eikä siihen aina erityistä syytä edes tarvittu.

Tautioluelle kokoonnuttiin, kun sairastunut oli parantunut taudistaan ja halusi juhlistaa sitä muiden kanssa. Ylipäätään etenkin parempi väki hoiti tautejaan juomalla viinejä, liköörejä ja väkeviä viinoja. Aikana ennen nykyaikaista lääketiedettä, kun vähäisempikin tauti vei helposti kuoleman porteille, sieltä elävien kirjoihin palaaminen tuntui varmasti makealta. Tautiolutjuhlassa (sjukölkalas) juotiinkin niin, että “tultiin turhan hilpeiksi ja uudestaan kipeiksi”.

gunhild-thörn-cc-by-nd-institutet-for-språk-och-folkminnenYlipäätään kunnon olutpenkki oli Vilkunan mukaan sellainen, että “illan päättyessä ei toisia tunnistanut”. Olutpenkin osallistujat joivat itsensä tukkihumalaan. Tästä huolimatta illan istumista sääteli iso joukko kirjoittamattomia sääntöjä, ja vaikka välillä meno yltyi riehakkaaksi, säädyllistä ja kunniallista järjestystä noudatettiin. Syötiin, harjoitettiin erilaisia pelejä ja voimainkoitoksia ja väliin pidettiin ehkä iltahartaus. Toki tavat vaihtelivat eri yhteiskuntaluokissa ja olivat ilman muuta vahvasti sukupuolittuneita: lähinnä miehet istuivat iltaa olutpenkissä.

Kun tauti kuitenkin joskus korjasi jonkun porukasta – tai vaikka jo ylenpalttinen juopottelukin vei hautaan – muistojuhlan osallistujia odotti sitten tietenkin hautajaisolut. Pieniinkin hautajaisiin tuli talonväen varata “kannuittain viinaa ja tynnyreittäin olutta”. Mitä ylempään säätyyn kuuluttiin, sitä massiivisemmista määristä puhuttiin. Talonpojat ja porvarit panivat olutta surutalossa käyviä varten, ja lisää sitä tarvittiin jälleen kirkkomatkalle, ruumissaattoon, peijaisiin ja muihin kuolemaan liittyviin rituaaleihin.

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta: Suomalaisten känni ja kulttuuri 15001850. (Kuvat: Eino Nikkilä, Museovirasto, CC BY 4.0; Gunhild Thörn, Institutet för språk och folkminnen, CC BY ND.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s