Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?

Kallion Alko päivittyi 2010-luvulle

Eilen avattiin remontin jälkeen Helsinginkadun Alko, joka on kotoani lähin monopolin myymälä. Käyn usein myös Hakaniemen myymälässä, joka on työpaikkani vieressä, mutta ratkaisevasti oluen hankintaani vaikuttaa sekin, millaisia valikoimia Hesarilta löytyy.

Meinasin aluksi kirjoittaa, että Alko päivitettiin 2020-luvulle, mutta ehkä pidättäydytään vielä ensi vuosikymmenen meiningin ennustamisesta. Olin jokin aika sitten Alkon yleisötilaisuudessa, jonka aiheena oli juurikin Alko Kallion uudistus. Siellä alkolaiset kertoivat huomanneensa, että Kallion asiakasprofiili on muuttunut leijonaviinan hakijoista kuohuviinien ja erikoisoluiden nauttijoiden suuntaan. Tuskin he tähän havaintoon aivan äskettäin ovat päätyneet, onhan kaupunginosan gentrifikaatio jatkunut jo todella kauan. Valikoimaa on epäilemättä viilailtu pitkin matkaa, mutta nyt siis luvassa oli kokonaisuudistus tältä pohjalta.

Se, miten yksittäisen Alkon valikoimaa rakennetaan, perustuu kuulemma paitsi myymälän kokoon (reilun 1 500 tuotteen valikoimallaan Kallio on ”lähimyymälä”), myös asiakkaiden ostoksista kertyvään dataan sekä siihen, mitä muuten tiedetään paikallisesta asujaimistosta. Esimerkiksi eri-ikäisillä on eri ostotottumuksia. Lisäksi tietysti Alkoihin voi tehdä asiakastoiveita.

Samalla valikoiman uudistumisen kanssa Kallion myymälän ulkonäkö päivittyi nyt Alkon uuteen visuaaliseen ilmeeseen. Sitä on jo monissa muissa myymälöissä nähtykin. Tilasta oli tehty valoisampi, kuten alla olevista liian vaaleista kännykkäkuvistani ehkä voi päätellä. Lisäksi aulaan tullessa seinää koristi Hesarin paikallismaisemaan soviteltu graffiti.

Kävimme tsekkaamassa uudistuneen Hesarin Alkon tuoreeltaan. Ilta-aikaan käynnissä ei ollut mitään kakkukahveja tai muitakaan seremonioita, mutta porukkaa tuntui olevan selvästi enemmän kuin tässä Alkossa olen keskimäärin nähnyt.

Suunnittelutilaisuudessa, jossa kesäkuun alussa olin, sai esittää toiveita ja näkemyksiä myymälän tulevista valikoimista. En tiedä, minkä verran niitä tarkalleen ehdittiin ottaa tässä vaiheessa mukaan, mutta bongasin mielestäni ainakin joitakin tilaisuudessa toivottuja juttuja enemmän esillä kuin ennen. Näitä olivat esimerkiksi puolikkaat viinipullot, crémant-kuohuviinit ja alkoholittomat juomat.

”Erikoisoluiden” valikoiman kasvattamista tietysti toivottiin myös, ja ehkäpä oluiden lukumäärä oli nyt kasvanutkin. Hyllyleveyttä taitaa olla jonkin verran enemmän (korkeutta ehkä osittain vähemmän?). Itse puhuin tilaisuudessa klassikko-oluiden puolesta, ja nimenomaan ajatuksella, että niiden tarjonnassakin voisi olla vaihtelua myös oman sarjansa sisällä.

Tarkoitan sitä, että esimerkiksi perinteisempien brittijuttujen ei aina tarvitse tulla Fuller’sin ohella juuri Shepherd Neameltä tai Ridgewayltä. Kai silläkin saarella olisi paljon valinnanvaraa –  sellaisiakin panimoita, joita emme ole nähneet Alkon valikoimassa joka vuosi. Usein ainakin ravintoloissa vaihtelua ehkä tarjotaan niin, että jotain bitteriä tulee Fuller’sin lisäksi hiljattain aloittaneelta espoolaispanimolta, mutta sitä siis en tässä hae. Saa nähdä, tarttuuko Alko syöttämääni ideaan jatkossa (toivossa on hyvä elää).

No, minun ajatukseni ovat yhden sukankuluttajan mielipiteitä. Valikoima oli tosiaan ihan mukava ja laajahko, vaikka säkenöiviä uutuuksia ei tullut vastaan myöskään uudemmasta craft beer-maailmasta. Ei esimerkiksi ollut hankittu näitä avajaisia varten mitään ennen näkemätöntä, supertuoretta NEIPA-humalapommia tai muuta kalliolaisnuorison tajuntaa räjäyttävää.

Sitäkään en edelleenkään ymmärrä, miksi Alko myy niin paljon myös alle 5,5-prosenttista olutta, kun heillä ainoana Suomessa on oikeus kaikkien sitä vahvempien tuotteiden ulosmyyntiin. Tämänkin ehdin tilaisuudessa sanoa. Mutta Alkon tiet ovat tuntemattomat – tai perusteluja voi toki esittää kommenttikenttään, jos haluaa. Uudistuksen ja sen tulokset kuitenkin koin kaikkiaan positiivisina, ja hauska nähdä, että lähi-Alko on hyvissä käsissä. alkokallio1.JPG
IMG_20190619_173746 (1).jpg
IMG_20190619_173643 (1).jpg

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Baijerin itäisellä laidalla sinnittelevään olutperinteeseen tutustuakseen ei enää tarvitse kytätä ovien ylle ripustettuja tähtiä tai edes kysellä matkailuneuvonnasta kalentereiden perään.

Hyvä ja ajantasainen Zoigl-almanakka löytyy nykyisin internetistä, ja päivämäärät ja paikat on siitä helppoa haeskella, vaikkei muuten saksankielisen sivuston lukeminen sujuisikaan.

Schoilmichl_yleisöMinulla oli käsitys, että Zoigl-oluen löytäminen olisi äärimmäisen haastavaa. Vaikutelma onkin ilmeisesti peräisin hieman vanhemmista olutkirjoista tai -blogeista. Minnekään syvälle maaseudulle ei ole välttämätöntä hakeutua. Oberpfalzin alueen viidestä Zoigl-paikkakunnasta ainakin kaksi on ihan elävän oloisia pikkukaupunkeja, nimeltään Windischeschenbach ja Mitterteich.

Kolmesta pienemmästä paikasta Neuhaus sattuu sitä paitsi sijaitsemaan aivan Windischeschenbachin kyljessä, joten nämä kaksi taajamaa muodostavat yhdessä Zoigl-alueen epävirallisen keskuksen.

Neuhaus-pienempi

Neuhaus bei Windischeschenbach.

Juuri Neuhausissa pääsin ensimmäisen kerran elämässäni toissapäivänä maistamaan aitoa Zoiglia. Paikkana oli Schoilmichl-nimisen Zoigl-talon takapiha, jolle oli kannettu muutama pitkä pöytä penkkeineen. Talon emäntä laski tuoretta olutta ovenpieleen asetetusta tynnyristä, ja paikallinen torviyhtye viihdytti.

Schoilmichl on yksi kylän kuudesta Zoigl-talosta, ja sillä on olutta tarjolla kymmenenä viikonloppuna tämän vuoden aikana. Muilla viikoilla avoinna on yksi muista Neuhausin oluttaloista. Zoiglin ideahan on, että kylässä on yhteispanimo ja tietyillä paikallisilla perheillä lupa panna siellä olutta.

Olutta valmistetaan sitten tyypillisesti sen verran, minkä kylän väki ja mahdolliset muut vierailijat saavat muutaman päivän kuluessa juotua kurkuistaan alas.

Kuokkimassa toisten pihajuhlissa?

Windischeschenbachin puolella Zoigl-hanat olivat auki samana viikonloppuna Binnerin talossa. Ohi ajaessa meininki näytti ihan tavalliselta omakotialueen pihajuhlalta, eli ilman Zoigl-kalenteria ei mistään olisi tiennyt talossa tapahtuvan julkista anniskelutoimintaa. Edes tavanmukaista Zoigl-talon merkkiä, kuusisakaraista tähteä, en tainnut nähdä.

Takapihan penkit olivat täynnä väkeä. Tuli mieleen suomalainen Ravintolapäivä, paitsi että tässä pääosassa oli juoma. Avaat ovesi muutaman kerran vuodessa niin tutuille kuin ventovieraille, jotka ovat katsoneet etukäteen netistä, mistä tarjoilua tällä kertaa löytyy. Kylän väen voi tosin kuvitella jo muistavan vuoroviikot ulkoa.

Schoilmichl_lasiKun Binnerin takapihalla oli maistelijoita tungokseksi asti, automme siis pysähtyi ensimmäisen kerran naapurikylän Schoilmichliin, jossa olut oli kullankeltaista, melko jämäkän humalaista ja sitrushedelmäisen raikasta. Etukäteen lukemieni kuvausten pohjalta olin odottanut punaruskeaa, rosoisempaa ja vielä rankemmin humaloitua ”farmhouse lageria”. Tämä Zoigl oli kuitenkin puhtaan ja hyvin miellyttävän oloinen olut, jota olisi juonut mielellään useammankin kolpakollisen.

Edessä oli kuitenkin vielä siirtyminen illan majapaikkaamme Mitterteichiin, jossa Zoigl-talon virkaa hoiti tänä viikonloppuna Lugert. Se oli päivän kahdesta Zoigl-paikasta ehkä se tunnelmallisempi: istuimme vanhan talon sisäpihalle johtavassa porttikäytävässä. Pihan pöydät olivat jälleen lähes täynnä porukkaa ja kaikille kannettiin olutta sekä sen kylkeen sopivia suolaisia, enimmäkseen erilaisia leikkeleitä ja makkaroita. Erikoisuutena oli gulassi hevosenlihasta.

Lugert_piha

Lugertin Zoigl-talon sisäpiha.

Lugertin olut oli nyt kahdesta maistamastani Zoiglista hieman miedommin humaloitu, ja kevyen sitruunavivahteen tilalla oli turvallisen maltainen maku, jossa mukana aavistus jotain makeaa. Humalaakin oli silti ihan kunnolla, eli tasapaino oli omaan makuuni oikein sopiva. Jos kaikki lager muistuttaisi parhaita Zoigleita, ei koko pale aleen hurahtanutta craft beer-liikettä olisi varmaan koskaan syntynyt.

Lugert_oksa

Merkki siitä, että Zoiglia on tarjolla.

Sain olueni seuraksi annoksen nimeltä Pressack mit Musik. Nimen taakse kätkeytyi valikoima erivärisiä aladobeja etikkaliemessä, ja niitä popsiessa tuli tilattua vielä toinenkin tuopillinen Zoiglia. Pöytään tuli myös uunituoreita brezeleitä. Illan päätteeksi poikkesimme vielä pikkukaupungin torille, jossa oli käynnissä vauhdikas kyläjuhla livebändeineen. Kävi ilmi, että Mitterteich elättää kolmen Zoigl-talonsa lisäksi myös yhden ”tavallisen” panimon, joka huolehti kyläjuhlan janoisista suista.

Ei helpoimpia olutmatkakohteita

Oberpfalz on Saksan mittakaavassa syrjäinen ja harvaan asuttu alue, jonka tiettyä eristäytyneisyyttä selittävät ehkä pitkät vuosikymmenet rautaesiripun ja Fichtelgebirgen vuorten puristuksessa. Maisemista tulevat välillä mieleen kainuulaiset vaaramaastot, vaikka metsien välissä aukeavatkin laveammat viljavainiot kuin Suomen syrjäseuduilla.

Oberpfalz_David Schiersner_Flickr_CC BY 2-0att

Oberpfalzin maisemaa.

Zoigl-retkeä voi tämän kokemuksen perusteella suositella lämpimästi, vaikka siinä oma haasteensa onkin. Kaukaisiin kyliin pääseminen joukkoliikenteellä on epäilemättä työn ja tuskan takana, eikä matka kyllä tuntunut ihan lyhyeltä edes omalla (vuokratulla) nelirenkaisella. Juttelimme Neuhausissa alueelta kotoisin olevan, muualla Saksassa asuvan rouvan kanssa, ja hän oli varsin yllättynyt tavatessaan suomalaisia olutmatkailijoita kotiseudullaan.

Tässä mielessä Ravintolapäivä-vertaus ontuu, koska tutun kaupunkitapahtumamme elinehto lienee tiheä urbaani asutus. Ja tietysti erona on sekin, että Zoigl-toiminta on säänneltyä ja sitä ilmeisesti harjoittavat vain toimiluvan haltijat. Yhteisöllistä syömis- ja juomiskulttuuria ei silti Zoigl-kylistä puutu, joten tunnelmissa on paljon samaa!

Syrjäisen sijainnin mahdollinen positiivinen kääntöpuoli on se, ettei Zoiglin aitous ihan helposti vesity liiallisen olutturismin seurauksena. Tradition säilyminen vain vaatii sitten sen, että paikallisten oma kiinnostus yhteispanimoihin ja oluttaloissa vierailemiseen pysyy yllä.

Schoilmichl_soittajat

Fanfaari Zoiglille.

 

Schoilmichl_kyltti

Schoilmichl mainostaa tuotettaan.

 

Kommunbrauhaus

Mitterteichin yhteispanimo.

Hyperpaikallinen olut – erimakuista kuin globaali käsityöolut?

Paikallisuus on uusi musta, ainakin oluessa. Tätä viestiä on kuultu maailmalta jo joitakin vuosia. Mitä kaikkea paikallinen olut oikeastaan on ja mitä siltä pitäisi odottaa?

Mikä on sinua lähinnä oleva panimo ja mitä sen oluet merkitsevät sinulle?

Monet muistavat vielä noin 25 vuoden takaisen ajan, jolloin pääkaupungissa oli vain Keravalle muuttoa suunnitteleva Sinebrychoffin iso tuotantolaitos. Tamperelaisille maantieteellisesti lähin oli saman firman panimo Porissa ja turkulaisille Hartwallin Kaarinan laitokset. Tai no, Lammin Sahti taisi olla Tampereelta kyllä Poria lähempänä, mutta eri maakunnassa sekin.

Tuosta aallonpohjasta, jolloin aktiiviset kotimaiset panimoyritykset laskettiin yhden käden sormilla, on tultu nykytilanteeseen, jossa panimoita on suurin piirtein 70–80 kappaletta. Varsinkin isoissa kaupungeissa, joihin nykyinen pienpanimobuumi epäilemättä keskittyy, alkaa olla jo Suomessakin ihan mielekästä katsoa olutta hyvinkin paikallisten lasien läpi.

Mitä siis on tämä olut, jota minun kaupungissani, kaupunginosassani, kaveripiirissäni tai keittiössäni tehdään? Pitääkö sen olla jotenkin erilaista kuin muiden paikkakuntien, alueiden tai maiden oluet? Vai ovatko täkäläiset oluet osa maailmanlaajuista olutyhteisöä, jolle on tärkeää löytää jotakin tuttua mistä tahansa paikasta kaikilta mantereilta?

Supportyourlocal_Flickr_Scot-Rumery_CC BY SA 2-0-att

Joka kadulla omat perinteet?

Italiassa 1980-luvulla syntyneen slow food -liikkeen ajatteluun kuului slogan, jonka mukaan ”syömällä erilaista ruokaa joka kadulla panemme tehokkaimmin kampoihin fast food -kulttuurille.” Hitaan ruoan ajattelu kehittyi tuolloin vastustamaan McDonaldsin ja muiden globaalien ruokaketjujen tunkeutumista eurooppalaisten ruokaperinteiden kotikentille.

En tiedä, onko edes Italiassa, jossa paikallisten ruokien kulttuuri on Euroopan vahvimpia, ruokaperinne ollut koskaan todella ihan noin paikallista. Slow food -väen ehkä hieman liioiteltu julistus paalutti kyllä äärimmäisen mittatikun paikalliselle ruoka- ja juomakulttuurille. 1980-luvulla tämän tyyppisestä kulttuurista ei käytännössä ollut Pohjois-Euroopassa tietoakaan, mutta nyt 30 vuotta myöhemmin ajatuksilla on alkanut olla jonkinlaista kaikupohjaa.

Jos ei nyt aivan kaduilla, niin ainakin eri maissa ja maakunnissa kaivellaan nyt vanhoja reseptikirjoja ja kolutaan pientareita uusien ruokaideoiden ja raaka-aineiden perässä. Uutta pohjoismaista keittiötä ovat olleet visioimassa niin kokit kuin virkamiehetkin, ja ideat näkyvät varsinkin pääkaupunkien innovatiivisten ravintoloiden mauissa ja raaka-ainevalikoimissa. On koivunmahlaa, vihreitä mansikoita, lunnin munia ja ternimaitoa.

Pohjolan maku on hapan suppilovahverosahti

Mitä paikallisuus merkitsee, kun puhutaan oluesta? Oluen paikallisuutta on ehkä useampaakin lajia. Selkeimmin olut on tietysti paikallista silloin, kun se on valmistettu lähellä kuluttajaa, eli maantieteellinen etäisyys panimon ja oluen juojan välillä on minimissään.

Tästäkin paikallisemmaksi pääsee siten, että samainen panimo hankkii vielä raaka-aineensa omalta tuotantopaikkakunnaltaan tai mahdollisimman läheltä sitä. Usein ei ole itsestäänselvyys, että tällainen olisi edes teoriassa todennäköistä, kun esimerkiksi humalaa ei kasvateta isommassa mittakaavassa kaikissa olutmaissa.

Kolmas, vaikeammin määriteltävä paikallisen ulottuvuus on uskollisuus kotiseudun olutperinteille. Tästä on monia ilmiselviä esimerkkejä kuten Brysselin lambicit tai Bambergin savuoluet. Nämä tavat tehdä olutta ovat ehkä nykyaikana levinneet ympäri maapalloa, mutta niillä on enemmän tai vähemmän paikkaan sidottu menneisyys. Paikallisperinteestä nousevat ne ominaisuudet, joita näiden oluttyyppien odotetaan osoittavan.

Kansainvälisessä olutkeskustelussa on puhuttu viime aikoina suhteellisen paljonkin oluen paikallisuudesta, joka myös markkinatutkimuksissa on nostettu keskeiseksi trendiksi. Useimmiten paikallisuus varmasti mielletään nykyään etäisyyksien kautta – joko kuluttajan ja panimon tai panimon ja raaka-ainetuotannon välimatkana. Paikallisen ja pienen kilpailuetuna voi olla henkilökohtainen yhteys, jonka se luo kuluttajaan esimerkiksi sosiaalisen median tai kivijalkakaupan kautta.

Sen lisäksi, että oluenystävien on havaittu suosivan paikallisia panimoita – tai ehkä sen takia – myös niiden talousvaikutuksiin on kiinnitetty huomiota. Yhdysvalloissa kaupungit kilpailevat saadakseen kasvukykyisiä panimoita piristämään talouttaan. Erään laskelman mukaan San Diegon alueen poikkeuksellisen aktiivinen pienpanimokenttä tuo yksistään North Countyn piirikuntaan lähes 300 miljoonan dollarin vuotuiset tulot.

Paikallisuuden rinnalla on alettu puhua jopa hyperpaikallisuudesta. New Yorkin katoilla viljellään humalaa kaupungin panimoiden oluihin. Farmipanimot, joita Euroopassa on jonkinmoinen joukko, ovat yleistyneet myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, ja pisimmälle vietynä kyse on siitä, että samalla maatilalla paitsi viljellään olutviljat ja humalat myös hoidetaan mallastus ja pannaan vielä kaupan päälle olut.

Meilläpäin uusi pohjoismainen ruoka on saamassa rinnalleen uuden pohjoismaisen oluen, ny nordisk øl. Tällöin puhutaan taas lähituotannon ohella oluen paikallisesta identiteetistä, tyylistä ja mauista. ”Meillä on vielä vähän oluita jotka tuoksuvat, maistuvat ja näyttävät selkeästi suomalaiselta tai pohjoismaiselta”, kirjoittaa aiheen kotimainen asiantuntija Mika Laitinen. Tanskasta lähtöisin oleva NNØ-verkosto haluaa kehittää paikallisten viljalajien, hiivojen ja maustekasvien hyödyntämistä pohjoismaisissa oluissa.

poroTutustuin tällä viikolla virolais-suomalaisena yhteistyönä syntyneeseen Poro-olueen, jonka taustalla ovat helsinkiläinen Humalove ja Tallinnan seudulla toimiva Õllenaut. Humalan virkaa tässä oluessa toimittaa kaksi eri jäkälälajiketta, ja tyylilajina on sahdin tyyppinen maalaisolut. En tiedä, miltä jäkälä itsessään maistuu, mutta todennäköisesti sen ansiosta oluessa on metsäsienimäinen maku. Torvisientä tai suppilovahveroa muistuttavat vivahteet tekevät juomasta tietysti todella metsäisen ja pohjoismaisen oloista. Maku oli myös selvästi hapan ja ilmeisesti sellaiseksi tarkoitettukin.

Hyperpaikallisuutta Helsingin itäisessä kantakaupungissa

Noin kilometrin säteellä kotoani on tiettävästi ainakin kolme panimoa, varmastikin enemmän kuin useimmilla suomalaisilla. Stadin Panimo Suvilahdessa on jo vakiintunut pitkän linjan toimija. Vallilan Panimo on viimeksi kuluneen vuoden aikana raivannut itselleen tilaa kaupalliselta panimokentältä: se on saanut oluitaan jo esimerkiksi Citymarketin hyllyihin. Kurvin Panimolla näyttää olevan toinen jalka vielä kotiolutkuvioissa.

paikallinen_milaVarmasti esimerkiksi Vallilan Panimoon voisi sopia termi hyperpaikallinen. Panimo on ankkuroitunut Nilsiänkadulle kortteliin, jossa sijaitsi Orionin tehdas ja pääkonttori ennen kuin lääkevalmistaja siirsi komentokeskuksensa 1980-luvulla uuden tehtaansa kylkeen Espoon pellolle. Panimon Facebook-sivulla luvataan laajentaa oluiden saatavuutta nimenomaan Kallion ja Vallilan nurkilla, joten selvästikin Vallilan tavoitteena on olla vallilalainen.

Maistelin Vallilan Kolmannen silmän kyyneleet -olutta, joka viittaa nimensä puolesta rap-artisti Eevil Stöön suuntaan. Olut on etikettinsä mukaan English pale ale, ja mikäs siinä, yleisvaikutelma on kuiva ja terävän humalainen, hyvinkin juotava. Raaka-aineisiin asti Vallilan paikallisuus ei kai ulotu, elleivät sitten Viking Maltin maltaat tule sattumoisin joltain läheiseltä Uudenmaan pellolta. Humalat ainakin tilataan eri puolilta maailmaa.

Kotikulmieni pienpanimo-oluet ovat paikallisia enimmäkseen juuri tuossa etäisyyteen liittyvässä merkityksessä. Ne on täällä tehty ja niitä on saatavana näillä nurkilla. Tyylilajit ovat angloamerikkalaisia. Ehkä Vallilan Kyynelissä on humalan maun tuomaa pientä lääkemäisyyttä, jonka voi hyvällä mielikuvituksella liittää heidän sijaintiinsa entisessä lääketehtaassa. Stadin Panimo on toki tehnyt vuosien mittaan satoja oluita ja niistä muutamat ovat olleet nyökkäyksiä myös suomalaisen makumaailman suuntaan.

Jää nähtäväksi, miten kotimainen pienpanimokenttä tulevina vuosina kehittyy. Paikallisuus on meilläkin ainakin toistaiseksi kasvava ilmiö ja monet oluenystävät saavat kotinurkilleen omat hyperpaikalliset panimonsa.

paikallinen-3kyyneleet (1)Nykyisellään nämä siis tarjoavat enimmäkseen – Mika Laitista jälleen siteeratakseni – ”globaalia ja suhteellisen yhtenäistä” käsityöolutta, useimmin ehkä ipoja ja erilaisia muita pale aleja. Niitä varmaan olutväen suuri enemmistö juuri nyt toivookin. Ja toki poikkeuksiakin on. Mutta tuleeko esimerkiksi uudesta skandinaavisesta oluesta pohjoisine makuineen niin trendikästä, että se leviää isossa mittakaavassa kulinarististen tiennäyttäjien visioista myös tänne kotikaduillemme?

Kun panimoiden määrä kasvaa päätä huimaavaa vauhtia, markkinoilla voi alkaa ennen pitkää olla ahdasta. Ainakin Atlantin takana on puhuttu jo jonkin aikaa, että edessä on selviytymistaistelu. Bisnes on tietenkin bisnestä, ja isot ja vahvat panimot käyvät varmasti omat perinteiset kamppailunsa elintilasta vielä isompien ja vahvempien kanssa.

Oluenystävät kohdistavat sen sijaan toiveikkaat katseensa kaikkein pienimpiin ja paikallisimpiin. Niillä on hyvät mahdollisuudet voittaa puolelleen oluenjuojien sydämet omilla kotipaikkakunnillaan, ja ne voivat vastata kekseliäästi ja ketterästi kuluttajien odotuksiin. Hyperpaikallisuus voi olla osittain pelkkää semantiikkaakin, mutta termi vähintäänkin rohkaisee miettimään, millä linssillä haluamme olutta katsoa: maan, maakunnan, kunnan, kaupunginosan vai korttelin tasolla.

Kannattaa lukea vielä Maltainen-blogin postaus uudesta pohjoismaisesta oluesta sekä Martyn Cornellin parin vuoden takainen kirjoitus oluen terroir’ista.