Nyt on aika niittää sitä, mitä on kylvänyt. Pyysin Rooman olutkauppiailta suosituksia oluista, joihin Italian panimomestarit ovat käyttäneet erikoisia paikallisia raaka-aineita. Tässä on muistiinpanoja muutamasta sellaisesta ja loput jatkopostauksessa.
Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer). Tämä on työmiehen saisoniksi (5,8 %) vahva, mutta kenties uskollinen entisajan belgialaisille heinänteko-oluille happaman makunsa takia. Tuoksu on suorastaan gueuzemäisen sitruunainen, vaikka maku ei aivan niin kirpeän hapan olekaan kuin lambic-puolella on tapana. Tuoksussa tuntuu myös jotakin mintunraikasta.
Erikoisuutenahan tässä on, että mausteena on käytetty kardonia eli ruotiartisokkaa, jonka keitetyt lehtiruodit ovat roomalaisten herkkua. Etikettiin piirretyt peltotyöläiset näyttävät olevan poimimassa ohdakkeen näköisiä kardoneja ja maistelevat siinä sivussa tätä olutta. Kun ei tiedä, miltä moinen kasvi maistuu, on vaikea sanoa, miten se tuntuu oluen tuoksussa tai maussa. Jälkimakuun jokin keitetty vihannes jää vähän viipymään.
Tuoksusta pidin todella paljon, maussa elementit eivät pysy niin hyvin hallinnassa, eli mielenkiintoinen mutta laadultaan ehkä seiskapuolen tai kasin olut. Voisin silti maistaa toistekin, jos jossain vastaan tulisi.
La Calandrina Hoppy Saison (Hilltop Brewery). Pullon kyljessä lukee inspired by the gin & tonic season, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen merkitsee. Kiniiniä, sitruunaa tai katajaa? Etikettiin on printattu pelkästään spezie eli mausteita.
Sitruunainen raikkaus hallitsee tätä kesäjuomaa (4,8 %), mutta se saattaa olla jonkin amerikkalaisen humalalajikkeenkin ansiota. Myös tonic water tulee kyllä mieleen. Nimen mukaisesti humalointi on ihan tuntuva muttei suunnattoman vahva.
Happamuutta ei oikeastaan ole, kuten joissakin saisoneissa, eikä varmaan villihiivojakaan. Eivät ne saisonissa ole pakollisia. La Calandrina on kelpo olut ja hyvä kesäjuoma, mutta tietynlaisen greippisen tai sitruunaisen humalansa takia ei pääse ihan lähelle sydäntäni.
Bloody Mario Blanche’n Cherries (Retorto). Odotin kirsikantuoksua, mutta nenään hiipikin leipäinen, melkein mietoa savumallasta muistuttava aromi. Se on kyllä tuttu joistakin belgialaisista oluista, joissa on ohran lisänä iso osuus muita viljoja. Tässä mennään siis vehnällä ja vehnähiutaleilla, ja panimon mukaan kyse on heidän Latte Piu -vehnäoluestaan, joka on käynyt Piacenzan alueen kirsikoiden kanssa.
Vahvuutta on 6,1 %, joka on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi todella paljon ja myös muuten selvästi enemmän kuin alkuperäisessä Latte Piussa pitäisi olla. Väri on kirsikoiden jäljiltä punertava, ja ne ovat ehkä jättäneet makuun pienen happamuuden mutta yllättävän vähän muuta.
Ihan pätevä olut tämä silti on, ja happamuudessaankin mielenkiintoinen – belgialaiset eivät tunnu nykyaikana suosivan happamuutta witbierissä. Toisaalta jos tätä ajattelee kaavamaisesti raikkaana kesäoluena, sellaiseksi vahvuutta on ehkä vähän liikaa?
Fleur Sofronia (MC 77). Satsissani oli toinenkin vaaleanpunaiseksi värjätty witbier-versiointi, tällä kertaa väristä olivat vastuussa hibiscuksen kukat. Ilmeisesti kukkien vaikutuksesta maku on vähän marjainen, sinänsä periaatteessa belgialaista vehnäolutta muistuttava ja aivan aavistuksen hapankin. Tuoksu muuttuu makeaksi simamaisuudeksi, kun olut lämpenee.
Tämä oli edellistä hieman miedompi (5,2 %) ja ehkä helpommin lipiteltävä, toimii varmasti lämpimällä säällä. MC 77, siis oluen valmistaja, sijaitsee Italian itälaidalla Marchessa. Panimon logo toi mieleeni jonkin amerikkalaisen valtateiden numerotunnuksen, ja kartasta käykin ilmi, että italialainen numeron 77 tie kulkee panimon kotikylän ohi.
Olutkoira 