Olutkoira raiteillaan #5: Venetsia

Venetsiassa oli tavallista vakavampi acqua alta -tilanne jo, kun tiistaiaamuna heräsimme. Vuorovesi oli noussut aamun tunteina. Ei se toki ollut vielä dramaattista verrattuna tulevaan hullunmyllyyn. Emme olleet toisaalta etukäteen osanneet odottaa näinkään pahasti tulvivaa vettä, ennen kuin sitten maanantai-iltana tutkimme seuraavan päivän ennusteita. Ellemme olisi maanantaina ostaneet kumisia kengänsuojuksia matkamuistomyymälästä, emme olisi tiistaina päässeet kuivin jaloin edes hotellista ulos. 145 cm tavallista korkeampi vedenpinta tarkoitti, että hotellin molemmin puolin kulkevilla kaduilla kahlattiin lähes polveen saakka ulottuvassa vedessä. Hotellin vastaanotossa vettä oli nilkkoihin.

Iltayöstä ja jälleen aamulla nouseva vesi on meille satunnaisille matkailijoille lähinnä jännittävä kokemus, onhan erikoista rämpiä tummanvihreässä Adrianmeressä kaupungin kapeilla kujilla. Valokuvia räpsitään, ja veden peittämä Pyhän Markuksen tori ilta-aikaan on kaunis näky. Turistien kirjavat kumijalkineet suojaavat lahjetta polveen saakka, kun taas joillakin paikallisilla on takapuoleen asti ulottuvia saappaita. Venetsian vuorovesi on sinänsä osa arkea tähän aikaan vuodesta. Paikallisille korkea nousuvesi on kuitenkin paitsi toistuva pikkuriesa, joka vaatii varautumista ja siivoamista, myös koko Venetsiaa uhkaavan tuhon ennusmerkki.

Maan vajoaminen yhdistettynä ilmastonmuutokseen tarkoittaa, että tulvatilanteet hankaloituvat jatkuvasti. Tiistai-iltana vuorovesi nousi 187 cm tasolle, toiseksi korkeimmalle mittaushistorian aikana. Se tarkoittaa, että laskennallisesti 80 prosenttia laguunikaupungin maa-alasta on veden peitossa. Suojapatojärjestelmä, jota Venetsia rakentaa, on pahasti viivästynyt eikä yksimielisyyttä ole siitäkään, auttaisiko se todella ehkäisemään ongelmia. Kaikki ihmisen tekemät muutokset – rautatiepenkereestä sataman täyttömaa-alueisiin – ovat tähän mennessä todennäköisesti vain lisänneet vuorovesiriskien monimutkaisuutta herkässä laguunissa.

* * * * *

Venetsiassa vierailee 25 miljoonaa turistia vuodessa. Turistien läsnäolo tuo kaupunkiin paitsi tietysti massoittain rahaa myös ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ongelmia, jotka ehkä eivät liity vuorovesiin kuin välillisesti. Laguuni ja sen saaret ovat kaiken kaikkiaan erityislaatuinen maantieteellinen ympäristö, rakennuskannan korkea ikä tuo omat pulmansa, ja kanta-asukkaiden määrä suhteessa matkailijoihin on hyvin pieni. Paljon keskustelua käydään siitä, voiko Venetsiassa käyminen turistina olla enää kestävää lainkaan. Jos asia mietityttää, tutustu vaikka kaupungin omiin ohjeisiin maailmanperintökohdetta kunnioittavasta turismista. Tähän suomalaiseen blogiin on koottu samantyyppisiä pointteja.

Ei kai meilläkään Venetsiaa tutkiessamme ollut mitään sen jalompaa suunnitelmaa kuin pysyä poissa kaikkein kitscheimmistä turistirysistä ja yrittää ehkä löytää jotain paikallisille ominaista kaupunkikulttuuria. Kävimme toisaalta myös Biennalessa, joka on auki tänä vuonna vielä viikon ajan. Sen halusimme nähdä, vaikka taidetapahtumalla on varmasti roolinsa Venetsian jo ennestään huomattavien turistivirtojen kasvattamisessa nykyisiin kolossaalisiin mittoihinsa. Biennalen tärkeimmät tapahtumapaikat ovat noin kilometrin Pyhän Markuksen torista itään sijaitsevassa puistossa ja vanhalla Arsenalen laivastoalueella.

Muuten kaupungilla kulkiessamme huomasimme, että turistireitit kattoivat Venetsian keskeisistä alueista vain yllättävän pienen osan. Muualla kujia ja kanavien varsia sai vaellella rauhassa, ja oli myös mahdollista löytää ravintoloita ja baareja, joissa asiakaskunta koostui lähinnä venetsialaisista tai ainakin italialaisista. Tämä ei tarkoita, etteikö turismi aina jossain määrin hankaloittaisi paikallisten arkea: varsinkin kesällä venetsialaiset saavat varmasti usein taistella vähistä palveluistaan hirviömäisen matkailijamassan kanssa.

* * * * *

Kun tämä kuitenkin on olutblogi, ehkä ruoka- ja juomakokemuksistakin on taas mainittava. Samaa alkuillan pikkunaposteltavaa, mitä Milanossa kutsutaan aperitivoksi, saa Venetsiassa cicchettin nimellä. Tai ei aivan samaa: olennainen ero on se, että Milanossa maksetaan juomasta, jonka kylkiäiseksi saa ruokia, kun taas Venetsiassa juoma ja cicchetti maksetaan erikseen. Tyypillisesti cicchetti vaikuttaa olevan patongista sahattuja leipäviipaleita, joiden päällisinä on herkullista sardiini-sipuliseosta, turskatahnaa tai erilaisia kinkkuihin ja juustoihin perustuvia makuyhdistelmiä. Yhteensä erilaisia cicchetti-versioita on Venetsiassa varmasti kymmeniä ellei satoja.

Näppituntumalta veikkaisin, että juuri näissä voileipäpaikoissa on helpointa päästä pakoon Venetsian turistimassoja ja samalla syödä ja juoda jotain aidosti paikallista. Jos juomaksi haluaa olutta (ja nimenomaan muuta kuin peruslageria), voi mennä vaikkapa Panini e Vini da Babboon Dorsoduron kaupunginosaan. Siellä oli hanassa Kwakia ja jääkaapissa esimerkiksi belgialaista Lupulusta sekä italialaista Birra del Borgoa. Jos tunnelmallisempi maisema kiinnostaa, Squero di San Trovason gondolitelakkaa vastapäätä on Osteria al Squero. Kun sää oli vielä viikko sitten sunnuntaina aurinkoinen, nautimme cicchettejämme kanavan rannassa. Oluena oli tuolloin ison mutta italialaisomisteisen Castellon punaruskea La Rubina (6,7 %), mukava juoma sekin.

Hienoja cicchetti-baareja löytyi välillä myös aivan kiireisimpien turistireittien läheltä. Nurkan takana Rialton sillalle johtavalta tieltä on esimerkiksi Osteria Bancogiro, jonka alakerran baarijakkaroilta on näkymä Canal Granden mutkaan. Samaan tapaan vahvaa paikallisväriä uhkuva Enoteca Do Colonne majailee Cannaregiossa aukion kulmalla, jonka ohi matkailijat viilettävät kohti rautatieasemaa. Täällä nautin oluen sijaan spritziä, ei tosin Aperolista vaan ruskeasta artisokkapohjaisesta katkerosta Cynarista sekoitettuna. Muutama ukko joi tiskillä olutta, ja huomasin parin paikallisen tilaavan jopa vaalean ja tumman Forst-hanalagerin sekoitusta – tuli suorastaan Praha mieleen!

Entä sitten oluttuliaiset? Venetsiassa ei tarvitse lähteä esikaupunkien laidoille asti paikantaakseen aivan kelvollisen craft beer -kaupan. Itse asiassa sellainen löytyy aivan muutaman korttelin päässä Rialtolta Markuksen torille johtavalla turistien perusreitiltä. Beershop Venezia on erittäin pieni mutta kohtalaisen pippurinen italialainen olutpuoti. Kaikkia mahdollisia italialaisia käsityöoluita se ei toki myy, mutta jotain uutta löytynee jokaiselle, joka ei ole tätä maata etelästä pohjoiseen kiertänyt. Myyjällä on selvästikin tapana pyytää ulkomaisia asiakkaita poseeraamaan kuvissa, joita sitten julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Suostuin tähän, kun pyyntö oli kohtelias ja selkeä. Niinpä minutkin voi nyt sitten nähdä tripel-pullo kädessäni Beershop Venezian Facebook-janalla.

Matkaseuralainen oli muuten odotellut kaupan ulkopuolella, kun tein ostoksiani Beershop Veneziassa. Hän oli katsellut vastapäistä Trattoria Antico Calice -ravintolaa ja tullut siihen tulokseen, että tässä olisi potentiaalinen lounaspaikka. Kun paikka sitten lounasaikaan avautui, tulimme syömään ja huomasimme hämmästykseksemme, että ympäröivistä pöydistä kolmessa istui gondolieeriseurueita. Kuulemma gondolieereja seuraamalla löytää Venetsiasta hyviä ruokapaikkoja. Antico Calicen vongole-simpukkapasta olikin maanmainio. Seuraavan päivän lounaspaikkamme, Trattoria alla Rampe del Piave, oli vielä selvästi kansanomaisempi ja ruoat erittäin maittavia – niin grillattu maksa kuin musta mustekalaspagetti. Tämä baari-ravintola löytyy Fondamenta Sant’Annan varrelta, jossa tuotteitaan veneistään myyvät hedelmäkauppiaat tulevat trattoriaan syömään jo aamuvarhaisella.

* * * * *

Kun vedet nousivat Venetsiassa korkeimmalle tiistai-iltana, olimme junassa matkalla Wieniin. Olimme järkyttyneitä uutisista, joissa kerrottiin pormestarin julistamasta hätätilasta ja kahdesta kuolonuhrista. Tiistaina kaupungilla oli jo ollut aistittavissa jännittynyttä tunnelmaa, tai ainakin jälkikäteen näin oli helppoa tulkita. Me olimme ehtineet kokea Venetsian kiehtovana pysähtymispaikkana, jossa säät olivat vaihdelleet parin päivän aikana lämmittävästä, syksyisestä auringosta marraskuun sateeseen. Iltayöstä saapumispäivänämme olimme ajaneet kuunvalossa vaporettolla alas Canal Grandea ihmetellen muinaisten palatsien rivistöjä, dogejen asumusta ja muita mystisesti valaisematta jätettyjä nähtävyyksiä.

Turistien virrat olivat ohuempia kesäkuukausiin verrattuna, mutta mitenkään hiljainen Venetsia ei ollut näin loppusyksylläkään. Voihan tietysti olla, että me matkailijat – nyt yksi Venetsian vitsauksista – autamme lopulta kaupungin eloonjäämistä. ”Venetsia kyllä pelastuu”, väitettiin jossain merenpinnan nousua käsittelevässä artikkelissa, jota luin. Ilmastonmuutos uhkaa monia matalalla sijaitsevia yhdyskuntia, ja suurin osa niistä ei ole rikkaiden eurooppalaisten rakastamia matkailukohteita. Kenties toiset kaupungit uppoavat ja Venetsialle tosiaan riittää tukieuroja. Kovin varmoja veikkauksia näinä aikoina vain ei kannata tehdä, kun jo nykyiselläänkin monien eri tekijöiden yhteisvaikutus painaa yhtä historian mahtavimmista kaupungeista kohti merenpohjaa.

cofcofdigcofcofsdrcofmdecof

Olutkoira raiteillaan #3: Zürich – Milano

Kaksi tuokiokuvaa milanolaisen olutkulttuurin ääripäistä.

Lopettelemme ateriaamme naapurikorttelin pizzeriassa Ticinesen kaupunginosassa. Tuolloin, puoli kymmenen maissa, viereiseen pöytään istuu kaksi harmaapäistä rouvaa, jotka vaikuttavat olevan alueen asukkaita. He valikoivat listalta pizzoja ja niille juomia, toisen tilaus on ”una piccola rossa”. Äkkiseltään hataralla italian ymmärrykselläni päättelen juomatilauksen olevan punaviiniä kuten meilläkin.

Rouville kannetaan kuitenkin pienet oluet kummallekin, rossan tilaajalle Peronin Gran Riserva Rossa (nykytermeillä ehkä vienna lager). Näin se on, viini olisi kai ollut maskuliininen sana rosso. Toinen rouvista saa vaaleaa Peronia. Konstailematon korttelipizzeria on kenties jonkinlainen kaikuluotain milanolaisten arkipäiväisiin juomatottumuksiin – Franciacorta ja muut Lombardian viinit taitavat olla tyypillisiä palanpainikkeita monissa ravintoloissa, mutta olutlasiinkaan ei tässä kaupungissa syljetä.

Edellisenä päivänä kiertelimme keskustan La Rinascente-tavaratalossa, josta löytyy kerroskaupalla paikallista ja kansainvälistä muotia. Vaatemerkit vilahtelevat vasemmalla ja oikealla, kun nousee liukuportaita ylimmän kerroksen ruokamaailmaan. Siellä herkkuja on tarjolla sekä tuoreeltaan ravintolatiskeillä että erilaisina säilykkeinä ja kuivatuotteina pitkillä hyllyrivistöillä. Osaston takaosa on pyhitetty viineille, kun taas olutvalikoima on suppea ja hintahaitarin yläpäähän painottuva.

Kallein oluista on sellofaaniin kääritty SoàSia, jonka pakkauksena on kaulasta kapea ja alhaalta leveä täkäläinen kuohuviinipullo. Hintaa kertyy 110 euroa. Olut on Corriere della Seran mukaan jalkapalloilija Alessandro del Pieron ja muotisuunnittelija Stella McCartneyn suosikki. Sen on suunnitellut Oscar Severi, entinen L’Orealin ja Sky Europen johtaja. Severi oli kyllästynyt toisaalta turvalliseen teolliseen lageriin ja toisaalta ”poliittisesti korrektiin” niche-käsityöolueen. Hän lähti tutkimaan kartoittamattomia korpimaita ja sieltä sitten löytyi tämä kolmas tie, hintavan design-oluen idea.

En ostanut pulloa, joten en osaa sanoa siitä muuta kuin ilmoitetun tyylilajin – birra tripel in stile champagne – ja vahvuuden, 7,8 %. Tripel kai viittaa belgialaistyyliseen olueen, ja sanomalehden kuvissa pulloja on samppanjatyylisesti kumollaan pyöräyteltävänä. Jälkikäyminen on saatettu alkuun hiivalla ja sokerilla. Oscar Severi puhuu lehtijutussa halunneensa tehdä una birra aliena, versatile e femminile (epätavallisen, moneen taipuvan ja feminiinisen oluen). Inspiraatiota hän kertoo hakeneensa keskiajan benediktiinimunkeiltakin, mutta muutaman tuhannen pullon erästä suurin osa on kuitenkin myyty ”itään”, kenties erilaisille oligarkeille, šeikeille ja mandariineille. Corriere della Seran artikkelissa todetaan pullon hinnan venyvän 200 euroon saakka, ja jutun pääkuvassa kaksi hymyilevää herraa skoolaavatkin kuunnellessaan kassakoneen kilinää.

* * * * *

Tämän kaiken ulkopuolella Milano on myös italialaisten pienpanimoiden jakelukanavien päätepiste, ja vaikkapa Naviglin ravintolakaduilta löytyy italo-craftia yhdeltä jos toiselta panimolta. La Belle Alliance on mainio pubi kanava-alueen laitamilla, ja sen vahvuuksia ovat yhtä lailla pitkä ja monipuolinen hanalista kuin rouhean pubimainen tunnelma jalkapalloscreeneineen. Katosta roikkui joukkueiden huiveja. Olimme nyt paikalla torstain alkuillasta ja meno oli rentoa, ei liian riehakasta. Ruokaakin kannettiin joihinkin pöytiin. Olutvalintani, Croce di Malton tripel-tyylinen TripleXXX, oli miedosti maustettu kolmen viljan olut (7,8 %), jonka maku oli paitsi hedelmäinen myös hieman kanelinen. Mausteita panimo ei paljasta mutta kertoo niitä olevan kolme erilaista – onneksi ryytipurkista ei kuitenkaan ole kaatunut olueen liikaa. Tykkäsin tästä tripelistä.

Aperitivo on Milanon juttu. Kysehän on siitä, että käydään alkuillasta neuvoa-antavilla ja baari tarjoaa juomien kylkiäiseksi enemmän tai vähemmän pientä purtavaa. Joskus aperitivo-buffetit ovat ylipursuavia ja niistä täyttää vaivatta vatsansa niin, ettei loppuillasta juuri muuta ruokaa kaipaa. Toisissa baareissa tarjoilut rajoittuvat oliiveihin, perunalastuihin ja muihin naposteltaviin. Tätä perinteisempää linjaa edustaa esimerkiksi Bar Basso, jossa koko aperitivon ajatus on alun perin keksittykin. Baarissa syntyi vuonna 1972 tunnettu drinkki negroni sbagliato, jossa alkuperäisen negronin (punainen vermutti, gini ja Campari) reseptistä korvautui vahingossa gini kuohuviinillä. Täällä drinkkien kylkeen saatiin kippo oliiveja, perunalastuja ja muuta pientä napostelua.

Erilaisista aperitivon muodoista, joihin Milanossa törmäsimme, Naviglissa sijaitsevan tunnelmallisen Ugon alkuillan naposteltavat muistuttivat ehkä eniten Bar Basson perinteisiä tarjottavia. Olueksi tästä baarista löytyi Birra del Borgon Maledetta (6,2 %), jonkinlainen kuparinpunainen belgialaistyyppinen olut. Paljon runsaampaa aperitivo-tarjontaa taas edusti La Hora Feliz -niminen ravintola, jossa eteemme kannettiin keittiöstä lihavartaita ja kinkkujuustoleipiä ennen kuin olimme ehtineet edes kunnolla istuutua. Saatuamme juomat – olutpuolelta Carlsbergin omistaman Porettin 7 humalan amber-olut – lähdimme tutustumaan mitä moninaisimpia italialaisia herkkuja pursuileviin buffetpöytiin.

* * * * *

Zürichiin jäi tällä reissulla vain lyhyehkön pysähdyksen verran aikaa. Kävelimme rautatieasemalta joelle ja järvelle ja ihastelimme aamupäivän auringossa kylpevää kaupunkia, jonka keskusta oli pankkikaupungille sopivasti vauraan ja siistin oloinen. Vanhankaupungin idylliset kapeat kujat nousivat rinnettä ylös, ja niillä oli hauskaa harhailla. Joen rannassa, historiallisen uimalaitoksen vieressä, vietettiin paikallista Oktoberfestiä lounas- ja ilta-aikaan. Sveitsin noin tuhannesta pienpanimosta ei näkynyt ydinkeskustassa juurikaan jälkiä. Ennen asemalle paluuta joimme virvokkeet Hotel Schweizerhofin baarissa, ja siellä oluena oli Ittingerin luostarin punaruskea lager (5,6 %), jossa omistajana ja jakelijana on puolestaan Heineken.

Milanossa puolestaan paikallisen olutkentän kartoittamiseen oli siis enemmän aikaa. A Tutta Birra -kaupasta tein muutamia hankintojakin junalaukkuuni – osa niistä nautitaan ehkä matkan varrella ja loput kulkeutuvat Suomeen asti. Kohtuullisen kävelymatkan päässä rautatieasemalta sijaitseva kauppa tarjoaa melko tasapuolisesti italialaista, belgialaista, saksalaista, brittiläistä ja muistakin maista tuotua olutta. Muitakin olutpuoteja Milanossa on, mutta tuo oli näille reiteille sopivin. Porta Romanan suunnalla, ehkä kilometrin kaupasta etelään, on rento baari nimeltä Hop, jossa join paikallisen Birrificio Lambraten belgialaistyylisen Sant’Ambroeusin (7,1 %). Se vaikutti humaloinniltaan amerikkalaishenkiseltä, mutta oli ehkä turhan sekava ja hahmoton yleensä linjakkaiden italobelgien joukossa.

Oluen arvostus on hiipinyt vähitellen ruoka- ja juomatietoisten italialaisten arkeen. En väitä, että kaikkialla, missä Milanossa on tarjolla hyvää ruokaa, olisi myös hyviä oluita. Silti monissa paikoissa näiden kahden yhdistäminen onnistuu helposti. Hyvä esimerkki on keskustan herkkukauppa Peck, jonka historia juontaa vuoteen 1883. Nykyisin kaupasta löytyy yläkerran ravintolan lisäksi kätevä lounasruokala Piccolo Peck, jossa tarjoillaan paitsi myymälän laadukkaita tuotteita myös muutamaa paikallista olutta. Itse join La Mancina-nimisen 7,5-prosenttisen belgialaistyylisen oluen Birrificio del Fortelta. Vaalea olut muistutti tyyliltään lähinnä toffeenmakuista Watou Tripeliä belgialaiselta Sint-Bernarduksen luostaripanimolta.

Milano on vilkas suurkaupunki, josta tämän kolmen päivän seikkailun jälkeenkään en väitä tietäväni kovinkaan paljoa. Eri puolilla keskustaa on useita kiinnostavan oloisia kaupunginosia, joista osa jäi edelleen tulevilla reissuilla kartoitettaviksi. Nähtävyyksistä tuomiokirkko Duomo sekä Galleria Vittorio Emanuele II:n hulppeat 1800-lukulaiset katetut ostoskadut osuivat reitillemme useampaankin kertaan, kun moniin muihin paikkoihin kuljettiin ydinkeskustan kautta. Gallerian kirjakauppa Rizzolilla bongasimme Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen kirjasta Kuohuvaa historiaa tehdyn italiankielisen käännöksen Storia dell’Europa in 24 pinte. En tiennytkään, että sellainen oli tehty.

* * * * *

Matka jatkuu itään kohti Venetsiaa. Pysähdymme yhdeksi yöksi Vicenzassa ja seuraavan kerran Trevisossa. Suurkaupungin melske jää taakse, ja raiteet kulkevat läheltä eteläisimpien Dolomiittien rinteitä. Horisontissa saattaa näkyä lumisia huippuja, mutta tasangoille on luvattu kosteaa marraskuun säätä, sateita ja väliin aurinkoisempiakin päiviä.

Huomautus 2019-11-10 020839 mil1Huomautus 2019-11-10 020839 mil2Huomautus 2019-11-10 020839 mil3Huomautus 2019-11-10 020839 mil6Huomautus 2019-11-10 020839 mil7Huomautus 2019-11-10 020839 mil4Huomautus 2019-11-10 020839 mil5

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.sdr

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.

Sekalaiset pullohankinnat Varsovan olutfestivaaleilta

Kirjoittelin muutama viikko sitten tuoreimman Varsovan olutfestivaalin kuulumisia. Koska visiitti tapahtumaan oli aika pikainen, ostin muutaman pullon sieltä täältä eri tuottajien tiskeiltä myös kotiin vietäväksi.

LAB 16, Pracownia Piwa (7,9 %). Pracownia on Puolan tuoreen olutbuumin näkyvimpiä tekijöitä, ja käsityönä tekemiseen viittaa panimon nimikin, jonka voi ehkä kääntää Olutstudioksi. LAB-sarjan taustoja en tarkemmin tiedä, mutta kyseessä on todennäköisesti kokeilevampien reseptien tai prototyyppien sarja. Näitä on nyt parisenkymmentä ilmestynyt, numero ykkönen oli näköjään viskitynnyreissä kypsynyt grodziskie ja tämä nro 16 puolestaan Brettanomyces-hiivalla ja maitohappobakteereilla höystetty Baltic porter.

Itämerenportteri on toiminut erilaisissa maustamis- ja kypsytystapauksissa ihan hyvin, ehkä siksi, että se on perusmuodossaan usein miedosti humaloitu, makeahko mutta ei brittiläisen paahteinen. Odotin tältä oluelta suhteellisen paljon, mutta jos nyt en täysin pettynytkään, niin odotukset eivät myöskään aivan täyttyneet. Selkeä villihiivan tuoma ”orvalmaisuus” on mukana, mutta en ole varma, miten hyvin se sulautuu portterin tummaan tukevuuteen. Tuloksessa on jotain viinimäistä, mutta toisaalta myös yrttiliköörin tyyliä Riga Balsamin hengessä. Tumma toffee tuntuu tuoksussa. Hiilihappo on melko vähäistä. Tämä on mielenkiintoinen olut mutta ei niin elegantti kuin konseptin perusteella voisi odottaa.

cofNew England IPA, CR/AK (7,5 %). Ostin kauniin pullon perusteella tämän oluen ja oletin ostaessani puolalaiseksi. Eihän craft beerien etiketeistä yleensä tiedä kuin panimon osoitetta tihrustamalla, mistä maasta on kyse, kun kaikkia oluttyylejä tehdään joka paikassa ja pullojen graafiset ilmeet ovat saman näköisiä. Kotona vasta hoksasin, että CR/AK on sama italialaispanimo, jolta olen Helsingissäkin juonut ainakin White Rabbitiä, pippurilla maustettua vehnäolutta.

Panimon NEIPA on etikettinsä mukaan juomakuntoista kolmen kuukauden ajan. Pullotuspäivä oli heinäkuun puolessavälissä ja ostoajankohta syyskuun lopussa. Valitettavasti tämä olut tuli nyt juotua vasta parasta ennen -ajan umpeuduttua. Ihan hieno olut pullossa oli jäljellä sitä avatessa, mutta tuntui, että ainakin humalan raikkaus hupeni jo selvästi ennen 0,33 l annoksen loppua. Citra, Mosaic ja Motueka olivat humalina. Lopussa korostuivat karvaismarjan kuori ja jauhoinen viljaisuus, ehkä kaurasta. Hyvä kokonaisuus, mutta kyllähän tuo päivämäärien merkitseminen ohjaa ajattelemaan, että tuote olisi ollut ihan parhaimmillaan jokin viikko sitten.

US, Palatum (8 %). Palatum on lähiolutta eli panimo majailee Varsovan liepeillä. Festivaaleilta nappaamani esite kuvailee panimon hyvin sympaattisena perheyrityksenä, jossa suurin piirtein jokaisella sukulaisella on oma pikku roolinsa yrityksen toiminnassa. Monenlaista tämä vuoden vanha panimo on jo ehtinyt tekemään, käytännössä kuitenkin craft-hengessä lähes pelkkiä pintahiivaoluita yhden sun toisen maan tyylillä.

Nyt on pullossa saksalaishenkinen Weizenbock nimeltään US. En tiedä, mihin kirjainyhdistelmä liittyy, mutta kysyin kuitenkin tiskiltä, onko oluessa joitakin amerikkalaisvaikutteita. Kuulemma ei: se on saksalaiselle tyylille uskollinen. En väitä vastaan – pintahiivainen hedelmäisyys oli banaanilla ja mausteilla kuorrutettua baijerilaisvehnäoluen maailmaa. Toisin kuin parhaissa sellaisissa, tässä oli kuitenkin käyminen jäänyt kenties kesken: tulos oli hyvin vähähiilihappoinen, makea ja mahdollisesti vierteenmakuinen. Itse kun saksalaisista oluista tykkään, ilahdun aina uusien panimojen bock-lanseerauksista, mutta nyt tuotetta täytyy vielä hioa selvästi raikkaampaan suuntaan.

Kord Whiskey Barrel Aged, Jan Olbracht (12 %). Kord vie tämänkertaisessa joukossa  ykkössijan vahvuutensa ja pullonmuotonsa puolesta. Luonnehdinta quintuple, puolaksi pięćdrupel, jota panimo tästä oluesta vähän kieli poskessa käyttää, on tarkoitettu viittaamaan belgialaisiin luostarioluihin. Siellähän on tullut jo kauan sitten tavaksi puhua tupla- ja triplavahvuisista oluista, ja hollantilais-amerikkalaisten vaikutteiden ansiosta asteikkoon on tullut myös neljäs porras, quadrupel. Puolalaiset nokittavat yhdellä, eli tässä puhutaan nyt jo vahvuudeltaan ”viisinkertaisesta” oluesta, vaikka Kord ehkä onkin kaikilta ominaisuuksiltaan aivan samanlaista kuin nelinkertaisiksi kuvatut oluet usein ovat.

Olut on suhteellisen makea ja viinimäinen; viskitynnyrissä oleskelusta huolimatta se tuo mieleen brandyn ja rommirusinan maut, ehkä maitokahvin. Vaniljaista sävyä on tarttunut mukaan tynnyristä. Kokonaisuus on miellyttävä, ja vaikka alkoholikin pienesti polttelee, se pysyy mukavasti taka-alalla eikä tunnu viinaiselta.

Baladin Terre Riserva Teo Musso 2012 – ”una birra importante”

Muutaman vuoden kellarissa muhineita oluita on aina mukava maistella, mutta aikaisemmin ei ole tainnut tulla vastaan täysin hiilihapotonta yksilöä. Miten tätä viiden vuoden ikäistä italialaista ”jalo-olutta” pitäisi tulkita?

Le Baladin on monille tuttu Italian pienpanimoaallon uranuurtaja. Panimomestari Teo Musso avasi synnyinseuduilleen Piemonteen ensin vuonna 1986 baarin, jossa oli tarjolla kahtasataa olutta. Kymmenen vuotta myöhemmin hän sitten käynnisti oman panimonsa samoissa tiloissa. Musson tärkeimmät vaikutteet tulivat tuolloin Belgiasta, ja Brasserie à Vapeurin perustaja Jean-Louis Dits autteli häntä toiminnan aloittamisessa ja laitteiston rakentamisessa.

Musson lähestymistapa olueen saattaa vaikuttaa ulkoisesti boheemin new age -henkiseltä, mutta ainakin verkkosivujensa perusteella hän tuntuu suhtautuvan oluenvalmistuksen finesseihin varsin vakavalla ja huipputarkalla asenteella. Tähän liittyy käymisprosessin valvonta Cantina Baladin -kellarissa sekä mikrobiologinen analyysi panimon pikku laboratoriossa.

En ole Baladinin tuotteita ihmeemmin maistellut; Roomassa keväällä kylläkin kokeilin Super-nimistä vahvaa olutta, josta jäi positiivinen vaikutelma. Jos panimon verkkosivuihin on siis uskominen, Musson mitkään tekemiset eivät tapahdu sattumalta tai vailla huolellista harkintaa.

cofNyt siis toinen eteeni tullut Baladin-tuote on viisi vuotta punaviinitynnyreissä kypsynyt Terre (11 %), jonka Teo Musso on pakkauksen tekstien mukaan omistanut Italian suurille viinintuottajille. Tynnyrit ovat ilmeisesti useammalta eri viinitilalta peräisin. Olut on jonkinlainen barley wine, vaikkei näin pullossa luekaan. Ohra on paikallista, panimon kotikunta Piozzo tunnetaan kurpitsan ja muiden viljelykasvien ohella isoista ohrapelloistaan. Lisäksi mukana on italialaista mustaa riisiä.

Tuoksu on aika normaalin barley wine-mainen, makean maltainen, ja väri mahonginruskea. Suussa ensivaikutelma yllättää tosiaan täydellä flättiydellään, hiilihappo puuttuu käytännössä kokonaan. Suomalaiselle sahtiin tottuneelle tässä ei ole mitään erityisen dramaattista. Ratebeerin arvioiden (kokonaispisteet 99/100) perusteella joissakin pulloissa on ollut pientä karbonaatiota, toisissa ei, ja molemmille on annettu korkeita pisteitä. Tavallaan ymmärtäisi, jos panimomestarin tribuuttiin suurille punaviineille sisältyisikin viinimäinen matalahappoisuus, mutta vaikea nyt sitten sanoa kumpi oli ollut tarkoituksena. Omaan suuhuni vähän hapokkaammat vanhat oluet sopivat paremmin.

Terren maussa tuntuu suklaata, kuumien maiden viinien rusinamaista hapokkuutta, ehkä tynnyripuuhun liittyvää vaniljaa, ja intensiivisen makeaa hedelmäsokeria. Tämä on jälkiruokaolutta ja viisainta ottaa silloinkin varsin pieninä ryyppyinä. Makeus hyökkää muuten silmille; toisaalta korkea alkoholiprosentti ei ikääntyneen ohraviinin vahvojen makujen alta juuri lainkaan erotu.

Le Baladinin voima liittyy paikallisen maaseututuotannon ja sen raaka-aineiden ymmärtämiseen, onhan Musso itsekin maatalon poika. Lisäksi varhainen belgialaisten pintahiivatekniikoiden omaksuminen lienee auttanut häntä luomaan suhteellisen omintakeisen tyylinsä. Vaikka Musson voi tynnyrikypsytysten ja muiden kikkojen ansiosta lukea kiistattoman moderniksi panimomestariksi, hänellä on kuitenkin toinen jalka 1990-luvulla. Silloisessa ajattelussa ei ollut aina niin nuukaa, mihin lokeroon mikäkin olut sopi (barley wine, tripel, saison vai weizenbock?), kunhan siitä tuli hyvää.

Musson oman määritelmän mukaan Terre on birra importante, englanniksi noble ale. Varsinkin tämän viinistä inspiroituneen tapauksen voi toki huoletta kääntää barley wineksi, jotta muutkin ymmärtävät.

Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.

Rooma snapshots: tunnelmakuvia olutkaupungista

Aikaisemmin tässä kuussa lomailimme Roomassa. Nyt kävin läpi lomakuvat puhelimestani, ja aika lailla ruokaan ja juomaanhan ne taas painottuivat.
 

Rooma_MACHESIETE

Ma che siete venuti a fà

Ma che siete venuti a fà on pitkän linjan olutbaari Trasteveren kaupunginosassa, turkulaisittain tois pual jokke Rooman historiallisesta keskustasta katsoen. Hanoista ja jääkaapista löytyy edustava valikoima uudempaa italialaista ja ulkomaista käsityöolutta. Roomassa oli kyseisenä viikonloppuna käynnissä myös Franken-Bierfest, jossa tämän baarin pitäjät olivat tavalla tai toisella osallisena. Niinpä hanastakin löytyi ungespundetia.
 
Belgialaisen oluen ystävälle Rooma on turvallinen paikka. Vaikka Italian nykyiset käsityöpanimot tekevät periaatteessa paljolti samoja ipoja, hapanoluita ja stouteja kuin pienpanimot kaikkialla maailmassa, tietynlaista Belgia-ihailua on yhä ilmassa, ehkä italialaisen pienpanimobuumin varhaisen käynnistymisen johdosta. Täällä ei olla eilisen teeren poikia.

Extraomnes-panimon tripel, jota maistoin Ma che siete venuti a fà -baarissa, on erinomainen. Läheisessä Baccanalessa juomani Furies Trip, vastaavanlainen olut La Budega -panimolta, on myös oikein hyvä italialaistulkinta vahvasta, vaaleasta belgialaisesta oluesta. Ma che siete venuti a fà’ssa joimme oluitamme kadulla baarin oven edustalla, kuten monet muutkin tuntuivat tekevän. Siitä näki vinottain vastapäätä olevan Bir & Fud -baarin tiskille. Sinne emme menneet, mutta oluthanoja näytti olevan sielläkin paljon.
 

Rooma-OASIDELLA

L’Oasi della Birra.

L’Oasi della Birra on olutkauppa ja kellariravintola Testaccion kaupunginosassa, jonka historia liittyy monien nykyisten ravintola-alueiden tavoin muun muassa teurastamotoimintaan. Entinen työväen asuinalue on keskiviikkoiltana muuten hiljainen, mutta olutbaarin terassi on tupaten täynnä. Olut on siis viime aikoina noussut etualalle tässä paikallisten suosikkipaikassa, joka aiemmin tunnettiin vuosikymmenten ajan viinibaarina.

Onneksi kellarikerrokseen mahtui ja saimme eteemme kukkuraiset leikkele- ja juustolautaset. Tiiliholvien komistamassa kellarissa ruokailevat voivat hakea oluita yläkerran jääkaappien runsaista valikoimista tai tyytyä alakerran niukempaan hanatarjontaan. Päädyimme jälkimmäisiin, ja oma vaalea doppelbockini sopi makeudessaan hyvin suolaisten salami- ja kinkkuviipaleiden kumppaniksi.

Rooma_OPEN BALA

Baladin-panimon kotipesä on Torinon lähistöllä, mutta panimon isännöimiä baareja on Italian muissakin isoissa kaupungeissa. Roomassa Open Baladin on kätevästi keskellä historiallista keskustaa ja tarjoilee Baladin-oluiden ohella muitakin kotimaisia ja ulkomaisiakin oluita. Hanarivistö on pitkä kokonaiset 40 ja kassan nurkassa on myös hyllyköllinen mukaan myytäviä olutpulloja.

Baarissa oli viritteillä samana iltana jonkinlaista oluttapahtumaa, joten kolmesta henkilökunnan edustajasta kaksi hääräsi läppärin ja puhelimen päässä ilmeisesti viime hetken järjestelyjen kimpussa. Yhdellä baarihenkilöllä oli kädet täynnä töitä, jotta iltapäivän melko runsas yleisö sai eteensä oluita ja ruokia edes kohtuullisen nopeasti. Oma valintani oli vahva belgialaishenkinen Super, joka ilmeisesti kuuluu Baladinin vakiintuneeseen perusvalikoimaan. Tykkäsin, ja huomasin myöhemmin paluulentoa odotellessa, että Superia kuten muitakin Baladin-oluita on tarjolla yhdessä Fiumicinon lentokentän ravintolassa.

Rooma-GIANICOLO

Gianicolo-kukkula kohoaa melko korkealle turistien kansoittamien Trasteveren ravintolakatujen ylle. Myöhemmin illalla kukkulan laella on muuten hiljaista kuin pienessä maalaiskylässä, mutta autot suhaavat molemmin puolin Piazzale Aurelion ohi aivan kuin pahimpaan ruuhka-aikaan. Saatuamme oluet eteemme Bar Gianicolon terassilla teemme sitä mitä muutenkin eli bongaamme ohi ajavia Fiat 500:sia.

Tupakkakauppa ja kaljakuppila on kuin mistä tahansa Ranskan tai Italian turistialueiden ulkopuolelta. Sen molemmin puolin on tosin ihan uskottavan näköiset ruokaravintolat. En tiedä, mistä ihmeestä baarin hanaan on päätynyt Harp Lageria joka siis käsittääkseni on Guinnessin panimon 1960-luvulla lanseeraama peruslager. Muutenkin näissä peruskapakoissa tuntuu hanalagerin merkki vaihtelevan aika paljon, eli yksi tai kaksi brändiä eivät hallitse skeneä kuten monissa Etelä-Euroopan maissa. Bar Gianicolo on paikka, joka kyllä saa minun vanhan sydämeni lämpenemään, vaikka craft beerin rakastajille sillä ei ole oikein mitään tarjottavanaan. Tämä ei siis ole olutblogin kontekstissa mikään suositus, vaan pikemminkin neutraalia tilannekuvaa.

Rooma_VATICAN2_SPANISH

Turistikohteita on Roomassa ilmeisesti mahdotonta välttää, joten on parasta ottaa filosofinen lähestymistapa: väkijoukossa tungeksimisesta jää käteen ainakin valokuvia, jos ei muuta. Vatikaanissa puhelimeni kameraan tarttui muun muassa antennipipoinen herra, jonka edustama hengellinen suuntaus on luultavasti Euroopan uskonhaaroista olutystävällisin.

Kuuluisien Espanjalaisten portaiden turistimassoja pakenimme puolestaan vuonna 1893 perustettuun Babington’s Tea Roomiin, jonka eksklusiiviselta listalta löytyi sellainenkin oluthienous kuin Gordon Scotch. Jaha, kaksitoista euroa? Onneksi suurin osa teehuoneen asiakkaista ei varmastikaan tiedä, että kyse on itse asiassa belgialaisesta scotchista, josta Brysselissä tuskin joutuu yleensä 34 euroa enempää pulittamaan.

Rooma_Trastevere-birramenu2Kuten monet tietysti tietävätkin, Trastevere ja varsinkin romanttisen kapea Via della Lungaretta ovat Rooman nuorekkaan yöelämän ja turistivirtojen kuumimpia keskittymiä. Niille, jotka välttävät muita matkailijoita kuin ruttoa, voin tiedottaa, että niin sanottu ”Trasteveren hiljaisempi puoli” eli Viale di Trasteveren itäpuolelle jäävä kaupunginosa on kyllä nimensä veroinen. Siellä ei törmää haitaksi asti hipstereihin tai kanssaturisteihin, ainakaan huhtikuussa. En tosin tiedä, paljonko muita majoituslaitoksia alueella on meidän käyttämämme hotellin lisäksi.

Ravintoloita tässäkin Trasteveren osassa kyllä on, ja joitakin suosittuja sellaisia. Le Mani in Pasta -nimisestä paikasta voimme antaa omakohtaisen suosituksen. Pasta, yllätys yllätys, oli siellä erittäin maukasta. Jos taas siirrytään Trasteveren toiselle laidalle, söimme hyvää pizzaa Ivo a Trasteveressä. Omistajat ovat jalkapalloihmisiä ja heillä on jo muutamien vuosikymmenien kokemus pizzan paistamisesta samalla paikalla. Muista Rooman keskeisistä kaupunginosista suosittelen ruokapaikoiksi Hosteria Vacca m’Briacaa Montissa sekä historiallisen keskustan Cul de Sac -viinibaaria, jonka meille neuvoi Viisi tähteä -lehden Ruokatiedettä-kolumnisti Pekka Mustonen, kiitokset hänelle. Näissä viimeksi mainituissa ei siis olut ole pääosassa, vaan saattaa olla viisainta mennä antiikin roomalaisten linjalla ja jättää mallasjuomat barbaareille.