Baladin Terre Riserva Teo Musso 2012 – ”una birra importante”

Muutaman vuoden kellarissa muhineita oluita on aina mukava maistella, mutta aikaisemmin ei ole tainnut tulla vastaan täysin hiilihapotonta yksilöä. Miten tätä viiden vuoden ikäistä italialaista ”jalo-olutta” pitäisi tulkita?

Le Baladin on monille tuttu Italian pienpanimoaallon uranuurtaja. Panimomestari Teo Musso avasi synnyinseuduilleen Piemonteen ensin vuonna 1986 baarin, jossa oli tarjolla kahtasataa olutta. Kymmenen vuotta myöhemmin hän sitten käynnisti oman panimonsa samoissa tiloissa. Musson tärkeimmät vaikutteet tulivat tuolloin Belgiasta, ja Brasserie à Vapeurin perustaja Jean-Louis Dits autteli häntä toiminnan aloittamisessa ja laitteiston rakentamisessa.

Musson lähestymistapa olueen saattaa vaikuttaa ulkoisesti boheemin new age -henkiseltä, mutta ainakin verkkosivujensa perusteella hän tuntuu suhtautuvan oluenvalmistuksen finesseihin varsin vakavalla ja huipputarkalla asenteella. Tähän liittyy käymisprosessin valvonta Cantina Baladin -kellarissa sekä mikrobiologinen analyysi panimon pikku laboratoriossa.

En ole Baladinin tuotteita ihmeemmin maistellut; Roomassa keväällä kylläkin kokeilin Super-nimistä vahvaa olutta, josta jäi positiivinen vaikutelma. Jos panimon verkkosivuihin on siis uskominen, Musson mitkään tekemiset eivät tapahdu sattumalta tai vailla huolellista harkintaa.

cofNyt siis toinen eteeni tullut Baladin-tuote on viisi vuotta punaviinitynnyreissä kypsynyt Terre (11 %), jonka Teo Musso on pakkauksen tekstien mukaan omistanut Italian suurille viinintuottajille. Tynnyrit ovat ilmeisesti useammalta eri viinitilalta peräisin. Olut on jonkinlainen barley wine, vaikkei näin pullossa luekaan. Ohra on paikallista, panimon kotikunta Piozzo tunnetaan kurpitsan ja muiden viljelykasvien ohella isoista ohrapelloistaan. Lisäksi mukana on italialaista mustaa riisiä.

Tuoksu on aika normaalin barley wine-mainen, makean maltainen, ja väri mahonginruskea. Suussa ensivaikutelma yllättää tosiaan täydellä flättiydellään, hiilihappo puuttuu käytännössä kokonaan. Suomalaiselle sahtiin tottuneelle tässä ei ole mitään erityisen dramaattista. Ratebeerin arvioiden (kokonaispisteet 99/100) perusteella joissakin pulloissa on ollut pientä karbonaatiota, toisissa ei, ja molemmille on annettu korkeita pisteitä. Tavallaan ymmärtäisi, jos panimomestarin tribuuttiin suurille punaviineille sisältyisikin viinimäinen matalahappoisuus, mutta vaikea nyt sitten sanoa kumpi oli ollut tarkoituksena. Omaan suuhuni vähän hapokkaammat vanhat oluet sopivat paremmin.

Terren maussa tuntuu suklaata, kuumien maiden viinien rusinamaista hapokkuutta, ehkä tynnyripuuhun liittyvää vaniljaa, ja intensiivisen makeaa hedelmäsokeria. Tämä on jälkiruokaolutta ja viisainta ottaa silloinkin varsin pieninä ryyppyinä. Makeus hyökkää muuten silmille; toisaalta korkea alkoholiprosentti ei ikääntyneen ohraviinin vahvojen makujen alta juuri lainkaan erotu.

Le Baladinin voima liittyy paikallisen maaseututuotannon ja sen raaka-aineiden ymmärtämiseen, onhan Musso itsekin maatalon poika. Lisäksi varhainen belgialaisten pintahiivatekniikoiden omaksuminen lienee auttanut häntä luomaan suhteellisen omintakeisen tyylinsä. Vaikka Musson voi tynnyrikypsytysten ja muiden kikkojen ansiosta lukea kiistattoman moderniksi panimomestariksi, hänellä on kuitenkin toinen jalka 1990-luvulla. Silloisessa ajattelussa ei ollut aina niin nuukaa, mihin lokeroon mikäkin olut sopi (barley wine, tripel, saison vai weizenbock?), kunhan siitä tuli hyvää.

Musson oman määritelmän mukaan Terre on birra importante, englanniksi noble ale. Varsinkin tämän viinistä inspiroituneen tapauksen voi toki huoletta kääntää barley wineksi, jotta muutkin ymmärtävät.

Mainokset

Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.

Rooma snapshots: tunnelmakuvia olutkaupungista

Aikaisemmin tässä kuussa lomailimme Roomassa. Nyt kävin läpi lomakuvat puhelimestani, ja aika lailla ruokaan ja juomaanhan ne taas painottuivat.
 

Rooma_MACHESIETE

Ma che siete venuti a fà

Ma che siete venuti a fà on pitkän linjan olutbaari Trasteveren kaupunginosassa, turkulaisittain tois pual jokke Rooman historiallisesta keskustasta katsoen. Hanoista ja jääkaapista löytyy edustava valikoima uudempaa italialaista ja ulkomaista käsityöolutta. Roomassa oli kyseisenä viikonloppuna käynnissä myös Franken-Bierfest, jossa tämän baarin pitäjät olivat tavalla tai toisella osallisena. Niinpä hanastakin löytyi ungespundetia.
 
Belgialaisen oluen ystävälle Rooma on turvallinen paikka. Vaikka Italian nykyiset käsityöpanimot tekevät periaatteessa paljolti samoja ipoja, hapanoluita ja stouteja kuin pienpanimot kaikkialla maailmassa, tietynlaista Belgia-ihailua on yhä ilmassa, ehkä italialaisen pienpanimobuumin varhaisen käynnistymisen johdosta. Täällä ei olla eilisen teeren poikia.

Extraomnes-panimon tripel, jota maistoin Ma che siete venuti a fà -baarissa, on erinomainen. Läheisessä Baccanalessa juomani Furies Trip, vastaavanlainen olut La Budega -panimolta, on myös oikein hyvä italialaistulkinta vahvasta, vaaleasta belgialaisesta oluesta. Ma che siete venuti a fà’ssa joimme oluitamme kadulla baarin oven edustalla, kuten monet muutkin tuntuivat tekevän. Siitä näki vinottain vastapäätä olevan Bir & Fud -baarin tiskille. Sinne emme menneet, mutta oluthanoja näytti olevan sielläkin paljon.
 

Rooma-OASIDELLA

L’Oasi della Birra.

L’Oasi della Birra on olutkauppa ja kellariravintola Testaccion kaupunginosassa, jonka historia liittyy monien nykyisten ravintola-alueiden tavoin muun muassa teurastamotoimintaan. Entinen työväen asuinalue on keskiviikkoiltana muuten hiljainen, mutta olutbaarin terassi on tupaten täynnä. Olut on siis viime aikoina noussut etualalle tässä paikallisten suosikkipaikassa, joka aiemmin tunnettiin vuosikymmenten ajan viinibaarina.

Onneksi kellarikerrokseen mahtui ja saimme eteemme kukkuraiset leikkele- ja juustolautaset. Tiiliholvien komistamassa kellarissa ruokailevat voivat hakea oluita yläkerran jääkaappien runsaista valikoimista tai tyytyä alakerran niukempaan hanatarjontaan. Päädyimme jälkimmäisiin, ja oma vaalea doppelbockini sopi makeudessaan hyvin suolaisten salami- ja kinkkuviipaleiden kumppaniksi.

Rooma_OPEN BALA

Baladin-panimon kotipesä on Torinon lähistöllä, mutta panimon isännöimiä baareja on Italian muissakin isoissa kaupungeissa. Roomassa Open Baladin on kätevästi keskellä historiallista keskustaa ja tarjoilee Baladin-oluiden ohella muitakin kotimaisia ja ulkomaisiakin oluita. Hanarivistö on pitkä kokonaiset 40 ja kassan nurkassa on myös hyllyköllinen mukaan myytäviä olutpulloja.

Baarissa oli viritteillä samana iltana jonkinlaista oluttapahtumaa, joten kolmesta henkilökunnan edustajasta kaksi hääräsi läppärin ja puhelimen päässä ilmeisesti viime hetken järjestelyjen kimpussa. Yhdellä baarihenkilöllä oli kädet täynnä töitä, jotta iltapäivän melko runsas yleisö sai eteensä oluita ja ruokia edes kohtuullisen nopeasti. Oma valintani oli vahva belgialaishenkinen Super, joka ilmeisesti kuuluu Baladinin vakiintuneeseen perusvalikoimaan. Tykkäsin, ja huomasin myöhemmin paluulentoa odotellessa, että Superia kuten muitakin Baladin-oluita on tarjolla yhdessä Fiumicinon lentokentän ravintolassa.

Rooma-GIANICOLO

Gianicolo-kukkula kohoaa melko korkealle turistien kansoittamien Trasteveren ravintolakatujen ylle. Myöhemmin illalla kukkulan laella on muuten hiljaista kuin pienessä maalaiskylässä, mutta autot suhaavat molemmin puolin Piazzale Aurelion ohi aivan kuin pahimpaan ruuhka-aikaan. Saatuamme oluet eteemme Bar Gianicolon terassilla teemme sitä mitä muutenkin eli bongaamme ohi ajavia Fiat 500:sia.

Tupakkakauppa ja kaljakuppila on kuin mistä tahansa Ranskan tai Italian turistialueiden ulkopuolelta. Sen molemmin puolin on tosin ihan uskottavan näköiset ruokaravintolat. En tiedä, mistä ihmeestä baarin hanaan on päätynyt Harp Lageria joka siis käsittääkseni on Guinnessin panimon 1960-luvulla lanseeraama peruslager. Muutenkin näissä peruskapakoissa tuntuu hanalagerin merkki vaihtelevan aika paljon, eli yksi tai kaksi brändiä eivät hallitse skeneä kuten monissa Etelä-Euroopan maissa. Bar Gianicolo on paikka, joka kyllä saa minun vanhan sydämeni lämpenemään, vaikka craft beerin rakastajille sillä ei ole oikein mitään tarjottavanaan. Tämä ei siis ole olutblogin kontekstissa mikään suositus, vaan pikemminkin neutraalia tilannekuvaa.

Rooma_VATICAN2_SPANISH

Turistikohteita on Roomassa ilmeisesti mahdotonta välttää, joten on parasta ottaa filosofinen lähestymistapa: väkijoukossa tungeksimisesta jää käteen ainakin valokuvia, jos ei muuta. Vatikaanissa puhelimeni kameraan tarttui muun muassa antennipipoinen herra, jonka edustama hengellinen suuntaus on luultavasti Euroopan uskonhaaroista olutystävällisin.

Kuuluisien Espanjalaisten portaiden turistimassoja pakenimme puolestaan vuonna 1893 perustettuun Babington’s Tea Roomiin, jonka eksklusiiviselta listalta löytyi sellainenkin oluthienous kuin Gordon Scotch. Jaha, kaksitoista euroa? Onneksi suurin osa teehuoneen asiakkaista ei varmastikaan tiedä, että kyse on itse asiassa belgialaisesta scotchista, josta Brysselissä tuskin joutuu yleensä 34 euroa enempää pulittamaan.

Rooma_Trastevere-birramenu2Kuten monet tietysti tietävätkin, Trastevere ja varsinkin romanttisen kapea Via della Lungaretta ovat Rooman nuorekkaan yöelämän ja turistivirtojen kuumimpia keskittymiä. Niille, jotka välttävät muita matkailijoita kuin ruttoa, voin tiedottaa, että niin sanottu ”Trasteveren hiljaisempi puoli” eli Viale di Trasteveren itäpuolelle jäävä kaupunginosa on kyllä nimensä veroinen. Siellä ei törmää haitaksi asti hipstereihin tai kanssaturisteihin, ainakaan huhtikuussa. En tosin tiedä, paljonko muita majoituslaitoksia alueella on meidän käyttämämme hotellin lisäksi.

Ravintoloita tässäkin Trasteveren osassa kyllä on, ja joitakin suosittuja sellaisia. Le Mani in Pasta -nimisestä paikasta voimme antaa omakohtaisen suosituksen. Pasta, yllätys yllätys, oli siellä erittäin maukasta. Jos taas siirrytään Trasteveren toiselle laidalle, söimme hyvää pizzaa Ivo a Trasteveressä. Omistajat ovat jalkapalloihmisiä ja heillä on jo muutamien vuosikymmenien kokemus pizzan paistamisesta samalla paikalla. Muista Rooman keskeisistä kaupunginosista suosittelen ruokapaikoiksi Hosteria Vacca m’Briacaa Montissa sekä historiallisen keskustan Cul de Sac -viinibaaria, jonka meille neuvoi Viisi tähteä -lehden Ruokatiedettä-kolumnisti Pekka Mustonen, kiitokset hänelle. Näissä viimeksi mainituissa ei siis olut ole pääosassa, vaan saattaa olla viisainta mennä antiikin roomalaisten linjalla ja jättää mallasjuomat barbaareille.

 

Italialainen olut: Tuliaispullot 1/2

Nyt on aika niittää sitä, mitä on kylvänyt. Pyysin Rooman olutkauppiailta suosituksia oluista, joihin Italian panimomestarit ovat käyttäneet erikoisia paikallisia raaka-aineita. Tässä on muistiinpanoja muutamasta sellaisesta ja loput jatkopostauksessa.

Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer). Tämä on työmiehen saisoniksi (5,8 %) vahva, mutta kenties uskollinen entisajan belgialaisille heinänteko-oluille happaman makunsa takia. Tuoksu on suorastaan gueuzemäisen sitruunainen, vaikka maku ei aivan niin kirpeän hapan olekaan kuin lambic-puolella on tapana. Tuoksussa tuntuu myös jotakin mintunraikasta.

Erikoisuutenahan tässä on, että mausteena on käytetty kardonia eli ruotiartisokkaa, jonka keitetyt lehtiruodit ovat roomalaisten herkkua. Etikettiin piirretyt peltotyöläiset näyttävät olevan poimimassa ohdakkeen näköisiä kardoneja ja maistelevat siinä sivussa tätä olutta. Kun ei tiedä, miltä moinen kasvi maistuu, on vaikea sanoa, miten se tuntuu oluen tuoksussa tai maussa. Jälkimakuun jokin keitetty vihannes jää vähän viipymään.

Tuoksusta pidin todella paljon, maussa elementit eivät pysy niin hyvin hallinnassa, eli mielenkiintoinen mutta laadultaan ehkä seiskapuolen tai kasin olut. Voisin silti maistaa toistekin, jos jossain vastaan tulisi.

mde
La Calandrina Hoppy Saison
(Hilltop Brewery). Pullon kyljessä lukee inspired by the gin & tonic season, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen merkitsee. Kiniiniä, sitruunaa tai katajaa? Etikettiin on printattu pelkästään spezie eli mausteita.

Sitruunainen raikkaus hallitsee tätä kesäjuomaa (4,8 %), mutta se saattaa olla jonkin amerikkalaisen humalalajikkeenkin ansiota. Myös tonic water tulee kyllä mieleen. Nimen mukaisesti humalointi on ihan tuntuva muttei suunnattoman vahva.

Happamuutta ei oikeastaan ole, kuten joissakin saisoneissa, eikä varmaan villihiivojakaan. Eivät ne saisonissa ole pakollisia. La Calandrina on kelpo olut ja hyvä kesäjuoma, mutta tietynlaisen greippisen tai sitruunaisen humalansa takia ei pääse ihan lähelle sydäntäni.

Bloody Mario Blanche’n Cherries (Retorto). Odotin kirsikantuoksua, mutta nenään hiipikin leipäinen, melkein mietoa savumallasta muistuttava aromi. Se on kyllä tuttu joistakin belgialaisista oluista, joissa on ohran lisänä iso osuus muita viljoja. Tässä mennään siis vehnällä ja vehnähiutaleilla, ja panimon mukaan kyse on heidän Latte Piu -vehnäoluestaan, joka on käynyt Piacenzan alueen kirsikoiden kanssa.

Vahvuutta on 6,1 %, joka on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi todella paljon ja myös muuten selvästi enemmän kuin alkuperäisessä Latte Piussa pitäisi olla. Väri on kirsikoiden jäljiltä punertava, ja ne ovat ehkä jättäneet makuun pienen happamuuden mutta yllättävän vähän muuta.

Ihan pätevä olut tämä silti on, ja happamuudessaankin mielenkiintoinen – belgialaiset eivät tunnu nykyaikana suosivan happamuutta witbierissä. Toisaalta jos tätä ajattelee kaavamaisesti raikkaana kesäoluena, sellaiseksi vahvuutta on ehkä vähän liikaa?

Fleur Sofronia (MC 77). Satsissani oli toinenkin vaaleanpunaiseksi värjätty witbier-versiointi, tällä kertaa väristä olivat vastuussa hibiscuksen kukat. Ilmeisesti kukkien vaikutuksesta maku on vähän marjainen, sinänsä periaatteessa belgialaista vehnäolutta muistuttava ja aivan aavistuksen hapankin. Tuoksu muuttuu makeaksi simamaisuudeksi, kun olut lämpenee.

Tämä oli edellistä hieman miedompi (5,2 %) ja ehkä helpommin lipiteltävä, toimii varmasti lämpimällä säällä. MC 77, siis oluen valmistaja, sijaitsee Italian itälaidalla Marchessa. Panimon logo toi mieleeni jonkin amerikkalaisen valtateiden numerotunnuksen, ja kartasta käykin ilmi, että italialainen numeron 77 tie kulkee panimon kotikylän ohi.

Rooman olutkaupat

Viikko on vierähtänyt Rooman lämmössä, ja nyt on sitten aika muistella matkaa kertaamalla, mitä ikuisesta kaupungista jäi mieleen olutrintamalla.

Tämä oli ensimmäinen visiittimme Roomaan, joten aika kului tietysti pitkälti kaupunkiin tutustumiseen. Onneksi lomalla järjestyy yleensä päivittäin erilaisia tilaisuuksia testailla myös paikallisia ruokia ja juomia.

Palaan vielä parissa tulevassa postauksessa ravintoloissa ja baareissa tehtyihin oluthavaintoihin, mutta aloitan pikakatsauksella muutamaan roomalaiseen olutkauppaan. Koska lennolle oli varattu ruumaan menevä matkalaukkukin, pakkohan reissusta oli tuoda omaan olutkaappiin pieni erä tuliaispulloja.

Italia on roikkunut viime vuosina Euroopan neljän panimorikkaimman maan joukossa. Vaikken aivan tuoreimpia tilastoja löytänytkään, luultavasti vain Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa on yhä nytkin enemmän panimoita kuin Italiassa.

Niinpä katselin kauppareissuilla erityisesti paikallisia tuotteita, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki mukaan ostamani pullot olivatkin italialaista alkuperää. Vaikka italialaista tuntui olevan kaupoissa ihan hyvin tarjolla, edustettuina oli kuitenkin vain murto-osa maan 600–700 panimosta.

* * *

Les Vignerons, Via Goffredo Mameli 61

sdr

Antonio.

Viiniin ja Roomaan keskittyvissä blogeissa iloittiin, kun alkuviinien myyjä Les Vignerons siirtyi noin vuosi sitten Malatestan metroaseman lähistöltä keskeisemmälle paikalle Trastevereen. Yhtä iloinen uutinen se oli oluen ystäville, koska Trastevereen saatiin samalla oiva olutkauppa.

Olutvalikoima on vallannut Les Vigneronsin liiketilasta isoimman huoneen, sen joka kadulta sisään astuessa tulee ensimmäisenä vastaan. Hetken omin päin katseltuani pyysin suosituksia italialaisista oluista Antoniolta, joka omistaa kaupan yhdessä vaimonsa kanssa. Olen saanut jostain päähäni, että italialaiset panimot ovat erikoistuneet paikallisten tuotteiden (muidenkin kuin ohran ja humalan) käyttämiseen oluissaan. Niinpä toivoin vinkkejä tällaisista oluista ja käskin jättämään normaalit ipat ja apat väliin.

Suosituksiahan Antoniolla riittikin, ohdake-saisonista aina savustetulla levällä maustettuun stoutiin. Näistä lisää myöhemmin. Kun ostin muutaman italopullon lisäksi saksalaisen Bockin ja Kellerbierin, Antonio kertoi, että Roomassa on viikonloppuna Franken-Bierfest, josta frankenilaisten pienpanimoiden tavaraa löytyisi enemmänkin. Sitä olisi kuulemma tarjolla myös Trasteveren suositussa baarissa Ma che siete venuti a fà’ssa.

cofMitä tarjolla: Italialaisia oluita oli täällä ehkä enemmän kuin muissa näkemissäni kaupoissa. Belgialainen ja saksalainen olut olivat myös hyvin edustettuina, mutta muitakin ulkomaisia – Pohjoismaita, Brittein saaria, Yhdysvaltoja jne. – oli mukana.

Erikoisinta: Düsseldorfin klassikkoravintolan Zum Uerigen kausioluista oli saatu tänne myyntiin sekä Sticke että Doppel Sticke. Olenkohan edes nähnyt näitä koskaan pullossa?

Mitä ostin: Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer).  

* * *

Domus Birrae, Via Cavour 88

Montin kaupunginosassa perjantain iltaelämä oli vilkasta, ja matkalla paikalliseen viinibaariin pysähdyimme ostoksilla olutkaupassa alueen pääkadulla. Kauppa on jonkin matkaa ylämäkeen Cavourin metroasemalta. Täällä oli oluiden ja muiden juomien ohella tarjolla homebrewing-tarvikkeita. Tunnelma kelmeine valoineen oli Les Vigneronsia karumpi, mutta valikoima vaikutti ihan riittävän laajalta.

cof

Mitä tarjolla: Tanska korostui jonkin verran olutvalikoimassa, samoin jälleen Belgia. Italialaista oli totta kai paljon, mutta ehkä tosiaan vähän vähemmän kuin Les Vigneronsissa. Jonkin verran jenkkejä oli joukon jatkona, samoin esimerkiksi Põhjalaa.

Erikoisinta: Ruotsalaisen Sahtipajan Violmjöd, ilmeisesti orvokilla (?) maustettu sima kirkuvansinisessä pullossa.

Mitä ostin: Bibock (Birrificio Italiano).

* * *

Off Licence, Via Veio 4

Kauppakuitin mukaan Johnny’s Off Licencena tunnettua kauppaa isännöi John Nolan, mutta ystävällinen irlantilaisen kuuloinen myyjä kiisti olevansa itse Johnny, kun sitä kysyin. Johnny on kuulemma matkoilla. Tämänkin myyjän sain suosittelemaan minulle omaa italialaista lempioluttaan kaupan valikoimista, ja kyseinen barley wine lähtikin mukaani parin muun pullon ohella.

digSitä ennen – heti kauppaan astuttuani – olin jo saanut kutsun takahuoneen viiniosastolla käynnissä olleisiin maistajaisiin. Siellä rennon oloinen italialaismies kaateli laseihin Soaven tuottajan Inaman viinejä eri rypäleistä. Maistelin paria sellaistakin, mutta viinejä en ostanut mukaani.

Kaupan sijainti tuntui aluksi näistä kolmesta hankalimmalta, mutta San Giovannin metroaseman tuntumaan näytti lopulta pääsevän monelta puolelta kaupunkia eri välineillä. Tännepäin lähtemiseen ei ole välttämättä samalla lailla muita hyviä syitä kuin Trasteveressa tai Montissa, mutta parinsadan metrin päässä oli esimerkiksi pieni tavaratalo Coin.

Mitä tarjolla: Kaiken kaikkiaan Johnnyllä oli oman arvioni mukaan näistä kolmesta kaupasta laajin valikoima. Oluthyllyt olivat tosin tiiviissä sumpussa ja se vaikeutti silmämääräistä arviointia. Veikkaisin, että täällä oli myös eniten muuta kuin italialaista tai belgialaista craft beeriä.

cofErikoisinta: Ale de Hardy Brasseurs du Monde -panimolta. Se ei ole välttämättä erikoisuus sinänsä, mutta aiheutti pään raapimista kun jäin miettimään, mikä on kanadalaisen – Thomas Hardyn innoittaman – barley winen suhde brittiläiseen klassikkoon Thomas Hardy Aleen.

Mitä ostin: Via della Cornacchia Barley Wine (Hilltop Brewery).

* * *

Muita oluenostomahdollisuuksia

Kolme yllä mainittua olutkauppaa sijaitsevat kaikki hieman ydinkeskustan ulkopuolella, vaikkakin ihan kohtuullisten yhteyksien päässä.

Rooman historiallisesta keskustasta voi löytää italialaisia oluita – joskin pienehkön valikoiman – esimerkiksi Via del Governo Vecchio 89:ssä sijaitsevasta puodista. Samoin Baladin-panimoon liittyvä baari Open Baladin (Via degli Specchi 6) myy sekä panimon omia että muutamia muitakin oluita myös mukaan. Kovin tarkkaan en käynyt läpi lukuisia muita viini- tai herkkukauppoja, marketeista puhumattakaan, mutta luulisin monenkin niistä myyvän muutamia yleisimpiä italialaisia pienpanimo-oluita.

Kauempana eteläisissä esikaupungeissa lymyilevästä Bir & Fud Bottegasta olen nähnyt kehuja, mutta sinne asti ei matka nyt vienyt. Sen sijaan kävimme syömässä mainion L’Oasi della Birran kellarissa Testaccion kaupunginosassa (Piazza Testaccio 38/41), ja kyseinen paikkahan on myös kauppa, jonka hyllyillä kiilteli ihan kelpo valikoima italialaisia ja ulkomaisia oluita.

Tulevissa postauksissa siis lisää Rooman tunnelmia sekä ostamieni italialaisoluiden arviointia.

Trappisteja vaan ei belgialaisia: Zundert, Spencer, Tre Fontane…

Uusien trappistipanimoiden maailmanvalloitus etenee. Tässä postauksessa muutama sana menneisyydestä ja munkkien tuotosten maistelua.

Kävimme pari viikkoa sitten Brysselissä, jonka olutkauppoja kierrellessä juontui mieleeni, että näistä uudemmista ei-belgialaisista trappistipanimoista voisi tosiaan väsätä pienen blogitekstinkin. Brysseliläiset olutkauppiaat olivat nimittäin ottaneet ulkomaisetkin trappistimerkin haltijat omikseen, ja tulokkaiden oluita löytyi yhdestä jos toisesta erikoisliikkeestä.

Matkaseuralainen on trappistipuristi ja sitä mieltä, ettei muille kuin belgialaisille luostareille tarvitsisi sallia lainkaan oluiden myyntiä trappistimerkin alla. Totta on, että trappistien olut oli pitkään ennen kaikkea belgialainen ilmiö ja sellaiseksi varmaan yhä useimmiten mielletään.

Nyt järjestin itselleni maisteltavaksi pienen kattauksen uusia trappistioluita, ja ajattelin luoda maistelun lomassa silmäyksen näiden Belgian ulkopuolisten olutluostarien historiaan.

Kuudesta kahteentoista, ei kun yhteentoista

Vielä vuonna 2011, kun Mont des Cats’n trappistiluostari Pohjois-Ranskassa alkoi myydä omaa oluttaan, mediassa uutisoitiin ensimmäisestä Belgian ja Hollannin ulkopuolisesta trappistioluesta. Trappistimerkkiähän Mont des Cats ei edelleenkään saa käyttää, koska sen olutta ei tehdä luostarin seinien sisällä vaan olut tilataan sadan kilometrin päästä Belgian Chimaystä. Se ei siis kuulu virallisiin trappistioluihin.

la-trappe_jos_dielis_flickr_cc_by_2-0-attVarsinaisia trappistipanimoita oli Belgiassa tuolloin kuusi ja Alankomaissa yksi. Välillä hollantilainen La Trappe eli Koningshoevenin trappistit olivat pannassa, koska heillä oli eri vaiheissa monenmoisia järjestelyjä luostarin ulkopuolisten maallisten panimojen kanssa. Belgialainen Achel oli puolestaan lopettanut oluenpanon jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja käynnisti sen uudelleen vasta vuonna 1998. Niinpä suurimman osan viimeisistä sadasta vuodesta maailmassa on ollut yleensä kuusi, joskus seitsemän aktiivista trappistipanimoa.

Nyt vuonna 2016 niitä on yksitoista (ja kahdentenatoista siis tuo Mont des Cats, joka tilaa oluensa toisaalta).

La Trappe -oluita tekevä Koningshoevenin trappistiluostari oli Alankomaiden ensimmäinen lajissaan, perustettu vuonna 1881. Se sijaitsee Tilburgin kaupungin lähellä, katolilaisessa Pohjois-Brabantin provinssissa. Trappistiluostarien väliset yhteydet ovat perinteisesti olleet kiinteitä, ja niinpä tämänkin luostarin perustaja isä Sébastien oli alkujaan peräisin yllä mainitusta Mont des Cats’sta Ranskasta.

Panimotoiminta Koningshoevenin luostarissa käynnistyi vuonna 1885. Mielenkiintoista etelänaapuri Belgian trappistipanimoihin verrattuna on se, että hollantilaismunkkien ensimmäinen olut oli saksalaistyyppinen dunkles, tumma lagerolut. Syyt tähän olivat selvät: luostarin johtoon noussut isä Nivard oli syntyjään panimomestarin poika Münchenistä.

Nivard oli lähettänyt nuoremman munkin Isidoruksen kotikaupunkiinsa panimo-oppiin. Tämän palatessa huomattiin, että müncheniläisten Isidorukselle opettama pohjahiivatekniikka ei soveltunutkaan luostariin sillä välin hankitulle hollantilaiselle panimolaitteistolle. Hollannissa pantiin näet vielä tähän aikaan lähes pelkästään pintahiivaoluita.

Niinpä munkit joutuivat ensi töikseen metsästämään luostariinsa uudet padat. Lisäksi pohjahiiva vaatii viileän lämpötilan; tätä varten ensimmäisinä vuosina varastoitiin läheisen lammen jäätä, mutta jo vuonna 1890 hankittiin myös jäähdytyslaite.

la-trappe-ulkokuva-bernt-rostad-cc-by-2-0-flickr-attEnsimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin osui Koningshoevenin luostaripanimon ensimmäinen kulta-aika. Olut oli hyvää, kysyntää riitti, ja noin kolmannes tuotannosta itse asiassa myytiin Belgian puolelle. Sitten koittivat mullistusten täyteiset vuosikymmenet. Toisesta maailmansodasta selviytynyt luostaripanimo lähti laajentumisen ja modernisaation tielle ja huomasi pian olevansa keskisuuri olutyritys.

Tämän kehityskulun päätepiste oli, että belgialainen suurpanimo Artois osti Koningshoevenin panimotoiminnan vuonna 1969. Kymmenen vuotta myöhemmin Artois kuitenkin luopui omistuksestaan, jolloin panimotoiminta trappistiluostarissa keskeytyi joksikin aikaa kokonaan. 1980- ja 1990-luvuilla oluenvalmistus taas hiljalleen käynnistyi, välillä yhteistyössä isompien panimoiden kanssa, ja myös luostarin oma La Trappe -brändi palasi mukaan kuvioihin. Oluet olivat tällöin vielä ainakin osittain saksalaisvaikutteisia pohjahiivaoluita.

Saatiin odottaa 2000-luvun puoleenväliin saakka, kunnes Koningshoevenin munkit hankkivat itselleen oikeuden käyttää aidon trappistioluen merkkiä ja jatkoivat La Trappe -oluidensa valmistamista riippumattomana luostaripanimona.

Nykyisin nämä oluet ovat laajasti kansainvälisessä jakelussa, ja varsinkin La Trappen 1990-luvun alussa lanseeraama vahva Quadrupel on saanut jäljittelijöitä monilla mantereilla.

Toinen hollantilainen trappistipanimo!

Koningshoevenin eli La Trappen oluita en tätä postausta varten maistellut, koska ne ovat tulleet vuosien varrella niin tutuiksi (ei vähiten siksi, että niiden saatavuus Alkosta on yleensä ollut hyvä). Sen sijaan ostin pitkäripaisesta toisen hollantilaisen trappistiluostarin eli Zundertin olutta. Tämä luostari, itse asiassa nimeltään De Kievit, on tarjonnut trappistiolutta vasta vuodesta 2013 alkaen.

zundert_smabs-sputzer_flickr_cc_by_2-0-attZundertin kaupungin tunnetuin poika ei ole suinkaan kukaan trappistimunkeista vaan itse Vincent van Gogh. Vincent ei tähän tarinaan kuitenkaan liity, sillä luostarin perustamisen aikoihin vuonna 1899 hän oli maannut jo kymmenisen vuotta Ranskan mullassa.

Vaikka Zundertin luostarin perustanut munkki vastasi aiemmassa elämässään Koningshoevenin oluen markkinoinnista ulkomaailmalle, tähän uuteen luostariin ei jostain syystä panimoa koskaan perustettu, ennen kuin 2010-luvulla siis. Munkit valmistivat ja joivat sen sijaan ajoittain siideriä (trappistiliikkeen alkukoti on muuten Ranskan siiderialueella Normandiassa).

Zundertin luostari valmistaa yhtä ainoaa trappistiolutta. Ratebeer luokittelee sen tripel-tyyppiseksi, mutta minulle tästä tulevat mieleen vallonialaispanimoiden vahvat ambrée-oluet. Kun ottaa huomioon, että Zundert on linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä vaikutusvaltaisesta Westmallen trappistiluostarista Belgian puolella, mitkään kaksi tripeliä eivät kyllä voisi olla kauempana toisistaan kuin Westmallen ja Zundertin tripelit.

Tämä on oikeastaan Zundertin kannalta hyvä: näin voi turvallisin mielin sanoa sen olevan omassa tyylilajissaan erinomainen olut, kun ei tarvitse miettiä miten se laadullisesti vertautuu legendaariseen Westmalleen.

Nyt ne tekevät sitä jo Amerikassa

Spencerin luostari sijaitsee Massachusettsissä Yhdysvaltain itärannikolla. Kyseisellä paikalla veljeskunta on majaillut 1950-luvun alusta asti, mutta luostari viettää kuitenkin ensi vuosikymmenellä jo 200-vuotisjuhlaansa. Se nimittäin laskee olemassaolonsa alkamisajaksi vuoden 1825, jolloin Kanadan Nova Scotiaan perustettiin Uuden maailman ensimmäinen trappistiluostari.

Spencerin trappistit ovat suoraan tämän tradition jatkajia. Olutta he eivät ole tiettävästi koskaan ennen panneet, kunnes yksi nykyisistä munkeista, veli Brian, alkoi lobata tätä ajatusta aktiivisemmin viime vuosikymmenen lopulla. Oluen ystävänä Brian teki useita vierailuja belgialaisiin luostaripanimoihin, mutta ratkaiseva sysäys tuli vuonna 2010 Chimaystä, jonka kanadalaissyntyinen apotti otti yhteyttä Spencerin luostarin johtoon ja ilmaisi kannatuksensa Brianin ajatuksille.

Trappist Ale on panimon kuudesta oluesta se toinen selkeästi belgialaistyyppinen. Trappistiolueksi tämä on mieto, 6,5-prosenttinen, missä ei ole sinänsä mitään vikaa. Jään kuitenkin miettimään olisiko jopa tähän vahvuuteen tarvittu vähän enemmän kroppaa. Kevyt mausteisuus ja muut ominaisuudet ovat hyvin hallinnassa, mutta pieni vetisyyden haamu leijailee taka-alalla. Täytyy ehkä maistaa Spencerin muitakin oluita, jos niitä jostain käsiini saan.

Seuraavana maisteluun päätyy italotrappisti Abbazia delle Tre Fontane Tripel. Ikivanha roomalainen luostari on olutrintamalla Spencerin ja Zundertin tavoin uusi tulokas; heidän oluensa ovat olleet nyt pari vuotta markkinoilla. Jo 1800-luvulla Tre Fontanen munkkien tiedetään kuitenkin valmistaneen ainakin eukalyptuslikööriä.

Eukalyptus on läsnä myös tässä oluessa, ja syynä on se, että luostarin alueella kasvaa vanhoja eukalyptusmetsiä, joiden tehtävänä on ollut kuivattaa suota. Italiassahan on kuivattu aikanaan paljon suoalueita ja kosteikkoja erityisesti malariasääskien vastaisen taistelun nimissä.

Minuun aina vetoavat tällaiset yhteydet paikallishistoriaan, joten annan Tre Fontanelle siitä pari lisäpistettä. Eukalyptus ei mitenkään jyrää oluen maussa mutta hiipii välillä aivan tunnistettavana aromina nenään. Muuten lopputulos on Spenceriä rouheampi, ehkä ihan pienesti hapankin, kohtuullisen mielenkiintoinen olut.

stift_engelszell_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-kelt-attKahdestoista trappistipanimo – ja yhdestoista virallinen – on itävaltalainen Engelszell, joka jää nyt sekin testaamatta. Olen heidän oluttaan ilmeisesti viime syksynä kyllä maistanut, koska löysin sähköpostistani nettikaupan kuitin, josta voin nähdä tilanneeni Engelszellin Gregoriusta. Gregorius on belgialaistyyppinen vahva luostariolut, mutta mistään muistiinpanoistani en löydä merkintöjä siitä, miltä se on maistunut. Outoa.

Engelszellin munkkeja yhdistää belgialaisiin virkaveljiinsä se, että heidän asuttamansa luostarin panimossa on valmistettu olutta ensimmäisen kerran jo satoja vuosia sitten. Panimotoiminta on sittemmin lakannut ja käynnistynyt uudelleen useaan kertaan, ja viimeksi Engelszellin trappistit panivat olutta 1900-luvun alkupuolella. Nyt kattilat ovat taas kuumina, ja belgialaisten viitoittamalla tiellä valloitetaan maailmaa.

Lähde: Van den Steen J., Les trappistes: bières de tradition.