Joskus on uskaltauduttava epämukavuusoluelle

Se maistuu pahalta, mutta onko se sittenkin hyvää?

Ne, jotka seuraavat jotakin suosittua englanninkielistä olutblogia, ovat todennäköisesti törmänneet säännöllisesti toistuvaan yhteispostaukseen nimeltä The Session. Viime viikolla siihen osallistuvat blogit kirjoittivat aiheesta epämukavuusoluet (discomfort beers). Tehtävänantona oli kertoa oluista, jotka veivät kirjoittajan selkeästi pois mukavuusalueeltaan. Kyse on oluesta, josta on vaikeaa sanoa, inhoaako sitä vai vaatiiko se vain totuttelua.

Ensimmäiset huikat

Tämänkertaisen The Session -postauksen koollekutsuja Alec Latham viittasi tehtävänannossaan muun muassa ensimmäiseen koskaan maistamaansa olueen. Maku oli ”kuin kylmiä kuparikolikoita tonicilla lantrattuna, ja oksettava”. Myös yksi osallistuvista bloggaajista, Leslie Patiño, muisteli puistatuksella nuoruutensa oluita, joita hänen isänsä 1960-luvulla säilytti lämpimässä autotallissa Texasin kesähelteillä.

On ihan mielenkiintoista, miten ensimmäisen oluthuikan luotaantyöntävä maku saattaa olla aika universaali kokemus niillekin, jotka myöhemmin ovat oppineet olutta rakastamaan ja ehkä tehneet siitä ammatinkin. Minulle on jäänyt elävästi mieleen – ei oikeastaan ensimmäinen kulaukseni oluesta ikinä – vaan ensimmäinen laillisesti eli täysi-ikäisenä juomani olut.

Kaverini oli ottanut asiakseen raahata minut lähibaariin eli Espoon Laajalahden Pub Viikinkiin sen päivän iltana, jolloin täytin 18, ja tarjota siellä oluet. En muista, mitä keskiolutta Viikingin hanassa silloin oli, eikä sillä ole väliäkään. Olen juonut useampaa kotimaisia merkkiä tuon tyyppisissä baareissa karmeassa kunnossa (ne oluet siis, en välttämättä minä), enkä osaa enää arvioida, kuinka hehkeitä ne olisivat parhaassa tapauksessa olleet.

Noiden oluiden mollaaminen ei ole kuitenkaan nyt pääasia. Useimmat tietävät maun, jossa yhdistyy kasviksia, mahahappoja ja pahvia, katkeruutta, makeutta ja tahatonta happamuutta hiukan väärässä suhteessa. Sitä ensimmäistä laillista tuoppia kumosin sisulla: nyt ei yksi huikka riittänyt, vaan se oli juotava viimeiseen tippaan. Tietenkin arvostin suuresti kaverin elettä, joten epämukavuutta ei sopinut muutenkaan näyttää.

Huono olut on osa nuoruutta, ja ainakin omaan sukupolveeni kuuluvat saattavat sanoa, että niin sen kuuluu ollakin. Ehkä nykynuoret ovat tiukempia vaatimaan laatua. Hauskaa on se, etteivät nuo varhaiset kokemukset aiheuttaneet mitään ”ei koskaan enää” -mielialaa. Sen sijaan humalan ja maltaan puraisu on jäänyt kaihertamaan niin, että siitä on yrittänyt etsiä vuosien myötä yhä parempia ja parempia esimerkkejä, vaikka alku ei ollutkaan rohkaiseva.

Tarkkaan ottaen en voi olla edes varma, oliko tuo ensimmäinen tuoppi mitään huonolaatuista tavaraa. Voi olla, että oluen makuun tottumiseni oli vielä niin alkuvaiheissa, että assosioin sen epämukavuuden joihinkin myöhempiin inhotuksiin. Jos olut oli pilalla, tämä esimerkki ei itse asiassa edes sovi The Sessionsin tehtävänantoon. Siinä nimittäin ei haettu viallisia tai heikosti hoidettuja oluita, vaan oluen piti olla sellainen, joksi valmistaja on sen tarkoittanutkin.

Mielenkiintoisempaa onkin oikeastaan se, mitkä oluet aiheuttavat erilaisiin oluihin tottuneille ja jopa suurin piirtein kaiken nähneille olutfriikeille väristyksiä joko ensimmäisellä maistamiskerralla tai vielä pitkään sen jälkeenkin.

Pelargoniat pysykööt parvekkeella

Yksi kirjoitussessioon osallistuneista bloggaajista, Gary Gillman, mainitsee ajanjakson, jolloin Cascade-humalaan perustuvat yhdysvaltalaiset pienpanimo-oluet tulivat ensi kertaa Pohjois-Amerikassa laajasti saataville. Elettiin 1980-luvun loppua ja 1990-luvun alkua.

Gillmanilta vei vuosia tottua greipin ja sen valkoisen aluskuoren makuun pintahiivaoluissa, koska hän oli ehtinyt tottua englantilaistyyppisiin oluihin, joissa humalan maku on erilainen. Hän myöntää, että edelleen amerikkalaisten humalalajikkeiden maku voi olla ensimmäisessä kulauksessa lievästi epämiellyttävä, vaikka kyseessä olisi ”hyväkin” olut.

Uutuuksien tulo Suomeen kesti tuolloin kauemmin kuin nykyään, ja luulisin itse maistaneeni ensimmäisen kerran modernia amerikkalaista humalaa vuonna 2001 markkinoille tulleessa Koff Amber -oluessa.

Tämä on tosin myöhemmän päättelyn tulosta: tuolloin en tehnyt oluesta mitään järjestelmällisiä muistiinpanoja, mutta parvekekukkien tuoksu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. ”Valmistukseen on löydetty Amarillo-humalalajike Washingtonin osavaltion Yakima Valleysta.” Itse ajattelin vain, että pelargonioiden makuista kaljaa minun ei tarvitse juoda, kun maailmassa on niin paljon hyviäkin oluita.

Joillekin outo uudenlaisten humalien maku toimi porttina yhä intensiivisemmän makuisiin IPA-oluihin. Tällainen porttiolut oli esimerkiksi Burgers & Brews -blogin kirjoittajalle sitruunaisen humalainen Sierra Nevada Pale Ale, jota hän opiskelukavereineen suosi, koska luotti viinakaupan myyjän pitävän kalliin käsityöoluen ostajia helpommin täysi-ikäisinä. Myös Pub Geek hätkähti BrewDogin Punk IPA:n veitsenterävältä tuntunutta humalaisuutta mutta oppi pitämään siitä.

Sitten on niitä, jotka eivät koskaan ole lämmenneet näille mauille – ei vaikka ne ovat olleet viimeisten 10–20 vuoden ehkä suurin uusi oluttrendi. Mark Lindner kertoo By the Barrel -blogissaan nauttivansa todella vain hyvin harvoista jenkki-ipoista, vaikka BJCP-tuomarina joutuu arvioimaan jatkuvasti oluita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta. Samoin A Good Beer Blog -kirjoittaja Alan McLeod paljastaa, ettei nykyaikaisen IPAn kirjo ole onnistunut täysin sulattamaan hänen sydäntään.

Kuten voi ehkä olettaa, myös happamuus on oluessa eräs piirre, joka saa monen hätkähtämään ensimmäisellä kerralla. Näin kävi Lindnerille ja Alan McLeodille, ja he kuten myös Deep Beer– ja Barrel Aged Leeds -blogistit ovat säilyttäneet varaumia tiettyjä hapanoluita kohtaan. Boak & Bailey puolestaan kertovat, että he eivät vuosikausiin ymmärtäneet, mistä saisoneissa oli kysymys, ennen kuin jokin palanen lopulta loksahti.

Muita yhteispostauksessa mainittuja epämukavuusoluita olivat esimerkiksi savuolut, chiliolut ja black IPA. Tietysti The Sessions -postaukseen osallistuvat blogit edustavat vain minimaalista joukkoa kaikista englanninkielisen maailman olutkirjoittajista. Itse kuitenkin yllätyin siitä, että esimerkiksi vahvasti humaloidun IPAn tai amerikkalaisen sourin aiheuttama alkujärkytys on noinkin monella vain muuttunut lieväksi epäluuloksi sen sijaan, että olisi kokonaan kaikonnut.

Selkäydinreaktioni on minullakin. Kuten varmaan ennenkin on tullut tässä blogissa kirjoitettua, en ole koskaan ihan täysin tottunut tiettyjen Uuden maailman humalalajikkeiden tuoksuun ja makuun. Niillä saa toki aikaan upeita oluita, mutta joskus yhä kavahdan samalla lailla, kuten kavahdin vuonna 2001 pelargonian hajua.

Myös happamien oluiden suhteen olen itsekin hieman varpaillani, vaikka varsinkin belgialaisia sellaisia maistelen melko usein. Suhteeni lambic-oluihin on yhä osittain kulttuurihistoriallista arvostusta ja vain osittain aitoa aistinautintoa.

Onko tämä sitten todellista epämukavuusaluetta? Ei varmaan enää. Nämä ovat asioita joiden kanssa on oppinut elämään, ja niin on kai tehtävä, jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen avoimen asenteen jatkuvasti uusiutuvan olutkentän tutkailuun. Vieläköhän joskus törmään olueen, joka yllättää täysin makunystyrät ja aiheuttaa ankaraa hylkimisreaktiota? Tänä outojen kokeilujen ja uutuuden metsästäjien aikana mikään ei ole mahdotonta.