Olutkoira tapasi oluthevoset

Tarjolla oli roppakaupalla kaupunkilaista oluthistoriaa, joka on aina hyvä tapa saada Olutkoira syömään panimoiden viestintäihmisten kädestä.

Sinebrychoffin panimon ja suvun tarina on niin keskeinen osa Helsingin historiaa, että pääkaupunkilaisena panimoon on pakko suhtautua jonkinlaisella lämmöllä. Olenhan itsekin syntynyt Sinebrychoffien aikanaan omistaman Hagalundin kartanon entisillä mailla. Kartanon pelloille oli Aarne Ervi kumppaneineen toki jo hyvän aikaa ennemmin pystyttänyt Tapiolan kuulut puutarhalähiöt.

On kokonaan eri asia, ettei panimon nykyisen omistajan Carlsbergin olut ole omasta mielestäni ”ehkä maailman parasta”, eivätkä Koffin omatkaan Keravalla valmistetut perustuotteet välttämättä herätä sen suurempia värinöitä kuin muiden panimoiden keskiketterät.

Sinebrychoffilla on kuitenkin niiden lisäksi musta portterinsa, joka toimii aikakoneena 1800-luvun sotilassaarille Viaporiin, panimon syntysijoille.

Ja sitten ovat panimohevoset. Omasta lapsuudestani muistan, kun silloin tällöin näimme Fyrkan ja Styrkan kopistelemassa keskustan katukiveyksillä, ja noiden pollejen jälkeen samaa tehtävää on hoitanut jo useampi karvajalkaisten jyllanninhevosten sukupolvi.

Panimon vanhat tallit, joihin olutihmisiä oli viikonloppuna kutsuttu hevostreffeille, on rakennettu 1890-luvulla. Silloin hevosia oli kuusikymmentä, nykyisin kolme. Aikoinaan hevosten voimin paitsi vietiin juomia eri puolille kaupunkia, myös muun muassa pyöritettiin mallasmyllyä ja kiskottiin merestä jäätä varastokellarien jäähdyttämiseen. Nykyisin hevoset ovat tietenkin markkinoinnin käytössä olevia maskotteja.

Tilaisuudessa, jossa itsekin kameroineni pistäydyin, toivotettiin siis hyviä eläkepäiviä 25 vuotta hevosajurina toimineelle Markku Nymanille. Hänen seuraajanaan jatkaa Sami Lappalainen, ja uutena hevosena Frederikin ja Ludvigin seuraan liittyy Gunnar, joka on saapunut Tanskasta vasta nyt alkuvuodesta.

Sinebrychoff3

Markku Nyman, Frederik ja Ludvig.

 

Unohduin tekemään tuttavuutta Gunnarin kanssa niin pitkäksi aikaa, että kaikki muut tilaisuuteen kutsuttuina tulleet olivat jo siirtyneet alakerran puolelle nauttimaan virvokkeita, kun itse muistin senkin mahdollisuuden olleen tarjolla. Panimon viestintäjohtaja Marja-Liisa Weckström kaatoi minulle kuitenkin vieraanvaraisesti maistiaisia heidän uudesta American Lageristaan, kun vihdoin kapusin kierreportaita alas kuskien taukohuoneeseen.

Sinebrychoffhan hyödyntää panimohevostensa rinnalla kaupungin olutperinteiden symbolisena lähettiläänä myös omaa olutratikkaansa Spårakoffia, joka muuten sekin on kaikista helsinkiläisistä markkinointijutuista aivan suosikkejani. Mikäpä on sen mukavampaa kuin kolistella kantakaupungin vanhoilla kaduilla ratikan ikkunapöydässä istuen ja oluttuopista siemaillen.

Gunnar

Gunnar.

 

Tai no, jos toiveita saa panimon suuntaan esittää, niin kun historialliset ajoneuvot – hevoset ja ratikat – ovat näin hyvin hallussa, elämyksiä täydentäisi vielä nappiin asti viritelty historiallinen olut. Portteri on ihan jees, mutta eikö vaikka perinteisen lagerin saralla voisi lähteä kokeilemaan vähän tukevampia makuja?

Laadukas suodattamaton A-olut olisi jo jotain, tai voisihan Sinebrychoff rekonstruoida ihan vain Helsingin oluthistorian tuntemuksen hengessä kilpailijoidensakin entisiä oluita. Esimerkiksi baijerilaisen Kröckelin perustamissa panimoissa tehtiin 1800-luvun lopulla vaaleaa Waldschlösseneriä ja tummaa Erlangeria, molemmat noin 7-prosenttisia. Olisiko tästä projektiksi Helsingin historiallisen ykköspanimon 200-vuotisjuhlavuodelle?

Sinebrychoff1

Sinebrychoff2

Sinebrychoff4

Sinebrychoff5

Mainokset

Luottomesta: Cella, Plevna Weizenbock ja Vorschmack

Sellaisia ei ole enää / sella in curuli struma Nonius sedet.

Noin runoili Saarikoski aikoinaan. En muista mitä mahtoi tarkoittaa. Cella on kuitenkin yhä paikoillaan Kalliossa, eikä oikeastaan liity asiaan välttämättä mitenkään, vaikka onkin 1960-luvun peruja kuten runokin.

Vajaa 50 vuotta on Helsingin ravintolaelämässä aivan helvetin pitkä aika. Täytyy joskus kunnioittaa näitä pitkän linjan selviytyjiä ihan erillisellä postauksella. Tämän kirjoituksen ajatuksena on luoda katsaus siihen, miten Cella toimii tänä päivänä (oikeastaan toissapäivänä).

sdrEi tällaista klassikkoravintolaa tietenkään ole meikäläisen blogissa mahdollista arvioida puhtaalta pöydältä. Turha kuvitellakaan. Itse asiassa oli erikoinen sattuma, että samana viikonloppuna päädyin Sori Taproomiin, joka on todennäköisesti uusin kilometrin säteellä kotoani avattu ravintola. Cella on yksi vanhimmista.

Päätöksemme lounastaa pitkästä aikaa Cellassa tapahtui kuitenkin aivan riippumatta tästä kaikesta. Teki mieli vorschmackia. Seuralainen söi lohi-silakkapihvit, jotka kuulemma olivat hyvät. Ruokasalissa kaikki oli ennallaan. Tunnelma oli kaurismäkeläisen hiljainen, mutta silti kaikissa pöydissä taisi lopulta olla asiakkaita oman vierailumme aikana. Oli yksikseen istuvia ja kolmen–neljän hengen seurueita, ja kaksi pöytäkuntaa koostui isästä ja lapsesta.

Käsitellään oluet ensin, vaikka ne eivät olekaan Cellan pointti. Hanassa olivat Weizenbock ja Severin IPA Plevnalta sekä Stallhagenin Raspberry Stout ja Mallaskosken Roihu IPA. Ilmeisesti myös Shepherd Neame IPA, Laitilan Mississippi, Erdingerin vehnä sekä Urquell ja pari peruslageria. Pullopuolella komeili vahvoja belgialaisia, muutama hyvä saksalainen ja uudemmalta pienrintamalta lähinnä Stallhagen Baltic Porter ja Põhjala Virmalised IPA.

Cellan olutvalikoima on aina yllättänyt pikemminkin positiivisesti kuin toisin päin. Oletuksena on siis, ettei näin pitkällä aikajanalla toimiva ravintolaklassikko älyäisi välttämättä panostaa lainkaan pienpanimotuotteisiin. Cella ymmärtää. Ikimuistoinen tapaus oli parin vuoden takainen Kallion baarikierros työkavereiden kanssa, jolloin täältä löytyi hanatuotteena silloinen suursuosikkini Tripel Karmeliet.

plevna-cellaOma ruokajuomavalintani oli siis tuo Plevnan Weizenbock. Tamperelaisten lähestymistapa vehnäpukki-teemaan muistuttaa ehkä enemmän Malmgårdin Emmer Tripeliä kuin esimerkiksi Weihenstephanin Vitusta. Totta kai Weizenbock on taipuisa oluttyyli, ja minulle tämä plevnalainen versio on uponnut oikein hyvin aina silloin (harvoin) kun sitä on saanut.

Vorschmackin kylkeen se ei erityisen hyvin sopinut, eikä tämä yhdistelmä kyllä ollut menun suosituskaan. Olut ja ruoka olivat tällä kertaa omia erillisiä nautintojaan. Cellan vorschmack nimittäin on lajinsa ansiokas edustaja. Se oli kuohkea, hieman makea mutta kuitenkin lihaisa kakku, jota taustoitti maustepippurin tai vastaavan itämaisen mausteen kotoinen eksotiikka. Perunamuusi oli kermaisen sileää.

Vorschmackin juurilla

Yksi vorschmackiin liittyvä tarina on, että marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi tuonut sen Puolan-matkoiltaan Suomeen. Tätä on vaikea pikaisten nettilähteiden perusteella päätellä oikeaksi tai vääräksi. Ehkä joku ravintolahistorioitsija osaa kertoa ruokalajin Mannerheim-yhteyksistä enemmän. Nykyisessä Puolassa seikkaillessani vorschmack ei ole tullut vastaan kertaakaan.

sdrSen sijaan esimerkiksi Wikipedia vihjaa ruokalajilla olevan historiaa monessakin paikassa Itämeren ympärillä. Siis jos lukee (tai google-kääntää) suomen-, venäjän-, ukrainan- ja puolankieliset artikkelit. Ilmeisesti kyseessä on ollut pilkottuun silliin ja jauhettuun lihaan perustunut ruoka, josta ainakin juutalaisessa keittiössä liha saatettiin jättää poiskin. Itämeren itärannoille ominaisia lisukkeita kuten sipulia, smetanaa tai perunaa on ollut eri versioissa mukana, ja joskus juustokuorrutuskin.

Nyky-Puolassa tunnetaan näköjään Lublinin forszmak, pikemminkin gulassin näköinen lihapata, johon makua tuovat maustekurkut, makkara ja tomaattipyree. Paha sanoa, mitä Mannerheim on Puolassa asuessaan syönyt. Hän ei ota tähän asiaan muistelmissaan kantaa, mikä on nykylukijan kannalta äärimmäisen turhauttavaa. Ainakin Wikipedian perusteella venäläiset tuntuvat ymmärtävän helsinkiläisen tyyppisen jauhelihaan perustuvan vorschmackin päälle puolalaisia enemmän.

Astuminen ajan ulkopuolelle

Cella elää tavallaan, vieraat kulkevat ajallaan. Odottelimme ruokiamme suhteellisen kauan ja laskua vielä monin verroin kauemmin. Meidän jälkeemme tullut kanta-asiakas ilmoitti jo eteisessä kokille haluavansa silakat ja sai ne suunnilleen heti. Muutenkin tarjoilijalla oli totutut reittinsä, joista maallikko ymmärsi yhtä vähän kuin mehiläisten lentoradoista.

Tällä ei ole mitään merkitystä. Ruoka oli sitä mitä toivoimmekin, ja hyvä olut tuli siihen päälle pelkkänä bonuksena.

Lähes viisikymmentä vuotta vanhaa salia koristaa marskin muotokuva, ehkä kunnianosoituksena vorschmackin ystävälle. Silläkin uhalla, että kuulostan rautalangasta vääntäjältä: tämä paikka on parin muun ohella helsinkiläisittäin ainutlaatuinen, hieman nukkavieru historiallinen kortteliravintola. Sellaisia ei juurikaan ole enää. Näissä paikoissa jyllää yhä klassinen ravintolakeittiö täydennettynä stadilaisen kotiruoan piirteillä. Vegetarjontaa ei tullut testattua; sitä on, mutta kasvissyöjät kertokoot, miten se vastaa paikan muuta tasoa.

Summa summarum: Kun Cella parin vuoden päästä täyttää viisikymmentä, toivottavasti Kalliossa ammutaan ilmoille isot ilotulitukset.

sdr

Joskus on uskaltauduttava epämukavuusoluelle

Se maistuu pahalta, mutta onko se sittenkin hyvää?

Ne, jotka seuraavat jotakin suosittua englanninkielistä olutblogia, ovat todennäköisesti törmänneet säännöllisesti toistuvaan yhteispostaukseen nimeltä The Session. Viime viikolla siihen osallistuvat blogit kirjoittivat aiheesta epämukavuusoluet (discomfort beers). Tehtävänantona oli kertoa oluista, jotka veivät kirjoittajan selkeästi pois mukavuusalueeltaan. Kyse on oluesta, josta on vaikeaa sanoa, inhoaako sitä vai vaatiiko se vain totuttelua.suspicious-dog-flickr-sheila-sund-cc-by-2-0-att

Ensimmäiset huikat

Tämänkertaisen The Session -postauksen koollekutsuja Alec Latham viittasi tehtävänannossaan muun muassa ensimmäiseen koskaan maistamaansa olueen. Maku oli ”kuin kylmiä kuparikolikoita tonicilla lantrattuna, ja oksettava”. Myös yksi osallistuvista bloggaajista, Leslie Patiño, muisteli puistatuksella nuoruutensa oluita, joita hänen isänsä 1960-luvulla säilytti lämpimässä autotallissa Texasin kesähelteillä.

On ihan mielenkiintoista, miten ensimmäisen oluthuikan luotaantyöntävä maku saattaa olla aika universaali kokemus niillekin, jotka myöhemmin ovat oppineet olutta rakastamaan ja ehkä tehneet siitä ammatinkin. Minulle on jäänyt elävästi mieleen – ei oikeastaan ensimmäinen kulaukseni oluesta ikinä – vaan ensimmäinen laillisesti eli täysi-ikäisenä juomani olut.

Kaverini oli ottanut asiakseen raahata minut lähibaariin eli Espoon Laajalahden Pub Viikinkiin sen päivän iltana, jolloin täytin 18, ja tarjota siellä oluet. En muista, mitä keskiolutta Viikingin hanassa silloin oli, eikä sillä ole väliäkään. Olen juonut useampaa kotimaisia merkkiä tuon tyyppisissä baareissa karmeassa kunnossa (ne oluet siis, en välttämättä minä), enkä osaa enää arvioida, kuinka hehkeitä ne olisivat parhaassa tapauksessa olleet.

Noiden oluiden mollaaminen ei ole kuitenkaan nyt pääasia. Useimmat tietävät maun, jossa yhdistyy kasviksia, mahahappoja ja pahvia, katkeruutta, makeutta ja tahatonta happamuutta hiukan väärässä suhteessa. Sitä ensimmäistä laillista tuoppia kumosin sisulla: nyt ei yksi huikka riittänyt, vaan se oli juotava viimeiseen tippaan. Tietenkin arvostin suuresti kaverin elettä, joten epämukavuutta ei sopinut muutenkaan näyttää.

Huono olut on osa nuoruutta, ja ainakin omaan sukupolveeni kuuluvat saattavat sanoa, että niin sen kuuluu ollakin. Ehkä nykynuoret ovat tiukempia vaatimaan laatua. Hauskaa on se, etteivät nuo varhaiset kokemukset aiheuttaneet mitään ”ei koskaan enää” -mielialaa. Sen sijaan humalan ja maltaan puraisu on jäänyt kaihertamaan niin, että siitä on yrittänyt etsiä vuosien myötä yhä parempia ja parempia esimerkkejä, vaikka alku ei ollutkaan rohkaiseva.

Tarkkaan ottaen en voi olla edes varma, oliko tuo ensimmäinen tuoppi mitään huonolaatuista tavaraa. Voi olla, että oluen makuun tottumiseni oli vielä niin alkuvaiheissa, että assosioin sen epämukavuuden joihinkin myöhempiin inhotuksiin. Jos olut oli pilalla, tämä esimerkki ei itse asiassa edes sovi The Sessionsin tehtävänantoon. Siinä nimittäin ei haettu viallisia tai heikosti hoidettuja oluita, vaan oluen piti olla sellainen, joksi valmistaja on sen tarkoittanutkin.

Mielenkiintoisempaa onkin oikeastaan se, mitkä oluet aiheuttavat erilaisiin oluihin tottuneille ja jopa suurin piirtein kaiken nähneille olutfriikeille väristyksiä joko ensimmäisellä maistamiskerralla tai vielä pitkään sen jälkeenkin.

Pelargoniat pysykööt parvekkeella

Yksi kirjoitussessioon osallistuneista bloggaajista, Gary Gillman, mainitsee ajanjakson, jolloin Cascade-humalaan perustuvat yhdysvaltalaiset pienpanimo-oluet tulivat ensi kertaa Pohjois-Amerikassa laajasti saataville. Elettiin 1980-luvun loppua ja 1990-luvun alkua.

Gillmanilta vei vuosia tottua greipin ja sen valkoisen aluskuoren makuun pintahiivaoluissa, koska hän oli ehtinyt tottua englantilaistyyppisiin oluihin, joissa humalan maku on erilainen. Hän myöntää, että edelleen amerikkalaisten humalalajikkeiden maku voi olla ensimmäisessä kulauksessa lievästi epämiellyttävä, vaikka kyseessä olisi ”hyväkin” olut.

Uutuuksien tulo Suomeen kesti tuolloin kauemmin kuin nykyään, ja luulisin itse maistaneeni ensimmäisen kerran modernia amerikkalaista humalaa vuonna 2001 markkinoille tulleessa Koff Amber -oluessa.

Tämä on tosin myöhemmän päättelyn tulosta: tuolloin en tehnyt oluesta mitään järjestelmällisiä muistiinpanoja, mutta parvekekukkien tuoksu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. ”Valmistukseen on löydetty Amarillo-humalalajike Washingtonin osavaltion Yakima Valleysta.” Itse ajattelin vain, että pelargonioiden makuista kaljaa minun ei tarvitse juoda, kun maailmassa on niin paljon hyviäkin oluita.cascadehops_jasonmcarthur_flickr_cc-by-2-0-att

Joillekin outo uudenlaisten humalien maku toimi porttina yhä intensiivisemmän makuisiin IPA-oluihin. Tällainen porttiolut oli esimerkiksi Burgers & Brews -blogin kirjoittajalle sitruunaisen humalainen Sierra Nevada Pale Ale, jota hän opiskelukavereineen suosi, koska luotti viinakaupan myyjän pitävän kalliin käsityöoluen ostajia helpommin täysi-ikäisinä. Myös Pub Geek hätkähti BrewDogin Punk IPA:n veitsenterävältä tuntunutta humalaisuutta mutta oppi pitämään siitä.

Sitten on niitä, jotka eivät koskaan ole lämmenneet näille mauille – ei vaikka ne ovat olleet viimeisten 10–20 vuoden ehkä suurin uusi oluttrendi. Mark Lindner kertoo By the Barrel -blogissaan nauttivansa todella vain hyvin harvoista jenkki-ipoista, vaikka BJCP-tuomarina joutuu arvioimaan jatkuvasti oluita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta. Samoin A Good Beer Blog -kirjoittaja Alan McLeod paljastaa, ettei nykyaikaisen IPAn kirjo ole onnistunut täysin sulattamaan hänen sydäntään.

Kuten voi ehkä olettaa, myös happamuus on oluessa eräs piirre, joka saa monen hätkähtämään ensimmäisellä kerralla. Näin kävi Lindnerille ja Alan McLeodille, ja he kuten myös Deep Beer– ja Barrel Aged Leeds -blogistit ovat säilyttäneet varaumia tiettyjä hapanoluita kohtaan. Boak & Bailey puolestaan kertovat, että he eivät vuosikausiin ymmärtäneet, mistä saisoneissa oli kysymys, ennen kuin jokin palanen lopulta loksahti.

Muita yhteispostauksessa mainittuja epämukavuusoluita olivat esimerkiksi savuolut, chiliolut ja black IPA. Tietysti The Sessions -postaukseen osallistuvat blogit edustavat vain minimaalista joukkoa kaikista englanninkielisen maailman olutkirjoittajista. Itse kuitenkin yllätyin siitä, että esimerkiksi vahvasti humaloidun IPAn tai amerikkalaisen sourin aiheuttama alkujärkytys on noinkin monella vain muuttunut lieväksi epäluuloksi sen sijaan, että olisi kokonaan kaikonnut.

Selkäydinreaktioni on minullakin. Kuten varmaan ennenkin on tullut tässä blogissa kirjoitettua, en ole koskaan ihan täysin tottunut tiettyjen Uuden maailman humalalajikkeiden tuoksuun ja makuun. Niillä saa toki aikaan upeita oluita, mutta joskus yhä kavahdan samalla lailla, kuten kavahdin vuonna 2001 pelargonian hajua.

Myös happamien oluiden suhteen olen itsekin hieman varpaillani, vaikka varsinkin belgialaisia sellaisia maistelen melko usein. Suhteeni lambic-oluihin on yhä osittain kulttuurihistoriallista arvostusta ja vain osittain aitoa aistinautintoa.

Onko tämä sitten todellista epämukavuusaluetta? Ei varmaan enää. Nämä ovat asioita joiden kanssa on oppinut elämään, ja niin on kai tehtävä, jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen avoimen asenteen jatkuvasti uusiutuvan olutkentän tutkailuun. Vieläköhän joskus törmään olueen, joka yllättää täysin makunystyrät ja aiheuttaa ankaraa hylkimisreaktiota? Tänä outojen kokeilujen ja uutuuden metsästäjien aikana mikään ei ole mahdotonta.

Ansaitsiko belgialainen olutkulttuuri päästä Unescon listalle?

Belgialainen olutkulttuuri hyväksyttiin viime viikolla Addis Abebassa pidetyssä Unescon maailmanperintökomitean kokouksessa osaksi ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä. Jonkun olutkommentaattorin mielessä kävi ehkä kysymys: entä sitten?

Belgialaisethan perustelivat hakemustaan oluidensa monimuotoisuudella sekä oluenpanotaidon arvostuksella.

sintcanarusHakemuksen mukaan suuri osa kansakunnasta samastuu näihin olutkulttuurin ilmentymiin ja osallistuu niiden ylläpitämiseen tavalla tai toisella. Olutkulttuuri on voimissaan kaikissa Belgian osissa, ja se ruumiillistuu muun muassa panimoissa, olutseuroissa, museoissa, oppilaitoksissa, tapahtumissa ja ravintoloissa.

Monet olutlaadut liittyvät paikallisiin perinteisiin, kuten Brysselin ja Pajottenlandin lambicit, läntisen Flanderin oud bruin -oluet, tai trappisti- ja muiden luostarien oluet. Belgialle tyypillisiä käymistapoja on neljä: tavallisten pinta- ja pohjahiivaoluiden lisäksi on villihiivalla ja sekakäymisellä tuotettuja oluita.

Hakemuksessa on esitetty myös panimoiden ja oluiden lukumääriä, ja erilaisten oluttyylien (kinds) määräksi mainitaan 50. Vuodesta 1980 pienpanimo- tai erikoisoluiden osuus kaikesta Belgiassa juodusta oluesta on hakemuksen mukaan noussut 10 prosentista 30 prosenttiin. Oluen käyttö ruoanlaitossa tai ruoka-aineiden parina on jo pitkään ollut osa belgialaista kulttuuria.

Eikö olutkulttuuria ole kaikkialla?

Kun näin jokin aika sitten Belgian hakeneen maailmanperintöstatusta, ensimmäinen reaktioni oli skeptinen. Tänä päivänä ei ole helppoa perustella, miten yhden kansakunnan olut ansaitsisi erityisaseman, kun pienpanimot ja innokkaat oluenystävät lukuisissa maissa rakentavat ennen näkemättömän suosittua olutkulttuuria.

Jeff Alworth totesi blogissaan muutama päivä sitten, että ainakin kolme tunnettua olutmaata ansaitsisi olutkulttuurilleen paikan Unescon luettelossa samoilla perusteilla kuin Belgia. Alworthin mukaan Unesco tunnisti intuitiivisesti Belgian olutkulttuurissa jotakin todella merkittävää, mutta sen merkityksen kuvailussa vain ei onnistuttu kovin hyvin.

Belgialaisen oluen hienous oli ehkä itsestäänselvyys vielä 1990-luvulla, mutta nykyään on monia olutfanien huomiosta kilpailevia juttuja.

Tai sitten belgialaista olutta ei haluta niellä yhtenäisenä monoliittina – mikä on tietysti ihan oikein. Olutoppaan foorumin taannoisessa keskustelussa tuli ilmi yhtenä näkökulmana, että esimerkiksi Belgian hapanoluet saattavat miellyttää niitäkin oluenystäviä, joille taas luostarioluet ovat turhan makeita eikä tarpeeksi haastavia. Belgialaisetkin oluet jakavat mielipiteitä.

Koska hakemustekstissä ehkä oletetaan, että lukija tulkitsee sitä automaattisesti kulttuuriperinnön kuvauksena – siis asioina, jotka eivät ole syntyneet esimerkiksi 2000- tai 2010-luvuilla – tätä ei joka käänteessä erikseen mainita.

Sen takia Belgian ylpeily panimoiden tai oluiden lukumäärillä tai oluttyylien ja harrastusmuotojen moninaisuudella ei ehkä tunnu ainakaan ensi lukemalta erityisen vakuuttavalta.

Tällaistahan on kaikkialla! Tätähän käsityöolut juuri on!

Belgialaisten kannalta olennaista oli tietysti se, että he onnistuivat vakuuttamaan komitean 24 jäsentä (joista muuten vain Itävalta edustaa selkeästi Euroopan olutalueita ja muista suurin osa on Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maita, joissa olutperinteet ovat joko ohuita tai olemattomia).

Pitäisikö sitten ainakin Britannian ja Saksan, ja ehkä Tšekin, Yhdysvaltojen tai joidenkin muidenkin maiden saada olutkulttuurilleen vastaava kulttuuriperinnön status?

Ennen kuin kerron, mikä Belgian olutkulttuurissa on ehkä pitkän linjan olutharrastajan näkökulmasta erilaista kuin muissa (suurissakin) olutmaissa, voin ilman muuta vastata edelliseen kysymykseen myöntävästi. Totta kai monilla muillakin on tunnustuksen arvoista olutkulttuuria.smisje

Esimerkiksi Saksan erilaisista olueen liittyvistä perinteistä muodostuu varmasti kokonaisuus, joka on yksi maailman omaleimaisista olutkulttuureista. Suomalainen sahti – tai vaikkapa Pohjolan ja Baltian perinneoluet yhteensä – voisivat kelvata Unescon listalle nekin.

Toisaalta tämän hetken merkittävistä olutmaista ainakaan Yhdysvallat ja Britannia eivät voisi Unesco-listausta edes hakea, koska maat eivät ole allekirjoittaneet aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta.

Mutta miksi Belgia on erityinen?

Maailmanperintökomitealle osoitettavan hakemuksen pituus on rajallinen, ja sanallisten perustelujen on pysyttävä määrätyissä mitoissa. Siinä ei varmastikaan voitu alleviivata joka kohdassa, miten belgialainen olutkulttuuri ja sen kehitys ovat eronneet nimenomaan joistain muista vastaavista kulttuureista.

Belgialaisen oluen diversiteetti oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi olutmaailman suurista ihmeistä, jonka tapaista ei muualla voinut kokea. Tarkoitan kokemisella nimenomaan sitä, että vietitpä Belgiassa vaikka vain päivän tai pari, pystyit maistamaan luultavasti kaikkia mahdollisia oluttyyppejä ja vielä samassa baarissa. (Mikäli pysyit tolpillasi.)

Yksi 1900-luvun olutinnovaatioista on nimittäin juuri belgialainen maistelubaari. Kun kerran Belgiassa tehtiin satoja oluita, jotka tyypillisesti olivat keskenään hyvin erilaisia, oli erinomainen idea hankkia useimpia niistä saman baarin kellariin. Ei muualla ollut 1980-luvulla baareja, joissa oli mahdollista testailla jopa satoja kotimaisia pulloja – kaikkia maistamisen arvoisia, ja usein jopa niiden vuosikertaversioita. Minusta nykyiset craft beer -baarit ovat jossain mielessä tämän ajatuksen jatkajia.

Tuollainen baari oli toki silloin helpompaa toteuttaa Belgiassa kuin esimerkiksi Britanniassa, jossa olutkulttuuri painottui vahvasti tuoreeseen hanaolueen.deleite

Se, että oluenpanossa hyödynnetään villihiivoja tai sekakäymistä ei ole nykyään enää kovin ihmeellistä – ainakaan aktiiviharrastajien silmissä – eikä suinkaan rajoitu Belgiaan.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kolmeakymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen, että esimerkiksi Brettanomyces oli käytännössä vain belgialaisen lambicin hiiva, reliikki kaukaa menneisyydestä. Jotain melko poikkeuksellista. Voi pohtia, olisiko nykyistä hapanoluen suursuosiota koskaan tullutkaan, ellei tapa olisi pysynyt Belgiassa joten kuten hengissä.

Ja ne monet belgialaiset oluttyylit: missäpä maassa nykyään ei joku panimo tekisi witbieriä, tripeliä tai saisonia. Ei ennen näin ollut. Noita oluita tehtiin vain Belgiassa, jossa ne oli aikoinaan keksitty. Jos tehtiin sielläkään. Witbier ehti jo välillä kadota kokonaan, ja saisonia uhkasi sama kohtalo.

Jos olisin Belgia ja minulla olisi rajattomasti tilaa perustella Unescolle, miksi olutkulttuurini on erityinen, alleviivaisin hyvin painokkaasti lukuisien oluttyylien belgialaista historiaa. Vaatii ehkä mielikuvitusta löytää maasta 50 erilaista oluttyyliä, mutta yli tusinan pääsee aika karkeallakin jaottelulla. Ja kuten todettu, näillä on usein juurensa tietyllä alueella tai tietyssä kulttuuriympäristössä (kuten luostareissa).

Vertailun vuoksi brittioluet olivat paljon yhtenäisempi joukko, ja esimerkiksi Michael Jackson tiivisti ne vuonna 1977 neljään perustyyliin: pale ale (bitter), brown ale (mild), stout ja strong ale. Brittityylit olivat enemmän tai vähemmän ”kansallisia”, ja lähinnä niiden suosiossa oli alueellisia painotuksia.

Kiistämättä Belgian pienuuskin on yksi sen valtti. On paljon helpompaa puhua belgialaisesta olutkulttuurista kuin esimerkiksi saksalaisesta, kun Baijerilla on aika omanlaisensa perinteet ja esimerkiksi Düsseldorfin Altbierillä tai Kölnin Kölschillä ei ole niiden kanssa juuri mitään tekemistä.

Pieni kansakunta voi järjestäytyä yhtenä rivistönä olutkulttuurinsa takuumiehiksi. Olut on mahdollista nostaa yhdeksi matkailumarkkinoinnin kärjistä. Ministereitä tai kuninkaallisia saa puhuttua esiintymään olutlasi kädessä sopivissa tilanteissa. Bryssel on ilmeisesti muuttamassa paraatipaikalla keskustassaan sijaitsevan entisen Pörssitalon valtavaksi ”oluttemppeliksi”.

Belgian tyyppisessä paikassa riittää luultavasti myös julkista rahaa olutaiheisten aloitteiden ja kampanjoiden tukemiseen eri lailla kuin sellaisissa maissa, joissa tuetaan nihkeämmin kulttuuritoimintaa verovaroin. En pysty arvioimaan, onko Belgiassa absoluuttisesti enemmän olutseuroja, -museoita tai -tapahtumia kuin muualla, mutta jälleen niiden kattavuus voi hyvinkin olla muita maita tiheämpi.

Tulevaisuutta varten

Selvennyksenä vielä: tämä ei ole siis yritys todistella, miksi Belgian kuuluu saada aineettoman kulttuuriperinnön asema omalle olutkulttuurilleen (ja muiden olutmaiden ei) – vaan pikemminkin argumentteja sen puolesta, että Belgia ei ole kuin mikä tahansa muu olutmaa.

Samassa kokouksessa, jossa Belgian olutkulttuuri otettiin maailmanperintöluetteloon, listalle otettiin myös intialainen jooga ja kuubalainen rumbaperinne. Hyvässä seurassa siis ollaan. (Ja varmasti esimerkiksi Kuuban rumba on sukua ja velkaa muille tanssi- ja musiikkiperinteille kuten belgialainen olutkulttuuri muille olutkulttuureille.)

Onko maailmanperintöstatuksella sitten jotain käytännön merkitystä? On. Se velvoittaa hakijan toteuttamaan hakemuksessa mainittuja suojelutoimenpiteitä, ja suojellun kulttuurikohteen säilymistä myös valvotaan.

Tällainen voi tuntua turhalta byrokratialta nykyisessä tilanteessa, jossa käsityöoluella menee joka tapauksessa hyvin. Toisaalta ihmisluonto on arvaamaton. Entä jos nykyinen craft-buumi hiipuukin ja joskus ollaan taas 1970-lukua muistuttavassa tilanteessa, jossa oluen henki ei ole kovin monelle kallis?

Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105

Tarvitaanko meille Retrokoff?

Kekkosen aikaan olutkin oli parempaa. Täytyihän sen olla?

urho_kaleva_kekkonenMainio brittiläinen olutblogi Boak & Bailey nosti tällä viikolla esiin itäisessä Keski-Euroopassa viime aikoina havaitun ilmiön, nimittäin isojen panimoiden nostalgiaoluet. Esimerkkinä mainittiin Zlatý Bažant -panimon* vuoden 1973 reseptillä pantu pilsneri.

Twitterissä samaiset blogistit luonnehtivat näitä oluita ”ironisiksi retro-oluiksi.” Kyse on kai siis samantapaisesta ilmiöstä kuin vaikkapa Riian Cafe Leningrad -baarissa tai vuoden 2003 saksalaisessa ostalgia-filmissä Goodbye Lenin. Näiden parissa voi nauttia entisen itäblokin kodikkaasta tai koruttomasta tunnelmasta ilman totalitaarisen järjestelmän ikäviä puolia, kun siihen ottaa pienen ironisen etäisyyden.

Striptis-nainen tanssii

Saman tyyppisiin retro-stailattuihin oluihin olen törmännyt entisen itäblokin maissa ensin vuosi sitten kesälomalla Sloveniassa ja nyt talvella Puolassa. Sloveniassa hommaan oli ryhtynyt maan suurin panimo Laško**, jolla pari tällaista olutta kuuluu uudehkoon Special-tuoteperheeseen.

flaska_big_striptisStriptis-nimisen oluen etiketti kertoo, että kyseistä olutta pantiin ensimmäisen kerran vuonna 1956. En ole seurannut Slovenian olutkenttää tarkemmin viimeisten 60 vuoden aikana, mutta oletan, että Striptis Doppelbock on ollut välillä poissa tuotannosta ja palannut nyt retron näköisessä matalassa pullossaan nostalgiasarjaan. Samassa Special-perheessä on myös Krpan Triple Beer, ”first brewed in 1985”.

Alkuperäisessä Striptis-pullon etiketissä on ilmeisesti ollut vähäpukeinen strippari (?) olutlasi kädessään, koska tällainenkin kuva panimon sivuilta löytyy. Nykyinen etiketti on tuoteperheen muiden oluiden kaltainen – ehkä hyväkin ratkaisu imagosyistä. Alkuperäistä etikettiä katsoessa alkaa vähintään soida heti päässä Kasevan vanha biisi.

striptis_etiketa_7672Laškon Special-sarjaan kuuluu myös modernimpia erikoisoluita kuten Citra Lager ja Sour Cherry & Chestnut. Tässä panimo on tehnyt samanlaisen ratkaisun kuin puolalainen Żywiec***, joka pakkaa nykyisin muut kuin peruslagerinsa tyylikkäämpiin ”vuosilukupulloihin”. Samassa sarjassa on siis sekä nostalgisia pitkän linjan oluita että uudempien trendien mukaisia tulokkaita. Myös näissä etiketti selventää, milloin kyseisen tyyppistä olutta on ensi kerran tehty. Bock on ollut panimon valikoimassa alkujaan jo vuonna 1860, kun taas esimerkiksi vehnäolut tuli mukaan vasta vuonna 2014 ja saison 2015. Żywiecin erikoisoluissa nostalgia ei ulotu etikettien ulkoasuun saakka.

okocimToinen Puolan isoista panimoista, Okocim****, puolestaan tarjoilee ajan patinaa liimailemalla retrosarjan pulloihinsa valmiiksi kuluneen näköisiä etikettejä. Tuotesarjan ideointi liittyy ilmeisesti panimon 170-vuotisjuhlaan. Etiketeissä ei viitata oluiden lanseerausvuosiin vaan tarjoillaan yleistä eilispäivän näköistä nukkavieruutta, hieman yllä mainitun riikalaisbaarin tapaan.

Oliko ennen paremmin?

Yleisesti ottaen useimmat puolalaiset, slovenialaiset tai slovakialaiset ovat varmasti sitä mieltä, että nykyaikainen elämä on helpompaa ja mukavampaa kuin entisen regiimin aikaan. Kauppojen olutosastot ovat pullollaan erilaisia kotimaisia ja ulkomaisia merkkejä siinä missä ruokahyllytkin. Äkkiseltään olettaisi, että myös laadusta jouduttiin kommunistiaikana tinkimään nykyistä enemmän.

Tässä suhteessa Ron Pattinsonin väite, että DDR:ssä olut oli usein parempaa kuin Länsi-Saksassa vastaavana aikana, on mielenkiintoinen. Samoin Tšekissä kai joskus haikaillaan, että markkinatalous pilasi vanhat hyvät oluet. Boak & Bailey ovat kuitenkin slovakialaisen Zlatý Bažantin perusteella sitä mieltä, että kommunistinostalgiaa tavoittelevassa retro-oluessa maku ei ole myyntivaltti vaan imago. Myöskään itseäni eivät kaikki maistamani slovenialaiset tai puolalaiset retroilut onnistuneet ainakaan maullaan vakuuttamaan.

Ilmiö on sinänsä hauska ja kertoo varmaan jotain kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavista tekijöistä. Miten tämä toimisi Suomessa?

Vaikka meillä ei sodanjälkeisillä vuosikymmenillä elettykään kommunistisessa järjestelmässä, pienet kaihon ja hirvityksen sekaiset väreet iskevät täälläkin helposti selkäpiihin, kun näkee museoissa esimerkiksi 1960- tai 1970-lukujen mustavalkoisia baaritunnelmia ja olutpulloja.

En tiedä, kannattaako suomalaisten suurpanimoiden – sanotaan vaikka Sinebrychoffin***** – lähteä kehittelemään replikaa mistään toisen maailmansodan ja EU-jäsenyyden välisestä oluestaan. Tai ties vaikka kannattaisikin, itse olen liian nuori muistamaan niitä juuri lainkaan. Löytyykö panimon arkistosta autenttisia reseptejä eri vuosikymmeniltä?

sinebrychoff_hkm_tuntematon_cc-by-4-0

Kuva: Finna, Helsingin kaupunginmuseo, tuntematon kuvaaja, CC BY 4.0

Sen sijaan Żywiecin tyyppinen retrolinja, johon on poimittu todellisia oluita panimon koko historian ajalta, voisi olla ihan mielenkiintoinenkin. Żywiecin bock ja portteri ovat hyviä tuotteita, ja tällaisia myös ”Helsingin Żywiec” varmasti kykenee historiastaan löytämään. Itseoikeutettu jäsen tässä joukossa olisi Sinebrychoffin Porter, jolle löytynee panimon historiasta ensimmäinen mahdollinen valmistusvuosi jostakin 1850–1860-luvuilta. Ironialla ei tässä tarvitsisi pelata.

Juhlavuosi lähestyy

Äänestäisin mukaan myös historiallisia saksalaistyylisiä oluita, joita Sinebrychoffin ja sen helsinkiläisten tytäryhtiöiden tunnetaan valmistaneen. Esimerkiksi tummaa Erlangeria (7 % abv.) on tehty Sörnäisten osakepanimossa viimeistään 1880-luvun lopussa, jolloin Sinebrychoffit olivat luultavasti alkaneet jo kerryttää panimosta hankkimaansa osake-enemmistöä. Kenties Sörnäisten valikoimaan kuului myös 7-prosenttinen Waldschlössener-olut, jota panimomestari J. K. Kröckelin tiedetään tehneen ainakin myöhemmässä omassa yrityksessään Talin kartanon panimossa.

Ehkäpä ihan mainio lisä tällaiseen Retrokoff-tuoteperheeseen olisi kuitenkin myös panimon 150-vuotisjuhlia varten vuonna 1969 pantu Juhlaolut, jossa Sinebrychoffin historiikin mukaan oli alkoholia kuusi painoprosenttia eli noin 7,5 % abv. Totta kai pian koittaa – juhlavuosista puheen ollen – myös vuosi 2019, jolloin on varmasti hyvä aika katsoa taaksepäin Helsingin ainoan todella historiallisen panimon kahteen vuosisataan.

Jos Spårakoff tekee tulevana juhlavuonna kunnianhimoisilla historiallisilla oluilla höystettyjä teema-ajeluja ympäri Helsingin keskustaa, itse ainakin ilmoittaudun ratikka-ajeluille vaikka vuoden 2019 jokaisena iltana.

Miltä kuulostaa, Kerava?

Lähteitä: Bonsdorff S., Suomen panimot: Matrikkeli portteri-, olut- ja sahtipanimoista 1756–1996; Mårtenson G., Sinebrychoff 1819–1969; Turunen M. Jos täytätte mun lasini.

* Heineken omistaa panimon. ** Heineken omistaa panimon osakekannan lähes kokonaan. *** Heineken omistaa enemmistön panimon osakekannasta. **** Carlsberg omistaa panimon. ***** Carlsberg omistaa panimon.