Blogin kolmas vuosi, olutbloggaaminen ja Vintage Ale 2015

Olutkoiran blogi meni eetteriin joulukuussa 2015, ja sen jälkeen kirjoituksia on tullut yhteensä 209, eli noin seitsemänkymmentä vuodessa. Alkuperäinen tarkoitus oli postata kerran viikossa, joten se tahti on rikottu, mutta kovin paljon tiheämpään vauhtiin en ole vuosien mittaan kuitenkaan päässyt. Osa jutuista on ollut artikkelipituisia, osa jotain keveämpää.

Maailmalla on puhuttu taas viime aikoina olutbloggaamisen tulevaisuudesta: ovatko sosiaaliset mediat ja reittausäpit vihdoin syrjäyttäneet puolipitkän olutkirjoittamisen? Vastaus on kaksijakoinen. Jotkut niistä blogeista, jotka alusta alkaen keskittyivät lyhyehköjen olutarvioiden julkaisemiseen, ovat löytäneet luontevammat kanavat muualta digisfääristä. Kun blogin tarkoitus on ollut hakea sosiaalista elämää reittaamalla oluita, osa on huomannut sen onnistuvan myös olutsovelluksilla.

Sen sijaan sellaiset blogit, joiden sisältö on liian pitkää tai analyyttistä Untappdiin tai Facebookiin, jatkavat varmasti blogeina tai vastaavina sivustoina. Lyhyisiin some-viesteihin ei mahdu pitempää pilkontaa olutmaailman tilanteesta tai poikkileikkaavaa olutarviointia, ja sitä paitsi hyvät sellaiset tekstit hukkuisivat joka tapauksessa liian pian sekalaisiin sisältövirtoihin. Kun esimerkiksi kotimaista kenttää katsoo, yksi erikoistapaus on Arde, jonka tekstit ovat usein hyvin lyhyitä mutta viikoittainen arviointivolyymi niin suuri, että siitä muodostuva kokonaisuus pääsee oikeuksiinsa lähinnä blogimuodossa.

Some-kanavia operoivilla yhtiöillä on tarve tuoda päivittäin uutta, vaihtuvaa sisältöä virtaan. Monien vakavampien olutkirjoittajien intressi taas on osittain toisenlainen. He haluavat, että tekstit säilyvät internet-avaruudessa useampiakin vuosia, niihin voidaan viitata ja niistä käytävä keskustelu pysyy myös helposti löydettävissä pitemmänkin ajan päästä. Toivon, että olutbloggaamisen kova ydin säilyy. Sinänsä mitään muutosta ei voi oikein estää, ja kirjoittaminen löytää aina itselleen kanavan ja yleisön tavalla tai toisella.

vintage2015-3candlesKolme vuotta kellarissa

Sunnuntaina kaivoin täällä Kalliossa kellaristani esiin oluen, joka tuli pullossa markkinoille suunnilleen niihin aikoihin, kun tämä blogi aloitti eli joulukuun 2015 alussa. Kyseessä on Fuller’sin Vintage Ale 2015. Väittäisin, että oluen tuoksu on monipuolisempi kuin tänä vuonna pannun Vintage Alen. Oluen olemuksessa on paljon hunajaa sisältävää tummaa leivonnaista.

Kolmevuotias olut on hyvin mukavaa juotavaa, brittiläisen mallasvetoista. Siinä ei ole joidenkin tuoreiden britti-strong alejen alkoholista raakuutta, ainakaan enää. Sinänsä kellari ei ole kovin paljon oluen luonnetta ainakaan tällä aikavälillä muuttanut – ehkä vähän pehmentänyt, jos jotain.

Vuoden 2015 Vintage Alen ja hiljattain myyntiin tulleen vuoden 2018 painoksen välillä Fuller’silla oli kaksi vuotta, jolloin vuosikertaoluihin tuotiin trooppisempaa, Uuden maailman tyyppistä humalaluonnetta. Nekin olivat hyviä, varsinkin 2017. Tässä kolme vuotta vanhassa ei noita eksoottisia piirteitä ole, vaan olut tosiaankin on perienglantilainen.

Loistava olut ja nyt siis nautittu. Ja jos joku tätä blogia seuraava on jo kyllästynyt toistuviin Fuller’s Vintage Ale -hehkutuksiini, niin niiltä kyllä saa todennäköisesti olla noin vuoden verran taas rauhassa.

Vuoden valikoidut kirjoitukset

Minulla on ollut tapana poimia vuoden aikana julkaisemistani postauksista pieni “kohokohtien” lista. Ne eivät ole välttämättä kirjoituksina sen parempia tai huonompia kuin muut, mutta niissä on jotain, minkä takia itse haluan vielä kerran palata niihin. Ehkä osa teksteistä jopa kestää aikaa ja voin lueskella niitä joskus kiikkustuolissa ihmetellen tätä pienpanimo-oluen kulta-aikaa.

Tänä vuonna siis tällainen otsikkolistaus:

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset (3.12.2018)

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia (18.11.2018)

Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin (9.10.2018)

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja (27.9.2018)

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen (14.9.2018)

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan? (20.6.2018)

Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut (14.5.2018)

Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta? (25.4.2018)

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen? (28.2.2018)

Marionberry Braggot – 1990-luvun unelma elää Portlandissa (26.1.2018)

Kuusen alla – Harjun Panimon koti-Burton (19.1.2018)

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää (9.1.2018)

Mainokset

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja

On tullut aika paketoida suomalaisten olutblogien uusin Sessio, eli yhteispostaus, jossa kaikki halukkaat blogit kirjoittavat annetusta aiheesta tiettynä ajankohtana. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas sessio, aiheena Pubit ja muut olutravintolat ja isännöimässä siis minä, Olutkoira. Tiivistän ensin yhteen sen, mitä kollegoiden sessiokirjoituksista jäi itselleni käteen ja loppuun liitän linkkilistan.

Osallistujia oli hyvä joukko, seitsemän mukaan lukien koolle kutsuja. Aihe oli laaja ja siitä olisi voinut lähteä moneenkin suuntaan, joten oli mielenkiintoista, että suurin osa mukana olleista kirjoitti – jos vähän yleistän – ihannepubistaan, tai ainakin sellaisesta, joka on joskus tehnyt suuren vaikutuksen. Yhdestä tai useammasta. Näitä oli hienoa lukea, ja kannattaakin siis käydä tsekkaamassa kaikki tekstit kokonaisuudessaan!

Arde aloittaa haarukointinsa pohtimalla laajemmin suhdettaan hyviin baareihin mutta päätyy lopulta siihen yhteen, “The Baariin”, joka on hänen tapauksessaan Oulun Oluthuone Leskinen. Leskisen tapaiseen yhteisöön hän ei ole mielestään missään muualla törmännyt, ja se säilyi myös vuoden 2003 “kriisin” yli – silloin baari nimittäin muutti alkuperäisestä sijainnistaan Saaristonkadulta vinottain vastapäiseen kortteliin Rotuaarille. “Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta”, kiteyttää Helsingissä nykyään vaikuttava blogisti.

Loppasuilla on myös mielessään erityinen ja persoonallinen paikka, tällä kertaa ei keskikaupungin legenda vaan aito lähiökuppila Leppävaaran sillä ns. alkuperäisellä puolella eli radan pohjoispuolella. Tällä Harakanpesällä on (Leskisen tavoin) takanaan jo kohta kolmisenkymmentä vuotta historiaa, ja paikan vetotekijöihin kuuluvat Loppasuiden mukaan hyvän ruoan ja olutvalikoiman lisäksi pubivisat sekä maine espoolaisen scifi- ja fantasiaväen kokoustamispaikkana.

Humalablogi laajentaa katsantokantaa yhden pysähdyksen taktiikasta viiteen parhaaseen olutravintolaan ja nyt siis lähdetään myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaikka viisikko edustaa keskenään aika erilaisiakin baarilajeja – kellarien aarteita painottavasta Antwerpenin Kulminatorista aina sadan hanan newyorkilaiseen The Ginger Maniin – ainakin yksi asia yhdistää näitäkin viittä. Ne eivät ole nimittäin aivan viime vuoden tulokkaita eikä niissä ole liikaa puhtaan vaaleaa, patinoitumatonta puupintaa. Myös kirjoittajan oma suhde jokaiseen paikkaan taitaa olla jo useamman vuoden perua.

Tuopin ääressä visioi puolestaan baarin, joka…

sisältäisi aivan absurdin, juoppohulluuskohtausta kärsivän sisustussuunnittelijan näkemyksen kappaleesta ”raunioilta rakkautta”. Sielä olisi terassia, vesipiippuja, baaritiskejä, tinkimätöntä asennetta, sopiva valikoima cocktaileja, päätön, jumittava soundtrack, säkkituoleja, riippumattoja ja vissii sitä bisseäkin. Takapihalla voisi olla foodtruckien muodostama tori…

ja todistaa sitten, että sellainen ihme on itse asiassa olemassa, nimittäin Budapestissa, Szimpla Kert.

Tuopillinen ponkaisee eri linjoille ja kuvaa nimeltä mainittujen ihanteellisten baarien sijaan sitä, millainen ylipäänsä on mieleen jäävä baari. “Hyvä baari on lämmin sopukka, jonne mennään maailmaa pakoon ja turvaan, piiloon. Sen tulisi olla kutsuva paikka, jonne voi tulla kuin kotiin ja josta poistuminen vaatii itsensä voittamista.” Hyvän baarin sielu ja omaperäinen tunnelma on laajaa olutvalikoimaa tärkeämpi, ja henkilökunnalla on tärkeä osansa fiiliksen luomisessa. Esimerkkejä täydellisestä tai lähes täydellisestä baarista Tuopillinen ei siis suostu nimeämään, ja siitähän tässä sessiotehtävässä oli toki oikeus pidättäytyäkin.

Helppoa juotavaa -blogissa otetaan vauhtia blogistin omasta suosikkipubityylistä, jota hän kutsuu “rähjäiseksi kuppilaksi”. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, että Jyväskylän Vihreä Haltijatar on kirjoittajalle läheisin ja alkuperäisin esimerkki tästä tyylilajista. “Oleellisena tunnelmaa lisäävänä seikkana on myös se ettei ulkoasuun ole ihan liikaa jaksettu kiinnittää huomiota. Pöytiä kuuluu olla vähintään kolmea erilaista, samoin tuoleja. Mielellään myös valaisimia. Jotenkin se kaikki kotikutoisuus viehättää. Tuntuu siltä että fokus on oikeissa asioissa.” Hyvä olutvalikoima on Vihreässä Haltijattaressa keskeinen juttu, mutta niin tässä kuin muissa sessioteksteissä valikoima ei kuitenkaan ole se jokin, mystinen elementti, jota ilman baarista ei jaksaisi ehkä hehkutusta kirjoittaa.

Ja lopuksi oma kirjoitukseni, eli Olutkoiran kontribuutio baariaiheesta keskittyi baarissa olemiseen, tarkemmin ottaen tiskin ääressä istuskeluun ja sen hyviin puoliin. Jollakin tavalla itsekin hain baarin olemusta nimenomaan paikkana, jolla on tietty tunnelma ja jossa on ihmisiä (mutta jossa paradoksaalisesti voi silti olla halutessaan niin kuin muita ei oikeastaan olisikaan). En sano, etteikö hanojen tai jääkaapin sisällöllä tai seinien väreillä ja koristeilla olisi väliä, mutta baariuden ydin tosiaan tuntuu silti syntyvän enemmän kuin osiensa summana.sdr

Kiitoksia kaikille osallistujille ja tässä vielä linkkilistana sessioon osallistuneet kirjoitukset.

Arde arvioi: The Baari

Loppasuut: Pubit ja muut olutravintolat

Humalablogi: Maailman viisi parasta olutravintolaa

Tuopin ääressä: Szimpla Kert

Tuopillinen: Baari

Helppoa juotavaa: Rähjäiset kuppilat

Olutkoira: Baaritiskillä on hyvä olla

Olutblogisessio #8:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella

The Blogger 2017: kun epäilet että koko olut on pelkkää v’tuilua

Yleensä tässä blogissa ei ole ollut tapana ottaa haukuttavaksi sellaisia oluita, joiden valmistajilla ei ole selvästi ollut hajuakaan, mitä ovat tekemässä, tai jotka eivät vain ole millään lailla kolahtaneet makuuni. Olen mielelläni jättänyt ne muiden kirjoittajien hoidettavaksi.

The Blogger on puolalainen käsityöolut, jonka viimevuotisesta versiosta voin nyt sitä maistettuani sanoa, että se on yksi kamalimpia koskaan juomiani oluita. Valmistuttajana on sopimuspanimo nimeltä Brokreacja, ja olut on tehty Szczyrzycki Browar Cystersówilla.

Jos tämän makuinen olut olisi tullut minua vastaan ilman, että olisin nähnyt sen nimeä, etikettiä tai valmistusaineita, en olisi siitä todennäköisesti tänne kirjoittanut.

Kun pullon poimii ummikkona olutkaupasta ja katsoo etiketin englanninkielistä ”tyylikuvausta”, pientä hämmennystä on vaikeaa välttää. Ultra Islay Whisky Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Rimpsu on niin pitkä, että lopputulosta tavallaan tekisi jo kuvauksen perusteella mieli maistaa, vaikka oluen nimi ei olisikaan The Blogger. (Ja toisaalta ei tee.)blogger

Uskon, että tämä on minulle ja kaltaisilleni omistettu olut. Näin voi päätellä myös visuaalisesta ilmeestä. Oheinen kuva on Brokreacjan etikettitaidetta, ja välillä tuntuu, että aika monen silmissä olutbloggarit vaikuttavat juuri tällaisilta etu- tai pikkusormen nostelijoilta. Tämän bloggariyhteyden takia nyt tulin siis hankkineeksi pullollisen tätä jääkaappiini.

Miltä maistuu olut, jossa on kiivipyreetä, kaakaopapuja ja suolaa; joka on tyylilajiltaan jenkkikatkeroitu vehnäviini ja kypsytetty Islay-viskitynnyreissä? Melkoinen koettelemus: turpeinen viskin aromi ja hedelmäinen pesuaineen lemu toivottavat tervetulleeksi. Maku on hiukan vähemmän karmea kuin tuoksu, mutta kovasti siinäkin saa savuisuuden alta hakea kiiviä tai kaakaota – vain jokin pieni kirpeys muistuttaa hedelmäsoseen olemassaolosta. Yli 10-prosenttinen olut on kuparinruskea ja samea.

Ymmärrän, että olutbloggarit voivat joskus olla rasittavaa porukkaa. Onhan Suomessakin vanha olutkaarti joskus älähtänyt, kun aloittelevat tikkerit, bloggarit ja reittaajat ovat esiintyneet netin palstoilla liian kaikkitietävästi. Erikoisuuksien metsästäminen voi näyttää ulkopuolisin silmin ufolta toiminnalta. Mutta emme me silti ainakaan minusta ihan niin kamalia ihmisiä ole, että tällaisen oluen ansaitsisimme tribuutiksemme.

Seuraakin pieni twisti.

Kun jälkikäteen tutkin oluen taustoja Brokreacjan nettisivuilta – mitä nyt puolan kielestä google-kääntäjän avulla ymmärsin – käykin ilmi, että The Blogger -sarjan taustalla ovat olleet oikeat paikalliset olutblogistit. Olutta on tehty toistaiseksi vuosina 2016 ja 2017, ja ainakin ensimmäisenä vuonna panimo kutsui blogiporukan luokseen ideoimaan itselleen nimikko-olutta. Syntyi The Blogger 2016, savukirsikka-punapippuri-ale.

Ilmeisesti myös tähän viimevuotiseen painokseen on pyydetty ideoita äänestyksen kautta. En tiedä, ketkä kaikki äänestykseen ovat saaneet osallistua – bloggarit vai myös muut – ja kuinka kieli poskessa he ovat ideoitaan heittäneet tai kuinka tarkkaan panimo on äänestystulosta noudatellut. Huumori on aina huumoria, mutta lopputulos on nyt niin tökerö olut, että mikään meriselitys sen syntyhistoriasta ei tätä rikosta täysin oikeuta. Varsinkin kun minäkin ihan rahalla ostin pullon olutkaupasta.

Kokeellisuus on tietysti yksi craft beer -kulttuurin kulmakivistä, mutta — no, ilman tätä ja monta muutakin kokeilua olisin hyvin pärjännyt. Ehkäpä lähiviikkoina pullotetaan vuoden 2018 The Blogger ja siitä tulee jotain inhimillisempää. En kyllä etukäteen sitoudu maistamaan.

Vuoden parhaat omat postaukset 2017

Joulun valojen takana horisontissa jo miltei kajastavat uudenvuoden raketit ja tinat. Nyt onkin hyvä hetki kääntää katsetta menneeseen vuoteen ja siihen, mitä blogissa on tullut 12 kuukauden mittaan kirjoiteltua. Seuraavana on hieman sekalainen valikoima postauksia, joista osa ehkä on onnistuneita tekstejäkin, mutta myös niihin muihin liittyy vähintään jokin mukavahko olutaiheinen muisto. Näillä mennään kohti blogin kolmatta vuosikertaa.Happy-dog_Flickr_JB-atwood_CC-BY-SA-2-0-att

Joskus on uskaltauduttava epämukavuusoluelle (16.1.2017)

Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu (19.1.2017)

Miksi Pabst Blue Ribbonia pidettiin hipsterioluena (27.1.2017)

Olutkoira tapasi oluthevoset (14.3.2017)

Puolalainen olut eilen ja tänään (17.5.2017)

Onko hyvä idea perustaa ”erikoisolutpanimo” (12.5.2017)

Pilsnerikeisarien salainen sopimus (13.7.2017)

Burton ale -oluttyyli ja Past Masters 1905 London Ale (20.7.2017)

Suomalaisen oluenlaatukeskustelun laatu (9.8.2017)

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa (26.9.2017)

Belgium: In search of the lost 1980s generation (3.10.2017)

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut (9.11.2017)

Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti (6.12.2017)

Kveik on muotisana ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa (13.12.2017)

Uusia panimotuttavuuksia Belgian suurlähetystön olutillassa

Belgian suurlähetystö oli kutsunut olutväkeä torstai-iltana maistelusessioihin, joiden pääkohderyhmänä on kaikesta päätellen industry mutta joihin tällä kertaa joukon jatkoksi pääsivät mukaan myös muun muassa bloggarit.

Teemana oli ainakin tällä kertaa belgialais-suomalainen olutilta, joten anti ei siis koostunut yksinomaan isäntämaan panimotuotteista.

Suurlähettilään residenssiin oli aseteltu pitkälti toistakymmentä ständiä, joista hieman yli puolet taisi olla suomalaisten pienpanimoiden miehittämiä ja loput suurin piirtein belgialaisten oluiden maahantuojille omistettuja.

Belgialaisia panimoita ei ollut juurikaan suoraan edustettuina. Yksi, jolla oli kokonaan oma tiskinsä, oli Les 3 Fourquets Ardennien vuoristosta. Tyyppi tiskin takana oli kuulemma juuri paria tuntia aiemmin lennähtänyt kotimaastaan tänne Pohjolan räntäsateeseen.

cofStändien lisäksi yhtä seinää reunusti suurlähetystön oma drinkkibuffetti, jossa oli tuotteita kahdelta minulle ennestään tuntemattomalta belgialaispanimolta. Zennegod oli 7,5-prosenttinen bruin bier Den Triest -nimiseltä pikkupanimolta, joka majailee Brysselin ja Antwerpenin välimaastossa, kuulemma suurlähettiläs Carl Peetersin kotikylässä.

Tämä Zennegod oli ihan pätevän oloinen hieman epämääräisessä tyylilajissaan, joka liudentuu varsinkin vahvemmassa päässä luostarityylisiin dubbeleihin. Toinen drinkkipöydästä maistamani olut, De Plukker -panimon Rookop (6,5 %), kuului samaan tyylilokeroon mutta tuntui ainakin pienen maisteluannoksen perusteella hieman heikommalta esitykseltä. De Plukker (”poimija”) toimii Poperingen humalanviljelyalueella, mutta humalasadon katkera henki ei oluessa maistunut. Bloggarikollega Arde taisi mainita, että humalointi ei vakuuttanut myöskään hänen maistamassaan vaaleassa Keikoppenbierissä.

davLes 3 Fourquet’n Lupulus-oluista maistoin itse vain Organicusta (8,5 %), joka on ilmeisesti hieman eri tavalla humaloitu versio heidän normaalista Lupulus-tripelistään. Tuota alkuperäistä olutta ei ollut nyt rinnalla, mutta ainakin nettikansa näyttää pitäneen siitä enemmän kuin tästä viritetystä luomuversiosta. Tyylilajin ystävänä olin tähänkin olueen ihan tyytyväinen, joskin se oli ehkä mausteisemmasta pikemmin kuin raikkaasta päästä tripeleitä eikä myöskään lunastanut Lupulus-nimellä annettuja (humalaisuuden) lupauksia.

Muita oluita en sitten ehtinyt juuri juoda, kun oli kiiruhdettava teatteri-iltaan, eikä sellaisessa ole monestakaan syystä mukavaa olla tukevammin nauttineena. Testasin kuitenkin Charleroin kaupungin 350-vuotisjuhlaa vasten kehiteltyä suklaa–olut-yhdistelmää, jossa sekä konvehdin että mallasjuoman nimenä oli La Sambrée. Oluesta vastaa L’Abbaye d’Aulne, jonkinlainen luostaripanimo, joka on ainakin aiemmin ollut lähinnä Val de Sambre -panimon brändinimi. Vaisun oloista olutta maistoin itse asiassa aiemmin tänä vuonna jo paikan päällä Charleroissa, mutta suklaan kanssa pienestä drinkkilasista se oli ihan kiva kombinaatio.

Ai niin, ja tervetulomaljaksi olin nauttinut heti tilaisuuden aluksi tutun Bryggeri Helsingin vahvaa Vuosi Sata-juhlaolutta, josta tykkään. Pimeältä räntäsateiselta kadulta sisään astuessa se tuntui juuri sopivan lämmittävältä paukulta. Sitä sitten siemailin suurlähettiläs Peetersin tervetulosanoja sekä olut- ja ruokagurujen Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen lyhyitä esityksiä kuunnellessani.

Tilaisuus oli kaikkiaan ihan hauska ja hyväntuulinen, ja oluttarjonta oli tapahtuman luonteestakin johtuen oikein monipuolista. Kotimaiset tuotteet jäivät nyt omalta osaltani pääosin testaamatta, mutta niitähän on muissakin yhteyksissä lukuisia tilaisuuksia maistella.

dig

mde

mde

Joskus on uskaltauduttava epämukavuusoluelle

Se maistuu pahalta, mutta onko se sittenkin hyvää?

Ne, jotka seuraavat jotakin suosittua englanninkielistä olutblogia, ovat todennäköisesti törmänneet säännöllisesti toistuvaan yhteispostaukseen nimeltä The Session. Viime viikolla siihen osallistuvat blogit kirjoittivat aiheesta epämukavuusoluet (discomfort beers). Tehtävänantona oli kertoa oluista, jotka veivät kirjoittajan selkeästi pois mukavuusalueeltaan. Kyse on oluesta, josta on vaikeaa sanoa, inhoaako sitä vai vaatiiko se vain totuttelua.suspicious-dog-flickr-sheila-sund-cc-by-2-0-att

Ensimmäiset huikat

Tämänkertaisen The Session -postauksen koollekutsuja Alec Latham viittasi tehtävänannossaan muun muassa ensimmäiseen koskaan maistamaansa olueen. Maku oli ”kuin kylmiä kuparikolikoita tonicilla lantrattuna, ja oksettava”. Myös yksi osallistuvista bloggaajista, Leslie Patiño, muisteli puistatuksella nuoruutensa oluita, joita hänen isänsä 1960-luvulla säilytti lämpimässä autotallissa Texasin kesähelteillä.

On ihan mielenkiintoista, miten ensimmäisen oluthuikan luotaantyöntävä maku saattaa olla aika universaali kokemus niillekin, jotka myöhemmin ovat oppineet olutta rakastamaan ja ehkä tehneet siitä ammatinkin. Minulle on jäänyt elävästi mieleen – ei oikeastaan ensimmäinen kulaukseni oluesta ikinä – vaan ensimmäinen laillisesti eli täysi-ikäisenä juomani olut.

Kaverini oli ottanut asiakseen raahata minut lähibaariin eli Espoon Laajalahden Pub Viikinkiin sen päivän iltana, jolloin täytin 18, ja tarjota siellä oluet. En muista, mitä keskiolutta Viikingin hanassa silloin oli, eikä sillä ole väliäkään. Olen juonut useampaa kotimaisia merkkiä tuon tyyppisissä baareissa karmeassa kunnossa (ne oluet siis, en välttämättä minä), enkä osaa enää arvioida, kuinka hehkeitä ne olisivat parhaassa tapauksessa olleet.

Noiden oluiden mollaaminen ei ole kuitenkaan nyt pääasia. Useimmat tietävät maun, jossa yhdistyy kasviksia, mahahappoja ja pahvia, katkeruutta, makeutta ja tahatonta happamuutta hiukan väärässä suhteessa. Sitä ensimmäistä laillista tuoppia kumosin sisulla: nyt ei yksi huikka riittänyt, vaan se oli juotava viimeiseen tippaan. Tietenkin arvostin suuresti kaverin elettä, joten epämukavuutta ei sopinut muutenkaan näyttää.

Huono olut on osa nuoruutta, ja ainakin omaan sukupolveeni kuuluvat saattavat sanoa, että niin sen kuuluu ollakin. Ehkä nykynuoret ovat tiukempia vaatimaan laatua. Hauskaa on se, etteivät nuo varhaiset kokemukset aiheuttaneet mitään ”ei koskaan enää” -mielialaa. Sen sijaan humalan ja maltaan puraisu on jäänyt kaihertamaan niin, että siitä on yrittänyt etsiä vuosien myötä yhä parempia ja parempia esimerkkejä, vaikka alku ei ollutkaan rohkaiseva.

Tarkkaan ottaen en voi olla edes varma, oliko tuo ensimmäinen tuoppi mitään huonolaatuista tavaraa. Voi olla, että oluen makuun tottumiseni oli vielä niin alkuvaiheissa, että assosioin sen epämukavuuden joihinkin myöhempiin inhotuksiin. Jos olut oli pilalla, tämä esimerkki ei itse asiassa edes sovi The Sessionsin tehtävänantoon. Siinä nimittäin ei haettu viallisia tai heikosti hoidettuja oluita, vaan oluen piti olla sellainen, joksi valmistaja on sen tarkoittanutkin.

Mielenkiintoisempaa onkin oikeastaan se, mitkä oluet aiheuttavat erilaisiin oluihin tottuneille ja jopa suurin piirtein kaiken nähneille olutfriikeille väristyksiä joko ensimmäisellä maistamiskerralla tai vielä pitkään sen jälkeenkin.

Pelargoniat pysykööt parvekkeella

Yksi kirjoitussessioon osallistuneista bloggaajista, Gary Gillman, mainitsee ajanjakson, jolloin Cascade-humalaan perustuvat yhdysvaltalaiset pienpanimo-oluet tulivat ensi kertaa Pohjois-Amerikassa laajasti saataville. Elettiin 1980-luvun loppua ja 1990-luvun alkua.

Gillmanilta vei vuosia tottua greipin ja sen valkoisen aluskuoren makuun pintahiivaoluissa, koska hän oli ehtinyt tottua englantilaistyyppisiin oluihin, joissa humalan maku on erilainen. Hän myöntää, että edelleen amerikkalaisten humalalajikkeiden maku voi olla ensimmäisessä kulauksessa lievästi epämiellyttävä, vaikka kyseessä olisi ”hyväkin” olut.

Uutuuksien tulo Suomeen kesti tuolloin kauemmin kuin nykyään, ja luulisin itse maistaneeni ensimmäisen kerran modernia amerikkalaista humalaa vuonna 2001 markkinoille tulleessa Koff Amber -oluessa.

Tämä on tosin myöhemmän päättelyn tulosta: tuolloin en tehnyt oluesta mitään järjestelmällisiä muistiinpanoja, mutta parvekekukkien tuoksu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. ”Valmistukseen on löydetty Amarillo-humalalajike Washingtonin osavaltion Yakima Valleysta.” Itse ajattelin vain, että pelargonioiden makuista kaljaa minun ei tarvitse juoda, kun maailmassa on niin paljon hyviäkin oluita.cascadehops_jasonmcarthur_flickr_cc-by-2-0-att

Joillekin outo uudenlaisten humalien maku toimi porttina yhä intensiivisemmän makuisiin IPA-oluihin. Tällainen porttiolut oli esimerkiksi Burgers & Brews -blogin kirjoittajalle sitruunaisen humalainen Sierra Nevada Pale Ale, jota hän opiskelukavereineen suosi, koska luotti viinakaupan myyjän pitävän kalliin käsityöoluen ostajia helpommin täysi-ikäisinä. Myös Pub Geek hätkähti BrewDogin Punk IPA:n veitsenterävältä tuntunutta humalaisuutta mutta oppi pitämään siitä.

Sitten on niitä, jotka eivät koskaan ole lämmenneet näille mauille – ei vaikka ne ovat olleet viimeisten 10–20 vuoden ehkä suurin uusi oluttrendi. Mark Lindner kertoo By the Barrel -blogissaan nauttivansa todella vain hyvin harvoista jenkki-ipoista, vaikka BJCP-tuomarina joutuu arvioimaan jatkuvasti oluita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta. Samoin A Good Beer Blog -kirjoittaja Alan McLeod paljastaa, ettei nykyaikaisen IPAn kirjo ole onnistunut täysin sulattamaan hänen sydäntään.

Kuten voi ehkä olettaa, myös happamuus on oluessa eräs piirre, joka saa monen hätkähtämään ensimmäisellä kerralla. Näin kävi Lindnerille ja Alan McLeodille, ja he kuten myös Deep Beer– ja Barrel Aged Leeds -blogistit ovat säilyttäneet varaumia tiettyjä hapanoluita kohtaan. Boak & Bailey puolestaan kertovat, että he eivät vuosikausiin ymmärtäneet, mistä saisoneissa oli kysymys, ennen kuin jokin palanen lopulta loksahti.

Muita yhteispostauksessa mainittuja epämukavuusoluita olivat esimerkiksi savuolut, chiliolut ja black IPA. Tietysti The Sessions -postaukseen osallistuvat blogit edustavat vain minimaalista joukkoa kaikista englanninkielisen maailman olutkirjoittajista. Itse kuitenkin yllätyin siitä, että esimerkiksi vahvasti humaloidun IPAn tai amerikkalaisen sourin aiheuttama alkujärkytys on noinkin monella vain muuttunut lieväksi epäluuloksi sen sijaan, että olisi kokonaan kaikonnut.

Selkäydinreaktioni on minullakin. Kuten varmaan ennenkin on tullut tässä blogissa kirjoitettua, en ole koskaan ihan täysin tottunut tiettyjen Uuden maailman humalalajikkeiden tuoksuun ja makuun. Niillä saa toki aikaan upeita oluita, mutta joskus yhä kavahdan samalla lailla, kuten kavahdin vuonna 2001 pelargonian hajua.

Myös happamien oluiden suhteen olen itsekin hieman varpaillani, vaikka varsinkin belgialaisia sellaisia maistelen melko usein. Suhteeni lambic-oluihin on yhä osittain kulttuurihistoriallista arvostusta ja vain osittain aitoa aistinautintoa.

Onko tämä sitten todellista epämukavuusaluetta? Ei varmaan enää. Nämä ovat asioita joiden kanssa on oppinut elämään, ja niin on kai tehtävä, jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen avoimen asenteen jatkuvasti uusiutuvan olutkentän tutkailuun. Vieläköhän joskus törmään olueen, joka yllättää täysin makunystyrät ja aiheuttaa ankaraa hylkimisreaktiota? Tänä outojen kokeilujen ja uutuuden metsästäjien aikana mikään ei ole mahdotonta.