Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s