Viime vuodet ovat olleet suopeita Saksan siinä missä muidenkin maiden humalanviljelysalueille, kun kysyntä on räjähtänyt nopeaan kasvuun. Tiivistin tähän kirjoitukseen humalakasvin historiaa Baijerissa. Alku jää yhä hämärän peittoon.
Helposti voisi ajatella Baijeria historiallisesti hieman omalaatuisena olutalueena Euroopassa, pohjahiivoineen ja puhtauslakeineen. Kun asiaa katsoo keskiajan perspektiivistä, tämä myöhempi oluen suurvalta näyttäytyy oikeastaan aika saman tapaisena kuin Flanderi tai Englanti tai muu Eurooppakin.
Olutta tehdään keskiajalla kotitarpeiksi, ammattimaisia panimoita ei vielä juurikaan ole. Mausteeksi käy monikin kasvi; humalaa käytetään mutta ei yksinomaan sitä. Bier-sanan rinnalla esiintyy vielä tyypillisesti termi Greuβing, tai Gräwzzing, joka näyttää viittaavan muun muassa samantapaiseen humalattomaan oluenpanoon kuin Alankomaat–Belgia-akselilla tunnettu gruit.
Tämän tyyppisissä kasvisekoituksissa on voinut olla suomyrttiä, maahumalaa, villirosmariinia, siankärsämöä, pujoa, laakeria, katajaa, hurtanminttua – melkein mitä tahansa oluenpanija on kätevästi käsiinsä saanut. Myös hullukaali ja belladonna toistuvat historiateksteissä, joten ilmeisesti jotkut olutmestarit ovat näitä myrkkykasvejakin käyttäneet parempien pärinöiden toivossa.
Tulkoon puhtaus
Christoph Pinzl, jonka tutkimusta tässä kirjoituksessa pääasiassa lainaan, arvelee ihmisten arvostaneen oluessa entisinä aikoina sokeripitoisuutta, koska olut miellettiin ravitsevaksi juomaksi. Humalan maku taas assosioitiin pikemminkin lääkekasvien parantavaan voimaan kuin aistinautintoon. Toisaalta katkeruus sitten tasapainotti muinaisten heikosti käyneiden oluiden ylenpalttista makeutta.
Vahvemmalla humaloinnilla oluet saatiin säilymään pitempään, ja se nosti sekä niiden arvostusta että hintaa. Tällaisia oluita voitiin säilyvyytensä vuoksi hyödyntää esimerkiksi vientituotteena. Kun humalaa oli vielä keskiajalla viljelty lähinnä kotipuutarhoissa, seuraavilla vuosisadoilla siitä tuli erityisviljelyä – yhä enemmän tietyille humalanviljelyalueille keskittyvää maataloutta.
1500-luvun alussa tällaista humalatarhojen keskittymistä oli nähtävissä jo ainakin Spaltissa, jossa tuotantoa on jossakin mittakaavassa yhä nykyäänkin. Muuten intensiivisempi humalanviljely alkoi kuitenkin Baijerissa myöhemmin kuin nykyisen Saksan pohjois- ja itäosissa, enimmäkseen vasta kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen.
Puhtauslaki eli Reinheitsgebot teki tietysti lopun muiden yrttien kuin humalan käytöstä oluen mausteena ja säilöntäaineena. Niin paljon kuin tämän lain merkitystä Saksassa korostetaan, myös muilla Euroopan tärkeillä olutalueilla humalasta tuli aivan keskeinen oluen raaka-aine jo viimeistään uuden ajan alkupuolella. Vanhat humaloimattomat oluet alkoivat taantua syrjäseutujen kuriositeeteiksi.
Hallertaun kasvu maailman suurimmaksi humala-alueeksi
Mitään luotettavaa vuosilukua, jolloin humalan käyttö oluessa olisi Euroopassa tai nykyisessä Saksassa alkanut, Pinzl ei suostu vahvistamaan. Kaikki tällaisia vuosia tarjoilevat maininnat tuntuvat olevan historiatieteellisen lähdekritiikin suhteen ongelmallisia. Hallertaussa väitetään humalanviljelyn alkaneen vuonna 736, mutta tämä myytti on ilmeisesti 1800-luvun romanttisten kansatieteilijöiden kuvitelmaa.
Vaikuttaa, että pitkään keskiajalle asti oluentekijöiden humalankäytössä on ollut kyse metsänlaidassa tai kotipihassa kasvavista villilajikkeista, ja humala on tosiaan ollut vain yksi mahdollinen oluen maustamiseen sopiva yrtti. Tästä maailmasta periytyvä sana “humalatarha” on säilynyt nykyaikaisille, tehokkaan tuotannon leimaamille humalankasvatuspaikoille saakka, jossa köynnökset roikkuvat perinteisten salkojen sijasta langoilla.
Böömiläinen humala oli tunnettua laadustaan eri puolilla Eurooppaa jo myöhäiskeskiajalla. Siellä Saazin ja Auschan ympäristöt (tšek. Žatec, Úštěk) olivat vakiintuneet merkittäviksi humalankasvatusalueiksi jopa koko maanosan tasolla. Viimeistään 1500-luvun alussa myös Spalt nykyisen Baijerin puolella oli sekin alkanut saavuttaa laajempaa mainetta hyvän humalan tuottajana.
Baijerilaisia kuitenkin piinasi aina 1700-luvulle, jopa 1800-luvulle, saakka yleinen käsitys böömiläisen humalan paremmuudesta suhteessa baijerilaiseen. Baijerin hallitsijoita harmitti humalan tuonnista aiheutuva huomattava rahavirta Böömin puolelle. Humalan kasvatusmenetelmiä tutkittiin ja aiheesta kirjoitettiin; valtiovalta perusti mallihumalatarhoja ja antoi verovapauksia uusille tarhoille.
Nykyisin maailman suurimpana humalanviljelyalueena tunnetun Hallertaun ilmaantuminen keskeiseksi tekijäksi osuu 1800-luvun puoleenväliin, jolloin myös baijerilainen panimoteollisuus oli lähtenyt toden teolla nousuun. Tätä ennen Hallertau oli tunnettu vain melko paikallisesti humalatarhoistaan. Nyt kysyntää alkoi löytyä valtakunnan tasolla ja pian laajemminkin.
Seurasi ensimmäinen humalabuumi. Aluksi kasvanut kysyntä vauhditti useiden baijerilaisten humalantuotantoalueiden kasvua – ei vain Hallertaun, Spaltin ja Hersbruckin vaan lukuisien nyt jo unohtuneiden muidenkin. Ennen pitkää ylituotanto ja tungokseksi asti paisunut toimijakenttä muuttivat kukoistavan alan varsinaiseksi “humalakuplaksi”.
Miksi Hallertau?
Iso joukko kauppiaita ehti rikastua tässä 1800-luvun lopun ennen näkemättömässä humalataloudessa. Menestyneimmät kauppahuoneet – jotka siis toimivat humalankasvattajien ja panimosektorin välimaastossa – kohosivat näkyväksi osaksi Nürnbergin, Bambergin ja monen muun kaupungin elinkeinoelämää. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että humalakaupalla vaurastuneista monet olivat juutalaisia, jotka olivat aloittaneet uransa korit selässä kiertelevinä maataloustuotteiden myyjinä.
Hallertau oli Saksan viljelyalueista ainoa, joka humalamarkkinan lopulta romahtaessa ei kärsinyt suurempia tappioita vaan pikemmin hyötyi kilpailevien alueiden ahdingosta. Vuodesta 1912 asti se on ollut Saksan suurin humalanviljelyalue, ja vuodesta 1967 se on pitänyt hallussaan maailman suurimman humalan kasvattajan asemaa.
Ilmasto tai maaperä ei ilmeisesti ole kovin tärkeä selittäjä tekijä Hallertaun menestyksen takana. Humala ei ole sinänsä mikään äärimmäisen vaativa kasvi. Hallertaun onni oli ollut pikemminkin se, että siellä oli omaksuttu muita alueita varhemmin moderneja tuotantotekniikoita kuten kuumailmakuivatus ja lankaviljely.
Humalaan liittyvän osaamisen ja yritystoiminnan keskittyminen alueelle on taannut osaltaan sille kestävät asemat globaalissa kilpailussa. Valtion sekä humala- ja panimoalan yhteistyössä Wolnzachin lähelle perustama humalantutkimusinstituutti on ollut tässä tärkeässä roolissa. Toisen maailmansodan jälkeen humalanviljelijöiden yhdistys siirtyi Berliinistä Hallertauhun, ja kaikki merkittävät humalan jälleenmyyjät ja viljelylaitteiden valmistajat toimivat täällä.
Tuorein onnenpotku Hallertaulle on ollut Amerikan vaikutuksesta viime vuosina voimistunut ja uusiin maihin laajentunut pienpanimobuumi. Itse Saksassa sen kehitys on ehkä edennyt vaisummin kuin monessa muussa maassa, mutta Hallertaulle tässä siintääkin valtameren taakse suuntautuvia vientinäkymiä. Jo nyt ulkomaille kuljetetaan paitsi humalakäpyjä myös kokonaisia kasveja, koneita, viljelyyn liittyvää osaamista – ja kuulemma jopa Frankenin multaa.
Lähde: Pinzl, C., Hopfenanbau & hopfenhandel in Bayern. (Käännöksestä kiitän jälleen Annea.)
Olutkoira 