Jos tiesit, että kansa joi Baijerissa vielä keskiajan lopulla ennemmin viiniä kuin olutta, tiesit enemmän kuin minä.
Baijeria jos mitä on totuttu pitämään olutalueena. Vaikka Euroopassa on monia ansioituneita olutkansoja kuten britit, belgialaiset ja tšekit, kyllä nahkahousuiset baijerilaiset kuohuvine Oktoberfest-kolpakoineen ovat se mielikuva, joka olutkansoja ajatellessa on ehkä kaikkein tehokkaimmin juurtunut populaarikuvastoon.
Olen tutustunut viime aikoina kaiken muun historiahörhöilyni ohella eteläsaksalaisen osavaltion olutmenneisyyteen kesällä Bayreuthista ostamani artikkelikokoelman avulla. Tutkijoiden kirjoittaman tekstin lukemiseen ei oma lähes olematon saksan taitoni olisi riittänyt, joten olen onneksi saanut asiantuntevaa apua. (Kiitos Anne käännöksistä!) Tarkoitus on nyt poimia vähitellen tänne blogiin itseäni kiinnostaneita havaintoja noista artikkeleista, ja tässä ensimmäinen yritys.
Jano kasvaa, köynnökset kuihtuvat
Palataan ajassa taaksepäin uuden ajan alkuun. Keskiajan loppuvaiheet olivat olleet Baijerissa rauhattomia, kun alueen neljä pientä herttuakuntaa kävivät toistuvia keskinäisiä sotia. Baijeri yhdistyi jälleen 1500-luvun alussa, ja yhtenäisen herttuakunnan pääkaupungiksi tuli München. Levottomien aikojen melskeissä kansalle oli alkanut maistua juoma. Ei pelkästään otettu enemmän, vaan janonsammuttajalta alettiin vaatia myös laatua.
Baijeri oli tosiaan ollut aina näihin aikoihin saakka viinimaa, jossa oluttakin kyllä pantiin, mutta sen rooli oli selvästi vähäisempi. Ammattimaista panimotoimintaa ei juuri vielä ollut. Sen sijaan kaupunkien ja kylien toreilla kukoisti vilkas viinikauppa. Laajoja viinitarhoja kasvoi siellä täällä, Tonavan ja sen sivujokien laaksoissa aina Alppien juurelle saakka, muun muassa nykyisillä Hallertaun ja Spaltin humalanviljelyalueilla.
Muutokseen vaikuttivat monetkin tekijät, jotka ajallisesti sattuivat tähän vaiheeseen. Samaan aikaan kun väestö alkoi olojen vakiintuessa kasvaa, viinisadot pienenivät – ilmeisesti pienen jääkauden vaikutuksesta. Lämpötilathan viilenivät keskiajan loppupuolelta lähtien Pohjois-Atlantin molemmin puolin ja mahdollisesti muuallakin. Suotuisa viininviljelyalue kutistui Baijerissa ja keskittyi Regensburgin lähistölle Tonavan laaksoon.
Oluen tehtäväksi tuli vastata janoisen kansan kysyntään. Tämän ymmärsivät myös Baijerin hallitsijat, jotka olivat jo aiemmilla vuosisadoilla omistaneet huomattavan osan herttuakuntansa viinitarhoista. Viinin taso ei aina yltänyt priimaan, mutta kysynnästä ei ollut silti pulaa. Nyt – ja varsinkin 1500-luvun loppupuolella – herttuat ja vaaliruhtinaat ryhtyivät perustamaan olutpanimoita. Tavallinen kansa seurasi perässä ja panimoiden määrä nousi kohisten tuhanteen.
Näihin aikoihin osui myös kaksi olutlakia, joilla ainakin baijerilaisen tulkinnan mukaan pyrittiin parantamaan oluen laatua. Ensimmäinen eli vuoden 1516 Reinheitsgebot, oluen ”puhtausmääräys”, rajasi tavallisten panimoiden tuottamien oluiden sallitut raaka-aineet ohraan, humalaan ja veteen. Toinen oli Albrecht V:n maalaki vuodelta 1553, jolla kiellettiin oluenpano muulloin kuin Mikkelinpäivän ja Yrjönpäivän välisinä viileinä kuukausina. Näin vältettiin lämpimän kesän bakteeri-infektiot.
Vehnäolutmonopolista tulee rahantekokone
Yksi Reinheitsgebotin vaikutuksista oli, että vehnän käyttö oluen raaka-aineena estettiin muilta kuin niiltä, jotka olivat saaneet siihen herttualta erikoisluvan. Vehnän katsottiin olevan väestön perusruoka-aine, jota ei ollut syytä tuhlata oluenvalmistukseen, kun kerran ohra oli siihen niin sopiva vilja.
Erikoista onkin, että hallitsijat – etunenässä herttua ja vaaliruhtinas Maksimilian I (1573–1651) – omivat ennen pitkää nimenomaan vehnäoluen valmistusmahdollisuudet itselleen. Tämän luulisi kielivän siitä, että vehnäolut (tai valko-olut, Weißbier) oli joko alun perinkin oluenjuojien keskuudessa kysytty tuote tai sitten sille muodostui luksusartikkelin asema herttuallisten yhteyksiensä ja rajallisen saatavuutensa takia. Ajatus Reinheitsgebotista nimenomaan oluen laadunvarmistuksen välineenä on minusta ainakin pienessä ristiriidassa tämän kanssa.
Niin tai näin, vuodesta 1602 alkaen juuri vehnäoluen paneminen oli hallitsijasuvun, Wittelsbachien, yksinoikeus. ”Elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen oluenlaitto tapahtuu meidän nimissämme ja meidän kustannuksellamme ja pääomallamme ja vastaisuudessa samoin ja oikein veloitettuna”, todettiin vaaliruhtinaan hovihallinnon määräyksessä kyseiseltä vuodelta.
Oluen myyntitulot olivat tervetullut lisä valtion kirstuihin, sillä Maksimilian I oli perinyt isältään konkurssikypsän Baijerin. Vehnäolutmonopoli oli käytännössä erittäin menestyvä valtionyhtiö, joka auttoi kattamaan myös hovinpidon jatkuvasti kasvaneet kustannukset. Mikään pieni lisätulo ei tosiaankaan ollut kyseessä, vaan panimoiden voitot nousivat pian samoihin lukemiin valtion tuottavimman suolamonopolin kanssa ja ylittivätkin sen jo 1660-luvulla.
Viini piti jossain määrin pintansa aina 1600-luvulle saakka, ja ihmisillä oli tapana suosia sitä varsinkin ilmojen viilentyessä. Taatakseen edellytykset vehnäoluensa suosion kasvulle Maksimilian määräsi 50 prosentilla korotetun veron kaikelle anniskelulaitosten myymälle viinille. Ravintoloitsijat saivat myös ohjeet pitää jatkuvasti varastoissaan riittävät määrät vehnäolutta, jotta asiakkaat eivät joutuisi sen loppuessa turvautumaan viininjuontiin.
Näillä toimenpiteillä viinin tarjoaminen muuttui kannattamattomaksi ja se myös väheni. Muualla nykyisessä Etelä-Saksassa seurattiin Maksimilianin esimerkkiä, ja alueen moninaiset ruhtinaat, maakreivit ja ruhtinaspiispat ryhtyivät myös omissa pikku valtakunnissaan panimonomistajiksi Baijerin hallitsijoiden tapaan.
Baijerilainen vehnäolutmonopoli pysyi voimassa vuoteen 1798 asti. Sen purkaminen osui samaan murrosvaiheeseen, jossa myös vaaliruhtinaiden valtakausi päättyi ja Napoleonin mullistuksista selvinnyt Baijeri muuttui kuningaskunnaksi. Seuraavaa vuosisataa leimasi yhteiskunnan laajamittainen modernisointi, ja sen myötä myös alueen olutkulttuuri alkoi kehkeytyä nykyisin tuntemaamme muotoon.
Lähde: Gattinger K., Von Weinland zum Bierland. Zur wirtschaftlichen Bedeutung des Biers in Bayern.
Olutkoira 