Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Saksalaiset Oktoberfest-oluet, pikapäivitys 2019

Alko toi taas kaikessa hiljaisuudessa kausivalikoimaansa kuusi baijerilaista juhlaolutta, joista kolme on Münchenin virallisia Oktoberfest-oluita ja kolme vastaavia tuotteita muualta osavaltiosta. Paulaner, Spaten ja Löwenbräu edustavat pääkaupungin kansanjuhlaa, ja Weihenstephanin valtionpanimon tuote on kotoisin aivan Münchenin lentokentän naapurista. Irlbacher- ja Aldersbacher-oluet ovat puolestaan Tonavan tuntumasta lähempää Itävallan rajaa.

Viime vuoteen verrattuna tilanne on elänyt vain hyvin vähän. Kolmikko Paulaner, Spaten ja Löwenbräu ovat tuttuja vuoden takaa. Niistä varsinkin Paulaner Oktoberfest Bier (6 %) ja Spaten Oktoberfestbier (5,9 %) ovat pitkälti toistensa klooneja huolimatta pienistä eroista oikeinkirjoituksessa ja alkoholiprosentissa. Paahtoleipäinen maltaisuus, pieni sitruksinen aistimus ja maanläheinen jalohumala ovat näiden ytimessä. Löwenbräu Oktoberfestbier (6,1 %) on piirun verran hedelmäisempi ja elefantimpi (viinaisempi), mutta samassa muotissa.

cofMüncheniläiset ovat laatutavaraa, ja jos niitä jostain voi syyttää, niin korkeintaan pienestä persoonallisuuden puutteesta. Weihenstephaner Festbier (5,8 %) on viime vuoden tapaan pitkälti niiden kaltainen, samat vaaleat maltaat, sitruunan raikkaudet ja todennäköisesti läheisen Hallertaun alueen humalat kukkivat siinäkin. Myös Aldersbacher Erntefest Oktoberbier (5,6 %) esiintyy pikemminkin edellä mainittujen veljiensä univormussa kuin Baijerin moninaisten kansanjuhlien kummallisemmissa vaatekerroissa.

Aldersbacher on tämän vuoden Oktoberfest-oluista Alkossa ainoa uusi tulokas. Viime vuonnakin mukana ollut Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) erottuu kuitenkin tyylilajin rajoissa jälleen eniten. Se on hedelmäisempi, miltei vihanneksinen, rustiikkinen juhlaolut. Kuitenkaan sekään ei eroa Paulanerin tai Spatenin edustamasta valtavirrasta niin paljon kuin jotkut Baijerin maaseudun juhlaoluet, esimerkiksi punaruskea Ayinger Kirta-Bier. Kolme vuotta sitten testasimme paikan päällä Forchheimin panimon Annafest-oluita, ja ne olivat punertavaa ja varsin makeaa, vähähumalaista Märzen-kantaa. Juhlaoluita on siis moneen lähtöön, mutta Münchenin esimerkki ohjaa niitä ainakin osittain tiettyyn, kultaiseen ruotuun.

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof

Oluthistoriaa: Miten viinimaa Baijerista tuli olutmaa

Jos tiesit, että kansa joi Baijerissa vielä keskiajan lopulla ennemmin viiniä kuin olutta, tiesit enemmän kuin minä.

Baijeria jos mitä on totuttu pitämään olutalueena. Vaikka Euroopassa on monia ansioituneita olutkansoja kuten britit, belgialaiset ja tšekit, kyllä nahkahousuiset baijerilaiset kuohuvine Oktoberfest-kolpakoineen ovat se mielikuva, joka olutkansoja ajatellessa on ehkä kaikkein tehokkaimmin juurtunut populaarikuvastoon.

Olen tutustunut viime aikoina kaiken muun historiahörhöilyni ohella eteläsaksalaisen osavaltion olutmenneisyyteen kesällä Bayreuthista ostamani artikkelikokoelman avulla. Tutkijoiden kirjoittaman tekstin lukemiseen ei oma lähes olematon saksan taitoni olisi riittänyt, joten olen onneksi saanut asiantuntevaa apua. (Kiitos Anne käännöksistä!) Tarkoitus on nyt poimia vähitellen tänne blogiin itseäni kiinnostaneita havaintoja noista artikkeleista, ja tässä ensimmäinen yritys.

Jano kasvaa, köynnökset kuihtuvat

Palataan ajassa taaksepäin uuden ajan alkuun. Keskiajan loppuvaiheet olivat olleet Baijerissa rauhattomia, kun alueen neljä pientä herttuakuntaa kävivät toistuvia keskinäisiä sotia. Baijeri yhdistyi jälleen 1500-luvun alussa, ja yhtenäisen herttuakunnan pääkaupungiksi tuli München. Levottomien aikojen melskeissä kansalle oli alkanut maistua juoma. Ei pelkästään otettu enemmän, vaan janonsammuttajalta alettiin vaatia myös laatua.

Baijeri oli tosiaan ollut aina näihin aikoihin saakka viinimaa, jossa oluttakin kyllä pantiin, mutta sen rooli oli selvästi vähäisempi. Ammattimaista panimotoimintaa ei juuri vielä ollut. Sen sijaan kaupunkien ja kylien toreilla kukoisti vilkas viinikauppa. Laajoja viinitarhoja kasvoi siellä täällä, Tonavan ja sen sivujokien laaksoissa aina Alppien juurelle saakka, muun muassa nykyisillä Hallertaun ja Spaltin humalanviljelyalueilla.

barockschloss-flickr-cc-by-2-0-pieni-att

Muutokseen vaikuttivat monetkin tekijät, jotka ajallisesti sattuivat tähän vaiheeseen. Samaan aikaan kun väestö alkoi olojen vakiintuessa kasvaa, viinisadot pienenivät – ilmeisesti pienen jääkauden vaikutuksesta. Lämpötilathan viilenivät keskiajan loppupuolelta lähtien Pohjois-Atlantin molemmin puolin ja mahdollisesti muuallakin. Suotuisa viininviljelyalue kutistui Baijerissa ja keskittyi Regensburgin lähistölle Tonavan laaksoon.

Oluen tehtäväksi tuli vastata janoisen kansan kysyntään. Tämän ymmärsivät myös Baijerin hallitsijat, jotka olivat jo aiemmilla vuosisadoilla omistaneet huomattavan osan herttuakuntansa viinitarhoista. Viinin taso ei aina yltänyt priimaan, mutta kysynnästä ei ollut silti pulaa. Nyt – ja varsinkin 1500-luvun loppupuolella – herttuat ja vaaliruhtinaat ryhtyivät perustamaan olutpanimoita. Tavallinen kansa seurasi perässä ja panimoiden määrä nousi kohisten tuhanteen.

Näihin aikoihin osui myös kaksi olutlakia, joilla ainakin baijerilaisen tulkinnan mukaan pyrittiin parantamaan oluen laatua. Ensimmäinen eli vuoden 1516 Reinheitsgebot, oluen ”puhtausmääräys”, rajasi tavallisten panimoiden tuottamien oluiden sallitut raaka-aineet ohraan, humalaan ja veteen. Toinen oli Albrecht V:n maalaki vuodelta 1553, jolla kiellettiin oluenpano muulloin kuin Mikkelinpäivän ja Yrjönpäivän välisinä viileinä kuukausina. Näin vältettiin lämpimän kesän bakteeri-infektiot.

Vehnäolutmonopolista tulee rahantekokone

Yksi Reinheitsgebotin vaikutuksista oli, että vehnän käyttö oluen raaka-aineena estettiin muilta kuin niiltä, jotka olivat saaneet siihen herttualta erikoisluvan. Vehnän katsottiin olevan väestön perusruoka-aine, jota ei ollut syytä tuhlata oluenvalmistukseen, kun kerran ohra oli siihen niin sopiva vilja.

Erikoista onkin, että hallitsijat – etunenässä herttua ja vaaliruhtinas Maksimilian I (1573–1651) – omivat ennen pitkää nimenomaan vehnäoluen valmistusmahdollisuudet itselleen. Tämän luulisi kielivän siitä, että vehnäolut (tai valko-olut, Weißbier) oli joko alun perinkin oluenjuojien keskuudessa kysytty tuote tai sitten sille muodostui luksusartikkelin asema herttuallisten yhteyksiensä ja rajallisen saatavuutensa takia. Ajatus Reinheitsgebotista nimenomaan oluen laadunvarmistuksen välineenä on minusta ainakin pienessä ristiriidassa tämän kanssa.

Niin tai näin, vuodesta 1602 alkaen juuri vehnäoluen paneminen oli hallitsijasuvun, Wittelsbachien, yksinoikeus. ”Elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen oluenlaitto tapahtuu meidän nimissämme ja meidän kustannuksellamme ja pääomallamme ja vastaisuudessa samoin ja oikein veloitettuna”, todettiin vaaliruhtinaan hovihallinnon määräyksessä kyseiseltä vuodelta.

Oluen myyntitulot olivat tervetullut lisä valtion kirstuihin, sillä Maksimilian I oli perinyt isältään konkurssikypsän Baijerin. Vehnäolutmonopoli oli käytännössä erittäin menestyvä valtionyhtiö, joka auttoi kattamaan myös hovinpidon jatkuvasti kasvaneet kustannukset. Mikään pieni lisätulo ei tosiaankaan ollut kyseessä, vaan panimoiden voitot nousivat pian samoihin lukemiin valtion tuottavimman suolamonopolin kanssa ja ylittivätkin sen jo 1660-luvulla.

weissbier_christian-kadluba_flikcr_cc-by-2-0-att-cropViini piti jossain määrin pintansa aina 1600-luvulle saakka, ja ihmisillä oli tapana suosia sitä varsinkin ilmojen viilentyessä. Taatakseen edellytykset vehnäoluensa suosion kasvulle Maksimilian määräsi 50 prosentilla korotetun veron kaikelle anniskelulaitosten myymälle viinille. Ravintoloitsijat saivat myös ohjeet pitää jatkuvasti varastoissaan riittävät määrät vehnäolutta, jotta asiakkaat eivät joutuisi sen loppuessa turvautumaan viininjuontiin.

Näillä toimenpiteillä viinin tarjoaminen muuttui kannattamattomaksi ja se myös väheni. Muualla nykyisessä Etelä-Saksassa seurattiin Maksimilianin esimerkkiä, ja alueen moninaiset ruhtinaat, maakreivit ja ruhtinaspiispat ryhtyivät myös omissa pikku valtakunnissaan panimonomistajiksi Baijerin hallitsijoiden tapaan.

Baijerilainen vehnäolutmonopoli pysyi voimassa vuoteen 1798 asti. Sen purkaminen osui samaan murrosvaiheeseen, jossa myös vaaliruhtinaiden valtakausi päättyi ja Napoleonin mullistuksista selvinnyt Baijeri muuttui kuningaskunnaksi. Seuraavaa vuosisataa leimasi yhteiskunnan laajamittainen modernisointi, ja sen myötä myös alueen olutkulttuuri alkoi kehkeytyä nykyisin tuntemaamme muotoon.

Lähde: Gattinger K., Von Weinland zum Bierland. Zur wirtschaftlichen Bedeutung des Biers in Bayern.

Maailman parhaat olutkaupungit (ja Helsingin kaljakellunta)

Maailman parhaiden olutkaupunkien listoja on useita ja monenlaisin kriteerein koottuja. Mitä kaupunkeja listoille päätyy ja miksi?

Suuri osa parhaiden olutkaupunkien listoista on varmasti laadittu stetsonista vetämällä, näppituntumalta ja hihasta ravistamalla. Toisissa, kuten tässä, on esitetty joukko perusteluita, joita noudattamalla kaupungit on valittu. Nämä kriteerit ovat jopa ainakin teoriassa mitattavissa ja tarkistettavissa – tosin viimeisenä ja lopullisena valintaperusteena ovat jälleen kirjoittajan omat mielialat ja mieltymykset.

Hakukoneiden mahtia ei käy kiistäminen. Satunnainen matkailija, joka etsii ehkä uutta ennen kokematonta olutkohdetta, saattaa haeskella sellaista vaikka googlaamalla.

Nyt seuraakin leikkimielinen ja täysin epätieteellinen kokeilu. Syötin hakukoneeseen jotain sen tyyppistä kuin best beer cities in the world ja seuloin läpi tusinan verran hakutuloksia, joihin sisältyi jokin toimitettu lista maailman parhaista olutkaupungeista. Mukana oli pari olueen erikoistunutta sivustoa mutta myös lifestyle- ja matkailusivustoja sekä yleislehtien verkkoversioita.

Taulukossa alla ovat kaikki noilla 12 listalla mainitut yksittäiset kaupungit. Ne ovat siis paikkoja, jotka jonkin listauksen mukaan kuuluvat maailman parhaisiin olutkaupunkeihin. Suluissa on lukumäärä, monessako kahdestatoista listasta kukin kaupunki oli mukana.

Portland, Oregon on ainoa kaupunki, joka löytyi kaikilta listoilta. Helsinkikin oli yllättäen mukana yhdessä listauksessa.

o-taulu-kv

Yleisiä perusteluja listoille pääsemiseksi olivat panimoiden lukumäärä, erilaiset isommat oluttapahtumat sekä tunnetut paikalliset olutmerkit.

Panimoiden lukumäärä selittää Portlandin sijoittumisen kaikille listoille. Portlandissa on vuodelta 2015 olevan tiedon mukaan enemmän panimoita kuin missään maailman kaupungissa, yhteensä 61 kappaletta itse Portlandissa ja 91 metropolialueella. Joidenkin pienten, varsin tuntemattomien kaupunkien mukanaolo taas johtuu suuresta panimoiden määrästä asukaslukuun suhteutettuna. Näitä ovat ainakin Asheville ja Bend.

München taas kuuluu olutkohteiden kärkeen erityisesti Oktoberfest-tapahtuman ansiosta, joten oli ihan hauska nähdä, että Baijerista oli päässyt useammalle listalle mukaan myös monipuolisempi olutkaupunki Bamberg. Lähes kaikilla listoilla esiintynyt Dublin on puolestaan kerännyt maineensa lähinnä Guinnessin kotikaupunkina, mikä Olutkoiran mielestä ei ehkä ole nykypäivänä riittävä peruste – mutta kukin makunsa mukaan.

Vähemmän ennalta arvattavaa oli, että listoilta löytyi useampikin Aasian kaupunki. Tokiossa craft beer -kuviot ovat jo ilmeisen vakiintuneita, meille kylläkin aika tuntemattomia mutta ainakin tämän raportin perusteella ulkonaisesti hyvin tunnistettavia. Hanoissa puolestaan voi näemmä maistaa tuoretta olutta (bia hoi), joka maksaa muutama tuhat dongia eli alle puoli euroa lasi.

Helsinki on siis edustettuna kuuluisan kaljakelluntansa ansiosta. Mikäs siinä. Se on kaupunkikulttuuria ja miksei olutkulttuuriakin. Paikalliset saattaisivat huomauttaa, että kelluntareitit ovat usein olleet kokonaan naapurikaupungin alueella. Tapahtuma on keskittynyt ainakin aikaisemmin hauskanpitoon ja bulkkitölkkeihin enemmän kuin oluen laatuun – vai onko viime vuosina joella nähty jo myös Punk IPAa ja muita nuorten suosikkeja?

No mitä sitten?

Toistetaan nyt vielä yleisenä disclaimerina, ettei Olutkoira halua tällä postauksella antaa ymmärtää, että mikään lähteenä käytetty lista (a, b, c, d, e, f, g, h, i, j, k, l) olisi virallinen tai erityisen oikeaan osuva kuvaus maailman parhaista olutkaupungeista. Listoihin voi suhtautua yhtä kepeästi kuin tähän kirjoitukseenkin.

Jenkkipainotus on listoilla toki ilmeinen, koska kaikki tai ainakin enemmistö käytetyistä lähteistä oli pohjoisamerikkalaisia. Listoilla oli kuitenkin sen verran eurooppalaisiakin kaupunkeja ja loogisen kuuloisia perusteluja, että tällainen yhteenveto tuntui ylipäätään järkevältä tehdä. Luultavasti eri listojen laatijat ovat ainakin jossain määrin käyttäneet lähteinä myös toisiaan, mutta mitkään kaksi listaa eivät olleet identtiset.

Mitä Helsingin pitäisi ajatella kaljakellunnan näkymisestä tällaisellä listalla? Tapahtumahan on aika ajoin noteerattu kansainvälisissä verkkomedioissa ennenkin (mm. tällä intialaisella sivustolla kaljakellunta on mennyt hauskasti sekaisin Helsinki Beer Festivalin kanssa). Oma veikkaukseni on, että tällaisilla niche-tapahtumilla voi kyetä rakentamaan pala palalta maailmanmainetta, joka tuo fanittavia turistejakin pieninä puroina tänne pohjoiseen ihmettelemään kaupunkikulttuurin erikoisuuksia.

Sen sijaan valtavirran craft beer, jonka avulla esimerkiksi Kööpenhamina on noussut olutkaupunkilistoille, ei enää ole kovin pienten piirien ilmiö. Eikä Helsingin siinä olisi kovin helppo kilpailla tanskalaisten kanssa, joilla on jo vakiintunut asema alan globaaleissa etujoukoissa.