Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Oluthistoriaa: Miten viinimaa Baijerista tuli olutmaa

Jos tiesit, että kansa joi Baijerissa vielä keskiajan lopulla ennemmin viiniä kuin olutta, tiesit enemmän kuin minä.

Baijeria jos mitä on totuttu pitämään olutalueena. Vaikka Euroopassa on monia ansioituneita olutkansoja kuten britit, belgialaiset ja tšekit, kyllä nahkahousuiset baijerilaiset kuohuvine Oktoberfest-kolpakoineen ovat se mielikuva, joka olutkansoja ajatellessa on ehkä kaikkein tehokkaimmin juurtunut populaarikuvastoon.

Olen tutustunut viime aikoina kaiken muun historiahörhöilyni ohella eteläsaksalaisen osavaltion olutmenneisyyteen kesällä Bayreuthista ostamani artikkelikokoelman avulla. Tutkijoiden kirjoittaman tekstin lukemiseen ei oma lähes olematon saksan taitoni olisi riittänyt, joten olen onneksi saanut asiantuntevaa apua. (Kiitos Anne käännöksistä!) Tarkoitus on nyt poimia vähitellen tänne blogiin itseäni kiinnostaneita havaintoja noista artikkeleista, ja tässä ensimmäinen yritys.

Jano kasvaa, köynnökset kuihtuvat

Palataan ajassa taaksepäin uuden ajan alkuun. Keskiajan loppuvaiheet olivat olleet Baijerissa rauhattomia, kun alueen neljä pientä herttuakuntaa kävivät toistuvia keskinäisiä sotia. Baijeri yhdistyi jälleen 1500-luvun alussa, ja yhtenäisen herttuakunnan pääkaupungiksi tuli München. Levottomien aikojen melskeissä kansalle oli alkanut maistua juoma. Ei pelkästään otettu enemmän, vaan janonsammuttajalta alettiin vaatia myös laatua.

Baijeri oli tosiaan ollut aina näihin aikoihin saakka viinimaa, jossa oluttakin kyllä pantiin, mutta sen rooli oli selvästi vähäisempi. Ammattimaista panimotoimintaa ei juuri vielä ollut. Sen sijaan kaupunkien ja kylien toreilla kukoisti vilkas viinikauppa. Laajoja viinitarhoja kasvoi siellä täällä, Tonavan ja sen sivujokien laaksoissa aina Alppien juurelle saakka, muun muassa nykyisillä Hallertaun ja Spaltin humalanviljelyalueilla.

barockschloss-flickr-cc-by-2-0-pieni-att

Muutokseen vaikuttivat monetkin tekijät, jotka ajallisesti sattuivat tähän vaiheeseen. Samaan aikaan kun väestö alkoi olojen vakiintuessa kasvaa, viinisadot pienenivät – ilmeisesti pienen jääkauden vaikutuksesta. Lämpötilathan viilenivät keskiajan loppupuolelta lähtien Pohjois-Atlantin molemmin puolin ja mahdollisesti muuallakin. Suotuisa viininviljelyalue kutistui Baijerissa ja keskittyi Regensburgin lähistölle Tonavan laaksoon.

Oluen tehtäväksi tuli vastata janoisen kansan kysyntään. Tämän ymmärsivät myös Baijerin hallitsijat, jotka olivat jo aiemmilla vuosisadoilla omistaneet huomattavan osan herttuakuntansa viinitarhoista. Viinin taso ei aina yltänyt priimaan, mutta kysynnästä ei ollut silti pulaa. Nyt – ja varsinkin 1500-luvun loppupuolella – herttuat ja vaaliruhtinaat ryhtyivät perustamaan olutpanimoita. Tavallinen kansa seurasi perässä ja panimoiden määrä nousi kohisten tuhanteen.

Näihin aikoihin osui myös kaksi olutlakia, joilla ainakin baijerilaisen tulkinnan mukaan pyrittiin parantamaan oluen laatua. Ensimmäinen eli vuoden 1516 Reinheitsgebot, oluen ”puhtausmääräys”, rajasi tavallisten panimoiden tuottamien oluiden sallitut raaka-aineet ohraan, humalaan ja veteen. Toinen oli Albrecht V:n maalaki vuodelta 1553, jolla kiellettiin oluenpano muulloin kuin Mikkelinpäivän ja Yrjönpäivän välisinä viileinä kuukausina. Näin vältettiin lämpimän kesän bakteeri-infektiot.

Vehnäolutmonopolista tulee rahantekokone

Yksi Reinheitsgebotin vaikutuksista oli, että vehnän käyttö oluen raaka-aineena estettiin muilta kuin niiltä, jotka olivat saaneet siihen herttualta erikoisluvan. Vehnän katsottiin olevan väestön perusruoka-aine, jota ei ollut syytä tuhlata oluenvalmistukseen, kun kerran ohra oli siihen niin sopiva vilja.

Erikoista onkin, että hallitsijat – etunenässä herttua ja vaaliruhtinas Maksimilian I (1573–1651) – omivat ennen pitkää nimenomaan vehnäoluen valmistusmahdollisuudet itselleen. Tämän luulisi kielivän siitä, että vehnäolut (tai valko-olut, Weißbier) oli joko alun perinkin oluenjuojien keskuudessa kysytty tuote tai sitten sille muodostui luksusartikkelin asema herttuallisten yhteyksiensä ja rajallisen saatavuutensa takia. Ajatus Reinheitsgebotista nimenomaan oluen laadunvarmistuksen välineenä on minusta ainakin pienessä ristiriidassa tämän kanssa.

Niin tai näin, vuodesta 1602 alkaen juuri vehnäoluen paneminen oli hallitsijasuvun, Wittelsbachien, yksinoikeus. ”Elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen oluenlaitto tapahtuu meidän nimissämme ja meidän kustannuksellamme ja pääomallamme ja vastaisuudessa samoin ja oikein veloitettuna”, todettiin vaaliruhtinaan hovihallinnon määräyksessä kyseiseltä vuodelta.

Oluen myyntitulot olivat tervetullut lisä valtion kirstuihin, sillä Maksimilian I oli perinyt isältään konkurssikypsän Baijerin. Vehnäolutmonopoli oli käytännössä erittäin menestyvä valtionyhtiö, joka auttoi kattamaan myös hovinpidon jatkuvasti kasvaneet kustannukset. Mikään pieni lisätulo ei tosiaankaan ollut kyseessä, vaan panimoiden voitot nousivat pian samoihin lukemiin valtion tuottavimman suolamonopolin kanssa ja ylittivätkin sen jo 1660-luvulla.

weissbier_christian-kadluba_flikcr_cc-by-2-0-att-cropViini piti jossain määrin pintansa aina 1600-luvulle saakka, ja ihmisillä oli tapana suosia sitä varsinkin ilmojen viilentyessä. Taatakseen edellytykset vehnäoluensa suosion kasvulle Maksimilian määräsi 50 prosentilla korotetun veron kaikelle anniskelulaitosten myymälle viinille. Ravintoloitsijat saivat myös ohjeet pitää jatkuvasti varastoissaan riittävät määrät vehnäolutta, jotta asiakkaat eivät joutuisi sen loppuessa turvautumaan viininjuontiin.

Näillä toimenpiteillä viinin tarjoaminen muuttui kannattamattomaksi ja se myös väheni. Muualla nykyisessä Etelä-Saksassa seurattiin Maksimilianin esimerkkiä, ja alueen moninaiset ruhtinaat, maakreivit ja ruhtinaspiispat ryhtyivät myös omissa pikku valtakunnissaan panimonomistajiksi Baijerin hallitsijoiden tapaan.

Baijerilainen vehnäolutmonopoli pysyi voimassa vuoteen 1798 asti. Sen purkaminen osui samaan murrosvaiheeseen, jossa myös vaaliruhtinaiden valtakausi päättyi ja Napoleonin mullistuksista selvinnyt Baijeri muuttui kuningaskunnaksi. Seuraavaa vuosisataa leimasi yhteiskunnan laajamittainen modernisointi, ja sen myötä myös alueen olutkulttuuri alkoi kehkeytyä nykyisin tuntemaamme muotoon.

Lähde: Gattinger K., Von Weinland zum Bierland. Zur wirtschaftlichen Bedeutung des Biers in Bayern.

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Viime kesänä poikkesimme helteisenä iltapäivänä kotinurkilla erään olutbaarin terassille.

Kävin tilaamassa juomat sisältä, en muista mitä itse join, mutta seuralainen oli pyytänyt vehnäolutta. Hanassa oli baijerilaista.

könig-lasi-pieniJuomat ojennettuaan baarimikko kaivoi vielä tiskin kätköistä pakkauksessaan olevan komean vehnäolutlasin, jota König Ludwigin ostajille jaettiin kaupanpäällisinä! Tarkemmin lasia tutkiessamme selvisi, että kaupantekijäiset liittyivät tuleviin Reinheitsgebot-lain 500-vuotisjuhlallisuuksiin.

Laki, johon oluen puhtausmääräys sisältyy, astui siis voimaan 23.4.1516. Vaikka saksalaista olutta aika usein tuleekin juotua, ei moisen merkkipäivän lähestyminen ollut kesällä vielä käynyt mielessäkään.

Kolme eli neljä sallittua raaka-ainetta

Nyt juhlavuoden puolella aihe on näkynyt kansainvälisessä ja suomalaisessakin olutkirjoittelussa, ja tietysti myös viime viikonlopun Helsinki Beer Festivalin teemana oli Saksa ja Reinheitsgebot juuri näiden tasavuosien ansiosta.

En ollut kotimaan kamaralla viikonloppuna, joten HBF jäi valitettavasti väliin. Ajattelin silti muistaa vihattua ja ihailtua Reinheitsgebotia kertaamalla hieman sen merkitystä entisaikojen ja nykypäivän Saksalle ja saksalaisille.

ein-bier_flickr_Andrew Mager_cc-by-sa-2-0-rajattuTai aluksi ei pidä puhua Saksasta, kun tarinan juuret ovat renessanssin ajassa. Vuoden 1516 laki oli Baijerin herttuakunnan laki ja jatkoi elämäänsä herttuakuntaa seuranneissa Baijerin vaaliruhtinaskunnassa ja kuningaskunnassa. Vasta lähes neljäsataa vuotta myöhemmin se astui vihdoin voimaan yhdistyneen keisarillisen Saksan kaikissa osissa.

Niin sanottu ”puhtausmääräys” (jonka lisäksi lakiin sisältyy siis muitakin pykäliä) säätää, että oluenpanossa saa käyttää vain kolmea ainesosaa, vettä, humalaa ja ohraa. Tämä on koko jutun pointti, se mitä saksalaiset käytännössä nyt juhlivat.

Saksalaisille – tai niille heistä, joille tämä on juhlistamisen aihe – pelkästä ohrasta, vedestä ja humalasta* tehty olut on puhdasta ja siksi hyvää.

Olutkirjoittajat kummastelevat alkuperäistä puhtausmääräystä usein siksi, ettei siinä mainita hiivaa. Hiivan pois jättäminen lakitekstistä selitetään sillä, että hiiva biologisena organismina löydettiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eivätkö 1500-luvun ihmiset tienneet, että hiivaa tarvitaan oluen käymiseen?

Tiesivät, sanoo oluthistoriaa opiskellut panimomestari Matthias Trüm. Hänen mukaansa hiivaa ei mainittu puhtausmääräyksessä sen vuoksi, että sitä ei mielletty raaka-aineeksi. Ymmärrettiin toki, ettei oluen käyminen onnistu ilman hiivaa. Ajateltiin kuitenkin, että koska hiiva on talletettu edellisestä käymiserästä ja sitä otetaan taas talteen seuraavaa varten, se ei ole valmistusaine vaan jonkinlainen hupenematon ”agentti”.

Hyvästit pohjoisen oluille

Kriittisesti Reinheitsgebotiin suhtautuvien yksi suuri kaunan aihe on, että lain astuminen voimaan koko Saksassa 1900-luvun alussa johti käytännössä koko Pohjois-Saksan omaperäisten olutperinteiden tuhoon.

Oluthistorioitsija Ron Pattinson on esimerkiksi todennut, että ”[Reinheitsgebotin] tärkein vaikutus oli pohjoissaksalaisen olutkulttuurin hävittäminen. Sen asettamat rajoitukset olivat täydellisessä ristiriidassa pohjoisen vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa.”

Meillä ei ole Pattinsonin ponnisteluista huolimatta ihan millintarkkaa kuvaa siitä, millainen tämä olutkulttuuri oli ennen baijerilaisen puhtausmääräyksen tuloa. 1700-luvulta on säilynyt tietoja eri puolilla Saksaa juoduista paikallisista oluista, ja vaikuttaa, että sadoilla paikkakunnilla on ollut omat erityiset oluttyyppinsä.

Kuten vaikkapa Belgiassa, vanhoissa saksalaisissa oluissa käytettiin erilaisia luonnonkasveja, yrttejä ja muita puhtausmääräyksen kanssa yhteen sopimattomia raaka-aineita.

Lukuisa joukko tällaisia oluita tunnettiin kai vielä 1800-luvullakin. En ole varma, paljonko niitä oli olemassa vielä vuosisadan vaihteessa, kun Reinheitsgebot ilmestyi pohjoiseen. Pohjoisen pintahiivaoluet olivat silloin ryhmiteltävissä muutamaksi perustyypiksi: vaalea hapan (esim. Berliner Weisse), vaalea katkera (esim. Kölsch) ja tumma makea (vrt. nykyisin ykkösoluen vahvuinen Malzbier).

Barley_Jake_Cook_Flickr_CC-BY-2-0-attOliko sitten Reinheitsgebotin syytä, että baijerilais-böömiläinen lager valtasi myös Pohjois-Saksan olutmarkkinat ja syrjäytti vanhat paikalliset oluet?

Sillä oli takuulla osuutensa asiassa. On selvää, ettei kaikki pohjoisessa aikaisemmin harjoitettu oluenpano olisi ollut mitenkään mahdollista 1900-luvulla, koska puhtausmääräys todella rajasi sallitut raaka-aineet hyvin tiukasti.

Toisaalta tuntuu, ettei olettamus kaiken pohjoissaksalaisen olutkulttuurin katoamisesta pelkän Reinheitsgebotin seurauksena ota riittävästi huomioon markkinavoimien lakeja.

Onhan sentään tunnettua, että baijerilaistyyppinen olut oli silkan laatunsa ja luksusimagonsa ansiosta erittäin suosittua 1800-luvun lopulta alkaen käytännössä kaikkialla olutta juovassa maailmassa (ehkä Britanniaa lukuun ottamatta). Se valtasi Ranskan, Belgian, Hollannin, Ruotsin, Suomen, USA:n ja monien muiden maiden markkinoita – maiden, joissa mitään Reinheitsgebotia ei ollut.

Pohjoissaksalainen olut taas oli nykyajan näkökulmasta omituisen mietoa. Monet esimerkit 1900-luvun alusta jäivät alle 3 vol-%:n, jotkut alle kahden. Belgiassa oli käsittääkseni noihin aikoihin sama tilanne. Kun paikallinen tuote oli käynyt hyvin miedoksi, baijerilainen olut pystyi ehkä vakuuttamaan kuluttajat voimakkuudellaan.

Ja kyllähän myös meillä Suomessa vanha ruskea pintahiivaolut katosi melko pian baijerilaisen oluen tultua kansan suosikiksi. Sahti ja portteri tosin säilyivät.

Reinheitsgebot vuonna 2516?

Kun Reinheitsgebot nyt lähestyy 500:ttä vuosipäiväänsä, voi luonnehtia Saksan kehittyneen sen suojeluksessa aika omanlaisekseen olutmaaksi.

Saksalaisesta oluesta paljon suurempi osuus tehdään pienissä panimoissa kuin muualla. Varsinkin Baijerissa mutta ehkä myös Reinin laaksossa peruslagerin tuotanto on yhä lukemattomien pienten, paikallisten perhepanimoiden sarkaa. Markkinoilla esiintyy joitakin samoja globaaleja panimoyhtiöitä kuin muissa maissa, mutta kaikkein suurimmat lager-merkit eivät ole Saksassa niiden hallussa. Warsteiner, Oettinger, Krombacher ja Bitburger ovat kansallisen kokoluokan saksalaisomisteisia brändejä.

Dirndl_Flickr_Alessandra-Nölting_CC-BY-SA-2-0-attJälleen on vaikeaa sanoa, kuinka paljon juuri Reinheitsgebotin olemassaolo on eristänyt Saksaa globaalien olutmarkkinoiden vaikutukselta taloudellisessa mielessä. EU:n sisämarkkinat ovat joka tapauksessa pakottaneet saksalaiset avaamaan olutmarkkinansa kilpailulle, ja vanhan olutlain korvasi uusi Biersteuergesetz.

Kulttuurisesti puhtausmääräyksen merkitys on varmasti ollut hyvin suuri. Kansainväliset vaikutteet – oluen muotivirtaukset – ovat rantautuneet Saksaan vain varsin satunnaisesti vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Saksalainen kuluttaja haluaa hyvää olutta ja uskoo, että sitä voivat tehdä vain saksalaiset panimot, jotka noudattavat Reinheitsgebotin kirjainta.

Muutoksen tuulet näyttäisivät kuitenkin voimistuvan. Juuri nyt ei voi kovin turvallisin mielin toivottaa Reinheitsgebotille hyviä seuraavia viittäsataa vuotta.

Puhtausmääräyksen edustamalla baijerilaisella olutfilosofialla meni erinomaisen hyvin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaaleat modernin baijerilaisen oluen kopiot olivat levinneet kaikkialle läntiseen maailmaan ja sen siirtomaihin vuosien 1850–1950 välillä. Niistä oli lähes kaikkialla tullut ”perusbisseä”, sitä mitä saa kun tilaa baarissa tuopin.

Hipster_museum_Flickr_Michael-Mayer_CC-BY-2-0-attNyt maailma haluaa toisenlaista olutta. Tai ellei vielä koko maailma, niin pienpanimo-oluen ystävät ainakin. Heidän suosimansa olut kasvattaa markkinaosuuksiaan erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopan olutmaissa. Halutaan pale aleja tai stouteja, joskus lähes kuukausittain vaihtuvien muotien mukaisia oluita.

Ja, ironista kyllä, hapanoluita. Historialliset pohjoissaksalaiset oluttyylit ovat olleet ihan viime vuosina kovassa huudossa eri maiden olutharrastajapiireissä. Leipzigin alueen Gose on palannut kartalle, Berliner Weissella ei ole mennyt näin lujaa sataan vuoteen.

Amerikkalainen näkemys käsityöoluesta on rantautunut vihdoin myös Saksaan. Berliinin ja muiden suurkaupunkien hipsterit janoavat milk stoutia ja kahviportteria, joita Saksan nykyisenkään lain mukaan ei saa kutsua olueksi. Craft-sukupolvella on puolellaan nuoruus, ja kansainvälisen olutyhteisön tuki. Lager-pappojen rivit harvenevat ennen pitkää.

Kritiikki kovenee. Mitä virkaa on lailla, joka estää panimoita tekemästä kuluttajien kysyntään vastaavaa olutta, ihmettelevät käsityöpanimot. Peistä taitetaan siitäkin, miten saksalaisten olutlakien kirjain ja henki sopivat nykyiseen oluenpanotekniikkaan, esimerkiksi kirkastusaineiden käyttämiseen tai veden käsittelyyn.

Perinteiden vaalijat vastaavat, että on aivan mahdollista tehdä muodikkaita oluttyyppejä, esimerkiksi IPAa, ja noudattaa silti Saksan olutlakeja. Ja että olisi sääli, jos satoja vuosia vanhat saksalaiset olutperinteet heitettäisiin romukoppaan ohimenevien muoti-ilmiöiden takia.

Tulevien vuosien iso kysymys on, pystyvätkö uudistajat ja säilyttäjät löytämään yhteisen äänen ja edes osittain jaetun vision saksalaisesta oluesta. Siinä pitäisi näkyä kyky uudistua ajan vaatimusten mukana mutta myös vuosisatojen aikana kertynyt osaaminen.

(* Nämä sallitaan pohjahiivaoluiden resepteissä. Pintahiivaoluille on omat rajoituksensa, ja niissä vehnäkin on hyväksyttyä.)