Anspach & Hobday The Pfeffernüsse Stout

Maineikkaan uudehkon brittipanimon Anspach & Hobdayn maustekeksi-stout on jouluolut, vaikka taisikin uida Alkon valikoimiin vasta uuden vuoden juhlintojen jälkeen. Siitä kertoo paitsi tiilenpunaisen tölkin kylkeen painettu Joulupukin kuva, myös oluen tuoksu. Tuoksu on aika lailla joulumausteiden täyttämä, kuten on itse asiassa makukin. Inkiväärin ja kanelin aromeista puhutaan tölkin teksteissä, mutta mausteita ei ole eritelty raaka-aineluettelossa.

Jos pelkkää reseptiikka- ja raaka-ainelistausta lukisi, mausteisuus saattaisi jäädä huomaamattakin. Ennen spices-sanaa on ehditty tölkin kyljessä kuvata oluessa käytettyä mallas- ja viljakavalkadia tarkkaankin: Extra Pale Maris Otter, Amber, Chit, Caragold, Chocolate, Roasted Barley, Rye. Jos muuten ”Chit” on vieras mallas, kuten minulle oli, niin tiedoksi, että kyse on vain lievästi mallastuneista viljanjyvistä, joilla haetaan ehkä enemmän maisteluelämystä kuin käymiskelpoista sokeria. Humalaosastolta löytyy amerikkalaista ja brittiläistä: Centennial, Columbus, East Kent Goldings. Hiivana on neutraali amerikkalainen craft-hiiva US05. Plato-asteita on 15° eli ihan kohtuullisesti 6,0 % alkoholipitoisuuteen nähden.

Kuten monet mausteiset tummat jouluoluet, tämä on ihan miellyttävä ja tasapainoisen oloinen olut muuten – paitsi että ne mausteet jyräävät. Jos ei tykkää vahvoista joulumausteista oluessa, ei tykkää tästäkään stoutista. Jokin hieman voimakkaampi stout, ja ehkä mallasprofiilin tummempaan päähän enemmän panostava, saattaisi jo peittää maustekerrosta vähän selvemmin alleen. On sen alta toki aistittavissa monipuolisempaakin tuoksu- ja makumaailmaa, esimerkiksi amerikkalaisten humalien sitrushedelmää (osa tuoksun mausteisuudestakin voi olla tietysti humalalähtöistä). Paahteista mallasta on mukana myös, samoin tummien keksien siirappisuutta.

Nämä piparioluet ovat usein aika raskaita oluita, ja tietysti ne on tarkoitettukin joulunaikaan takkatulen ääressä hiljaa siemailtaviksi. Silti takkatuliosastoltakin löydän usein monia muita oluita, jotka miellyttävät minua enemmän. En periaatteessa suhtaudu maustamiseen kielteisesti, mutta jokin näistä joulumausteista – ehkä kuivattu inkivääri? –  tuntuu oluessa vuosi toisensa jälkeen vähän turhan kylmältä ja luotaantyöntävältä.

De Molen Fruit & Kruid – tuulahdus vuosikymmenen takaa

”It’s the & that blows your mind”, mainostaa hollantilaispanimo De Molen pullonsa takaetiketissä. Viime päivien kotimaista brändikeskustelua seuranneena voi kyllä yhtyä ajatukseen, että &-merkillä on – tai ainakin oletetaan olevan – kykyä räjäyttää ihmisten mielet.

De Molen on tietysti jo kohta kaksikymmenvuotisen olemassaolonsa ajan käyttänyt systemaattisesti tätä merkkiä. Panimon oluiden nimet ovat olleet tyypillisesti muotoa Vuur & Vlam, Hel & Verdoemenis ja niin edelleen. Tulta ja tappuraa, kadotusta ja korventamista. Kuin Jane Austenin goottilainen kaksoissisar olisi nimennyt ne. Nyt maistelussa on kuitenkin siis vähemmän kohtalokas kombo eli Fruit & Kruid, hedelmä ja mauste.

Alkon valikoimiin lähes huomaamatta putkahtanut Fruit & Kruid (6,2 %) näyttää itse asiassa kuuluvan De Molenin core-valikoimaan, vaikka toisin olisin luullut. Se on pohjimmiltaan belgialaistyylinen vaalea pintahiivaolut (blond), mutta nimen kruid-sana tietysti antaa odottaa reseptiltä jotain erikoista. Pullossa ei kerrota mausteista mitään, vaan tuoteselosteessa on neljän perusraaka-aineen lisäksi mainittu pelkästään sokeri. Tuoksu ja maku viittaavat ikään kuin johonkin tuttuun mausteeseen, mutta kyllä se taitaa olla vain Sorachi Ace -humalalajike, jonka sitten etiketin teksteistäkin löydän.

Panimo kuvaa Sorachi Acen aromia litsihedelmän, puun ja yrttien tyyppiseksi. En tiedä, miltä litsi tuoksuu tai maistuukaan, mutta minulle tästä humalalajikkeesta on aina tullut mieleen tilli. Muitakin vertauksia varmaan voi löytää. Vahvasti mausteinen tuoksu ja maku Sorachi Acessa joka tapauksessa on. Belgialaistyylisissä oluissa käytettynä tämä on pieni ongelma, koska belgialaiset usein ylimaustavat oluitaan esimerkiksi korianterilla. Niinpä runsas Sorachi Ace -panos oluessa helposti maistuu lähinnä samanlaiselta ylimaustamiselta, eri kasvilla vain.

Senkin ehkä voi vielä tästä oluesta mainita, että aitoon belgialaiseen tapaan ei silkkaa katkeruutta ole haluttu humalasta irrottaa kovinkaan paljon. Alkon mittauksessa sitä on 22 EBU – no, enemmän kuitenkin kuin esimerkiksi samanvahvuisessa vaaleassa luostarioluessa La Trappe Blondissa (16 EBU). Kun mallasprofiilissa on ilmeisesti jonkin verran karamelliakin mukana, tuollainen reilu parikymmentä IBUa silti melkein hukkuu muun sekaan.  

Pohjaolut on varmaan ihan hyvä, hedelmäinen, belgialaistyylinen blond. Mausteisempi puoli – vaikka pelkästä humalasta olisikin peräisin – sitten hieman jyrää lopputulosta, joten ei tästä mitään vakituista luotto-olutta (à la Leffe) varmaan tule edes belgialaistyylisten oluiden suurille ystäville. Itse en inhoa Sorachi Acea, kuten jotkut, mutta en myöskään jaksa nauttia siitä kovin usein. Joskus kymmenisen vuotta sitten, kun tämä japanilainen humalalajike tuli lännen craft beer -markkinoille isommalla ryminällä, se tuntui ”pihka ja sitruuna” -tyyppisten amerikkalaishumalien jälkeen pitkästä aikaa uudelta ja erikoiselta elementiltä oluessa. Sen jälkeen on sitten uitu trooppisissa hedelmämehuissa, ja ehkä jostain maanosasta taas ennen pitkää leijailee jokin aivan erilainen tuulahdus.

Mausteiden matkassa: Kagua Blanc ja Kagua Rouge

Far Yeast Brewing on japanilainen pienpanimo, joka näyttäisi käynnistäneen toimintansa kymmenen vuotta sitten ja teettäneen tuotteitaan aluksi muualla. Jokin aika sitten maistelin heiltä Kagua-brändin oluita, kahta Alkojen valikoimista tällä hetkellä löytyvää, ja kaivelin nyt tähän muistiinpanoni niistä. Merkki on lanseerattu vuonna 2013, ja ainakin nykyään valmistuspaikka on De Graal -panimo Belgiassa. Myös perustyyliltään nämä oluet – vaalea ja punertava – ovat belgialaisia, vaikka molempien makumaailmassa on myös Kaukoidän piirteitä.

Nettisivujensa perusteella Far Yeast on pannut olutta nelisen vuotta myös Japanissa omalla panimollaan. Se sijaitsee joitakin kymmeniä kilometrejä Tokion metropolialueen ulkopuolella, metsäisellä alueella, jossa oluenpanoon tarvittava vesi saadaan suuren Tama-joen puhtailta latvoilta. Ainakin omissa kirjoissani siirtyminen käenpoikameiningistä omaan panimoon on yleensä positiivinen merkki, ja Far Yeast korostaa myös tekevänsä paljon yhteistyötä muiden Kosugen kylässä ja sen ympäristössä toimivien yritysten ja tuottajien kanssa.

Kagua-oluiden tekijän De Graalin panimolla vierailin muuten Belgiassa 2010-luvun alussa, jolloin sitä saattoi vielä luonnehtia autotallipanimoksi. Oluenpanosta innostuneen isäntäparin lisäksi paikalla ei näkynyt juurikaan muuta henkilökuntaa, mutta vaikutelma saattoi vähän pettääkin. Se tiedetään, että jo tätä ennen De Graal oli auttanut alkuun – laitteistoaan lainaamalla – niinkin tunnetun nimen kuin Picobrouwerij Alvinnen. Tänä päivänä myös De Graalin tuotanto on siirtynyt tavalliselta pikkukaupungin kadulta paikalliselle teollisuusalueelle, oletettavasti isompiin tiloihin.

Kagua Blanc (8 %)

Periaatteessa voi sanoa, että De Graalin Wim Saeyensin johdolla japanilaisille on tehty tunnistettavan belgialaisia oluita. Vahvasti sitruksinen tuoksu leijailee kuitenkin nenään Kagua Blancista, enemmän kuin perinteisemmistä belgialaisista oluista juuri koskaan. Kevyehkön tuntuinen olut on kyseessä vahvuuteensa nähden: väitän, ettei alkoholi tule juuri ollenkaan maussa läpi. Tuoksussa on hyvää belgialaista hiivaa, ei oikeastaan maltaisia aromeja, ja myös maussa mallas ja humala tuntuvat olevan taka-alalla.

Makua hallitsee kirpeä sitrushedelmä, jonka ote on itse asiassa melkein sichuaninpippuria muistuttava, toki lievempi ja varmasti peräisin yuzu-hedelmästä, jota oluen reseptissä on. Perusolut kuitenkin vaikuttaa tosiaan aika keskitien belgialaiselta tripeliltä tai vahvalta blondilta. Tätä kyllä join ihan mielelläni ja olin ymmärtävinäni Belgian ja Japanin makujen liiton oluen reseptissä. Yuzu piti toki makunystyröitä otteessaan ihan kunnolla, mutta ei sen pahemmin kuin joidenkin modernien humalalajikkeiden sitruksisen polttavat hapot.    

Kagua Rouge (9 %)

Rougen väri on punaisenkultainen ja varmastikin mallasperäinen, eli kyse ei ole siinä mielessä marjaoluesta, mitä rouge-sanallajoissain belgialaispanimoissa tarkoitetaan. Nyt on lasissa sitrushedelmien sijaan Zanthoxylum-suvun pensaiden marjoilla maustettua olutta – saman suvun, johon yllä mainittu sichuaninpippuri kuuluu. Tämä tulee aika pian selväksi, kun mausteisen kirpeä jälkimaku jää suun pinnoille (ei ehkä yhtä puuduttavasti kuin sichuaninpippuri mutta samaan tapaan). Ruskeamarjaisen piikkipensaan nimi on suomeksi ilmeisesti pippurilimopuu ja japaniksi sanshō.

Ainakin takavuosina oluen maustamisessa pidettiin hyvänä ohjenuorana sitä, että mauste sai tuoda olueen hienovaraisesti uusia vivahteita mutta sen ei pitänyt astua maussa päärooliin. Oli paikallaan, ettei satunnainen maistaja pystyisi edes tunnistamaan, millä mausteilla olutta oli (humalan lisäksi) milloinkin höystetty. Kagua Rougen sisältämä pippurilimo on sen sortin marja, että sen läsnäoloa on mahdoton peittää. Päinvastoin, se kätkee muutaman kulauksen jälkeen alleen koko joukon oluen tavallisempia makuja. Maut vaikuttavat Blanc-olutta maltaisemmilta, tummempaan belgialaisolueen viittaavilta, mutta niistä on sanshō-marjan terävyyden alta vaikea sanoa mitään varmaa.

En nyt tiedä, mitä näistä mausteoluista pitäisi oikeastaan sanoa. Minulla on tunne, että ilman mausteita ne voisivat olla ihan miellyttäviä belgialaisia oluita, vaalea ehkä menettelee näinkin. Toisaalta De Graalin oluita on ennenkin – ilman mitään Kaukoitä-yhteyttä – moitittu turhan runsaskätisestä maustamisesta. Varsinkin Kagua Rouge jää omasta mielestäni sanshōn jyräämäksi sellaisella tavalla, jolle en oikein osaa löytää puolusteluja (paitsi jos ainoana tarkoituksena on esitellä tuon marjan makuja). Blanc on lähempänä klassista belgialaista vaaleaa olutta, ja siinä yuzun määrän pieni säätäminen voisi jo ohjata oluen juuri oikealle tielle. Kokeiluissa ei ole mitään pahaa – niihin pitää kannustaa – mutta mausteiden ylivalta taas viittaisi siihen, että reseptiikkaa kannattaa pohtia vielä kerran.

 

(Japani-valokuva: Ozma, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Konservatiivisuuden ja kummallisuuksien maa Kalojen Belgeviikoilla

En olisi luultavasti huomannut Kalaravintoloiden viettävän belgialaisen oluen viikkoja 16.–29.9., ellen olisi sattumalta kulkenut yhden niistä ohi viime viikolla. Vanhanaikainen ikkunajuliste mainosti tässä tapauksessa paremmin kuin pussillinen somekonsteja. Hoksasin, etten ollut oma-aloitteisesti seurannutkaan baariketjun viestintävirtoja ennen kuin nyt, vaikka miellän kyllä itseni niiden kohderyhmäksi.

Belgia on edelleen lempiolutmaani, vaikka sikäläinen skene muuttuu jatkuvasti ja myös kansainvälisen olutkansan käsitys siitä on elänyt ajassa. Kalojen tapahtumaan oli tuotu ehkä sitä voimakkaimmin “muuttunutta” osaa belgialaisesta olutkentästä. Mukana olevista panimoista Bossuwé Brewing Co, De Circus Brouwerij, De Keukenbrouwers, Vrijstaat Vanmol Brewing ja Kristonian Group ovat viime tai toissa vuonna aloittaneita sopimusvalmistajia. De Leite ja d’Oude Maalderij ovat muutaman vuoden vanhempia, “oikeita” panimoita. Toki kalojen valikoimasta löytyy lisäksi liuta klassikoita vakiintuneemmilta belgialaispanimoilta.

Testasin Belgeviikkojen valikoimaa Janoisessa Lohessa. Oli ensinnäkin vähän hämmentävää laskea, että erikseen tapahtumaa varten tuodussa pullovalikoimassa oli 12 olutta, jotka edustivat lähinnä amerikkalaisia tai kansainvälisiä craft beer -tyylejä, ja vain 5 olutta, joissa tyyli oli selkeämmin belgialainen. Tähän maailma on mennyt, kuten ziljoona kertaa on tullut todettua. Hanaoluista löytyi myös sekä belgialaisia että amerikkalais-globaaleja oluttyylejä.

Mitään erityistä syytä minulla ei ole olettaa, että belgialaiset APAt, rye stoutit ja milkshake IPAt olisivat sen huonompia kuin samanlaiset oluet kymmenissä muissa maissa. En pysty myöskään arvioimaan, ovatko ne sen parempia. En kerta kaikkiaan ole saanut suostuteltua itseäni juomaan niitä, enkä tehnyt niin nytkään. Maistoin kahta tripeliä, jotka sattuivat molemmat olemaan kruidentripel-tyyppisiä eli maustettuja, sekä yhtä vahvaa hoogblond-olutta.

De Circus Brouwerij on kahden entisen sirkustaiteilijan perustama kiertolaispanimo, jonka lyhyestä perusvalikoimasta löytyy tämän Piccolon (8,5 %) lisäksi Jongleur-niminen belgialais-pale ale sekä Ringmaster-portteri. Piccoloa maustavat timjami, laventeli ja oregano. Maustekombo tuo oluen tuoksuun aluksi houkuttelevaa ruokaisuutta, joka kääntyy pian epäilyksi turhan runsaasta maustamisesta. Ei se kuitenkaan aivan karkaa käsistä, vaan Piccolo pysyy sitruunaisena, melko suoraviivaisena belgialaisoluena. Taustalla on pieni kirpeä sivumaku, mutta tuskin tässäkään on kyse minkään kontaminaation peittämisestä mausteilla. Lopputulos on korkeintaan hieman sekava.

Farang-nimisessä tripelissä (8 %) on maustamisvolyymiä käännetty pari pykälää koilliseen. D’Oude Maalderij-panimon mukaan olut on “thaimaalaistyylinen tripel”, mutta kai tämä tarkoittaa lähinnä thai-mausteilla ryyditettyä belgialaistripeliä. Mausteena on inkiväärin sukuinen galangajuuri, ja sitä onkin mukana todella ronskilla kädellä. Kasvi peittää kaiken muun alleen tuoksussa ja maussa, ja panimon oma luonnehdinta helposti juotavasta oluesta ei nyt tunnu ihan oikealta. Itse olut on tripeliksi kuivahko ja hieman mineraalinen, mitä galangan alta maistaa, ja jälkimakuun jää katkeruutta – kenties humalan maku kestää maustejuurta pitempään. Monet belgialaiset panimot ovat aina tykänneetkin tehdä rohkeita raaka-ainekokeiluja, mutta ihan näin mausteista olutta en oikein ymmärrä.

Hip Hop Headbanger (10 %) oli eri maata. Nimi ei ehkä lupaa ihmeitä, mutta tässä De Keukenbrouwersin oluessa mennään neljällä perusraaka-aineella ja vahvan blondin (lue Duvel-tyyppisten oluiden) maastossa. Ainesosista brittiläis-amerikkalainen humalakombinaatio – Fuggle ja Cascade – sekä hiiva vastaavat tämän oluen makumaailmasta. Oletan, että hiiva oli belgialaista, mutta tarkemmin en tiedä. Baarimikko taisi kaataa pullon pohjiaan myöten lasiin – olisihan olut voinut olla erilaista ilman hiivaa. Nyt kuitenkin hiivan sekä hedelmäisten piirteiden yhdistelmä toi sekä tuoksussa että maussa mieleen brittiläiset cask-oluet, mikä oli positiivinen asia. Maku tuntui myös pippuriselta (tämä saattaa kyllä olla edellisen perverssisti maustetun tripelin vaikutustakin). Tästä oluesta pidin ja olisin voinut maistaa myös tumman version, tällä kertaa jätin testit kuitenkin tähän.

Lyhyen maistelusession perusteella täytyy tietysti antaa Kalaravintoloille korkeat pisteet siitä, että Belgiasta tuodaan klassikoiden lisäksi näille leveysasteille uudempiakin tulokkaita – vaikka sitten vain kerran vuodessa. Tai eiköhän Kalojen hanoissa ja kaapeissa joitakin belgialaisvieraita muutenkin käy perussettien ohella. Nyt nähtyyn Belgeviikkojen menuun olisin kuitenkin itse toivonut enemmän klassikkotyylien kikkailemattomia toteutuksia – mutta uusilta ja tuntemattomilta panimoilta. En usko, että Belgian olutkenttä jakautuu näin jyrkästi kahtia Amerikkaa apinoiviin IPAuttajiin ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina pysyviin trappisteihin ja vehnäoluisiin.