Ennen vanhaan kohtalaisen tunnettu oluttyyli oli wiener. Monikin panimo teki sitä Suomessa jo 1800-luvulla. Sinebrychoffilla oli sellainen ainakin 1960-luvulla, mutta se lienee jäänyt seuraavalla vuosikymmenellä pois valikoimasta. En ole tuon ajan wieniläislagereista nyt muilta panimoiltamme yrittänyt kerätä tietoja – oliko niitä? Jos joku muistaa, näyttikö esimerkiksi Olvin Vaakuna jo tuolloin punaruskealta, voi tietysti lisätä infoa kommentteihin.
Sittemmin tuli joka tapauksessa Amerikan kautta kierrätettynä vienna lager, joka on käytännössä sama asia mutta hienommin englanniksi ilmaistuna. Kyse on joka tapauksessa punertavasta, Wienin 1800-luvun olutteollisuudesta lähtöisin olevasta pohjahiivaoluesta, jossa tyylikäs maltaisuus on etualalla ja mieto tai keskivahva mannereurooppalainen humalointi kannattelee.
Tämä on niitä oluttyylejä, joille IPA-sukupolvi usein sanoo meh. Kun on opetettu, että craft beerissä pitää tapahtua koko ajan paljon – katkeruutta, vahvuutta, suodattamattomuutta, happamuutta, lisäaineisuutta tai jotain muuta -uutta – niin klassisen pelkistetty ja kirkas wieniläinen ei ehkä puhuttele, vaikka toki perusbulkkilagerista eroaakin väriltään ja maultaan. Siitä huolimatta tästäkin tyylistä nähdään aina silloin tällöin uutuuksia pieniltä ja isommilta panimoilta; jos ei aina trendibaareissa niin vähintäänkin ruokakaupoissa ja Alkossa. Vahvuudeltaan nämä ovat yleensä alle 5,5 %, joten myyntipaikalla ei ole Suomessakaan niin väliä.
Nyt maistelussa on kolme esimerkkiä Suomesta, yksi Tanskasta/Belgiasta ja yksi USA:sta. Malmgårdin Vienna Lager ja Auran Kuningasolut ovat ääneenlausutusti wieniläishenkisiä, Bryggerin Amber ehkä amerikkalaisvaikutteisempaa varianttia. Mikkellerin Iskold Classic on jälleen selkeä nyökkäys wiener-perinteeseen päin ja Brooklyn Lager astetta modernimpi keskivaalea lager mutta pohjoismaisen jakelijansa Carlsbergin mukaan peruspohjaltaan wiener.
Käydään nämä yksilöt satunnaisessa järjestyksessä läpi.
Iskold Classic (5,6 %) on juuri maitokaupparajan yli ponnistava punamessingin sävyinen olut, jota tehdään Belgian Lochristissä. Teettäjänä on tuttuun tapaan tanskalainen Mikkeller ja tekijänä De Proefbrouwerij. Mikkellerin mukaan olut on oodi Tanskan “ruskeille bodegoille” – siis perinteisille kapakoille – ja ne ovatkin miljöinä ylistyslaulunsa ansainneet. Myös oluen tyyli viittaa Mikkellerin mukaan tanskalaisten klassiseen olutmakuun. Maltaista tulee tähän olueen pientä toffeen ja hunajan makeutta, jota (tyyliin nähden) kohtalaisen reipas katkerotaso jossain määrin leikkaa. Jälkimakuunkin katkeruutta jää hiukan, yrttisenä ja aniksisena. Minulle tämä olut toimii hyvin siinä roolissa, johon se konseptillaan pyrkii. Jos haluaisin larpata vaikka isoisääni nauttimassa maukasta 60-luvun olutta jossain Alkon olutravintolassa, voisiko olut olla tällaista? Ehkä on osittain fantasiaa, että perusolut oli ennen jotenkin parempaa – vaikka Tanskasta en osaa mennä senkään vertaa sanomaan.
Brooklyn Lager (5,2 %) on New Yorkissa vuonna 1988 aloittaneen Brooklyn Breweryn lippulaivaolut, jota Pohjoismaissa jakelee ystävämme Carlsberg eli Suomessa Sinebrychoff. Heti Mikkellerin Iskoldin perään tämä vaikuttaa hyvin brittiläiseltä, vaikka panimon tietojenkin mukaan ”pohjautuu löyhästi wieniläiseen lagertyyliin”. Väri on kultaisempi kuin Iskoldilla, ja tuoksussa ja maussa tosiaan korostuu pale ale -mäisyys, varmastikin sekä maltaiden että humalien ansiosta. Hyvä entry-tason käsityöoluthan tämäkin on, mutta tähän Wien-teemaan nähden tuntuu kuin olisin istunut väärään pöytään.
Aura Kuningasolut (5 %) on Hartwallin henkiin herättämä vanha turkulainen olutnimeke, joka tölkkiin painetun tarinan mukaan tuli markkinoille vuonna 1915. Näin on näreet, tosin silloin tuote oli 2,5-prosenttinen mieto mallasjuoma, jota markkinoitiin ahkerasti myös kieltolain aikana. Nykyversiossa on maltaan karamellimaista tai hunajaista makeutta ja punertavaa väriä, en tiedä onko vanhassa Kuningasoluessa ollut näitä samoja wiener-piirteitä. Tässä on varmaan lähdetty tekemään jonkinlaista ”helposti juotavaa erikoisolutta”, joka ei vaadi kuluttajalta paljoa, eikä esimerkiksi humalan katkeroilla pelotella käytännössä lainkaan. Maltaisuuskin voisi toki olla tuhdimpaa, etenkin kun Auran Panimo sata vuotta sitten nimenomaan kehui mietojen oluidensa korkeaa mallaspitoisuutta.
Malmgård Vienna Lager (4,9 %) on kullanvärinen, hennosti punaiseen vivahtava olut. Panimolle tyypilliseen tapaan reseptissä on spelttiä, mutta ilmeisesti myös kauraa. Tässähän jo lähdetään erkaantumaan vahvasti vanhan keskieurooppalaisen lager-perinteen polulta. Tosin tuoksullaan Malmgårdin wieniläinen vihjaa aika perustason lager-meiningistä, eikä maussakaan nyt mitään suuria seikkailuja ole luvassa. Maku on jotenkin kireä, ei tämän vertailun miellyttävin, ja mainostekstissä luvattu ”speltin pähkinäinen puraisu” jää hyvin heikoksi. Onko kuitenkin niin, että viljayhdistelmä ajaa tätä olutta vähän sekavaan suuntaan, niin että wieniläinen ajatuksen kirkkaus jää saavuttamatta (tai sitä ei ole tavoiteltukaan)?
Bryggeri Amber Lager (5,3 %) on nimensä mukaisesti jotain muuta kuin wieniläisolut, vaikka reseptissä wiener-mallasta onkin (muiden ohella). Humalalajikkeista Magnum ja Perle ovat semimoderneja saksalaisia katkerointihumalia ja Cascade tietysti amerikkalainen mutta osin brittiläistaustainen nykyklassikko, jonka sitrushedelmäiset piirteet tässä amber lagerissa ovatkin etualalla. Ehkä tätä ei pidä arvioida wieneroluen kriteereillä, kun taustalla ovat selvästi 2000-lukulaisemmat ajatukset. Joka tapauksessa mallaskombosta syntyvä imelähkö vaikutelma on Cascade-tyyppisen humalan kumppanina tämän olutkattauksen raskain – ehkä tämä Amber on tarkoitettu enemmän ruoan kumppaniksi kuin esimerkiksi Mikkellerin tapaan kapakkaillan rapsakaksi suunkostukkeeksi.
* * * * *
Loppukaneetti: Sellaisten oluttyylien arviointi, joilla on pitkä ja kansainvälinen historia, uhkaa aina lähteä tavalla tai toisella käsistä. Alkaa miettiä, onko jokin olut autenttinen esimerkki tyylin syntyvaiheista 1800-luvulta, tai liittyvätkö sen piirteet joihinkin nykyisiin tai vaikkapa 50 vuoden takaisiin käsityksiin siitä, miten tätä olutta tehdään. Nyt en olekaan lähtenyt paljon tuohon historialliseen pohdintaan, vaikka esimerkiksi wiener lagerin alkuajat sinänsä tunnetaan aika hyvin. Tyyli lähti Anton Dreherin panimosta, joka sijaitsi nykyisen Wienin lentokentän lähistöllä Schwechatissa. Dreher alkoi tehdä siellä 1830-luvun lopussa müncheniläistyylistä olutta, mutta Britanniassa oppimallaan mallastustekniikalla, niin että vierre oli baijerilaista vaaleampaa, punaruskeaa. Tätä alettiin kutsua wieniläiseksi olueksi. Humalana hänen panimossaan on ollut – ainakin myöhemmin – todennäköisesti böömiläinen Saaz.
Maistellusta viisikosta itselleni upposi tällä kertaa parhaiten Mikkellerin Iskold Classic, joskin hieman mietin siinä humalan roolia – oliko se jopa tyyliin nähden turhankin korostunut? En tiedä, mitä lajikkeita tanskalaiset ovat käyttäneet. Muilta osin tämä voisi olla se pohja, jolle lähtisin unelmieni wiener lageria kehittelemään. Kannattaa muistaa wiener-oluita metsästäessään, että Wien ei ole välttämättä paras paikka siihen harrastukseen. Siellä peruslager – jota usein kutsutaan märzeniksi – on nykyään vaaleampi ja hellesmäisempi, kun taas Dreherin historiallisen lagerin jälkeläisiä voi helpommin löytää vaikka Italiasta tai Meksikosta, ja tietysti nykyään Yhdysvalloista tai muista craft-kulttuureista.
(Lähde: Andreas Krennmair, Historic German and Austrian Beers for the Home Brewer.)
Olutkoira 