Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaolut Perinteinen Lager

Vielä on Mallaskosken juhlavuotta jäljellä ja huomaan, etten ole postannut panimon 100-vuotislagerista vaikka jo maaliskuussa sain kutsun sen virtuaalijulkistukseen. Sitä ennen olin alkuvuodesta maistellut toisen Mallaskoski 100 -oluen, joka oli vahva stout Tiltu. Nyt puhutaan kuitenkin lager-juhlaoluesta, joka on kauppavahvuinen ja perustuu 1950-luvulla Mallaskoskella pantuun olueen. Tuote on suunniteltu yhdessä alkuperäisen Mallaskosken (1921–1965) viimeisen panimomestarin Juhani Walleniuksen kanssa.  

Tulihan Juhlaolutta jo kesällä pariin kertaan testattua, ja palataan tässä noihin tunnelmiin – eli aurinkolasit päähän ja tölkki auki. Lager virtaili lasiin luottamusta herättävän suomalaisissa väreissä: peruskeppanan tai A-oluen kultaisena. Jo tuoksu paljasti kuitenkin, että ihan samasta asiasta ei ole kyse kuin bulkkisalkuissa. Hunajapaahtoleipää ja karamellia leijaili nenään. Varmasti osuutensa on sillä, että tölkin taakse painetuista mallaslajeista toinen pils-maltaan ohella on Pehkolan Vienna – astetta tummemman herkutteluoluen mallas?

Myönnän odottaneeni lähinnä jotain artesaaniversiota melko normaalista pikkukaupunkilagerista. Toisaalta lukemalla oluen nimen ennakkoluulottomasti voisi myös tulkita, että Juhlaolut ehkä viittaa Saksaan. Festbier on siellä eri puusta veistetty kuin peruslager: makeampi, vahvempi, mallaspohjaltaan usein punertavampi. Vienna-mallashan tässäkin Juhlaoluessa ohjaa ajatuksia wiener-tyyppiseen olueen, joka on makeassa pyöreydessään muuta kuin pils- tai export-lähtöiset perusbisset.

Jos Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaoluen (5 %) resepti siis pohjautuu 50-luvun suomalaisen lageroluen valmistukseen, alan heti miettiä, millaista tuon ajan perusolut yleensä oli verrattuna nykyiseen. Maltaisempaa, makeampaa (riippuen mitä erikoismallasta oli mukana)? Astetta jäntevämpää (koska ilman glukoosisiirappeja ja ohratärkkelyksiä), mutta myös katkerotasoiltaan korkeampaa? Katkeruuden aistimus ehkä peittyy paksumpaan mallaspohjaan. EBU-lukema on Juhlaoluessa 24, kun se Karhun, Sandelsin tai Lapin Kullan A-oluissa jää Alkon mukaan reilusti alle 20:n. Humalat ovat tässä tšekkiläinen Saaz ja saksalainen Magnum. 

Isompien pienpanimoiden metsästysmaata ovat ruokakaupat ja alle 5,5-prosenttinen olut, mikä on varmasti bisnesnäkökulmasta ymmärrettävää. Harmi jos juhlaoluetkin jäävät tämän lokeron vangiksi – kun kerran pyöreitä vuosia tulee täyteen, juhlittaisiin sitten kunnolla. Samalla konseptilla tehtyä juhlaolutta olisin mielelläni maistanut myös Alko-vahvuisena, vaikkapa 6–8-prosenttisena. Tiltu hoiti tietysti osaltaan tätä tonttia. Ja kun kerran juhlalagerissa esitellään wiener-tyyppistä artesaanimallasta, tuollaisessa vahvemmassa oluessa se olisi ehkä pärjännyt omillaankin ilman pils-maltaan apua. Niinhän syysjuhlien olutta aikoinaan Keski-Euroopassa pantiin.

Mukavanpuoleinen juhlaolut silti – ja onnea seuraavalle vuosisadalle!

Viineriä viideltä panimolta

Ennen vanhaan kohtalaisen tunnettu oluttyyli oli wiener. Monikin panimo teki sitä Suomessa jo 1800-luvulla. Sinebrychoffilla oli sellainen ainakin 1960-luvulla, mutta se lienee jäänyt seuraavalla vuosikymmenellä pois valikoimasta. En ole tuon ajan wieniläislagereista nyt muilta panimoiltamme yrittänyt kerätä tietoja – oliko niitä? Jos joku muistaa, näyttikö esimerkiksi Olvin Vaakuna jo tuolloin punaruskealta, voi tietysti lisätä infoa kommentteihin.

Sittemmin tuli joka tapauksessa Amerikan kautta kierrätettynä vienna lager, joka on käytännössä sama asia mutta hienommin englanniksi ilmaistuna. Kyse on joka tapauksessa punertavasta, Wienin 1800-luvun olutteollisuudesta lähtöisin olevasta pohjahiivaoluesta, jossa tyylikäs maltaisuus on etualalla ja mieto tai keskivahva mannereurooppalainen humalointi kannattelee.

Tämä on niitä oluttyylejä, joille IPA-sukupolvi usein sanoo meh. Kun on opetettu, että craft beerissä pitää tapahtua koko ajan paljon – katkeruutta, vahvuutta, suodattamattomuutta, happamuutta, lisäaineisuutta tai jotain muuta -uutta – niin klassisen pelkistetty ja kirkas wieniläinen ei ehkä puhuttele, vaikka toki perusbulkkilagerista eroaakin väriltään ja maultaan. Siitä huolimatta tästäkin tyylistä nähdään aina silloin tällöin uutuuksia pieniltä ja isommilta panimoilta; jos ei aina trendibaareissa niin vähintäänkin ruokakaupoissa ja Alkossa. Vahvuudeltaan nämä ovat yleensä alle 5,5 %, joten myyntipaikalla ei ole Suomessakaan niin väliä.

Nyt maistelussa on kolme esimerkkiä Suomesta, yksi Tanskasta/Belgiasta ja yksi USA:sta. Malmgårdin Vienna Lager ja Auran Kuningasolut ovat ääneenlausutusti wieniläishenkisiä, Bryggerin Amber ehkä amerikkalaisvaikutteisempaa varianttia. Mikkellerin Iskold Classic on jälleen selkeä nyökkäys wiener-perinteeseen päin ja Brooklyn Lager astetta modernimpi keskivaalea lager mutta pohjoismaisen jakelijansa Carlsbergin mukaan peruspohjaltaan wiener.

Käydään nämä yksilöt satunnaisessa järjestyksessä läpi.

Iskold Classic (5,6 %) on juuri maitokaupparajan yli ponnistava punamessingin sävyinen olut, jota tehdään Belgian Lochristissä. Teettäjänä on tuttuun tapaan tanskalainen Mikkeller ja tekijänä De Proefbrouwerij. Mikkellerin mukaan olut on oodi Tanskan “ruskeille bodegoille” – siis perinteisille kapakoille – ja ne ovatkin miljöinä ylistyslaulunsa ansainneet. Myös oluen tyyli viittaa Mikkellerin mukaan tanskalaisten klassiseen olutmakuun. Maltaista tulee tähän olueen pientä toffeen ja hunajan makeutta, jota (tyyliin nähden) kohtalaisen reipas katkerotaso jossain määrin leikkaa. Jälkimakuunkin katkeruutta jää hiukan, yrttisenä ja aniksisena. Minulle tämä olut toimii hyvin siinä roolissa, johon se konseptillaan pyrkii. Jos haluaisin larpata vaikka isoisääni nauttimassa maukasta 60-luvun olutta jossain Alkon olutravintolassa, voisiko olut olla tällaista? Ehkä on osittain fantasiaa, että perusolut oli ennen jotenkin parempaa – vaikka Tanskasta en osaa mennä senkään vertaa sanomaan.

Brooklyn Lager (5,2 %) on New Yorkissa vuonna 1988 aloittaneen Brooklyn Breweryn lippulaivaolut, jota Pohjoismaissa jakelee ystävämme Carlsberg eli Suomessa Sinebrychoff. Heti Mikkellerin Iskoldin perään tämä vaikuttaa hyvin brittiläiseltä, vaikka panimon tietojenkin mukaan ”pohjautuu löyhästi wieniläiseen lagertyyliin”. Väri on kultaisempi kuin Iskoldilla, ja tuoksussa ja maussa tosiaan korostuu pale ale -mäisyys, varmastikin sekä maltaiden että humalien ansiosta. Hyvä entry-tason käsityöoluthan tämäkin on, mutta tähän Wien-teemaan nähden tuntuu kuin olisin istunut väärään pöytään.

Aura Kuningasolut (5 %) on Hartwallin henkiin herättämä vanha turkulainen olutnimeke, joka tölkkiin painetun tarinan mukaan tuli markkinoille vuonna 1915. Näin on näreet, tosin silloin tuote oli 2,5-prosenttinen mieto mallasjuoma, jota markkinoitiin ahkerasti myös kieltolain aikana. Nykyversiossa on maltaan karamellimaista tai hunajaista makeutta ja punertavaa väriä, en tiedä onko vanhassa Kuningasoluessa ollut näitä samoja wiener-piirteitä. Tässä on varmaan lähdetty tekemään jonkinlaista ”helposti juotavaa erikoisolutta”, joka ei vaadi kuluttajalta paljoa, eikä esimerkiksi humalan katkeroilla pelotella käytännössä lainkaan. Maltaisuuskin voisi toki olla tuhdimpaa, etenkin kun Auran Panimo sata vuotta sitten nimenomaan kehui mietojen oluidensa korkeaa mallaspitoisuutta.  

Malmgård Vienna Lager (4,9 %) on kullanvärinen, hennosti punaiseen vivahtava olut. Panimolle tyypilliseen tapaan reseptissä on spelttiä, mutta ilmeisesti myös kauraa. Tässähän jo lähdetään erkaantumaan vahvasti vanhan keskieurooppalaisen lager-perinteen polulta. Tosin tuoksullaan Malmgårdin wieniläinen vihjaa aika perustason lager-meiningistä, eikä maussakaan nyt mitään suuria seikkailuja ole luvassa. Maku on jotenkin kireä, ei tämän vertailun miellyttävin, ja mainostekstissä luvattu ”speltin pähkinäinen puraisu” jää hyvin heikoksi. Onko kuitenkin niin, että viljayhdistelmä ajaa tätä olutta vähän sekavaan suuntaan, niin että wieniläinen ajatuksen kirkkaus jää saavuttamatta (tai sitä ei ole tavoiteltukaan)?

Bryggeri Amber Lager (5,3 %) on nimensä mukaisesti jotain muuta kuin wieniläisolut, vaikka reseptissä wiener-mallasta onkin (muiden ohella). Humalalajikkeista Magnum ja Perle ovat semimoderneja saksalaisia katkerointihumalia ja Cascade tietysti amerikkalainen mutta osin brittiläistaustainen nykyklassikko, jonka sitrushedelmäiset piirteet tässä amber lagerissa ovatkin etualalla. Ehkä tätä ei pidä arvioida wieneroluen kriteereillä, kun taustalla ovat selvästi 2000-lukulaisemmat ajatukset. Joka tapauksessa mallaskombosta syntyvä imelähkö vaikutelma on Cascade-tyyppisen humalan kumppanina tämän olutkattauksen raskain – ehkä tämä Amber on tarkoitettu enemmän ruoan kumppaniksi kuin esimerkiksi Mikkellerin tapaan kapakkaillan rapsakaksi suunkostukkeeksi.

* * * * *

Loppukaneetti: Sellaisten oluttyylien arviointi, joilla on pitkä ja kansainvälinen historia, uhkaa aina lähteä tavalla tai toisella käsistä. Alkaa miettiä, onko jokin olut autenttinen esimerkki tyylin syntyvaiheista 1800-luvulta, tai liittyvätkö sen piirteet joihinkin nykyisiin tai vaikkapa 50 vuoden takaisiin käsityksiin siitä, miten tätä olutta tehdään. Nyt en olekaan lähtenyt paljon tuohon historialliseen pohdintaan, vaikka esimerkiksi wiener lagerin alkuajat sinänsä tunnetaan aika hyvin. Tyyli lähti Anton Dreherin panimosta, joka sijaitsi nykyisen Wienin lentokentän lähistöllä Schwechatissa. Dreher alkoi tehdä siellä 1830-luvun lopussa müncheniläistyylistä olutta, mutta Britanniassa oppimallaan mallastustekniikalla, niin että vierre oli baijerilaista vaaleampaa, punaruskeaa. Tätä alettiin kutsua wieniläiseksi olueksi. Humalana hänen panimossaan on ollut – ainakin myöhemmin – todennäköisesti böömiläinen Saaz.

Maistellusta viisikosta itselleni upposi tällä kertaa parhaiten Mikkellerin Iskold Classic, joskin hieman mietin siinä humalan roolia – oliko se jopa tyyliin nähden turhankin korostunut? En tiedä, mitä lajikkeita tanskalaiset ovat käyttäneet. Muilta osin tämä voisi olla se pohja, jolle lähtisin unelmieni wiener lageria kehittelemään. Kannattaa muistaa wiener-oluita metsästäessään, että Wien ei ole välttämättä paras paikka siihen harrastukseen. Siellä peruslager – jota usein kutsutaan märzeniksi – on nykyään vaaleampi ja hellesmäisempi, kun taas Dreherin historiallisen lagerin jälkeläisiä voi helpommin löytää vaikka Italiasta tai Meksikosta, ja tietysti nykyään Yhdysvalloista tai muista craft-kulttuureista.  

(Lähde: Andreas Krennmair, Historic German and Austrian Beers for the Home Brewer.)

Itävaltalainen olut – käsityötä ja teollista historiaa ison naapurin varjossa

bierpapst-f-j-morgenbesser-flickr-cc-by-nc-sa-2-0Selailin syksyllä Wienistä ostamaani olutpaavi Conrad Seidlin Bier Guide 2019 -opasta ja ajattelin kirjoittaa jotain blogiin Seidlin olutoppaista ja herrasta itsestään. Sitten sain hieman käännösapuja ja totesin, että jo oppaan johdantoluvussa on mielenkiintoista ja minulle ennestään tuntematonta asiaa myös Itävallan oluthistoriasta. Niinpä tästä tulikin erilainen tarina, jossa Seidlin, Michael Jacksonin ja muiden olutviisaiden johdolla käydään läpi, miten itävaltalainen olut on kehittynyt historian hämäristä nykypäivän monimuotoiseksi ja vireäksi kentäksi.

Itävalta ei ole Saksa

Tietysti itävaltalaisia baareja ja ravintoloita summamutikassa kiertelemällä on ensivaikutelma helposti se, että samat lagerit ja vehnäoluet jylläävät täällä kuin rajan toisella puolella Baijerissakin. Eivät Itävallan ja Saksan olutkulttuurit kaukaisia sukulaisia ole, mutta niiden välille ei pidä vetää myöskään yhtäläisyysmerkkejä.

Keskiajalla olut ei ilmeisesti ole ollut kansan arkijuoma kaikkialla Itävallassa. Näin on ainakin jos Michael Jacksonia uskotaan: hän sanoo olutkulttuurin tulleen Wieniin 1300-luvun alussa Böömistä eli nykyisestä Tšekistä. Baijerissa alettiin samoihin aikoihin siirtyä isommassa mittakaavassa viininvalmistuksesta oluenpanoon – muun muassa siksi, että pieni jääkausi kutisti viininviljelyyn sopivia alueita. Muualla Itävallassa esimerkiksi luostaripanimoita oli jo aikaisemmilla vuosisadoilla, joten kyse voi olla myös juomatapojen vaihtelusta alueilla, joilla sekä olutta että viiniä esiintyi.

Oluen rakastajia itävaltalaisista joka tapauksessa tuli. Yhteistä saksalaisten kanssa heillä on kovat kulutuslukemat. 1990-luvun alkupuolella itävaltalaiset pysyttelivät tasaisesti Euroopan kolmosina tšekkien ja saksalaisten perässä. Sittemmin kärjen järjestys on vaihdellut, mutta nyt Brewers of Europen uusimmissa vuositilastoissa Itävalta on peräti kakkosena Tšekin jälkeen per capita -kulutuksessa.

Kun miettii Itävallan oluthistoriaa, kannattaa myös muistaa, mitä kaikkia merkittäviä olutpaikkakuntia Wienin vallan alle eri aikoina kuului emämaan lisäksi. Itävalta-Unkarin kahdesta jättiläispanimosta toinen oli toki Anton Dreherin panimo Wienissä, mutta toinen oli Pilsner Urquell -tuotemerkistään tuttu Měšťanský pivovar Plzeň. Näistä molempia on eri lähteissä nimitetty (manner-)Euroopan suurimmaksi panimoksi, ja kummankin tuotanto ylitti 1900-luvun alussa miljoonan hehtolitran rajan.

Koko Euroopan mittakaavassa Itävallassa on nykyään paljon panimoita. Ron Pattinsonin mukaan niitä oli 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin missään muussa maassa asukasta kohti. Tämä on tietysti totta, kun kokonaisia valtioita vertaillaan. Sen sijaan harvaan asuttuun mutta panimotiheään Baijeriin verrattuna Itävallankaan suhdeluku ei kuitenkaan pärjännyt alkuunkaan. Tässä suhteessa Itävalta siis eroaa koko Saksasta yhteen suuntaan ja Baijerista toiseen suuntaan.austria-flag-peeled-flickr-public-domain-photyorg

Baijerissa valtaosa panimoista on aina ollut pieniä, ja litramääräinen tuotanto on ollut vähäistä suhteessa panimoiden lukumäärään. Mutta myös koko Saksalle on tyypillistä, että melko laaja joukko pieniä ja keskisuuria panimoita hallitsee huomattavaa siivua markkinoista. Itävallassa sen sijaan Brau-Union AG, jonka olutmerkkejä ovat Gösser, Zipfer, Puntigamer ja muutamat muut, pitää markkinoiden ykkössijaa tuottamalla ilmeisesti edelleen noin puolet Itävallan oluesta. Tällaista teollisuuden keskittymistä ei ole naapurimaassa tapahtunut.

Myöskään Reinheitsgebotia Itävallan puolelle ei tullut. En tiedä, paljonko merkitystä asialla oli varhaisemmilla vuosisadoilla. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi oluenpano pohjahiivalla yleistynyt Itävallassa paljonkaan aikaisemmin kuin muualla maailmassa – toki jo ennen 1800-luvun puoltaväliä se oli täydessä käynnissä. Itävallan aikaisemmista panimomenetelmistä emme tiedä paljonkaan, mutta heillä ei vaikuta olleen brittien tai belgialaisten tyyppisiä taipumuksia käyttää sokereita, mausteita tai halpoja viljelykasveja oluenpanossa.

Wieniläisen lagerin maailmanvalloitus, katoaminen ja paluu

Yksi yleisimpiä Itävallan oluesta sanottuja asioita on varmasti tämä: wieniläistyylistä lageria on maailmanmaineestaan huolimatta yllättävän vaikea löytää alkuperäisestä kotimaastaan. Se on kenties ainoa oluttyyli, jota itävaltalaiset nykyään voivat lukea nimenomaan oman olutperintönsä tuotteeksi.

Kun wieniläiset oluenpanijat lukivat vuonna 1977 Michael Jacksonin ensimmäistä The World Guide to Beer -kirjaa, he väittivät Jacksonin keksineen koko Wiener-oluttyylin (tai Vienna lagerin, kuten sitä myöhemmissä englanninkielisissä oppaissa on usein kutsuttu). Itävallassa ei tuolloin tunnistettu Jacksonin kuvausta meripihkanpunaisesta oluesta ja erityisistä wieniläismaltaista.

Jackson, joka ei sinänsä ollut oluthistorioitsija, puolusti tyylikuvaustaan myös myöhemmissä kirjoissaan. Todenperäinen se varmasti olikin, ja samasta oluesta – Anton Dreherin innovaatiosta – puhuu myös esimerkiksi olutpaavi Seidl Bier Guidensa alkuluvussa. Wieniläinen oluenpanija Dreher teki 1830-luvulla ystävänsä, Münchenin Spaten-panimon Gabriel Sedlmayrin kanssa opintomatkan Britanniaan. Saarella oltiin teollisessa oluenpanotaidossa mannermaata edellä.

Matkan seurauksena Dreherin panimossa yhdistettiin ensimmäisenä brittityyppinen vaaleampi mallas ja mannermaisen pohjahiivatekniikan pitkä kylmävarastointi. Vaikka Josef Groll teki Pilsenissä pian saman (ja vielä vaaleammalla maltaalla), Dreherin ja hänen perillistensä panimokonsernista tuli Itävallan olutteollisuuden ensimmäinen johtotähti. Yhtiöllä oli panimoita alkuperäisen Wien-Schwechatin lisäksi Budapestissa, Triestessä ja Böömin Michelobissa.dreher-schwechat-publicdomain

Dreher ja Sedlmayr eivät kuitenkaan “salakuljettaneet hiivaa Englannista ontoissa kävelykepeissä”, vaikka tällaistakin tarinaa on Conrad Seidlin mukaan kerrottu. Kumpikaan heistä ei myöskään keksinyt lager- tai pohjahiivaolutta, koska tämän hiivalajin tiedetään esiintyneen manner-Euroopassa jo kauan ennen heitä (se tuli ehkä 1500-luvun ensimmäisten hedelmäkuormien mukana Etelä-Amerikasta). Michael Jacksonin mukaan jopa Adolf Hitler oli kiinnostunut kysymyksestä, missä tehtiin ensimmäinen lagerolut: Münchenissä, Wienissä vai Pilsenissä. Hitlerin määräämä selvityskomissio päätyi Wienin kannalle.

Ehkäpä Dreherin punainen wieniläinen tosiaan olikin ensimmäinen nykyaikainen lagerolut. Niin tai näin, se jäi alle sadassa vuodessa lähes täysin toisten pohjahiivalaatujen – vaalean pilsnerin ja Münchenin eriväristen oluiden – jalkoihin. Ei Michael Jackson “aitoja” Wienin oluita paljon enää Itävallasta 1970-luvulla löytänytkään. Punaruskea olut oli painunut marginaaliin, vaikka jotkin panimot vielä sen väristä lageria panivatkin esimerkiksi Spezial-nimellä.

Pitkälle 1900-luvun puolelle Dreher-imperiumilla kuitenkin pyyhki hyvin, ja wieniläistyyppistä olutta tehtiin ennen kieltolakien aikaa paikallisina versioina niin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Amerikassa. Jackson huomauttaa, että erityisesti Meksikossa perinne näyttää pysyneen hengissä monia muita maita sitkeämmin. Punaruskeat oluet olivat tosin ulkomailla erikoisuuksia eivätkä aivan perusolutta, mutta wieniläinen alkuperä yhdisti niitä siltikin.

Wienissä, kuten muuallakin Itävallassa, perusoluen roolin oli kuitenkin ottamassa müncheniläistä Hellesiä muistuttava Märzen (eli Märzenbier, Lager tai Lagerbier). Tämäkin nimeämispolitiikka sekoittaa monia ulkomaisia olutvieraita, jotka ovat Jacksonilta ja hänen angloamerikkalaisilta opetuslapsiltaan oppineet kutsumaan Märzeniksi nimenomaan tuhdin punaruskeaa Wiener-tai Oktoberfest-olutta. Itävallassa Märzen on kuitenkin kullankeltainen olut, usein vähän yli tai vähän alle 5 % abv, ei siis valikoiman vahvimmasta päästä.

Pienpanimoiden pieni suurvalta

Meidän aikanamme wieniläistyylin perinne elpyi. Ensimmäisen nykyaikaisen itävaltalaisen wiener lagerin teki keskisuuri wieniläispanimo Ottakringer 150-vuotisjuhliinsa vuonna 1987. Ottakringerin edelle perinteen henkiin herättämisessä ehti ainakin Ambier Brewing Company vuonna 1985 Milwaukeessa. Näitä molempia Jackson kehui, kuten 1990-luvulla lukuisia muitakin USA:n ensimmäisen pienpanimosukupolven punertavia lagereita.

Kun pienpanimoiden uusi aalto ehti Wieniin asti, kyse ei ollut pelkästään paikallisen oluthistorian palauttamisesta valokeilaan. Vuonna 1984 perustettu Nussdorfer Brauerei Wienin liepeillä oli Conrad Seidlin mukaan maan ensimmäinen uusi pienpanimo. Sen ensimmäinen olut oli (jälleen Jacksonin kehuma) brittistout Sir Henry’s Stout, 6 % alkoholitilavuudeltaan. Toinen panimon avausoluista oli länsisaksalaistyylinen altbier St. Thomas Brau (5,5 %).

Nussdorfin panimo ei kuitenkaan ollut Itävallan pienpanimobuumin menestyjiä, vaikka sillä oli historiaakin takanaan: perustajana oli paroni von Bachofen-Echt, jonka suku oli pitänyt kylässä suurehkoa panimoa 1950-luvulle asti. Jos paronin uusi panimo pärjäsikin markkinoilla 20 vuotta, monet muut pienpanimot jäivät sitäkin lyhytikäisemmiksi. Conrad Seidlin mukaan esimerkiksi 1980-luvun lopussa avatut ravintolapanimot Schlieb-Bräu, Johannesbräu ja Amadeus-Bräu kaatuivat Wienissä huonojen sijaintiensa takia.

Sellaisillakin pienpanimoilla, jotka ajan mittaan menestyivät erittäin hyvin, saattoi alku olla hankala. Seidlin mukaan esimerkiksi Horst Asangerin perustama 1516 Brewing Company ei tahtonut alkukuukausinaan löytää yleisöä. Amerikkalaistyylisen ravintolapanimon kohderyhmäksi oli kaavailtu YK-virkamiehiä ja muuta kansainvälistä henkilöstöä, jota Wienissä riittää. 1516:n kohdalla ainakaan sijainti ei ollut ongelma, koska paikka on kivenheiton päässä ostoskatu Kärntner Straßelta.

1516-flickr-maria-eklind-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Maria Eklind, CC BY-SA 2.0.

Kovin eksoottista itävaltalainen pienpanimo-olut ei ennen 1516 Brewing Companyn tuloa vielä ollut. Moni uusi yrittäjä luotti helles- ja dunkles-tyyppisten perustuotteiden voimaan. Vehnäolutta pidettiin vielä vuonna 1990 melkoisena erikoisuutena; sitä teki vain kuusi panimoa koko Itävallassa. (Tässä siis jälleen yksi ero Baijerin ja Itävallan välillä.) Ainakin Salzburgin suunnalla paikallista vehnäolutta oli tosin ollut tarjolla harvakseltaan jo 1970-luvulla, kun Michael Jackson teki omia tutkimusmatkojaan.

Angloamerikkalainen olutkaan ei tullut Itävaltaan rytinällä, vaikka Nussdorfin paroni olikin sitä jo 80-luvulla kokeillut. Vielä vuoden 2005 paikkeilla lähinnä Wienin 7Stern-Bräu ja 1516 Brewing Company olivat tosissaan kokeilleet amerikkalaisia oluttyylejä. Muuten koko Itävallan kuutisenkymmentä pienpanimoa pärjäsivät täysin saksalais-tšekkiläisten pohjahiivatyylien ja vehnäoluiden erivärisillä muunnoksilla. Brittein saarten vaikutteet olivat uineet muun Itävallan pienpanimoista vain kahteen tai kolmeen, joissa oli kokeiltu portteria/stoutia tai red alea.

Seuraavien viidentoista vuoden aikana on tietysti tapahtunut se, mikä lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa on tapahtunut. Panimoiden määrä on kolmin- tai kuusinkertaistunut (riippuen siitä, katsotaanko virallisempia tilastoja vai Ratebeerin panimolukuja, joita saattaa paisuttaa sekalainen määrä sopimusvalmistuttajia tai markkinointitoiminimiä).

Amerikkalaisesta oluesta on tullut normi uudemmalla pienpanimo- tai Craftbier-sektorilla. Kokeilunhalu on vain entisestään kiihtynyt. Edellä mainittu 1516 Brewing Company on viime kuukausina tehnyt oluita, joissa on ”yuzua, pippuria, hasselpähkinää, sitruunaverbenaa ja bergamottia” (kertoo Conrad Seidl). Miksikäs ei. Niinhän ovat tuhannet käsityöpanimot muillakin mantereilla.

Vaikka toisaalla olen kutsunut Itävaltaa konservatiiviseksi olutmaaksi, on varmasti totta, että Wienin edelläkävijät olivat 2000-luvun alussa edelläkävijöitä myös koko Euroopan tasolla. Heillä oli hyvä tuntuma siihen aaltoon, joka Atlantin takaa tulisi joka tapauksessa pyyhkäisemään maanosamme yli, eikä heillä ehkä ollut niin paljon perinteen painolastia niskassaan kuin vaikka saksalaiskollegoilla.

Siinä missä osa Itävallan pienpanimoista ottaa vaikutteita Uudesta maailmasta, toiset taas ovat kääntäneet katseensa menneisyyteen: aikaan, jolloin esi-isien rajallisemmilla raaka-aineilla ja valmistusmenetelmillä saatiin kattiloihin porisemaan kenties jotain aidompaa, paikallisväriä tunnustavaa olutta. Brauerei Hofstetten tekee 1900-luvun alkupuolen olutta entisaikojen ohralajikkeella ja Itävallan pohjoisosalle tyypillisellä Malling-humalalajikkeella. Stiegl-panimon omistamalla Itävallan ensimmäisellä olutmaatilalla Wildshutissa tehdään Urbieriä, joka kypsyy saviastioissa hunajan, taatelien ja mausteiden kanssa kuten 5 000 vuotta sitten (näin panimo väittää). Kärntenin osavaltion vanha kiviolutperinnekään ei ole painunut unholaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Itävallassa oli reilut 50 vanhaa panimoa ennen 1980-luvulla noussutta pienpanimoaaltoa. Määrä ylitti sadan vuonna 2000, seuraavan vuosikymmenen lopulla se jumitti pitkään noin 170:ssa ja lähti 2010-luvun loppupuoliskolla jälleen jyrkkään nousuun. Nykyinen panimomäärä liikkuu jossain vajaan 300:n ja reilun 400:n välillä riippuen siitä, paljonko kiertolaisia ja markkinointitoiminimiä hyväksytään lukuihin mukaan.

Itävalta on epäilemättä edelleen yksi Euroopan vahvoista olutmaista, kuten se on satoja vuosia ollut. Yksi niistä asioista, joita tällä mantereella itse suurimmalla mielenkiinnolla seuraan, on se, miten vanhojen olutmaiden kulttuuri imee ja omaksuu nykyisen amerikkalaisvaikutteisen käsityöolutliikkeen.

Wienin keisarillisessa Hofburgissa on eletty muinoin Euroopan raffinoituneinta elämää, jolle on vetänyt ehkä vertoja korkeintaan Ranskan Versailles. Kuitenkin juuri Hofburgissa olen ollut elämäni ainoissa wieniläisissä tanssiaisissa, joissa juhlapuvut päällä raahauduttiin tanssista hikisinä keskiyöllä ala-aulan makkarabaariin. Siellä olut vaahtosi ja wurstit kärysivät grillissä. Tässä kai on jotain wieniläistä: samantapainen tunnelma on voinut olla Johann Strauss nuoremman Gambrinus-tanssien ensiesityksessä Denglerin Bierhallessa vuonna 1851. Se, mitä me pidämme kansankulttuurina, ei Itävallassa välttämättä olekaan kovin kaukana siitä, mitä pidämme korkeakulttuurina.

Miten amerikkalaisperäinen craft beer -meininki sopii tällaiseen kansanluonteeseen? Onko se lopulta liian elitististä ja vakavaa taipuakseen kaikkiin itävaltalaisen juomakulttuurin ilmentymiin? Vai tuleeko IPAsta uusi Märzen ensin Wienin ja sitten kaikkien Itävallan kaupunkien ja kylien kansanomaisiin baareihin? Olutkulttuuri on murroksessa kaikkialla Euroopassa, ja kulttuurikysymyksissä menneisyys on aina jossain määrin huono ennustaja. Jäämme odottamaan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.