Viineriä viideltä panimolta

Ennen vanhaan kohtalaisen tunnettu oluttyyli oli wiener. Monikin panimo teki sitä Suomessa jo 1800-luvulla. Sinebrychoffilla oli sellainen ainakin 1960-luvulla, mutta se lienee jäänyt seuraavalla vuosikymmenellä pois valikoimasta. En ole tuon ajan wieniläislagereista nyt muilta panimoiltamme yrittänyt kerätä tietoja – oliko niitä? Jos joku muistaa, näyttikö esimerkiksi Olvin Vaakuna jo tuolloin punaruskealta, voi tietysti lisätä infoa kommentteihin.

Sittemmin tuli joka tapauksessa Amerikan kautta kierrätettynä vienna lager, joka on käytännössä sama asia mutta hienommin englanniksi ilmaistuna. Kyse on joka tapauksessa punertavasta, Wienin 1800-luvun olutteollisuudesta lähtöisin olevasta pohjahiivaoluesta, jossa tyylikäs maltaisuus on etualalla ja mieto tai keskivahva mannereurooppalainen humalointi kannattelee.

Tämä on niitä oluttyylejä, joille IPA-sukupolvi usein sanoo meh. Kun on opetettu, että craft beerissä pitää tapahtua koko ajan paljon – katkeruutta, vahvuutta, suodattamattomuutta, happamuutta, lisäaineisuutta tai jotain muuta -uutta – niin klassisen pelkistetty ja kirkas wieniläinen ei ehkä puhuttele, vaikka toki perusbulkkilagerista eroaakin väriltään ja maultaan. Siitä huolimatta tästäkin tyylistä nähdään aina silloin tällöin uutuuksia pieniltä ja isommilta panimoilta; jos ei aina trendibaareissa niin vähintäänkin ruokakaupoissa ja Alkossa. Vahvuudeltaan nämä ovat yleensä alle 5,5 %, joten myyntipaikalla ei ole Suomessakaan niin väliä.

Nyt maistelussa on kolme esimerkkiä Suomesta, yksi Tanskasta/Belgiasta ja yksi USA:sta. Malmgårdin Vienna Lager ja Auran Kuningasolut ovat ääneenlausutusti wieniläishenkisiä, Bryggerin Amber ehkä amerikkalaisvaikutteisempaa varianttia. Mikkellerin Iskold Classic on jälleen selkeä nyökkäys wiener-perinteeseen päin ja Brooklyn Lager astetta modernimpi keskivaalea lager mutta pohjoismaisen jakelijansa Carlsbergin mukaan peruspohjaltaan wiener.

Käydään nämä yksilöt satunnaisessa järjestyksessä läpi.

Iskold Classic (5,6 %) on juuri maitokaupparajan yli ponnistava punamessingin sävyinen olut, jota tehdään Belgian Lochristissä. Teettäjänä on tuttuun tapaan tanskalainen Mikkeller ja tekijänä De Proefbrouwerij. Mikkellerin mukaan olut on oodi Tanskan “ruskeille bodegoille” – siis perinteisille kapakoille – ja ne ovatkin miljöinä ylistyslaulunsa ansainneet. Myös oluen tyyli viittaa Mikkellerin mukaan tanskalaisten klassiseen olutmakuun. Maltaista tulee tähän olueen pientä toffeen ja hunajan makeutta, jota (tyyliin nähden) kohtalaisen reipas katkerotaso jossain määrin leikkaa. Jälkimakuunkin katkeruutta jää hiukan, yrttisenä ja aniksisena. Minulle tämä olut toimii hyvin siinä roolissa, johon se konseptillaan pyrkii. Jos haluaisin larpata vaikka isoisääni nauttimassa maukasta 60-luvun olutta jossain Alkon olutravintolassa, voisiko olut olla tällaista? Ehkä on osittain fantasiaa, että perusolut oli ennen jotenkin parempaa – vaikka Tanskasta en osaa mennä senkään vertaa sanomaan.

Brooklyn Lager (5,2 %) on New Yorkissa vuonna 1988 aloittaneen Brooklyn Breweryn lippulaivaolut, jota Pohjoismaissa jakelee ystävämme Carlsberg eli Suomessa Sinebrychoff. Heti Mikkellerin Iskoldin perään tämä vaikuttaa hyvin brittiläiseltä, vaikka panimon tietojenkin mukaan ”pohjautuu löyhästi wieniläiseen lagertyyliin”. Väri on kultaisempi kuin Iskoldilla, ja tuoksussa ja maussa tosiaan korostuu pale ale -mäisyys, varmastikin sekä maltaiden että humalien ansiosta. Hyvä entry-tason käsityöoluthan tämäkin on, mutta tähän Wien-teemaan nähden tuntuu kuin olisin istunut väärään pöytään.

Aura Kuningasolut (5 %) on Hartwallin henkiin herättämä vanha turkulainen olutnimeke, joka tölkkiin painetun tarinan mukaan tuli markkinoille vuonna 1915. Näin on näreet, tosin silloin tuote oli 2,5-prosenttinen mieto mallasjuoma, jota markkinoitiin ahkerasti myös kieltolain aikana. Nykyversiossa on maltaan karamellimaista tai hunajaista makeutta ja punertavaa väriä, en tiedä onko vanhassa Kuningasoluessa ollut näitä samoja wiener-piirteitä. Tässä on varmaan lähdetty tekemään jonkinlaista ”helposti juotavaa erikoisolutta”, joka ei vaadi kuluttajalta paljoa, eikä esimerkiksi humalan katkeroilla pelotella käytännössä lainkaan. Maltaisuuskin voisi toki olla tuhdimpaa, etenkin kun Auran Panimo sata vuotta sitten nimenomaan kehui mietojen oluidensa korkeaa mallaspitoisuutta.  

Malmgård Vienna Lager (4,9 %) on kullanvärinen, hennosti punaiseen vivahtava olut. Panimolle tyypilliseen tapaan reseptissä on spelttiä, mutta ilmeisesti myös kauraa. Tässähän jo lähdetään erkaantumaan vahvasti vanhan keskieurooppalaisen lager-perinteen polulta. Tosin tuoksullaan Malmgårdin wieniläinen vihjaa aika perustason lager-meiningistä, eikä maussakaan nyt mitään suuria seikkailuja ole luvassa. Maku on jotenkin kireä, ei tämän vertailun miellyttävin, ja mainostekstissä luvattu ”speltin pähkinäinen puraisu” jää hyvin heikoksi. Onko kuitenkin niin, että viljayhdistelmä ajaa tätä olutta vähän sekavaan suuntaan, niin että wieniläinen ajatuksen kirkkaus jää saavuttamatta (tai sitä ei ole tavoiteltukaan)?

Bryggeri Amber Lager (5,3 %) on nimensä mukaisesti jotain muuta kuin wieniläisolut, vaikka reseptissä wiener-mallasta onkin (muiden ohella). Humalalajikkeista Magnum ja Perle ovat semimoderneja saksalaisia katkerointihumalia ja Cascade tietysti amerikkalainen mutta osin brittiläistaustainen nykyklassikko, jonka sitrushedelmäiset piirteet tässä amber lagerissa ovatkin etualalla. Ehkä tätä ei pidä arvioida wieneroluen kriteereillä, kun taustalla ovat selvästi 2000-lukulaisemmat ajatukset. Joka tapauksessa mallaskombosta syntyvä imelähkö vaikutelma on Cascade-tyyppisen humalan kumppanina tämän olutkattauksen raskain – ehkä tämä Amber on tarkoitettu enemmän ruoan kumppaniksi kuin esimerkiksi Mikkellerin tapaan kapakkaillan rapsakaksi suunkostukkeeksi.

* * * * *

Loppukaneetti: Sellaisten oluttyylien arviointi, joilla on pitkä ja kansainvälinen historia, uhkaa aina lähteä tavalla tai toisella käsistä. Alkaa miettiä, onko jokin olut autenttinen esimerkki tyylin syntyvaiheista 1800-luvulta, tai liittyvätkö sen piirteet joihinkin nykyisiin tai vaikkapa 50 vuoden takaisiin käsityksiin siitä, miten tätä olutta tehdään. Nyt en olekaan lähtenyt paljon tuohon historialliseen pohdintaan, vaikka esimerkiksi wiener lagerin alkuajat sinänsä tunnetaan aika hyvin. Tyyli lähti Anton Dreherin panimosta, joka sijaitsi nykyisen Wienin lentokentän lähistöllä Schwechatissa. Dreher alkoi tehdä siellä 1830-luvun lopussa müncheniläistyylistä olutta, mutta Britanniassa oppimallaan mallastustekniikalla, niin että vierre oli baijerilaista vaaleampaa, punaruskeaa. Tätä alettiin kutsua wieniläiseksi olueksi. Humalana hänen panimossaan on ollut – ainakin myöhemmin – todennäköisesti böömiläinen Saaz.

Maistellusta viisikosta itselleni upposi tällä kertaa parhaiten Mikkellerin Iskold Classic, joskin hieman mietin siinä humalan roolia – oliko se jopa tyyliin nähden turhankin korostunut? En tiedä, mitä lajikkeita tanskalaiset ovat käyttäneet. Muilta osin tämä voisi olla se pohja, jolle lähtisin unelmieni wiener lageria kehittelemään. Kannattaa muistaa wiener-oluita metsästäessään, että Wien ei ole välttämättä paras paikka siihen harrastukseen. Siellä peruslager – jota usein kutsutaan märzeniksi – on nykyään vaaleampi ja hellesmäisempi, kun taas Dreherin historiallisen lagerin jälkeläisiä voi helpommin löytää vaikka Italiasta tai Meksikosta, ja tietysti nykyään Yhdysvalloista tai muista craft-kulttuureista.  

(Lähde: Andreas Krennmair, Historic German and Austrian Beers for the Home Brewer.)

Bryggeri TestBrew #10 Loikka DH Lager tuoreversiona

Vietetään viimeistä viikonloppua ennen kuin ravintoloiden ja baarien maailma taas palautuu askelen kohti normaalimpaa, ja myös Bryggeri Helsinki valmistautuu kaupungintalokortteliemme uumenissa ottamaan vastaan asiakkaita muuallekin kuin eteisen pullokauppaan. Growler-myynti kuulemma jatkuu silti kesälläkin ainakin jossain mitassa.

Nyt loppuviikosta myynnissä on ollut täysin uusi olutlaatu, amerikkalaisilla käpyhumalilla kuivahumaloitu lager Loikka (4,5 %). Panimon mukaan olut on kypsynyt koronaviikkojen ajan Bryggerin kylmäkellarissa, ja se on myös heidän ensimmäinen oluensa, joka saa ensiesityksensä growler-muodossa. Humalat ovat perinteisiä IPAn ryydittäjiä eli Columbus, Cascade, Amarillo ja Centennial. IBU-lukemissa on noustu 52:een ja mallaspuolella on Pilsneriä ja Caramaltia.

sdrTuoksu on greippinen ja omaan nenääni myös viljainen. Maussa sama aika pelkistetty yhdistelmä toistuu, ja vähäeleisyys on sitä luokkaa, että litran pullon pohjapuolella hiivakin aikaa tuntua kokonaisuudessa. Humalasta on jäänyt varastoinnin jälkeen kevyt sitruksinen hedelmäisyys ja aika napakatkin katkerot. Olutta noutaessani Olli Majanen totesi jotain siihen suuntaan, ettei humaloinnissa ollut haluttu mennä äärimmäisyyksiin, joten jälkimakuun jäävä katkeruus on siis nyt odotuksiani kovempi.

Pitäisi joskus haastatella jotain modernien jenkkilagerien asiantuntijaa niistä sisäsyntyisistä ristiriidoista, joita maallikkona kuvittelisi lajiin liittyvän. Esimerkiksi että lagerin keveys, puhtaus ja pehmeys antaisi periaatteessa humalalle tilaa loistaa, mutta toisaalta varastointiaika saattaa viedä mehevyyttä lajikkeilta, jotka ovat tuoreina parhaimmillaan. Vai onko näin? Ja jos oluelta halutaan hedelmäisyyttä, niin humalan täytyy kantaa siitä aika suuri vastuu, kun kylmäkäymisellä ja pohjahiivalla ei kai synny paljon hiivaperäistä hedelmäisyyttä.

Mutta ehkä lopetan tähän aiheesta, joka on itselleni vähän vieraampi. Kesän väljennetyillä terasseilla tällainen rapsakka lager varmasti maistuu, ja ulosmyynnin kautta ehkä mökkigrillienkin ääressä. Minulle tuli kyllä sekin mieleen, että jotakin tasokasta saksalaistyyppistä lageriakin olisi kiva maistaa suoraan tankista. Odotellaan, mitä kesän mittaan on missäkin tarjolla. Nyt jännittyneet katseet keskittyvät kuitenkin seuraavaksi baarien ja ravintoloiden avautuviin oviin. Moni niistä näytti jo viikonlopun mittaan kantavan terassikalustoja ulkosalle.

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Bryggeri Helsinki Tartan, tuoreversio skottioluesta

Helppoa ei ole korona-arki Helsingin historialliseen sydämeen juurtuneelle panimoravintolallekaan, kun ruokapuoli ja oluthanat menivät viime viikolla kiinni. Auki ovat Bryggerissä tällä hetkellä vain eteisen olutpuoti – lyhennetyllä aikataululla – ja verkkokauppa.

Tilanteen eskaloiduttua Bryggeri on myynyt viime päivinä tankkioluena tehtyä scotch aleaan nimeltä Tartan tuoretuotteena. Sitä on saanut kolmen litran kanisterissa ja litran patenttikorkkipullossa. Näiden kylkeen lätkäistyissä tarroissa luvataan säilyvyysajaksi kolme vuorokautta astioinnista.

Jätin oman tilaukseni sisään torstaina. Pelkäsin, ettei 3 l kanisteria saisi tyhjenemään ajoissa – jakomahdollisuudet kun ovat tätä nykyä vähissä – joten olin suunnitellut ottavani kaksi litran pulloa. Verkkokauppa kuitenkin antoi ostaa vain yhden, eli tyydyin siihen. Jos tavara oli käynyt näin tehokkaasti kaupaksi, se on sentään hyvä merkki jostakin.

Hain pulloni Sofiankadulta perjantai-iltapäivänä. Olli Majanen puuhaili myyntipisteen puolella yksinään, ja ravintolan ovet olivat tietysti säpissä. Olli sanoi, että aikaa oli kulunut tänään muun muassa tukihakemusten kirjoitteluun, mikä varmasti on monissa pienemmissä firmoissa ollut viime viikkoina eloonjäämisen kannalta välttämätöntä.

Tartan (7,5 %) ei ole edustamaansa skottiperinteeseen nähden erityisen vahva, vaikka alkoholiprosentteja ihan reippaasti löytyykin. Tällaiset tuhdit, makean maltaiset skottioluet eivät ole niinkään sukua Skotlannin nykypubeissa juotaville oluille, vaan tyyli perustuu 1800-luvun ja viime vuosisadan alun supervahvoihin, makeisiin luksusoluihin. Tämän päivän olutnörtit tuntevat tyylin nimellä wee heavy, entisaikojen skoteille se oli arkisemmin twelve guinea ale.

IMG_20200403_200634 (1)Bryggerin nykyisen oluenpanijan Mikko Salmen tekemä olut tuoksuu vahvasti karamellille, kun kaadan sitä lasiin hiukan liian kylmänä – se oli parvekkeella muutaman tunnin kotiutuksen jälkeen. Olut on kuparinpunainen, mikä yleisen käsityksen mukaan sopii tyyliin. Tosin Belgiassa, jossa nämä oluet olivat voimissaan vielä Skotlannista kadottuaankin, scotchit ovat tummia. Myös Traquair House Ale, tyylin uuden tulemisen edelläkävijä, on tummempi.

Makea tuoksu avautuu oluen lämmetessä jonkinlaiseksi mansikkatoffeeksi, joka voi olla brittihiivan peruja. Perusasioiden äärellä pysyttelevä brittiolut: tämä oli oma vaikutelmani Tartanista. Hieman miedompana voisin kuvitella juovani tätä cask-versiona jopa jossain eteläenglantilaisessa pubissa. En ole kovin aktiivisesti viime aikojen scotch ale -tyyppisiä oluita maistellut, joten en osaa sen tarkemmin analysoida, mikä se skottielementti on – mutta mainio ja hyvin tehty tuote tämä on joka tapauksessa.

Tuntui, että mallas, humala ja hiiva ovat Tartanin maussa kaikki aistittavasti läsnä mutta tasapainossa. Siinä on ehkä omaan makuuni yksi hyvän oluen määritelmä. Olipa myös hienoa hakea olutta tuoremyynnistä paikan päältä – tätä “growler”-kauppaahan meillä ei ole niin paljon nähty. Toivottavasti Tartan pysyy panimoravintolan ohjelmistossa myös koronakriisin jälkeen, haen sitä siinä tapauksessa vaikka useampanakin viikonloppuna.

Mikkeller Warsaw tuli, kun BrewDog lähti

Katosta roikkuvat paljaat hehkulamput ja kuparinväriset loisteputket Guru-nimisessä intialaisessa ravintolassa näyttävät tutuilta. Vielä viime kesänä tummasävyisessä ravintolatilassa Varsovan keskustassa Widok-kadulla toimi BrewDog Warszawa, yksi skottipanimon vajaasta paristakymmenestä Britannian ulkopuolella sijaitsevasta baarista.

Huhuja Varsovan BrewDogin heikosta menestyksestä oli liikkunut jo kauan ennen kuin baari lopulta talvella sulki ovensa. Erään paikallisen blogin raportissa viime heinäkuulta mainittiin, että vain puolessa baarin hanoista oli olutta ja että jääkaapit ammottivat puolityhjinä. Kirjoitin tässä blogissa jo kaksi vuotta sitten, vain pari kuukautta baarin avaamisen jälkeen, että asiakkaita ei aina viikonloppuiltoinakaan näyttänyt olevan tungokseksi asti.

En tunne tarkempia yksityiskohtia Varsovan BrewDogin alamäestä, mutta ainut kerta tämä ei ole, kun skotit ovat päätyneet lähtemään jostakin kaupungista. Myös Turun BrewDog sulki ovensa joskus viime vuonna. Panimolla itsellään näyttää myynti edelleen rullaavan, vaikka keväisen tuloskatsauksen mukaan tuotantokapasiteetin ja baarikatraan kasvattaminen onkin syönyt voittoja. Todellakin uusia BrewDog-baareja putkahtelee yhä sinne tänne, joten James Watt ja Martin Dickie eivät ole lannistuneet, vaikka ovat joissain kaupungeissa päätyneet yrittämään ja epäonnistumaan.

Tanskalais-globaalia sisäpihan tunnelmaa

Hesari kirjoitti jokin aika sitten, että pienpanimoiden omat brändätyt ravintolat ovat olutalan kuumin trendi. Ilahduttavasti juttu ei ollut pelkkää ravintolafiilistelyä, vaan siinä oli haettu vauhtia Panimoliiton tilastoista – jos nyt ei tuohon ravintolatrendiin liittyen niin ainakin panimoalan yleisiin suuntiin. Jutussa haastateltiin Mikkellerin edustajaa Helene Lassenia, joka kertoi tanskalaisten etsivän sopivaa ravintolatilaa Helsingistä. Mikkellerillä on Lassenin mukaan tällä hetkellä omia baareja kolmessatoista eri maassa.

Puola on nyt sitten ollut muutaman viikon ajan yksi näistä maista. Mikkeller nimittäin avasi baarin Varsovan keskustaan oikeastaan vain kivenheiton päähän siltä kadulta, jolla BrewDogin baari viime talveen asti sijaitsi. Silmiini ei ole ainakaan toistaiseksi osunut juurikaan uutisia, joissa Mikkellerin globaalille laajentumiselle olisi povattu vaikeuksia, joten ehkäpä he saavat bisneksen kukoistamaan myös Varsovassa.

Jos aikoinaan uumoilin, että BrewDogin paikka oli keskustasijainnistaan huolimatta hieman hiljaisessa kolkassa, Mikkellerin valitsema ravintolakiinteistö on kuitenkin sitäkin huomaamattomampi. Varsova on isojen sisäpihojen kaupunki, koska sen monet korttelit ovat kooltaan massiivisia. Isoimmat sisäpihat ovat tavallaan kuin omia vihreitä pikku kaupunginosiaan, joissa on kyllä useita liiketilojakin. Mikkellerin baari on juuri tällaisessa sisäpihan rakennuksessa, joka ei ole yhdeltäkään kyljeltään kiinni millään oikealla kadulla.

En tiedä, onko Mikkeller toistaiseksi joutunut ikinä poistumaan häntä koipien välissä mistään kaupungista. BrewDogin lähtöihinkään en toki tiedä varmoja syitä – ovatko ne liittyneet heikkoon myyntiin vai esimerkiksi joihinkin sopimusteknisiin syihin. Tokiossa ja Tukholmassa Mikkeller on päätynyt sulkemaan alkuperäiset baarinsa, syynä kiinteistöjen vuokraukseen tai paikallisiin sopimusravintoloitsijoihin liittyneet pettymykset. Kummassakin kaupungissa tanskalaiset ovat kuitenkin avanneet muutaman kuukauden perästä uudet baarit uusilla sijainneilla.

Porukkaa oli löytänyt paikalle jonkin verran perjantai-iltapäivänä, jolloin itse kävin tutustumassa Mikkellerin tuoreeseen Varsovan-baariin. Saman tapaisia hehkulamppuja varjostimilla ja ilman roikkui myös Mikkellerin baarin katosta kuten BrewDogin entisessä kiinteistössäkin. Sisustus oli pelkistetyn craft-henkistä ja Mikkellerin tutut pitkulaiset piirroshahmot koristivat seiniä. Yksinkertaisen lounasmenun tähtenä komeili grillattu liha, kuten muidenkin panimoiden taproomeissa usein.

cof

Stigbergets Amazing Haze lasissa Varsovan Mikkeller-baarissa.

Parinkymmenen hanan tarjonnan voi kiteyttää niin, että panimoista suurin osa oli tunnettuja skandi- ja jenkkinimiä – parilla puolalaisvahvistuksella – ja tyylillisesti tietenkin ipat, stoutit ja hapan hallitsivat. Pullolista oli pitkänpuoleinen ja siellä tietysti monenlaista vahvempaa vaihtoehtoa oli isossa koossa tarjolla.

Hanalistan kärjessä oli hapanolut Spontanwarsaw. Nimi antaa ymmärtää, että Mikkeller olisi pannut uniikin oluen nimenomaan tätä baaria varten. Ehkä on, ehkä ei. Ratebeer ainakin väittää, että kyseessä on vain Vesterbro Spontanale eri nimellä (ja että samaa olutta saa vastaavasti esimerkiksi Barcelonan Mikkeller-baarista nimellä Spontaneixample). Suhtaudun ehkä joihinkin nykyisen craft-bisneksen piirteisiin turhankin raskasmielisesti, mutta tämä halpa näennäispaikallisuus kyllä ihan tosissaan ärsyttää. Nolla pistettä.

Enhän minä tietenkään tällaisen panimosidonnaisen baarin pyörittämisestä paljon ymmärrä, mutta voisi kuvitella että paikallisuus sinänsä olisi yksi avain menestykseen. Ainakin kaupungissa, joka on yhä hieman syrjässä maailman vuolaimmista turistivirroista, yleisö tulee todennäköisesti läheltä. Oluet ovat tämäntyyppisissä paikoissa puolalaisittain kalliita, mutta todennäköisesti maasta löytyy jo ihan riittävä pohja maksuhaluista craft-fanikuntaa. Kaikenlaista tapahtumaa ja pientä jippoa Mikkeller-baarissa näyttää jatkuvasti olevankin. Muun muassa Põhjalan tap takeover on tulossa, ja tänä viikonloppuna on Varsovan olutfestivaaliin liittyviä erikoisuuksia.

Suomalainen baaritunnelma leviää Saksaan

Sen jälkeen, kun Hesari oli tehnyt juttunsa pienpanimoiden baareista, tällä rintamalla kuultiin itse asiassa Suomen mittakaavassa merkittävän kuuloinen uutinen. Bryggeri Helsinki nimittäin ilmoitti aikeistaan avata Sofiankadulta tutulla konseptilla toimiva panimobaari-ravintola myös Berliinin Prenzlauer Bergiin. Göhrener Straße on kaupunginosalle tyypillinen puiden reunustama pieni asuinkatu, kylläkin lähellä Prenzlauer Alleen tapaisia pääväyliä.

Bryggeri juhli viime viikolla 5-vuotissynttäreitään ja oli tullut siihen tulokseen, että ravintolarintamalla ovat ”seinät tulleet vastaan” Helsingin Torikortteleissa. Uuteen Berliinin baariin on tulossa sata asiakaspaikkaa ja terassille vielä puolet lisää. Operaatio on siis jonkin verran pienempi kuin Helsingissä. Bryggeri Berlin kaavailee avaavansa ovet jopa jo juhannuksen jälkeen.

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun aiemmin täysin Suomen kamaralla toiminut panimo avaa tähän tapaan sivupisteen toiseen maahan. Bryggerin taustajoukoilla on ollut maahantuontia Suomesta Saksan suuntaan jo aiemmin, ja oluet ovat saaneet panimon tiedotteen mukaan siellä hyvää vastakaikua. Jään kyllä mielenkiinnolla hanketta seuraamaan, ihan jo siksi että Bryggeri on yksi kotimaisista suosikkipanimoistani. Laajemminkin on hauska katsoa, miten tämä panimoiden oman baaritoiminnan trendi lähivuosina kehittyy.

sdr

Mikkeller Warszawa. Ulica Chmielna 7/9:n sisäpihalla (käynti myös Aleje Jerozolimskie 32:n porttikongista).

Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.

Pohjoismaisen oluttyylin puute ja Suomi 100 -tuotteet

Itsenäisyyttä ei juhlisteta Mannerheim IPAlla tai Talvisota Gosella.

Tampereen gastropubien voimahahmo Sami Lappalainen kyseli Olutoppaassa ideoita uuden Nordic ale -oluttyylin kehittelyä varten. Keskustelu ehkä jatkuukin vielä, mutta nappaan joitakin elementtejä tähän, ja arvioin sen perään Alkossa nyt myynnissä olleet Suomen satavuotisoluet. Nämä asiat liittyvät mielestäni yhteen.high-noon_flickr_cc-by-2-0_miemo-penttinen-miemo-net

Historiassamme on ollut väkeviin viinoihin painottuvia vaiheita, mutta Pohjoismaat kuuluvat silti selkeästi Euroopan olutvyöhykkeeseen. Jo senkin vuoksi, että kaikissa paitsi Islannissa on säilynyt esiteollisia sahdinsukuisia perinteitä suurin piirtein näihin päiviin saakka.

Kysymys oli siis, onko olemassa valmiiksi pohjoismaista oluttyyliä. Oletusvastaus taisi olla, ettei sellaista oikein ole, tai ainakin että sitä on vaikeaa määritellä – lukuun ottamatta siis esimerkiksi Suomen osalta sahtia. Sahdin elementit kuten kataja ja ruis, savuisuuskin, koetaan kyllä täkäläisiksi.

Erilaiset skandinaaviset ja suomalaiset maalaisoluet ovat tosiaan yksi tapa lähestyä kysymystä. Paitsi että Suomessa on sahti, Norjassa on ilmeisen laajalla alueella jäänteitä vanhoista maltøl-perinteistä ja Ruotsissa Gotlannin vastaava perinne. Sukulaisia löytyy myös Baltian maista.

Niiden ”paikallisuusaste” on äärimmäisen korkea. Useimmat eivät ole edes yhtä tunnettuja maailmalla kuin suomalainen sahti. Paikallisia raaka-aineita kuten katajaa käytetään. Norjalaisilla maltøl-mestareilla on ilmeisesti kotihiivojakin, sahtia taas tehdään pullahiivalla.

Kääntöpuolena on toisaalta huono kuljetettavuus. Haasteeksi voi osoittautua myös se, että miedosti (jos lainkaan) humaloituina, vahvoina ja usein melko makeina ne eivät välttämättä vetoa kaikkien nykypäivän olutintoilijoiden makutottumuksiin.

Oluen sisämeri

Toinen tapa ajatella pohjoismaista ja suomalaistakin olutta on muistaa, että Itämeri on ollut jo vuosisatojen ajan ”oluen sisämeri”. Osa oluenjuontia varsinkin rannikkokaupungeissa Skandinaviassa ja Suomessa on ollut ulkomaisten tuontioluiden arvostaminen ja kopiointi.

Keskiajalta asti nykyisen Saksan satamakaupungeista on tuotu suosittuja oluita myös Pohjolaan. Oli vaaleita vehnäoluen tyyppisiä kuten Hannoverin Broyhan ja siirappisen tummia kuten Braunschweigin Mumme, ja todennäköisesti lukuisia muun näköisiä ja makuisia.

Myöhemmin tuli Englannin vahva portteri, joka oli suosittua varsinkin 1700- ja 1800-luvuilla, ja siitä kehitettiin paikallisiakin versioita (Baltic porter tai itämerenportteri). Sama pätee 1800-luvun lopulla tulleisiin baijerilaisiin pohjahiivaoluihin. Vaaleasta lagerista tietysti tuli sitten myöhemmin Pohjoismaidenkin vallitseva oluttyyppi.

Niinpä ainakin itse ajattelen, ettei pohjoismaisen oluen tarvitse välttämättä olla sataprosenttisen puhtaasti täkäläistä perinnettä. Harva olut on niin paikallista. Useimpien taustalla on ainakin joitakin kansainvälisiäkin vaikutteita.

Suomi 100 -juhlaoluet Alkossa

Kun Alko kevätkesällä haki Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavia oluita, tuotehaussa ei varsinaisesti määritelty, että oluiden pitäisi edustaa mitään tiettyä suomalaiseksi tulkittavaa tyyliä. Teemaan sopivuutta edellytettiin. Mannerheim IPA tai Talvisota Gose olisi luullakseni täyttänyt väljät ehdot, mutta sellaisia ei mikään tuottaja tarjonnut.

Sen sijaan panimot ovat tarjonneet oluita, joista useimmista voi tunnistaa joitakin symbolisesti suomalaiseen juhlaolueen sopivia elementtejä.

Prykmestar Terva Juhlaolut (6,5 %). Normaalien oluen osa-aineiden lisäksi tässä juhlajuomassa on mukana katajanmarjaa ja terva-aromia. Niiden avulla on saatu aikaan tumman punaruskea, varsin maistuva ja teemaan sopiva keitos, jossa kumpikin vieraileva tähti – terva ja kataja – on aistittavissa. Palvuusaunan tuoksu vie ajatukset jonnekin myyttiseen suomalaisuuteen.

Juhlaoluen kuuluu olla vahvaa, ja sitä tämä tietysti onkin suhteessa kaiken kotimaisen oluen keskiarvoon.

Itselleni Terva Juhlaoluen tähteä kuitenkin vähän himmentää se, että Vakka-Suomen Panimon vakiovalikoiman loistava Savukataja (9 %) on maullisesti lähellä tätä mutta tuhdimpi ja ehkä siksi vielä sankarillisemman oloinen. Eikä siinä kaikki: myös panimon tuore kausiolut Talvibock (9,2 %) on erinomainen tuote ja osuu vähän samaan sävellajiin sekin.cof

Laitila on virittänyt juhlaoluthakua varten version vanhasta Kievari Agricolastaan, jonka tyylilajiksi panimo ilmoittaa belgialainen ale. Tämä Agricola on nyt jostain syystä alkuperäistä miedompi (8,5 % > 6,5 %). En tiedä, miksi Agricolan kunniaksi on tehty belgialainen olut, mutta ei tuo nyt makunsa puolestaan mitenkään huuda belgialaisuutta, enemmänkin jotain yleiseurooppalaista pintahiivaolutta, hedelmäntuoksuista ja maltaisen sakeaa, puolitummaa.

Yhteys ensi vuoteen selittyy sillä, että Lutherin teesien naulailusta tulee kuluneeksi 500 vuotta, ja Suomeen luterilaisia uudistuksia tuonut Agricola puolestaan pääsi oluen makuun oppi-isänsä luona. Martti Lutherhan oli suuren luokan olutmiehiä.

Teerenpeli menee aika suoraviivaisella savuolutlinjalla, ja heidän Suomi 100 Juhlaoluensa (5 %) on ihan käypä lajinsa tumma edustaja, ei mitenkään tappavan savuinen vaan mukavan vähäeleinen. Tätä voisi juoda enemmänkin. Mutta maistuuko Salpausselän vesi jopa hieman läpi?

Kaksi viimeistä ovat sitten kaikkea muuta kuin hienovaraisia. Tanskalaisvahvistus Svaneke Bryghusin Säkkijärven polkka (6,5 %) on ilmeisesti yksi panimon itämerenporttereista uuden etiketin saaneena. Se on lanseerattu Bornholmilla jo aikaisemmin nimellä Baltic Liquorice.

Itsenäisyyspainoksen etikettiin on printattu lyhyt Säkkijärven polkan historia, joka löytyy pitemmässä muodossa esimerkiksi täältä. Panimon oman tanskalaisen esittelytekstin mukaan oluen maku asettuu jonnekin merkkarin ja lakunauhan välimaastoon, enkä ole eri mieltä. Tätä intensiivisemin lakritsille tai salmiakille maistuu ehkä korkeintaan salmiakkikossu, mikä ei ole huono asia, jos (kuten minä) näistä mauista tykkää.

Pystin parhaasta nimestä vie Bryggerin Vuosi Sata (10 %), jos se siis on tarkoitettu luettavaksi joko yhdyssanana tai erikseen. Ehkä helsinkiläisille menee myös rohkeimman tyylillisen vedon kunniamaininta. Vuosi Sata osoittaa uljaalla tavalla, että ainakaan Suomessa sanaparin ”vahva lager” ei tarvitse viitata joko ruotsinlaivojen elefanttipainajaisiin tai rapussa lämmittelijöihin.

Olut on prosentteihinsa nähden raikas ja täynnä tummaa makeutta, tuoksussa espanjalaista brandya ja maussa kuivahedelmiä ynnä muuta. Liian imelää tästä ei kuitenkaan ole tullut, vaan käsillä on hieno illan viimeinen takkatuliolut – kotimainen vaihtoehto kansainvälisille winter warmereille ja quadrupeleille.

Jos minulta kysytään, nämä itsenäisyysoluet edustavat ihan tyylikkäästi jotain, mitä ehkä voi kutsua suomalaiseksi tai pohjoismaiseksi olueksi. On vaikutteita Saksasta ja Belgiasta, mutta myös kotimaista katajanmarjaa ja tummia makuja. Ottaen huomioon, miten pintahiivaoluiden suosio on viime vuosina kasvanut, on ihan kiinnostavaa, että näistä neljä viidestä taitaa tulla pohjahiivapuolelta.

Oikean olutjournalistin hattu päässäni olisin varmasti haastatellut panimomestarit ja kysellyt suoraan hevosen suusta, mitä juuri näillä oluilla on haettu. Ehkä keskitietä craft-harrastajien ja valtavirran oluenjuojien välimaastosta, kun koko kansan itsenäisyyttä kuitenkin juhlitaan? Omasta mielestäni näistä tulee hyvä setti, sopivasti sinivalkoinen ja samalla kansainvälinen. Vaikka sahdilla ei nyt ainakaan tässä kattauksessa päästäkään skoolaamaan.