Brasserie de la Sennen perusvalikoiman tripel/triple Jambe-de-Bois venytti aikoinaan tyylilajinsa reunoja avokätisellä humaloinnillaan. Kun tätä olutta kehiteltiin 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä, Bernard Leboucq ja Yvan De Baets panivat todennäköisesti De Rankella. Tämä oli siis aikaa, jolloin Brasserie de la Senneä ei vielä fyysisenä panimona ollut olemassa. De Ranke itse on tietysti toinen uuden aallon panimo, jossa ei tuolloin humalaa säästelty.
Lähes 50 IBUnsa voimalla Jambe-de-Bois’sta (8 %) on puhuttu Belgian katkerimpana tripelinä, mitä se välttämättä ei kaikkien jenkkihumaloinnin hyökyaaltojen jälkeen enää ole – varmasti yksi katkerimmista kuitenkin. Humala on epäilemättä edelleen jotakin eurolajiketta, näistähän Sennen tyypit ovat nimenomaan tulleet tunnetuiksi.
Kun join taannoin paikan päällä Belgiassa pullollisen Jambe-de-Bois’ta, jonka muistan olleen varsin tuoretta, humala tuntui työntyvän vahvasti etualalle. Muut ominaisuudet jäivät varjoon: mallasrunko oli kohtalaisen kevyt kuten vaaleilla luostarioluilla usein, eikä makeutta myöskään jäännössokerin vähyyden vuoksi tuntunut. Belgialaista hiivaefektiäkin oli vaikea aistia. Tuli mieleen melkein jokin viime vuosien “imperial pils”: värinsäkin puolesta Jambe-de-Bois on vaalentunut vuosien varrella pilsnerimäiseksi, oljenvaaleaksi.
Toisaalta nyt viimeisin Suomeen asti päätynyt pullo, jonka olen tätä olutta juonut, oli erilainen. En tiedä, oliko sillä ikää jo useampia kuukausia, oliko kuljetus tai säilytys vaikuttanut osaltaan, tai johtuiko ero muista syistä. Siinä pullossa kruunukorkki aukesi napakasti poksahtaen, ja vaahtoa kaatui lasiin erittäin runsaasti (ei kuitenkaan kuohunut pullosta pöydälle). Tuoksussa ja maussa oli enemmän tuttua tripeliä, päärynän ja maustekakun sävyjä, ja jälkimaku vaikutti sokerisemmalta. Humalakatkeroa oli, mutta se ei samalla lailla dominoinut. Vaahdon laskeuduttua hiilihappotaso oli matalahko, minkä vuoksi maun eri vivahteet ehkä pääsivät esiin.
Oluen nimen taustalla on muuten Waterloon taistelussa jalkansa menettänyt Ranskan armeijan belgialaissotilas Jean-Joseph Charlier, liikanimeltään Jambe-de-Bois (“Puujalka”). Kun Brysselissä vuonna 1830 puuhattiin Belgian irtautumista Alankomaista itsenäiseksi valtioksi, Charlier saapui 250 sotilaan joukossa kotikaupungistaan Liègestä osallistuakseen kahinoihin. Belgian vallankumouksesta kertovan laulun sanoissa Charlier ratsasti Brysseliin tykin piipulla istuen, kuten hänet olutpullon etiketissäkin esitetään. Kumous oli lyhyt, vain muutaman syksyisen päivän mittainen, mutta sen verran verinen, että Brysselin kuninkaanlinnalla käydyissä tulitaisteluissa kaatui viitisensataa miestä. Puujalka itse palasi kotikaupunkiinsa ja kuoli siellä yhdeksänkymppisenä vuonna 1886.
Olutkoira 