Vuoden olutilmiöt: Viisi villiviikaria Belgiasta

On ollut mielenkiintoista seurata viimeisten kymmenen vuoden aikana, miten belgialaiset panimot ovat innostuneet uudestaan joistakin vanhoista jutuista, kun ne ovat ensin nousseet suosituiksi Yhdysvalloissa ja muissa olutmaissa.

Belgia oli pitkään oluensa suhteen melko itseriittoinen, eivätkä sikäläiset panimomestarit nähneet kovin suurta tarvetta ottaa ulkomailta oppia siihen, miten olutta kannattaa tehdä. Tehtiin luostarioluita ja eri tyyppisiä paikallisia erikoisuuksia, ja kysyntää niille riitti ulkomaita myöten – ehkä erityisesti juuri Atlantin takana.

Sittemmin amerikkalaisten oma pienpanimosektori on vahvistunut ja innoittanut Euroopan maiden pienpanimoita vastaavaan kasvuhuumaan. Viimeistään tässä vaiheessa viestit lähtivät kulkemaan myös toiseen suuntaan. Belgian panimoissa alettiin kuunnella yhä tarkemmin, mitä asiakkaat ulkomailla halusivat.

Tuli ilmiö toisensa jälkeen. Haluttiin enemmän humalaa ja erilaisia humalalajikkeita: belgialaiset ryhtyivät panemaan “ipoja”. Sitten kaikki kypsyttelivät oluitaan viinin ja vahvojen viinojen kyllästämissä tynnyreissä, joten belgialaisetkin ottivat tämän vanhan tavan uudestaan laajemmin käyttöön. Tai toivottiin saisonia ja belgialaiset tekivät saisonia – vaikka olivat olleet jo välillä vähällä unohtaa koko tyylin.

brettdog_flickr_brett-jordan_cc-by-2-0-attViimeisimpien villitysten joukossa on ollut maailmalla suositun wild beer -ajatuksen soveltaminen. Tälläkin kulttuurilla (sic) on vankka tausta Belgiassa – pitkään oluen käyttäminen Brettanomyces-hiivoilla oli heidän yksinoikeutensa. Belgiassa se tosin kuului lähes pelkästään lambic-maailmaan. Kun muualla olutmaailmassa alettiin kokeilla brettoja muissakin oluttyyleissä, ei kestänyt kauan ennen kuin belgialaiset hyppäsivät tähänkin omaan vanhaan kelkkaansa mukaan.

Vaikka otsikossa kutsun villiyttä vuoden olutilmiöksi, kyseessä ei ole suinkaan vasta tänä vuonna alkanut muotivirtaus. Omaan tutkaani näitä oluita on kuitenkin ilmestynyt Belgian kaupoissa ja baareissa tänä vuonna selvästi entistä enemmän, joten siitä tällainen yleistys. Seuraavassa maistelukokemuksia viidestä villistä belgialaisesta, joukossa niin uutuuksia kuin pari ikiaikaista klassikkoakin.

Senne & Mont de Salève Double Saison

Etiketin kulmassa on teksti “w. Brett” eli mukana on sitä itseään, tuoksussa ehkä häivähdys Brysselin kotieläinpuistoa. Samainen Brettanomyces taitaa tuntua myös suun takaosassa humalan kumppanina.

Tämä muistuttaa makuelämyksenä aika paljon Brooklyn Breweryn Sorachi Ace Saisonia; jokin yrttinen tai ruohoinen, vähän aasialainen tunnelma yhdistää tätä ja sitä. Olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mitä humalaa Double Saisonissa käytettiin.

mdeKokonaisuutena olut on varsin erilainen kuin toiset tietämäni belgialaiset double saisonit (tai sellaisina pitämäni) eli Moinette Blonde ja La Moneuse. Hapan olut tämäkään ei ole. Väri on hyvin vaalean keltainen “witkapstimulomainen”, sameampi kyllä.

Straffe Hendrik Brugs Tripel 2016 Wild

Brettanomyces tuntuu lähinnä tuoksussa. Se tuo etäisesti mieleen Bruggen kadulla jolkottelevien hevosten jätökset. Maku taitaa kuitenkin olla hyvin lähellä panimon normaalia tripeliä (9 %), joka tämän villiversion pohjana onkin: kullanvaalea lakritsisen kinuskinen ja alkoholilla lämmittävä olut, jossa makeutta jää jopa jälkiruokamaiseen jälkimakuun.

Ehkä villihiiva tuo makuunkin hienoisen vivahteensa, mutta rinnalla ei nyt ole ei-villiä versiota josta tämän voisi tarkistaa. Jos joku villihiivoja pelkää, niin tässä oluessa ei kyllä ole mitään pelättävää. Ihan hyvä että tällainenkin on tehty, ja panimo lupaa etiketissä maun myös kehittyvän useampien vuosien varastoinnissa.

Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix

Multaisen kaarnapinnan alla on monille tämän värisille belgialaisille oluille tyypillistä hedelmäisen mausteista karamellisuutta. Jälkimaku on vähän kirpeä ja yllättävän sitkeä, todellista happamuutta kuitenkaan tuskin lainkaan.

Yksi suhteellisen tuore Ratebeer-arvio on epäillyt infektiota. En usko, että siitä on ainakaan tässä pullossa kyse. Kyllä tämä ihan juotavaa on, mutta jotenkin kaikista belgialaisista oluttyypeistä ei ole eniten omaan makuuni – tai kenties “opittu maku”, jota en ole vielä kaikkien näiden vuosien aikana vain oppinut.

Tämä muuten on Dupontin rinnalla yksi harvoista nyky-saisoneista, joiden juuret ulottuvat lähes katkeamatta jonnekin historian hämäriin, vaikka panimo olikin kai jonkin aikaa telakalla ennen nykyisten omistajien tuloa 1980-luvulla.

Brasserie de la Senne Bruxellensis

 

ydebaets

Panimomestari Yvan De Baets Brasserie de la Sennen panimolla.

Vaahto hyökkää melkein silmille korkkia aukaistessa, vaikka pullo on levännyt nettikaupan kuljetuksen jälkeen jo pari kuukautta kaapissa. Gueuzemäistä sitruunaisuutta tuoksussa, mutta maku on yksinkertaisesti raikkaan hedelmäinen ja sopii mainiosti myös überhappamia ja juurevia lambiceja vieroksuville (eikä tämä siis mikään lambic-johdannainen olekaan). Jälkimakuun jää jonkin verran humalaa.

 

Tätä ja yllä esiteltyä Double Saisonia maistellessa tulee mieleen, että Senne on nyt löytänyt tontin, jolla se sekä on taitojensa puolesta aivan ydinalueellaan että pystyy kanavoimaan Brysselin perinteisiä olutmakuja nyky-yleisölle.

Olen panimosta aina jollain tasolla pitänyt, mutta nämä kaksi nousevat melkeinpä suosikeikseni sen tuotteista. Ja nyt kun kansainvälinen media on leimannut viimeaikaisten terrori-iskujen yhteydessä tuon Molenbeekin suorastaan helvetin esikartanoksi, on hyvä muistaa, että samaisesta Brysselin esikaupungista löytyy paitsi paljon oluthistoriaa niin myös tämä ensiluokkainen nykypanimo.

Orval

Orvalin trappistiolut on kaikkien puolivillien nykyoluiden isosetä, joka on kyntänyt yksinäistä sarkaansa 1930-luvulta lähtien. Täytyy myöntää, etten ole pitkään aikaan sitä juonut, vaikka pitäisi. Yllättävää on ehkä, että se on tätä postausta varten maistelluista oluista (Saison de Pipaix’tä lukuun ottamatta) vähiten Brettanomycesin tuoksuinen.

Toinen yllätys on, että maku tulee hämmentävän lähelle italialaista trappistiserkkua Tre Fontane Tripeliä, jossa ilmeisesti on mausteena eukalyptusta. Ehkä se, mitä Tre Fontanessa olin maistavinani eukalyptuksena olikin vain jotain yleistä trappistiluostarin makua, mitä maallikko ei pysty paikallistamaan. (Todennäköisesti humalaa?)

Ja vielä tämä: yksi parhaista olutluonnehdinnoista koskaan oli Tim Webbin takavuosina Orvalista esittämä arvio, “God’s home-brew”. Joidenkin kriitikoiden mukaan Orval ei ole enää yhtä monisärmäinen taivaan lahja kuin vielä tuolloin vuosituhannen vaihteessa, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö se olisi yksi viimeisten viidenkymmenen vuoden merkittävimpiä oluita.

Mainokset

Brysselin olutkaupat, lokakuu 2016

Viikonloppuna tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus kiertää Brysselin olutkaupat läpi. Pääsin neljään, mutta pari jäi tällä kertaa väliin.

Bryssel on kieltämättä erittäin hyvä paikka belgialaisen oluen hankkimiseen, kuten asiaan kuuluu. Aika harvinainen uutuus täytyy olla, ettei sitä jostakin pääkaupungin olutkaupasta löydä. Väittäisin, että vielä muutama vuosi sitten katveeseen jäi ehkä vähän useampi belgialainen pienpanimo-olut sieltä tuntemattomammasta päästä.

sdr

Kauppoja on tullut viime aikoina pari lisää, ja varsinkin näissä uusimmissa oluenostopaikoissa valikoimaan on jo uiskennellut paljon ulkomaisiakin käsityöoluita. Tätä sorttia oli kaupungista vielä varsin vaikea löytää viisi vuotta sitten, kun muutimme takaisin Suomeen asuttuamme muutaman vuoden Belgiassa.

Yhtenä hajahuomiona voisin mainita lisäksi, että nyt melkeinpä kaikki kaupat taisivat myydä myös muiden maiden kuin Belgian trappistipanimoiden oluita. Nämä ovat Spencer (US), Engelszell (AT), La Trappe (NL), Zundert (NL) ja Tre Fontane (IT). Ainakin yksi kauppa – Beer Mania – myi harvinaista Westvleterenin olutta, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kuriositeettina: jos haluat syödä hyvää belgialaista ruokaa ja huuhtoa sen alas Westvleterenillä, tämä onnistuu tällä hetkellä Brysselissä ainakin Brasserie Mérode -nimisessä paikassa. Hinta oli sama, 12 €/pullo.

Seuraavassa listauksessa olen maininnut jokaisesta kaupasta valikoimassa olleiden oluiden lukumäärän sen perusteella, mitä myyjä minulle kysyttäessä väitti. En tietenkään mene takuuseen siitä, miten hyvin luvut kuvaavat todellisuutta. Varsinkin Beer Planetin mainitsema olutmäärä alkaa kuulostaa jo epäilyttävän suurelta, vaikka kyllä heidän valikoimansa melkoisen laaja onkin.

Lisäksi listasin jokaisesta kaupasta yhden ostamani oluen, vaikka joistakin kyllä haalin todellisuudessa pari kolmekin.

Malting Pot

dig

Pieni kulmapuoti Flageyn aukion lähistöllä oli minulle kokonaan uusi tuttavuus ja edusti belgialaisittain ns. modernimpaa olutkauppojen tyylilajia. Tämä tarkoittaa siis, että valikoimassa oli kiinnitetty huomiota myös muiden olutmaiden kuin Belgian tuotteisiin. (Rue Scarron 50, 1050 Ixelles)

 

Oluiden lukumäärä: Noin 250.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Silmämääräisesti vähintään 65/35 belgialaisten hyväksi.

Erikoisinta: Länsiranskalaisen La Débauche -artisaanipanimon oluita en ole ennen nähnyt. Heidän repertuaarinsa on kansainvälisen craft beer -henkinen.

Mitä ostin: Brasserie de la Senne Double Saison.

Beer Mania (400 Bières Artisanales)

Tämä on Brysselin olutkauppojen nestori, joka on toiminut samassa talossa 1980-luvulta lähtien. Edellisestä visiitistäni on jo ehkä viisi vuotta, ja silloin kauppa vaikutti hiljaiselta, eikä hyllyiltä erottunut kovin monta uutta ja kiinnostavaa pulloa. Nyt tilanne oli toinen. Valikoimassa oli paljon minulle uusia belgialaisia merkkejä, ja mukana oli joitakin poimintoja ulkomailtakin. Ihmetyksekseni omistaja Nasser Eftekhari muisti heti minun olevan suomalainen. Hän kertoi, että kaupassa on tarkoitus järjestää lähiaikoina suomalaisen oluen minifestivaali. Oli perjantai-ilta, ja Nasserin maistelubaarissa oli sen verran kova meno päällä, että tarkemmat yksityiskohdat menivät minulta ohi. (Chaussée de Wavre 174–176, 1050 Ixelles)

mde

Oluiden lukumäärä: Yli 400.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Puolalaisia oluita löytyi Doctor Brew -kiertolaispanimolta. Myös lambic/stout-sekoitus RullQuin Stout hätkähdytti, kun en ollut ennen moisesta kuullut.

Mitä ostin: Lefèvbre Barbãr Cuvée Spéciale 140 ans.

De Biertempel

Keskustan suosituin olutkauppa taitaa olla Brysselin varsinaisista erikoisolutkaupoista toiseksi vanhin. Paikalla palloilee paljon turisteja ja nuoria amerikkalaisia oluenystäviä. Kännykkäkamerat räpsyvät. Täältä saa tarvitsemansa belgialaiset oluet yleisimmistä tapauksista aina kohtalaisiin harvinaisuuksiin saakka. Biertempelillä on toinen kauppa Bruggessä. (Rue du Marché aux Herbes 56, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Noin 600.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Belgialaisia tölkkioluita Belgo Sapiens -panimolta. Lisäksi White Pony Bunga Bunga: italo-amerikkalainen pale ale, jonka valmistaja on kuitenkin belgialainen Millevertus. Viittaako nimi Silvio Berlusconin harrastuksiin?

Mitä ostin: Straffe Hendrik Brugs Quadrupel Bier.

cof

Beer Planet

Tämäkin pikkupuoti löytyy keskustan kapeilta ostoskaduilta. Myyjät ovat minusta vaikuttaneet aina jotenkin elämäänsä kyllästyneiltä, joten ilman laajaa olutvalikoimaa täällä ei varmasti tulisi käytyä kovin usein. Oluet on sijoiteltu hyllyihin karkeasti tyypeittäin, mikä saattaa auttaa löytämisessä – tai sitten ei. (Rue de la Fourche 45, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Ehkä 800–900.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Täälläkin valikoima painottuu belgialaisiin vähintään 85/15 suhteessa.

Erikoisinta: Paras olutkirjojen valikoima. Ei iso, mutta sellaisia, joita en ole nähnyt muualla.

Mitä ostin: Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix.

cof

Bonusrasteja

Tällä kertaa en käynyt Malt Attacks -kaupassa, jossa poikkesin pikaisesti tämän vuoden huhtikuussa. Se on Malting Potin tapaan uusi ja nuorekas craft beer -kauppa, jossa saattaa olla Brysselin paras ei-belgialaisten käsityöoluiden valikoima. (Avenue Jean Volders 18, 1060 Saint-Gilles)

Sen sijaan pitemmän linjan olutpuoti ja maistelubaari Délices & Caprices oli kyllä kierrokseni ohjelmassa, mutta paikka oli jostain syystä kiinni ilmoittamistaan aukioloajoista poiketen. Muutaman vuoden takaisen kokemuksen perusteella kyseessä on Beer Manian ohella sympaattisin nimenomaan belgialaiseen olueen erikoistunut pikku ostospaikka, josta saa asiantuntevaa palvelua. (Rue des Bouchers 68, 1000 Bryssel)

Cantillon ja Belle-Vue: puolustajan ja hyökkääjän tarina

Muutoksen tuuli heittää kaksi brysseliläistä lambic-panimoa strategiseen risteyskohtaan. Ne valitsevat päinvastaiset reitit.

Ne kaikki, jotka tuntevat Constant Vanden Stock -nimisen jalkapallopersoonan Anderlechtin joukkueen isähahmona, eivät välttämättä muista hänen olleen myös yksi Belgian parhaiten pärjänneitä panimoyrittäjiä.

manneken_football_flickr_james-cridland-cc-by-2-0-attVanden Stockin (1914–2008) oma aktiiviura pelaajana ajoittui 1930–1940-luvuille, ja seuraavilla vuosikymmenillä hän valmensi Belgian maajoukkuetta ja toimi RSC Anderlechtin puheenjohtajana joukkueen kovimman menestyksen vuosina 1970–1980-luvuilla. Vanden Stock oli myös seuran omistaja kuolemaansa saakka, ja nykyinen seurajohtaja ja omistaja Roger Vanden Stock on hänen poikansa.

Constant Vanden Stock teki toisen uransa perheyrityksessä, josta hän kasvatti maailmansotien jälkeen Belgian suurimman lambic-panimon. Kuten jalkapallojoukkueen, myös panimon tarina sai alkunsa Anderlechtistä, kunnan keskusaukion laidalta parin kilometrin päässä Brysselin keskustasta. Siellä sijaitsi kahvila nimeltä Belle-Vue, jonka Constantin isä Philémon Vanden Stock osti vuonna 1927.

Hipsterin fysiikalla ei olisi monissa olutalan töissä tuohon aikaan pärjännyt. Philémon oli lähtenyt kotoaan 12-vuotiaana riitauduttuaan isäpuolensa kanssa ja työskennellyt ensin De Coster-Heymansin panimolla nykyisen Gare du Midin rautatieaseman nurkilla. Yrittäjähenkinen poika pani muutamaa vuotta myöhemmin pystyyn oman yrityksensä, joka kuljetti olutta ja viiniä asiakkaiden kotiovelle.

belle-vue-brasserie-flickr-miguel-discart-cc-by-sa-2-0-attNäin hänet monet kerrat apupoikansa kanssa kantamassa korennolla kolmensadan kilon tynnyreitä asiakkaille. Kärrymiehet, jotka heitä auttoivat, olivat maalaispoikia, jotka kumosivat jokaisen kuljetetun tynnyrin jälkeen kunnon mukillisen olutta. Loppupäivästä he eivät enää kävelleet ihan suoraan”, muistelee Constant Vanden Stock lapsena näkemäänsä.

Vaikeuksista voittojen sarjaan

Kun sota loppui vuonna 1945, Vanden Stockin perhe oli jo istuttanut tulevan panimoimperiuminsa siemenen ostamalla naapurikaupunginosassa parikymmentä vuotta toimineen Vos-Kinan lambic-panimon.

Tulevaisuutta varjostivat silti synkät pilvet. Neljä päivää ennen kuin liittoutuneet vapauttivat Brysselin, saksalaiset olivat muiluttaneet Philémon Vanden Stockin pois Belgiasta. Perhe sai kuulla sodan päätyttyä, että hän oli kuollut Sandbostelin keskitysleirissä Bremenin lähellä.

Pelaajauransa sotavuosina lopettanut Constant-poika laittoi kaiken energiansa perhepanimon tulevaisuuden varmistamiseen. Panimo, joka kantoi kahvilan nimeä Belle-Vue, käytti sodan jälkeisen kasvun ja kukoistuksen ajan täysimittaisesti hyväkseen.

Constant ja lankomies Octave ajelivat jenkkiarmeijalta ostamillaan vanhoilla Studebakereilla ympäri Belgiaa ja onnistuivat hyvinä myyntimiehinä laajentamaan gueuzensä kysyntää kauas Brysselin ulkopuolelle. Yksi kohde olivat Pohjanmeren rannikkokylät, joissa belgialaiset viettivät kesälomiaan.

Millä konstilla nuoret miehet tekivät gueuzestään niin kysytyn tuotteen, kun happamien kansanoluiden suosio oli ylipäätään luisussa? Muistelmissaan Constant toteaa seuraavasti:

Jo lapsena olin pannut merkille, että osa [kahvilan] asiakkaista piti gueuzen makua liian vaativana. Varsinkin rouvat pyysivät joka kerta juomaansa tilkan grenadiinia tai sokeripalan. Kun aloin itse vastata panimon markkinoinnista, muutin heti oluen makua pehmeämmäksi ja makeammaksi. Se oli onnistunut veto, kuten myöhemmin huomattiin: myös rouvat pitivät nyt gueuzestä.

Constant Vanden Stock oli sielultaan liikemies, joka otti nuorena joitakin kertoja yhteen isänsäkin kanssa, kun Philémon yritti hillitä pojan laajentamishaluja.

Constant ymmärsi ajan hengen ja vaistosi, että hyökkäys oli paras puolustus. Gueuze ei ollut enää brysseliläisten suuri suosikkiolut, mutta sille löytyi kuitenkin riittävät markkinat Belgiasta ja myöhemmin myös naapurimaista.

Belle-Vue osti 1950–1970-luvuilla parisenkymmentä pienempää kilpailjaansa ja piti seitsenkymmenluvun puolessavälissä vihdoin hallussaan 80:a prosenttia Belgian lambic-markkinoista. Panimo oli ylpeä moderneista tuotantolaitoksistaan, jotka valmistivat pastöroitua, suodatettua ja makeutettua gueuzeä ja kriekiä pullotettavaksi 25 cl:n kruunukorkkipulloihin.

Vanhan säilyttäjä lähtee museouralle

Kun Belle-Vue käynnisteli Belgian valloitustaan sodan jälkeisinä vuosina, Brysselissä oli vielä 36 muuta lambic-panimoa ja parikymmentä gueuze-sekoittamoa. Pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla oli lisäksi 44 lambic-panimoa ja kolmisenkymmentä sekoittamoa. Tässä vaiheessa (luvut ovat vuodelta 1950) lambic ei vielä ollut suinkaan henkitoreissaan, mutta kato kävi pian.

1970-luvulle Brysselin moninaisista panimoista ei selvinnyt oikeastaan Belle-Vuen ohella kuin yksi sitkeä sissi, Cantillon. Maaseudulle jäi sen lisäksi muutamia muita perinteen jatkajia.

Sukupolvi vaihtui. Uuden sukupolven johtopäätös oli yleisesti ottaen, ettei suurta yleisöä kiinnostanut enää sen kummemmin makeutettu kuin makeuttamaton gueuze.

Tämän päätelmän kääntöpuoli on kuitenkin avain koko tarinan loppuratkaisuun, ja sen Cantillon 1970-luvulla oivalsi. Pientä, paikallisista erikoisuuksista ja perinteistä kiinnostunutta yleisöä oli nimittäin alkanut näihin aikoihin muodostua sen verran, että heidän mielenkiintonsa saattaisi pitää muutaman aidon lambic-valmistajan hengissä.

Cantillon on alun perin gueuzen tuottajana jopa Belle-Vueta vanhempi. Sen perusti nuori Paul Cantillon vuonna 1900 Anderlechtissä.

Hänen tarinansa on melko tyypillinen luku panimosukujen historioissa; yläotsikoksi sopisi “innokkaan vävypojan edesottamukset”. Paulin oma isä oli viljakauppias, mutta hänen morsiamensa Marie Trochin perheellä oli lambic-panimo. Kumpikin suku asui Lembeekissä, reilu kymmenen kilometriä Brysselistä. Paul harjoitteli oluenpanoa jo ennen nimeään kantavan yrityksen perustamista, mutta nuorukainen sai turhautuneena huomata, että appiukon lambic oli paljon parempaa kuin hänen itse panemansa.

Päädyttiin ajalle tyypilliseen ratkaisuun. Paul ja Marie perustivat oman firmansa Rue Gheude 56:een, samaan osoitteeseen, jossa Cantillon tänä päivänäkin toimii. Se ei kuitenkaan ollut alun alkaen panimo, vaan gueuze-sekoittamo, ja hyviä sekoituksia tehdäkseen Paul osti olutta sekä appiukoltaan että isältään. Vuosien mittaan Cantillon alkoi myös valmistaa itse perusolutta gueuzeään varten.

Paul Cantillon (1875–1952) ehti nähdä vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin brysseliläiset lambic-panimot kokivat viimeisen kukoistuksensa ennen 2000-luvun alkua. Vaimo Marie kuoli vuonna 1958. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli Cantillonin historian vaikein. Kustannukset nousivat, kilpailu kiristyi, ja kuluttajien makutottumukset alkoivat olla jotain muuta kuin isoisien hapanta gueuzeä.

Paulin ja Marien poika Marcel pyöritti panimoa 1970-luvun alkuun asti, mutta tuotantomäärät pienenivät joka vuosi eikä panimomestarilla tahtonut riittää uskoa jatkamisen mielekkyyteen. Harvemmin mainittu yksityiskohta on, että kuluttajien toiveisiin vastatakseen Cantillon harrasti näihin aikoihin gueuzensä makeuttamista sakariinilla aivan kuten isommat kilpailijansa. Amerikkalaistyylisten virvoitusjuomien kasvanut suosio oli iskostanut panimoyrittäjien päähän ajatuksen, että myös oluen piti olla helppoa ja sokerista.

cantillon_flickr_thegrekle_cc-by-2-0-attYrityksen pelastajaksi ilmaantuu vuonna 1971 kukas muu kuin Marcelin vävypoika, Jean-Pierre Van Roy, Cantillonin panimon nykyinen vanhaisäntä.

Hänen visionaan on tehdä panimosta kulttuurihistoriallinen gueuze-museo, joka on kuitenkin samaan aikaan elävä panimo. Museotoiminta edellyttää, että tuote on autenttinen, joten Van Roy lopettaa vähitellen oluen makeuttamisen ja pienentää vuosittaisia tuotantomääriä. Osa aiemmista varastointi- ja tuotantotiloista varataan erilaisille tapahtumille kuten seminaareille ja näyttelyille.

Kun lambic ja sen johdannaiset – gueuze etunenässä – nousevat 1990- ja 2000-luvuilla belgialaisen ja kansainvälisen olutyleisön suosikkilistalle, Cantillon on paalupaikalla ottamassa vastaan kotimaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten fanien rakkautta. Tulevaisuus ei ole sataan vuoteen näyttänyt panimolle yhtä hyvältä. Nykyaika palkitsee aitouden, ja sellaista autenttisuutta kuin Cantillonilla ei monikaan panimo maailmassa pysty osoittamaan.

Iso kilpailija päätyy vielä isompien kiduksiin

Mitä sitten Belle-Vuen panimolle tapahtui sen jälkeen, kun se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa Belgian suurimpana lambic-valmistajana? No, se mitä kilpailukykyisille keskisuurille panimoille yleensä käy. Siitä kiinnostui Stella Artois’n valmistaja Interbrew, joka valmisti 1980-luvun lopulla 65 prosenttia kaikesta belgialaisesta oluesta.

Interbrew’n tuotepaletista nimittäin puuttuivat tuolloin gueuze ja kriek, jotka olivat alkaneet jälleen nauttia kohtalaista suosiota belgialaisina erikoisuuksina myös maan rajojen ulkopuolella.

gueuze-belle-vue-kate-hopkins-flickr-cc-by-2-0-attInterbrew – nykyinen ylikansallinen AB-InBev – jatkaa Gueuze Belle-Vuen valmistamista tänä päivänäkin. Se on todennäköisesti yksi laajimmalle levinneistä belgialaisista gueuzeistä, vaikka sillä ei arvostelijoiden mukaan olekaan juuri mitään tekemistä aidon gueuzen kanssa. On niitäkin, jotka suhtautuvat tähän olueen melko positiivisesti sellaisena kuin se on. Itsekin olen Gueuze Belle-Vuen mausta joskus pitänyt, vaikken ole vuosikausiin sitä juonut.

Näiden kahden panimon – perinteiden puolustajan ja bisnesvainulla siunatun hyökkääjän – tarina kuvastaa hyvin Belgian panimokenttää 1900-luvun loppupuolella myllänneitä paineita. Se, joka kasvaa isoksi silloin kuin ajat vaativat kasvamaan, hukkuu melkein huomaamattaan globaalien olutmarkkinoiden akanvirtaan. Taskuun kilahtava myyntivoitto liikkuu tietysti kymmenissä miljoonissa.

Se, joka malttaa pysyä pienenä, paikallisena ja perinteille uskollisena ajan vaatimusten vastaisesti, saa uudella vuosituhannella harteilleen sankarin viitan ja kymmeniätuhansia ihailijoita ympäri maailman. Kumpi ottelun sitten lopulta vie? Ja mistä kukaan voi vaikeina aikoina tietää, mikä arpa parinkymmenen vuoden päästä on voitokas?

Lähteitä: Bier en brouwerijen te Brussel van de middeleeuwen tot vandaag; Camps H., Constant Vanden Stock: une vie, deux carrières; Van den Steen J., Geuze en kriek: de champagne onder de bieren.

Maailmansotien kauhut heijastuivat myös panimoalalle

Tämä postaus on kolmas osa sarjassa, jossa käydään läpi belgialaisen oluen vuosisataa aina ensimmäisen maailmansodan aatosta nykypäivään.

Liittoutuneet vapauttivat Brysselin syyskuun 3. päivänä 1944, vain pari päivää sen jälkeen kun ensimmäiset joukot olivat murtautuneet saksalaisten valloittamaan Belgiaan. Kansa osoitti kadunvarsissa suosiotaan brittiläisille ja amerikkalaisille sotilaille, joiden marssia Belgian kaupunkeihin on kuvattu myös mainoskulkueeksi: Coca-Cola, Wrigley, Lucky Strike ja muut merkit tulivat tutuiksi belgialaisille.AngloBelgianWarMemorial_Eoghan OLionnain_Flickr_CC BY SA 2-0-attt

Marollesin työläiskaupunginosassa pidettiin seuraavalla viikolla Hitlerin hautajaiset, jossa paikallinen heppu nimeltään Flup den Deef (”ryöväri-Filip”) sonnustettiin pikkuviiksillä ja ruskealla univormulla ennen kuin hänet laskettiin arkussa maan sisään. Ainakin oltiin laskevinaan.

Tietysti myös asiaan kuuluvaa ”kuolinilmoitusta” painettiin. Siihen oli merkitty surijoiden joukkoon Belgian tunnetuin natsi, Léon Degrelle, joka tunnettiin jo ennen sotaa äärioikeistolaisena ideologina ja sodan aikana SS-upseerina. Sama urpo jatkoi ensin mainittua toimintaa sodan jälkeenkin loppuelämänsä ajan. Degrelle oli muuten syntyjään panimomestarin poika Bouillonin pikkukaupungista.

Kaksi muuta marollesilaista lurjusta johdattivat tuhatpäistä hautajaissaattuetta Göringin ja Goebbelsin asuissa. Legendaan kuuluu sekin, että illalla kaikki onnistuivat ”ihmeen voimalla” juopumaan sodanaikaisesta oluesta, jossa oli alkoholia vain 0,8 prosenttia.

Muualla Belgiassa taistelut vielä jatkuivat. Viimeisenä saksalaiset ajettiin pois Ardennien vuoristosta, jossa koettiin ennen joulua vielä Saksan viimeinen suuri maahyökkäys. Itäisessä Belgiassa liittoutuneiden voittoa juhlitaan lopullisesti vasta alkuvuodesta 1945.

Kattilat takavarikkoon

Maailmansodat eivät ole olleet omasta mielestäni mitään erityisen kiinnostavia jaksoja oluen historiassa. Sodat ovat tietysti merkinneet panimoille kuten muullekin yhteiskunnalle karuja oloja. Panimoiden toimintamahdollisuudet ajetaan siinä määrin ahtaalle, ettei ainakaan mitään mielenkiintoista olutta tahdo sodan kestäessä syntyä. Totta kai esimerkiksi tutkijalle, joka on yleisemmin kiinnostunut elinkeinoelämän poikkeusolosuhteista, panimosektorikin voi olla yksi kiinnostava tarkastelukohde.

Saksalaiset miehittivät Belgian sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ensimmäisen suursodan erikoisuutena oli, että Belgian lounaiskolkka säilyi länsirintaman takana ympärysvaltojen puolella, ja siellä satakunta panimoa pystyi jatkamaan toimintaansa jossain määrin normaalimmissa oloissa. Alueella viljeltiin myös talviohraa ja humalaa.

Yprabier_Mike-Cattell_Flickr_CC BY 2-0-attMiehitetyllä alueella saksalaiset viranomaiset käynnistivät toimet, joilla oli tarkoitus sulkea noin 90 prosenttia olemassa olevista panimoista. Vaikka panimot olivat enimmäkseen kooltaan hyvin pieniä, miehitysvalta tarvitsi niiden kuparista laitteistoa kranaattien valmistukseen. Oluenpanoa pyrittiin keskittämään suuriin keskuspanimoihin.

Raaka-ainepula kärjistyi sodan pitkittyessä, ja varsinkin maltaiden puutetta yritettiin korvata muilla kasvikunnan tuotteilla. Juurikkaiden siemenet ja perunankuoret pääsivät käyttöön. Olut oli joskus pahanhajuista mutta myös niin mietoa, että hiivatkin heikkenivät lähes käyttökelvottomiksi. Vaikka tilanne oli pahin saksalaisten miehittämillä alueilla, myös ”vapaassa” lounaisnurkassa koettiin vaikeuksia ja turvauduttiin tuontiolueen.

Panimoiden kato jatkui sodan jälkeen

Toinen maailmansota kohteli panimoita Belgiassa monessa suhteessa samalla tavoin kuin ensimmäinenkin. Vain siinä mielessä tilanne oli helpompi, että nyt panimolaitteistoja ei takavarikoitu sotateollisuuden metallin tarpeen täyttämiseen.

Sodan alkaessa Belgiassa oli reilu tuhat panimoa, sen päättyessä vuonna 1945 niistä oli jäljellä 750. Monen panimon tarina päättyi siis sotavuosiin. Osa luovutti jatkuviin vastoinkäymisiin väsyneinä. Raaka-aineista oli jälleen ollut pulaa, samoin panimohenkilökunnasta. Toiset yrittäjät siirtyivät juomien jakelubisnekseen, eivätkä enää palanneet panimotoimintaan.

Maailmansotien merkitystä Belgian panimokentän supistumiselle ja keskittymiselle ei pidä kuitenkaan liioitella. Kun tilastoja katsoo, myös maailmansotien välisenä rauhanaikana lopetti toimintansa valtava määrä panimoita. Samoin sodan jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla, panimoiden lukumäärä suistui jälleen jyrkkään laskuun.

1900-luku oli lähes kokonaisuudessaan heikkenevien toimintaedellytysten aikaa kaikille paitsi isoimmille panimoille. Tämä pätee ainakin vuosisadan ensimmäisiin kolmeen neljännekseen, sen jälkeen uusi pienpanimobuumi alkoi taas hiljalleen saada tuulta alleen.

Tämän kirjoitussarjan seuraavissa osissa katsotaan tarkemmin, millaisessa maailmassa belgialaiset panimot elivät sodanjälkeisillä vuosikymmenillä. Isot söivät pienempiä ja kilpailu oli armotonta, mutta valtavirran ulkopuolella myös uusia ideoita alkoi vähitellen syntyä, ja vanhojen perinteiden pariin palasi ensin pari pioneeria, sitten isommat joukot.

Yhteiskunnan valtasi 1950- ja 1960-luvuilla varsin optimistinen mieliala: oltiin astumassa avaruusaikaan, ja teknologian kehittyminen kietoutui edistysuskoon. Tätä symboloimaan tuli Atomium, sata metriä korkea rauta-atomin muotoinen monumentti Brysselin laidalla. Se maailma, johon Belgia heräsi liittoutuneiden marssittua maahan neljän vuoden miehityksen jälkeen, ei ollut oluentekijöille ystävällinen paikka.

Lähteitä: Dumont G-H, Histoire de Bruxelles; Patroons, W., Alles over Belgisch bier; Perrier-Robert A. & Fontaine C., Belgium by beer, beer by Belgium; Stephany P., Nos années 50.

Montako olutkauppaa esimerkiksi Helsinkiin mahtuisi?

Keskustelu suomalaisen alkoholilainsäädännön muuttamisesta on taas virinnyt viime päivinä. Paljon toistuu tuttu viinit maitokauppoihin -slogan, mutta mieluummin kai viinejä ostaisi viinikaupasta ja oluita olutkaupasta?

Ties vaikka jo lähitulevaisuudessa koittaisi se aamu, jona heräämme erilaiseen Suomeen. Mietoja viinejä ja vahvoja oluita saa muualtakin kuin valtion liikkeistä. Kansalaisten päiväunet, joissa kaikki ruokajuomat voi hankkia ruokien mukana Prismasta, Citymarketista tai Lidlistä, ovat käyneet toteen.

Mielenkiintoista olisi tietysti nähdä, millaiset viini- ja olutvalikoimat ruokakauppoihin kehittyvät, tai vaikka R-kioskeihin. Omat erityiset odotukseni kohdistuisivat kuitenkin siihen, että uusi tilanne avaisi mahdollisuudet myös elintarvikekaupan ketjuista riippumattomien olut- ja viinikauppojen perustamiseen.

Niin: tällaisina aikoina ei tunnu kaukaiselta sekään todellisuus, että Suomessa voisi elättää itsensä pitämällä pientä indie-olutkauppaa jossain kivijalassa. Ainakin isompien kaupunkien keskustoissa hyviin sellaisiin luulisi riittävän asiakkaita. Totta kai Suomeen mahtuu myös aika monta nevaa, kairaa ja lakeutta, jossa näin onnellisesti ei ole.

Bryssel, oluen ikuinen kaupunki

Minulla on aavistus – jota tosin en pysty todistamaan – että niin erikoisolutkauppa kuin erikoisolutbaarikin ovat Brysselistä lähteneitä ilmiöitä.

Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Bières Artisanales -kauppa (aka BeerMania) on ollut toiminnassa vuodesta 1983 asti.

Puotia pitää avulias Nasser Eftekhari, joka on luettava Belgian olutcomebackin uranuurtajien joukkoon. Hänen tarinansa iranilaisena olutintoilijana, joka lähti ajatollahien maasta tuskastuttuaan alkoholipitoisen oluen kieltoon, on varsin erikoinen jo itsessään. Eftekharin uskonto, zarathustralaisuus, ei nimittäin kiellä alkoholia, ja Belgiassa hän on päässyt toteuttamaan kutsumustaan.

Vaikea on kuitenkin kuvitella sitäkään, että kovin monessa muussa maassa olisi voitu tuota ennen toteuttaa vastaavalla konseptilla satojen olutmerkkien valikoimalla varustettua pullokauppaa. Ehkäpä Eftekharin kauppa onkin maailman ensimmäinen lajissaan. Jos samanlainen on jossain ollut aikaisemmin, olisi kiinnostavaa tietää!

biertempel_flickr-aolin-cc by 2-0-attVanhaan kaartiin täytyy Brysselissä laskea myös ydinkeskustan suosittu De Bier Tempel, joka viettänee näihin aikoihin 20-vuotisjuhliaan. Uudempia tulokkaita ovat Beer Planet, jossa on myös laaja valikoima, sekä Délices & Caprices, joka puolestaan kilpailee maistelutarjonnallaan ja sympaattisella palvelulla. Kaikkein tuorein yrittäjä lienee Malting Pot, jonka olutlistasta puolet on ei-belgialaisia tuotteita! Myös ainakin Beer Planetilla on ulkomaista tarjontaa, joskin vähemmistössä.

Kun ottaa huomioon, että Bryssel on ollut jo vuosia yksi tunnetuimpia olutintoilijoiden matkakohteita, luulisi kaupungissa olevan paljon enemmänkin hienoja belgialaisoluisiin erikoistuneita kauppoja.

Karu todellisuus on kuitenkin toinen. Suurin osa ”olutturisteista” on ainakin toistaiseksi tyytynyt siihen, että monista keskustori Grand’Placen ympäristön turistikaupoista ja elintarvikekioskeista löytyy välttävä muutaman kymmenen yleisimmän belgialaisoluen valikoima. Esikaupungeissa on lisäksi isoja automarketteja, joissa on melko hyvät belgialaisten oluiden valikoimat. Niinpä varsinaisiin olutkauppoihin on oikeastaan asiaa vain niillä, jotka haluavat ehdottomasti harvinaisempaa.

Maailman oluet matkaan

Kun astuu sisään hyvään olutkauppaan missä tahansa maailmalla, tuntuu siltä kuin olisi tullut kotiin. Tiskin takana on asiantunteva ja ystävällinen myyjä, ja valikoimiin on onnistuttu poimimaan parhaat palat eri maiden kiinnostavimmilta pienpanimoilta, joukossa niin uusia kuin vakiintuneita. Hyllystä löytyy riittävän monia eri oluttyylejä, ja pullojen lisäksi tarjolla on ehkä olutkirjallisuuttakin sekä laseja ja muuta tarpeellista.

Bruisin-Ales_Flickr-Adam-Sonnett-cc-by-sa-2-0-attEurooppalainen olutkauppa on tosiaan usein myös paikka, jossa voi tutustua muiden maiden parhaisiin oluihin. Esimerkiksi Amsterdamin mainio De Bierkoning (per. 1985) väittää tällä hetkellä myyvänsä yli 1 500 olutta eri maista, mikä tarkoittaa siis muualtakin kuin Hollannista ja Belgiasta. Muistelen ostaneeni De Bierkoningin tiskiltä aikoinaan mukaani De Molenin oluiden lisäksi Ron Pattinsonin Amsterdam Pub Guide -oppaan.

Pariisin matkalla muutama vuosi sitten tuli yllätyksenä, että kävelymatkan päässä hotellilta oli kaksikin olutpuotia. Pariisi on hurahtanut käsityöolueen, ja kaupungissa on itse asiassa nykyisin lukuisia kauppoja, joissa on laaja valikoima erimaalaisia oluita. Ensimmäisessä pariisilaisessa olutkaupassa, jossa itse kävin, myyjä tarjoutui laittamaan ostamani huoneenlämpöiset pullot pariksi minuutiksi jäähdyttimeen, jotta saan ne mukaani kylminä. Tätä en ollut ennen nähnyt. Totesin jälkikäteen netistä, että kaupalla oli kohtalaisen erikoinen nimikin, People Drug Store.

Etelänaapurissa Tallinnassa yksi olutshoppailijan kohde on ollut jo joidenkin vuosien ajan Drink Shop. Kalseasta nimestään huolimatta kaupassa on hyvän olutpuodin tunnelmaa, ja valikoimassa on muutakin kuin uusinta virolaista craft beeriä. Drink Shop voitti sydämeni takavuosina myymällä mahtavaa belgialaista Sint-Bernardus Abt 12° -luostariolutta. Vanhassakaupungissa myös Koht hoitaa tuplavirkaa baarina, jolla on laaja valikoima ulosmyyntioluita. Tallinnassa on tietysti kourallinen muitakin olutostospaikkoja.

Helsingin olutkaupat vuonna 20xx

Helsingissä on tällä hetkellä 35 kauppaa, joista saa ostaa yli 4,7 % vahvuisia oluita. Niistä noin 20 on kantakaupungissa.

Alle 4,7 % vahvuista olutta myy lisäksi neljä Prismaa, neljä Citymarketia, reilu 50 pienempää K-kauppaa, satakunta S-Marketia ja Alepaa sekä muutama Lidl, reilu 50 Siwaa tai Valintataloa, satakunta R-kioskia ja sekalainen joukko muita kioskeja ja edellä mainittuihin ketjuihin kuulumattomia kauppoja. Muutamissa isoimmissa marketeissa valikoima on todella laaja ja monipuolinen.

Jos totta puhutaan, omalla ymmärrykselläni on mahdotonta arvioida, miten tähän kuvioon istuisivat itsenäiset olutkaupat siinä tapauksessa, että Alkon monopoli joskus purkautuisi. Olisi hauska nähdä jonkun markkinatutkijan näkemys aiheesta. Kai jossain on tehty jopa kyselytutkimusta siitä, mistä ihmiset haluaisivat oluensa ostaa, jos ennen valtion viinakaupoissa myyty olut yhtäkkiä vapautuisi?

Voisi veikata, että Kampin K-supermarket ja muutama muu maamme johtava alle 4,7-prosenttisten erikoisoluiden myyjä on jo tehnyt suunnitelmia senkin varalle, että myyntiin saisi joskus ottaa vahvempiakin oluita pieniltä panimoilta. Ne kuluttajat, jotka ovat oppineet hakemaan oluensa näistä kaupoista, pysyisivät varmasti uskollisina asiakkaina – kai entistä uskollisempina, jos olutvalikoimaa voitaisiin kasvattaa myös vertikaalisesti.

Muissa Euroopan pääkaupungeissa on tyypillisesti muutama riippumaton laajan valikoiman olutkauppa, mutta ei esimerkiksi kymmeniä tai satoja. Joissakin maissa vähittäiskaupan ketjuilla on pienempi rooli kuin Suomessa, ja niissä saattaa olla pienten erikoiskauppojen perinnettä myös muilla ruoka- ja juomakulttuurin osa-alueilla. Toisaalta on kaupunkeja, kuten Tallinna, joissa tarjonta taas on poikkeuksellisen hyvä sen takia, että ostajia tulee paljon myös naapurimaan puolelta.

Kun kaikki tällaiset reunaehdot ottaa huomioon, voisi kuvitella, että esimerkiksi helsinkiläisten ostovoima ja -halut riittäisivät tulevaisuudessa elättämään ainakin paria-kolmea tai ehkä useampaakin ketjujen ulkopuolista olutmyymälää, jos olutmyynti vapautuisi.

Ehkä jokin niistä olisi viinikauppa, jolla olisi lisäksi hyvä olutvalikoima (tai toisin päin). Lisäksi esimerkiksi Hakaniemen hallin Lentävän lehmän tyyppinen herkkukauppa voisi poimia myyntiin pari hyllyllistä juustojensa kanssa sopivia viinejä ja oluita.