Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Jambe-de-Bois – tuore vallankumoustripel kuin vahva pilsneri

Brasserie de la Sennen perusvalikoiman tripel/triple Jambe-de-Bois venytti aikoinaan tyylilajinsa reunoja avokätisellä humaloinnillaan. Kun tätä olutta kehiteltiin 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä, Bernard Leboucq ja Yvan De Baets panivat todennäköisesti De Rankella. Tämä oli siis aikaa, jolloin Brasserie de la Senneä ei vielä fyysisenä panimona ollut olemassa. De Ranke itse on tietysti toinen uuden aallon panimo, jossa ei tuolloin humalaa säästelty.

Lähes 50 IBUnsa voimalla Jambe-de-Bois’sta (8 %) on puhuttu Belgian katkerimpana tripelinä, mitä se välttämättä ei kaikkien jenkkihumaloinnin hyökyaaltojen jälkeen enää ole – varmasti yksi katkerimmista kuitenkin. Humala on epäilemättä edelleen jotakin eurolajiketta, näistähän Sennen tyypit ovat nimenomaan tulleet tunnetuiksi.

Kun join taannoin paikan päällä Belgiassa pullollisen Jambe-de-Bois’ta, jonka muistan olleen varsin tuoretta, humala tuntui työntyvän vahvasti etualalle. Muut ominaisuudet jäivät varjoon: mallasrunko oli kohtalaisen kevyt kuten vaaleilla luostarioluilla usein, eikä makeutta myöskään jäännössokerin vähyyden vuoksi tuntunut. Belgialaista hiivaefektiäkin oli vaikea aistia. Tuli mieleen melkein jokin viime vuosien “imperial pils”: värinsäkin puolesta Jambe-de-Bois on vaalentunut vuosien varrella pilsnerimäiseksi, oljenvaaleaksi.

Toisaalta nyt viimeisin Suomeen asti päätynyt pullo, jonka olen tätä olutta juonut, oli erilainen. En tiedä, oliko sillä ikää jo useampia kuukausia, oliko kuljetus tai säilytys vaikuttanut osaltaan, tai johtuiko ero muista syistä. Siinä pullossa kruunukorkki aukesi napakasti poksahtaen, ja vaahtoa kaatui lasiin erittäin runsaasti (ei kuitenkaan kuohunut pullosta pöydälle). Tuoksussa ja maussa oli enemmän tuttua tripeliä, päärynän ja maustekakun sävyjä, ja jälkimaku vaikutti sokerisemmalta. Humalakatkeroa oli, mutta se ei samalla lailla dominoinut. Vaahdon laskeuduttua hiilihappotaso oli matalahko, minkä vuoksi maun eri vivahteet ehkä pääsivät esiin.

Oluen nimen taustalla on muuten Waterloon taistelussa jalkansa menettänyt Ranskan armeijan belgialaissotilas Jean-Joseph Charlier, liikanimeltään Jambe-de-Bois (“Puujalka”). Kun Brysselissä vuonna 1830 puuhattiin Belgian irtautumista Alankomaista itsenäiseksi valtioksi, Charlier saapui 250 sotilaan joukossa kotikaupungistaan Liègestä osallistuakseen kahinoihin. Belgian vallankumouksesta kertovan laulun sanoissa Charlier ratsasti Brysseliin tykin piipulla istuen, kuten hänet olutpullon etiketissäkin esitetään. Kumous oli lyhyt, vain muutaman syksyisen päivän mittainen, mutta sen verran verinen, että Brysselin kuninkaanlinnalla käydyissä tulitaisteluissa kaatui viitisensataa miestä. Puujalka itse palasi kotikaupunkiinsa ja kuoli siellä yhdeksänkymppisenä vuonna 1886.

 

Zinnebir: brysseliläisestä karnevaalioluesta Belgian käsityöpanimoiden suuntaviitaksi

Asian vierestä: joskus olen ihmetellyt huvittuneena Brussels Beer Projectin markkinointia, joka kehottaa kuluttajaa poistumaan luostarista ja astumaan nykyaikaan. Oluenpanijamunkkien sijasta tämä muutaman vuoden ikäinen projektipanimo haluaa esitellä modernia, kosmopoliittista ja elävää Brysseliä. Belgialainen olut pitää heidän mielestään kaivaa esiin keskiajalta ja pyyhkiä siitä pölyt, lopettaa menneisyyden leikkaaminen ja liimaaminen.

Eikö juuri tämän tehnyt jo 10–15 vuotta heitä ennen Brasserie de la Senne? Yvan De Baetsin ja Bernard Leboucqin käsityöläispanimo oli aikanaan Brysselin orastavan hipsterikulttuurin airuita ja näkyi kaikkialla, missä oli nuorta ja urbaania baarikansaa koolla. Olut oli kuitenkin pääasia, eikä mikään heidän oluissaan ollut edeltävien polvien kopiointia. Sennen tyylikäs, retromoderni visuaalinen ilme olisi voinut olla pelkkää pintaakin, mutta sen taustalle kätkeytyi tekijöiden – varsinkin De Baetsin – syvällinen ymmärrys belgialaisesta oluesta. Siitä, mikä siinä oli arvokasta ja säilyttämisen väärtiä, ja mikä toisaalta halpaa, helppoa ja parannettavaa.

Tarkoitus ei ole verrata näitä kahta brysseliläistä projektia, mutta varmasti historian tuntemus ja taito hyödyntää sitä on auttanut pitämään Brasserie de la Sennen pinnalla ja relevanttina. Senneläisillä oli selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Palata entisajan oluiden avokätiseen humalointiin mutta tehdä se yksinomaan eurooppalaisilla humalilla, koska niistä he tykkäsivät. Pitää oluet sopivan mietoina: kaiken ei tarvitse olla tripeliä, imperiaalia tai quadrupelia. Tulkinnat vanhoista oluttyyleistä kuten saison perustuivat De Baetsin omiin tutkimuksiin alkuperäislähteistä. Amerikkalaisten tyylioppaiden kopipeistaukseen ei ollut tarvetta, eikä jenkkipanimoiden matkintaan muutenkaan.zinnebir-2020-07-02

Zinnebir oli ensimmäinen olut, jonka De Baets ja Leboucq tekivät yhdessä. Tuolloin kotiolutta harrastanut Leboucq oli kutsuttu panemaan Brysselin Zinneke Parade -tapahtumalle oma olut. Zinneke Parade on vuodesta 2000 alkaen järjestetty monikulttuurinen karnevaali, ja sen symboli on sekarotuinen Zinneke-koira, jolla on patsaskin kaupungin keskustassa. Zinnebir on puolestaan oluttyylinsä osalta spéciale belge – reilut sata vuotta sitten syntynyt paikallinen tyyli, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi belgialaisvastineeksi brittien pale alelle. De Baetsin tulkinta tyylistä on tavanomaista (esim. Palm Spéciale) humaloidumpi, ja humalat ovat mannermaisia jalohumalia.

En tiedä, minkä verran Zinnebirin resepti on 18 vuodessa muuttunut, mutta nykyinen versio on 5,8 % vahvuinen ja edelleen katkeruudeltaan selvästi useimpia belgialaisserkkujaan edellä. Ehkä uudempien amerikkalaistyylisten tulokkaiden joukosta löytyy runsaammin katkeraa tavaraa, mutta ne ovat asia erikseen. Tämä on vaalea, käytännössä pilsnerimäisen kellertävä olut, joka ohjaa ajatukset ehkä ennemmin Saksan tai Tšekin suuntaan kuin Englannin. Moista jalohumalan tykitystä harvemmin tapaa muualla kuin craft-pilsnereissä – tšekit sitä kyllä harrastavat mutta heillä taitaa olla yleensä taustalla tuhdimpi mallasrunkokin. Keskellä makua tuntuu vähän keksimäistä mallasta, jossa on ehkä pientä makeuttakin. Humalointi on yrttinen, tiukkuudessaan lähes pihkainen; jostain mukaan tulee vähän belgialaista mausteisuutta.

Kuten ennenkin, Zinnebir on mainio ja luonteikas yhdistelmä melkeinpä arkista käyttöolutta ja historiatietoista statementia. Väittäisin, että se on vuosien varrella jopa parantunut. Kun olut parin vuoden kuluttua juhlii 20-vuotista taivaltaan, voidaan ehkä sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa Brysselin jonkinlaisena kaupunkioluena – ja sellaistahan ei kaikilla pääkaupungeilla ole. (No, lambic on toki oma lukunsa, mutta isot massat eivät sitä juo.)  Lisäksi Zinnebir on epäilemättä vaikuttanut myöhempien käsityöpanimoiden tulkintoihin vaaleasta belgialaisesta pintahiivaoluesta, yhdestä maan perusoluttyylistä.

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Vuoden olutilmiöt: Viisi villiviikaria Belgiasta

On ollut mielenkiintoista seurata viimeisten kymmenen vuoden aikana, miten belgialaiset panimot ovat innostuneet uudestaan joistakin vanhoista jutuista, kun ne ovat ensin nousseet suosituiksi Yhdysvalloissa ja muissa olutmaissa.

Belgia oli pitkään oluensa suhteen melko itseriittoinen, eivätkä sikäläiset panimomestarit nähneet kovin suurta tarvetta ottaa ulkomailta oppia siihen, miten olutta kannattaa tehdä. Tehtiin luostarioluita ja eri tyyppisiä paikallisia erikoisuuksia, ja kysyntää niille riitti ulkomaita myöten – ehkä erityisesti juuri Atlantin takana.

Sittemmin amerikkalaisten oma pienpanimosektori on vahvistunut ja innoittanut Euroopan maiden pienpanimoita vastaavaan kasvuhuumaan. Viimeistään tässä vaiheessa viestit lähtivät kulkemaan myös toiseen suuntaan. Belgian panimoissa alettiin kuunnella yhä tarkemmin, mitä asiakkaat ulkomailla halusivat.

Tuli ilmiö toisensa jälkeen. Haluttiin enemmän humalaa ja erilaisia humalalajikkeita: belgialaiset ryhtyivät panemaan “ipoja”. Sitten kaikki kypsyttelivät oluitaan viinin ja vahvojen viinojen kyllästämissä tynnyreissä, joten belgialaisetkin ottivat tämän vanhan tavan uudestaan laajemmin käyttöön. Tai toivottiin saisonia ja belgialaiset tekivät saisonia – vaikka olivat olleet jo välillä vähällä unohtaa koko tyylin.

brettdog_flickr_brett-jordan_cc-by-2-0-attViimeisimpien villitysten joukossa on ollut maailmalla suositun wild beer -ajatuksen soveltaminen. Tälläkin kulttuurilla (sic) on vankka tausta Belgiassa – pitkään oluen käyttäminen Brettanomyces-hiivoilla oli heidän yksinoikeutensa. Belgiassa se tosin kuului lähes pelkästään lambic-maailmaan. Kun muualla olutmaailmassa alettiin kokeilla brettoja muissakin oluttyyleissä, ei kestänyt kauan ennen kuin belgialaiset hyppäsivät tähänkin omaan vanhaan kelkkaansa mukaan.

Vaikka otsikossa kutsun villiyttä vuoden olutilmiöksi, kyseessä ei ole suinkaan vasta tänä vuonna alkanut muotivirtaus. Omaan tutkaani näitä oluita on kuitenkin ilmestynyt Belgian kaupoissa ja baareissa tänä vuonna selvästi entistä enemmän, joten siitä tällainen yleistys. Seuraavassa maistelukokemuksia viidestä villistä belgialaisesta, joukossa niin uutuuksia kuin pari ikiaikaista klassikkoakin.

Senne & Mont de Salève Double Saison

Etiketin kulmassa on teksti “w. Brett” eli mukana on sitä itseään, tuoksussa ehkä häivähdys Brysselin kotieläinpuistoa. Samainen Brettanomyces taitaa tuntua myös suun takaosassa humalan kumppanina.

Tämä muistuttaa makuelämyksenä aika paljon Brooklyn Breweryn Sorachi Ace Saisonia; jokin yrttinen tai ruohoinen, vähän aasialainen tunnelma yhdistää tätä ja sitä. Olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mitä humalaa Double Saisonissa käytettiin.

mdeKokonaisuutena olut on varsin erilainen kuin toiset tietämäni belgialaiset double saisonit (tai sellaisina pitämäni) eli Moinette Blonde ja La Moneuse. Hapan olut tämäkään ei ole. Väri on hyvin vaalean keltainen “witkapstimulomainen”, sameampi kyllä.

Straffe Hendrik Brugs Tripel 2016 Wild

Brettanomyces tuntuu lähinnä tuoksussa. Se tuo etäisesti mieleen Bruggen kadulla jolkottelevien hevosten jätökset. Maku taitaa kuitenkin olla hyvin lähellä panimon normaalia tripeliä (9 %), joka tämän villiversion pohjana onkin: kullanvaalea lakritsisen kinuskinen ja alkoholilla lämmittävä olut, jossa makeutta jää jopa jälkiruokamaiseen jälkimakuun.

Ehkä villihiiva tuo makuunkin hienoisen vivahteensa, mutta rinnalla ei nyt ole ei-villiä versiota josta tämän voisi tarkistaa. Jos joku villihiivoja pelkää, niin tässä oluessa ei kyllä ole mitään pelättävää. Ihan hyvä että tällainenkin on tehty, ja panimo lupaa etiketissä maun myös kehittyvän useampien vuosien varastoinnissa.

Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix

Multaisen kaarnapinnan alla on monille tämän värisille belgialaisille oluille tyypillistä hedelmäisen mausteista karamellisuutta. Jälkimaku on vähän kirpeä ja yllättävän sitkeä, todellista happamuutta kuitenkaan tuskin lainkaan.

Yksi suhteellisen tuore Ratebeer-arvio on epäillyt infektiota. En usko, että siitä on ainakaan tässä pullossa kyse. Kyllä tämä ihan juotavaa on, mutta jotenkin kaikista belgialaisista oluttyypeistä ei ole eniten omaan makuuni – tai kenties “opittu maku”, jota en ole vielä kaikkien näiden vuosien aikana vain oppinut.

Tämä muuten on Dupontin rinnalla yksi harvoista nyky-saisoneista, joiden juuret ulottuvat lähes katkeamatta jonnekin historian hämäriin, vaikka panimo olikin kai jonkin aikaa telakalla ennen nykyisten omistajien tuloa 1980-luvulla.

Brasserie de la Senne Bruxellensis

 

ydebaets

Panimomestari Yvan De Baets Brasserie de la Sennen panimolla.

Vaahto hyökkää melkein silmille korkkia aukaistessa, vaikka pullo on levännyt nettikaupan kuljetuksen jälkeen jo pari kuukautta kaapissa. Gueuzemäistä sitruunaisuutta tuoksussa, mutta maku on yksinkertaisesti raikkaan hedelmäinen ja sopii mainiosti myös überhappamia ja juurevia lambiceja vieroksuville (eikä tämä siis mikään lambic-johdannainen olekaan). Jälkimakuun jää jonkin verran humalaa.

 

Tätä ja yllä esiteltyä Double Saisonia maistellessa tulee mieleen, että Senne on nyt löytänyt tontin, jolla se sekä on taitojensa puolesta aivan ydinalueellaan että pystyy kanavoimaan Brysselin perinteisiä olutmakuja nyky-yleisölle.

Olen panimosta aina jollain tasolla pitänyt, mutta nämä kaksi nousevat melkeinpä suosikeikseni sen tuotteista. Ja nyt kun kansainvälinen media on leimannut viimeaikaisten terrori-iskujen yhteydessä tuon Molenbeekin suorastaan helvetin esikartanoksi, on hyvä muistaa, että samaisesta Brysselin esikaupungista löytyy paitsi paljon oluthistoriaa niin myös tämä ensiluokkainen nykypanimo.

Orval

Orvalin trappistiolut on kaikkien puolivillien nykyoluiden isosetä, joka on kyntänyt yksinäistä sarkaansa 1930-luvulta lähtien. Täytyy myöntää, etten ole pitkään aikaan sitä juonut, vaikka pitäisi. Yllättävää on ehkä, että se on tätä postausta varten maistelluista oluista (Saison de Pipaix’tä lukuun ottamatta) vähiten Brettanomycesin tuoksuinen.

Toinen yllätys on, että maku tulee hämmentävän lähelle italialaista trappistiserkkua Tre Fontane Tripeliä, jossa ilmeisesti on mausteena eukalyptusta. Ehkä se, mitä Tre Fontanessa olin maistavinani eukalyptuksena olikin vain jotain yleistä trappistiluostarin makua, mitä maallikko ei pysty paikallistamaan. (Todennäköisesti humalaa?)

Ja vielä tämä: yksi parhaista olutluonnehdinnoista koskaan oli Tim Webbin takavuosina Orvalista esittämä arvio, “God’s home-brew”. Joidenkin kriitikoiden mukaan Orval ei ole enää yhtä monisärmäinen taivaan lahja kuin vielä tuolloin vuosituhannen vaihteessa, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö se olisi yksi viimeisten viidenkymmenen vuoden merkittävimpiä oluita.

Brysselin olutkaupat, lokakuu 2016

Viikonloppuna tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus kiertää Brysselin olutkaupat läpi. Pääsin neljään, mutta pari jäi tällä kertaa väliin.

Bryssel on kieltämättä erittäin hyvä paikka belgialaisen oluen hankkimiseen, kuten asiaan kuuluu. Aika harvinainen uutuus täytyy olla, ettei sitä jostakin pääkaupungin olutkaupasta löydä. Väittäisin, että vielä muutama vuosi sitten katveeseen jäi ehkä vähän useampi belgialainen pienpanimo-olut sieltä tuntemattomammasta päästä.

sdr

Kauppoja on tullut viime aikoina pari lisää, ja varsinkin näissä uusimmissa oluenostopaikoissa valikoimaan on jo uiskennellut paljon ulkomaisiakin käsityöoluita. Tätä sorttia oli kaupungista vielä varsin vaikea löytää viisi vuotta sitten, kun muutimme takaisin Suomeen asuttuamme muutaman vuoden Belgiassa.

Yhtenä hajahuomiona voisin mainita lisäksi, että nyt melkeinpä kaikki kaupat taisivat myydä myös muiden maiden kuin Belgian trappistipanimoiden oluita. Nämä ovat Spencer (US), Engelszell (AT), La Trappe (NL), Zundert (NL) ja Tre Fontane (IT). Ainakin yksi kauppa – Beer Mania – myi harvinaista Westvleterenin olutta, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kuriositeettina: jos haluat syödä hyvää belgialaista ruokaa ja huuhtoa sen alas Westvleterenillä, tämä onnistuu tällä hetkellä Brysselissä ainakin Brasserie Mérode -nimisessä paikassa. Hinta oli sama, 12 €/pullo.

Seuraavassa listauksessa olen maininnut jokaisesta kaupasta valikoimassa olleiden oluiden lukumäärän sen perusteella, mitä myyjä minulle kysyttäessä väitti. En tietenkään mene takuuseen siitä, miten hyvin luvut kuvaavat todellisuutta. Varsinkin Beer Planetin mainitsema olutmäärä alkaa kuulostaa jo epäilyttävän suurelta, vaikka kyllä heidän valikoimansa melkoisen laaja onkin.

Lisäksi listasin jokaisesta kaupasta yhden ostamani oluen, vaikka joistakin kyllä haalin todellisuudessa pari kolmekin.

Malting Pot

dig

Pieni kulmapuoti Flageyn aukion lähistöllä oli minulle kokonaan uusi tuttavuus ja edusti belgialaisittain ns. modernimpaa olutkauppojen tyylilajia. Tämä tarkoittaa siis, että valikoimassa oli kiinnitetty huomiota myös muiden olutmaiden kuin Belgian tuotteisiin. (Rue Scarron 50, 1050 Ixelles)

 

Oluiden lukumäärä: Noin 250.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Silmämääräisesti vähintään 65/35 belgialaisten hyväksi.

Erikoisinta: Länsiranskalaisen La Débauche -artisaanipanimon oluita en ole ennen nähnyt. Heidän repertuaarinsa on kansainvälisen craft beer -henkinen.

Mitä ostin: Brasserie de la Senne Double Saison.

Beer Mania (400 Bières Artisanales)

Tämä on Brysselin olutkauppojen nestori, joka on toiminut samassa talossa 1980-luvulta lähtien. Edellisestä visiitistäni on jo ehkä viisi vuotta, ja silloin kauppa vaikutti hiljaiselta, eikä hyllyiltä erottunut kovin monta uutta ja kiinnostavaa pulloa. Nyt tilanne oli toinen. Valikoimassa oli paljon minulle uusia belgialaisia merkkejä, ja mukana oli joitakin poimintoja ulkomailtakin. Ihmetyksekseni omistaja Nasser Eftekhari muisti heti minun olevan suomalainen. Hän kertoi, että kaupassa on tarkoitus järjestää lähiaikoina suomalaisen oluen minifestivaali. Oli perjantai-ilta, ja Nasserin maistelubaarissa oli sen verran kova meno päällä, että tarkemmat yksityiskohdat menivät minulta ohi. (Chaussée de Wavre 174–176, 1050 Ixelles)

mde

Oluiden lukumäärä: Yli 400.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Puolalaisia oluita löytyi Doctor Brew -kiertolaispanimolta. Myös lambic/stout-sekoitus RullQuin Stout hätkähdytti, kun en ollut ennen moisesta kuullut.

Mitä ostin: Lefèvbre Barbãr Cuvée Spéciale 140 ans.

De Biertempel

Keskustan suosituin olutkauppa taitaa olla Brysselin varsinaisista erikoisolutkaupoista toiseksi vanhin. Paikalla palloilee paljon turisteja ja nuoria amerikkalaisia oluenystäviä. Kännykkäkamerat räpsyvät. Täältä saa tarvitsemansa belgialaiset oluet yleisimmistä tapauksista aina kohtalaisiin harvinaisuuksiin saakka. Biertempelillä on toinen kauppa Bruggessä. (Rue du Marché aux Herbes 56, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Noin 600.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Belgialaisia tölkkioluita Belgo Sapiens -panimolta. Lisäksi White Pony Bunga Bunga: italo-amerikkalainen pale ale, jonka valmistaja on kuitenkin belgialainen Millevertus. Viittaako nimi Silvio Berlusconin harrastuksiin?

Mitä ostin: Straffe Hendrik Brugs Quadrupel Bier.

cof

Beer Planet

Tämäkin pikkupuoti löytyy keskustan kapeilta ostoskaduilta. Myyjät ovat minusta vaikuttaneet aina jotenkin elämäänsä kyllästyneiltä, joten ilman laajaa olutvalikoimaa täällä ei varmasti tulisi käytyä kovin usein. Oluet on sijoiteltu hyllyihin karkeasti tyypeittäin, mikä saattaa auttaa löytämisessä – tai sitten ei. (Rue de la Fourche 45, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Ehkä 800–900.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Täälläkin valikoima painottuu belgialaisiin vähintään 85/15 suhteessa.

Erikoisinta: Paras olutkirjojen valikoima. Ei iso, mutta sellaisia, joita en ole nähnyt muualla.

Mitä ostin: Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix.

cof

Bonusrasteja

Tällä kertaa en käynyt Malt Attacks -kaupassa, jossa poikkesin pikaisesti tämän vuoden huhtikuussa. Se on Malting Potin tapaan uusi ja nuorekas craft beer -kauppa, jossa saattaa olla Brysselin paras ei-belgialaisten käsityöoluiden valikoima. (Avenue Jean Volders 18, 1060 Saint-Gilles)

Sen sijaan pitemmän linjan olutpuoti ja maistelubaari Délices & Caprices oli kyllä kierrokseni ohjelmassa, mutta paikka oli jostain syystä kiinni ilmoittamistaan aukioloajoista poiketen. Muutaman vuoden takaisen kokemuksen perusteella kyseessä on Beer Manian ohella sympaattisin nimenomaan belgialaiseen olueen erikoistunut pikku ostospaikka, josta saa asiantuntevaa palvelua. (Rue des Bouchers 68, 1000 Bryssel)

Cantillon ja Belle-Vue: puolustajan ja hyökkääjän tarina

Muutoksen tuuli heittää kaksi brysseliläistä lambic-panimoa strategiseen risteyskohtaan. Ne valitsevat päinvastaiset reitit.

Ne kaikki, jotka tuntevat Constant Vanden Stock -nimisen jalkapallopersoonan Anderlechtin joukkueen isähahmona, eivät välttämättä muista hänen olleen myös yksi Belgian parhaiten pärjänneitä panimoyrittäjiä.

manneken_football_flickr_james-cridland-cc-by-2-0-attVanden Stockin (1914–2008) oma aktiiviura pelaajana ajoittui 1930–1940-luvuille, ja seuraavilla vuosikymmenillä hän valmensi Belgian maajoukkuetta ja toimi RSC Anderlechtin puheenjohtajana joukkueen kovimman menestyksen vuosina 1970–1980-luvuilla. Vanden Stock oli myös seuran omistaja kuolemaansa saakka, ja nykyinen seurajohtaja ja omistaja Roger Vanden Stock on hänen poikansa.

Constant Vanden Stock teki toisen uransa perheyrityksessä, josta hän kasvatti maailmansotien jälkeen Belgian suurimman lambic-panimon. Kuten jalkapallojoukkueen, myös panimon tarina sai alkunsa Anderlechtistä, kunnan keskusaukion laidalta parin kilometrin päässä Brysselin keskustasta. Siellä sijaitsi kahvila nimeltä Belle-Vue, jonka Constantin isä Philémon Vanden Stock osti vuonna 1927.

Hipsterin fysiikalla ei olisi monissa olutalan töissä tuohon aikaan pärjännyt. Philémon oli lähtenyt kotoaan 12-vuotiaana riitauduttuaan isäpuolensa kanssa ja työskennellyt ensin De Coster-Heymansin panimolla nykyisen Gare du Midin rautatieaseman nurkilla. Yrittäjähenkinen poika pani muutamaa vuotta myöhemmin pystyyn oman yrityksensä, joka kuljetti olutta ja viiniä asiakkaiden kotiovelle.

belle-vue-brasserie-flickr-miguel-discart-cc-by-sa-2-0-attNäin hänet monet kerrat apupoikansa kanssa kantamassa korennolla kolmensadan kilon tynnyreitä asiakkaille. Kärrymiehet, jotka heitä auttoivat, olivat maalaispoikia, jotka kumosivat jokaisen kuljetetun tynnyrin jälkeen kunnon mukillisen olutta. Loppupäivästä he eivät enää kävelleet ihan suoraan”, muistelee Constant Vanden Stock lapsena näkemäänsä.

Vaikeuksista voittojen sarjaan

Kun sota loppui vuonna 1945, Vanden Stockin perhe oli jo istuttanut tulevan panimoimperiuminsa siemenen ostamalla naapurikaupunginosassa parikymmentä vuotta toimineen Vos-Kinan lambic-panimon.

Tulevaisuutta varjostivat silti synkät pilvet. Neljä päivää ennen kuin liittoutuneet vapauttivat Brysselin, saksalaiset olivat muiluttaneet Philémon Vanden Stockin pois Belgiasta. Perhe sai kuulla sodan päätyttyä, että hän oli kuollut Sandbostelin keskitysleirissä Bremenin lähellä.

Pelaajauransa sotavuosina lopettanut Constant-poika laittoi kaiken energiansa perhepanimon tulevaisuuden varmistamiseen. Panimo, joka kantoi kahvilan nimeä Belle-Vue, käytti sodan jälkeisen kasvun ja kukoistuksen ajan täysimittaisesti hyväkseen.

Constant ja lankomies Octave ajelivat jenkkiarmeijalta ostamillaan vanhoilla Studebakereilla ympäri Belgiaa ja onnistuivat hyvinä myyntimiehinä laajentamaan gueuzensä kysyntää kauas Brysselin ulkopuolelle. Yksi kohde olivat Pohjanmeren rannikkokylät, joissa belgialaiset viettivät kesälomiaan.

Millä konstilla nuoret miehet tekivät gueuzestään niin kysytyn tuotteen, kun happamien kansanoluiden suosio oli ylipäätään luisussa? Muistelmissaan Constant toteaa seuraavasti:

Jo lapsena olin pannut merkille, että osa [kahvilan] asiakkaista piti gueuzen makua liian vaativana. Varsinkin rouvat pyysivät joka kerta juomaansa tilkan grenadiinia tai sokeripalan. Kun aloin itse vastata panimon markkinoinnista, muutin heti oluen makua pehmeämmäksi ja makeammaksi. Se oli onnistunut veto, kuten myöhemmin huomattiin: myös rouvat pitivät nyt gueuzestä.

Constant Vanden Stock oli sielultaan liikemies, joka otti nuorena joitakin kertoja yhteen isänsäkin kanssa, kun Philémon yritti hillitä pojan laajentamishaluja.

Constant ymmärsi ajan hengen ja vaistosi, että hyökkäys oli paras puolustus. Gueuze ei ollut enää brysseliläisten suuri suosikkiolut, mutta sille löytyi kuitenkin riittävät markkinat Belgiasta ja myöhemmin myös naapurimaista.

Belle-Vue osti 1950–1970-luvuilla parisenkymmentä pienempää kilpailjaansa ja piti seitsenkymmenluvun puolessavälissä vihdoin hallussaan 80:a prosenttia Belgian lambic-markkinoista. Panimo oli ylpeä moderneista tuotantolaitoksistaan, jotka valmistivat pastöroitua, suodatettua ja makeutettua gueuzeä ja kriekiä pullotettavaksi 25 cl:n kruunukorkkipulloihin.

Vanhan säilyttäjä lähtee museouralle

Kun Belle-Vue käynnisteli Belgian valloitustaan sodan jälkeisinä vuosina, Brysselissä oli vielä 36 muuta lambic-panimoa ja parikymmentä gueuze-sekoittamoa. Pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla oli lisäksi 44 lambic-panimoa ja kolmisenkymmentä sekoittamoa. Tässä vaiheessa (luvut ovat vuodelta 1950) lambic ei vielä ollut suinkaan henkitoreissaan, mutta kato kävi pian.

1970-luvulle Brysselin moninaisista panimoista ei selvinnyt oikeastaan Belle-Vuen ohella kuin yksi sitkeä sissi, Cantillon. Maaseudulle jäi sen lisäksi muutamia muita perinteen jatkajia.

Sukupolvi vaihtui. Uuden sukupolven johtopäätös oli yleisesti ottaen, ettei suurta yleisöä kiinnostanut enää sen kummemmin makeutettu kuin makeuttamaton gueuze.

Tämän päätelmän kääntöpuoli on kuitenkin avain koko tarinan loppuratkaisuun, ja sen Cantillon 1970-luvulla oivalsi. Pientä, paikallisista erikoisuuksista ja perinteistä kiinnostunutta yleisöä oli nimittäin alkanut näihin aikoihin muodostua sen verran, että heidän mielenkiintonsa saattaisi pitää muutaman aidon lambic-valmistajan hengissä.

Cantillon on alun perin gueuzen tuottajana jopa Belle-Vueta vanhempi. Sen perusti nuori Paul Cantillon vuonna 1900 Anderlechtissä.

Hänen tarinansa on melko tyypillinen luku panimosukujen historioissa; yläotsikoksi sopisi “innokkaan vävypojan edesottamukset”. Paulin oma isä oli viljakauppias, mutta hänen morsiamensa Marie Trochin perheellä oli lambic-panimo. Kumpikin suku asui Lembeekissä, reilu kymmenen kilometriä Brysselistä. Paul harjoitteli oluenpanoa jo ennen nimeään kantavan yrityksen perustamista, mutta nuorukainen sai turhautuneena huomata, että appiukon lambic oli paljon parempaa kuin hänen itse panemansa.

Päädyttiin ajalle tyypilliseen ratkaisuun. Paul ja Marie perustivat oman firmansa Rue Gheude 56:een, samaan osoitteeseen, jossa Cantillon tänä päivänäkin toimii. Se ei kuitenkaan ollut alun alkaen panimo, vaan gueuze-sekoittamo, ja hyviä sekoituksia tehdäkseen Paul osti olutta sekä appiukoltaan että isältään. Vuosien mittaan Cantillon alkoi myös valmistaa itse perusolutta gueuzeään varten.

Paul Cantillon (1875–1952) ehti nähdä vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin brysseliläiset lambic-panimot kokivat viimeisen kukoistuksensa ennen 2000-luvun alkua. Vaimo Marie kuoli vuonna 1958. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli Cantillonin historian vaikein. Kustannukset nousivat, kilpailu kiristyi, ja kuluttajien makutottumukset alkoivat olla jotain muuta kuin isoisien hapanta gueuzeä.

Paulin ja Marien poika Marcel pyöritti panimoa 1970-luvun alkuun asti, mutta tuotantomäärät pienenivät joka vuosi eikä panimomestarilla tahtonut riittää uskoa jatkamisen mielekkyyteen. Harvemmin mainittu yksityiskohta on, että kuluttajien toiveisiin vastatakseen Cantillon harrasti näihin aikoihin gueuzensä makeuttamista sakariinilla aivan kuten isommat kilpailijansa. Amerikkalaistyylisten virvoitusjuomien kasvanut suosio oli iskostanut panimoyrittäjien päähän ajatuksen, että myös oluen piti olla helppoa ja sokerista.

cantillon_flickr_thegrekle_cc-by-2-0-attYrityksen pelastajaksi ilmaantuu vuonna 1971 kukas muu kuin Marcelin vävypoika, Jean-Pierre Van Roy, Cantillonin panimon nykyinen vanhaisäntä.

Hänen visionaan on tehdä panimosta kulttuurihistoriallinen gueuze-museo, joka on kuitenkin samaan aikaan elävä panimo. Museotoiminta edellyttää, että tuote on autenttinen, joten Van Roy lopettaa vähitellen oluen makeuttamisen ja pienentää vuosittaisia tuotantomääriä. Osa aiemmista varastointi- ja tuotantotiloista varataan erilaisille tapahtumille kuten seminaareille ja näyttelyille.

Kun lambic ja sen johdannaiset – gueuze etunenässä – nousevat 1990- ja 2000-luvuilla belgialaisen ja kansainvälisen olutyleisön suosikkilistalle, Cantillon on paalupaikalla ottamassa vastaan kotimaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten fanien rakkautta. Tulevaisuus ei ole sataan vuoteen näyttänyt panimolle yhtä hyvältä. Nykyaika palkitsee aitouden, ja sellaista autenttisuutta kuin Cantillonilla ei monikaan panimo maailmassa pysty osoittamaan.

Iso kilpailija päätyy vielä isompien kiduksiin

Mitä sitten Belle-Vuen panimolle tapahtui sen jälkeen, kun se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa Belgian suurimpana lambic-valmistajana? No, se mitä kilpailukykyisille keskisuurille panimoille yleensä käy. Siitä kiinnostui Stella Artois’n valmistaja Interbrew, joka valmisti 1980-luvun lopulla 65 prosenttia kaikesta belgialaisesta oluesta.

Interbrew’n tuotepaletista nimittäin puuttuivat tuolloin gueuze ja kriek, jotka olivat alkaneet jälleen nauttia kohtalaista suosiota belgialaisina erikoisuuksina myös maan rajojen ulkopuolella.

gueuze-belle-vue-kate-hopkins-flickr-cc-by-2-0-attInterbrew – nykyinen ylikansallinen AB-InBev – jatkaa Gueuze Belle-Vuen valmistamista tänä päivänäkin. Se on todennäköisesti yksi laajimmalle levinneistä belgialaisista gueuzeistä, vaikka sillä ei arvostelijoiden mukaan olekaan juuri mitään tekemistä aidon gueuzen kanssa. On niitäkin, jotka suhtautuvat tähän olueen melko positiivisesti sellaisena kuin se on. Itsekin olen Gueuze Belle-Vuen mausta joskus pitänyt, vaikken ole vuosikausiin sitä juonut.

Näiden kahden panimon – perinteiden puolustajan ja bisnesvainulla siunatun hyökkääjän – tarina kuvastaa hyvin Belgian panimokenttää 1900-luvun loppupuolella myllänneitä paineita. Se, joka kasvaa isoksi silloin kuin ajat vaativat kasvamaan, hukkuu melkein huomaamattaan globaalien olutmarkkinoiden akanvirtaan. Taskuun kilahtava myyntivoitto liikkuu tietysti kymmenissä miljoonissa.

Se, joka malttaa pysyä pienenä, paikallisena ja perinteille uskollisena ajan vaatimusten vastaisesti, saa uudella vuosituhannella harteilleen sankarin viitan ja kymmeniätuhansia ihailijoita ympäri maailman. Kumpi ottelun sitten lopulta vie? Ja mistä kukaan voi vaikeina aikoina tietää, mikä arpa parinkymmenen vuoden päästä on voitokas?

Lähteitä: Bier en brouwerijen te Brussel van de middeleeuwen tot vandaag; Camps H., Constant Vanden Stock: une vie, deux carrières; Van den Steen J., Geuze en kriek: de champagne onder de bieren.

Maailmansotien kauhut heijastuivat myös panimoalalle

Tämä postaus on kolmas osa sarjassa, jossa käydään läpi belgialaisen oluen vuosisataa aina ensimmäisen maailmansodan aatosta nykypäivään.

Liittoutuneet vapauttivat Brysselin syyskuun 3. päivänä 1944, vain pari päivää sen jälkeen kun ensimmäiset joukot olivat murtautuneet saksalaisten valloittamaan Belgiaan. Kansa osoitti kadunvarsissa suosiotaan brittiläisille ja amerikkalaisille sotilaille, joiden marssia Belgian kaupunkeihin on kuvattu myös mainoskulkueeksi: Coca-Cola, Wrigley, Lucky Strike ja muut merkit tulivat tutuiksi belgialaisille.AngloBelgianWarMemorial_Eoghan OLionnain_Flickr_CC BY SA 2-0-attt

Marollesin työläiskaupunginosassa pidettiin seuraavalla viikolla Hitlerin hautajaiset, jossa paikallinen heppu nimeltään Flup den Deef (”ryöväri-Filip”) sonnustettiin pikkuviiksillä ja ruskealla univormulla ennen kuin hänet laskettiin arkussa maan sisään. Ainakin oltiin laskevinaan.

Tietysti myös asiaan kuuluvaa ”kuolinilmoitusta” painettiin. Siihen oli merkitty surijoiden joukkoon Belgian tunnetuin natsi, Léon Degrelle, joka tunnettiin jo ennen sotaa äärioikeistolaisena ideologina ja sodan aikana SS-upseerina. Sama urpo jatkoi ensin mainittua toimintaa sodan jälkeenkin loppuelämänsä ajan. Degrelle oli muuten syntyjään panimomestarin poika Bouillonin pikkukaupungista.

Kaksi muuta marollesilaista lurjusta johdattivat tuhatpäistä hautajaissaattuetta Göringin ja Goebbelsin asuissa. Legendaan kuuluu sekin, että illalla kaikki onnistuivat ”ihmeen voimalla” juopumaan sodanaikaisesta oluesta, jossa oli alkoholia vain 0,8 prosenttia.

Muualla Belgiassa taistelut vielä jatkuivat. Viimeisenä saksalaiset ajettiin pois Ardennien vuoristosta, jossa koettiin ennen joulua vielä Saksan viimeinen suuri maahyökkäys. Itäisessä Belgiassa liittoutuneiden voittoa juhlitaan lopullisesti vasta alkuvuodesta 1945.

Kattilat takavarikkoon

Maailmansodat eivät ole olleet omasta mielestäni mitään erityisen kiinnostavia jaksoja oluen historiassa. Sodat ovat tietysti merkinneet panimoille kuten muullekin yhteiskunnalle karuja oloja. Panimoiden toimintamahdollisuudet ajetaan siinä määrin ahtaalle, ettei ainakaan mitään mielenkiintoista olutta tahdo sodan kestäessä syntyä. Totta kai esimerkiksi tutkijalle, joka on yleisemmin kiinnostunut elinkeinoelämän poikkeusolosuhteista, panimosektorikin voi olla yksi kiinnostava tarkastelukohde.

Saksalaiset miehittivät Belgian sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ensimmäisen suursodan erikoisuutena oli, että Belgian lounaiskolkka säilyi länsirintaman takana ympärysvaltojen puolella, ja siellä satakunta panimoa pystyi jatkamaan toimintaansa jossain määrin normaalimmissa oloissa. Alueella viljeltiin myös talviohraa ja humalaa.

Yprabier_Mike-Cattell_Flickr_CC BY 2-0-attMiehitetyllä alueella saksalaiset viranomaiset käynnistivät toimet, joilla oli tarkoitus sulkea noin 90 prosenttia olemassa olevista panimoista. Vaikka panimot olivat enimmäkseen kooltaan hyvin pieniä, miehitysvalta tarvitsi niiden kuparista laitteistoa kranaattien valmistukseen. Oluenpanoa pyrittiin keskittämään suuriin keskuspanimoihin.

Raaka-ainepula kärjistyi sodan pitkittyessä, ja varsinkin maltaiden puutetta yritettiin korvata muilla kasvikunnan tuotteilla. Juurikkaiden siemenet ja perunankuoret pääsivät käyttöön. Olut oli joskus pahanhajuista mutta myös niin mietoa, että hiivatkin heikkenivät lähes käyttökelvottomiksi. Vaikka tilanne oli pahin saksalaisten miehittämillä alueilla, myös ”vapaassa” lounaisnurkassa koettiin vaikeuksia ja turvauduttiin tuontiolueen.

Panimoiden kato jatkui sodan jälkeen

Toinen maailmansota kohteli panimoita Belgiassa monessa suhteessa samalla tavoin kuin ensimmäinenkin. Vain siinä mielessä tilanne oli helpompi, että nyt panimolaitteistoja ei takavarikoitu sotateollisuuden metallin tarpeen täyttämiseen.

Sodan alkaessa Belgiassa oli reilu tuhat panimoa, sen päättyessä vuonna 1945 niistä oli jäljellä 750. Monen panimon tarina päättyi siis sotavuosiin. Osa luovutti jatkuviin vastoinkäymisiin väsyneinä. Raaka-aineista oli jälleen ollut pulaa, samoin panimohenkilökunnasta. Toiset yrittäjät siirtyivät juomien jakelubisnekseen, eivätkä enää palanneet panimotoimintaan.

Maailmansotien merkitystä Belgian panimokentän supistumiselle ja keskittymiselle ei pidä kuitenkaan liioitella. Kun tilastoja katsoo, myös maailmansotien välisenä rauhanaikana lopetti toimintansa valtava määrä panimoita. Samoin sodan jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla, panimoiden lukumäärä suistui jälleen jyrkkään laskuun.

1900-luku oli lähes kokonaisuudessaan heikkenevien toimintaedellytysten aikaa kaikille paitsi isoimmille panimoille. Tämä pätee ainakin vuosisadan ensimmäisiin kolmeen neljännekseen, sen jälkeen uusi pienpanimobuumi alkoi taas hiljalleen saada tuulta alleen.

Tämän kirjoitussarjan seuraavissa osissa katsotaan tarkemmin, millaisessa maailmassa belgialaiset panimot elivät sodanjälkeisillä vuosikymmenillä. Isot söivät pienempiä ja kilpailu oli armotonta, mutta valtavirran ulkopuolella myös uusia ideoita alkoi vähitellen syntyä, ja vanhojen perinteiden pariin palasi ensin pari pioneeria, sitten isommat joukot.

Yhteiskunnan valtasi 1950- ja 1960-luvuilla varsin optimistinen mieliala: oltiin astumassa avaruusaikaan, ja teknologian kehittyminen kietoutui edistysuskoon. Tätä symboloimaan tuli Atomium, sata metriä korkea rauta-atomin muotoinen monumentti Brysselin laidalla. Se maailma, johon Belgia heräsi liittoutuneiden marssittua maahan neljän vuoden miehityksen jälkeen, ei ollut oluentekijöille ystävällinen paikka.

Lähteitä: Dumont G-H, Histoire de Bruxelles; Patroons, W., Alles over Belgisch bier; Perrier-Robert A. & Fontaine C., Belgium by beer, beer by Belgium; Stephany P., Nos années 50.