Tämän postauksen kahdella belgialaisoluella on tavallaan yhteistä taustaa siinä, että sekä Vicaris- että Reinaert-olutbrändit on aikanaan pantu alulle De Proefbrouwerij -sopimuspanimossa. Reinaert oli Proefin talon merkki ja on sitä yhä, mutta Vicariksen tekijät – isä Vincent ja tyttäret Anne-Cathérine ja Claire Dilewyns – ovat sittemmin perustaneet oman panimon ja valmistavat oluitaan nyt siellä. Siskokset ovat kai nykyään päävastuussa Brouwerij Dilewynsin toiminnasta.
Nyt vertailtavat oluet ovat kummankin valikoiman vahvemmasta, tummemmasta päästä. Vicaris Generaal -oluen (8,5 %) Ratebeer määrittelee dubbeliksi, en jaksa miettiä millä perusteella, mutta useimpien mielestä tämä lienee kyllä dubbeliksi liian vahva. No, dubbel tai tumma tripel, tai bruin, sama se. Reinaert Grand Cru on vahvuudeltaan jopa 9,5 %, tyylilajina kansainvälisen olutyhteisön mielestä “strong dark Belgian ale”, mutta jos yrittää miettiä, mihin lokeroon belgialaiset itse tämän olisivat laittaneet, niin vahva amber tulee ensimmäisenä mieleen. Tämä on nimittäin pari piirua vaaleampi kuin Vicaris Generaal.
Vicaris Generaal lähtee ensimmäisenä testiin. Viinimäinen, aniksinen, karamellinen tuoksu antaa hyvän ensivaikutelman tummanruskeasta oluesta, joka valoa vasten hieman punertaa. Makukin on runsas ja pyöreä, siinä on mokkaa, hieman paahteista mallasta, päärynää ja lakritsia. Hiilihappoa voisi olla aavistuksen vähemmän, mutta ei se ongelma ole. IBUja on 28, tosin katkeruus pysyy belgialaiseen tapaan lähinnä taustavoimana eikä astu etualalle. Tämän pullon perusteella Vicaris Generaal näyttää säilyneen laatuoluena myös sen jälkeen, kun Dilewynsit siirsivät tuotannon Proefilta omaan panimoonsa – mikäs sen mukavampaa.
Reinaert Grand Cru on vähemmän tumma ja tuhti kuin muistin, siinä on riittävästi keskitummaa mallasrunkoa ettei alkoholi juuri maistu, mutta makua reunustaa appelsiininkuoren raikkaus, joka on tummemmissa belgialaisoluissa yleinen maku. Sitä en tiedä, onko reseptissä mausteita mukana. Jo tuoksukin on suklainen ja aavistuksen appelsiininen. Maku huojahtelee silti hieman likööriseen ja hedelmäiseen suuntaan, ja ensimmäinen kulaus saa jopa hetkeksi pelkäämään tahatonta happanemista, mutta siitä ei onneksi ole kyse. Ansiokas olut on tämäkin, vaikka ihan yhtä solidi lopputulos ei olekaan kuin Dilewynsin Generaalilla tällä kertaa. Reinaertin etiketissä seikkailee kettu, joka viittaa keskiajan eurooppalaisten eläinsatujen Reinaert de Vos -hahmoon; sen voisi suomentaa “Reino Ketuksi”, toki Mikko Repolainen on ehkä luontevampi suomalainen vastine.
En tiedä, mikä intressi De Proefbrouwerijlla on tätä omaa olutmerkkiään valmistaa – ehkä se tuo sopimusasiakkaille turvallisen tunteen, että tämä on “oikea” panimo eikä pelkkä teollinen vuokrakäenpesä. Oikea panimo se toki onkin, vaikka en uskalla edes kuvitella, mikä prosentti tuotantovolyymistä on muille tehtävää olutta – takuulla yhdeksällä alkava (ja kaksinumeroinen). Asiakkaina on ollut valovoimaisia nimiä muun muassa Skandinaviasta kuten Mikkeller, Omnipollo tai To Øl. Ilmeisesti bisnekset yhä luistavat, vaikka samoille apajille on Belgiaan tullut toinenkin kyvykäs toimija, Brouwerij Anders.
Olutkoira 