Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.

Mainokset

Paavin polku vie tupakkapaikalle, munkin tie metsään

Syksyn pimeyttä valaisevat vahvat oluet kotimaisilta kartanopanimoilta. Tämä postaus keskittyy uusmaalaisiin kulttuurimaisemiin, joissa toimivat Rekolan ja Malmgårdin panimot, ja erityisesti niiden belgialaishenkisiin tuotteisiin. Ja Suomen valloneihin.

Ensin täytyy tehdä otsikosta huolimatta se selväksi, että kummankin panimon kaksi vahvaa belgialais-approksimaatiota ovat yleensä olleet viime aikoina omassa suomalaisten oluiden kymmenen kärjessäni. Ehkä tämän sanottuani voin jakaa niille vähän nuuskaa lempeän kriitikon ominaisuudessa.

Munkintie ilmestyi iloksemme Alkojen hyllyihin nelisen vuotta sitten ja antoi ymmärtää olevansa belgialaistyyppinen tumma dubbel. Täytyy myöntää, ettei Vantaalla perustettu panimotulokas vakuuttanut vielä tuolloin Olutkoiraa muka-luostarioluellaan. Ei sillä etteikö Suomessakin luostareita olisi, mutta ne ovat sellaisia vähän erilaisia: ne sijaitsevat Espoon lähiössä tai enonkoskelaisessa kyläkoulussa.

Se on nyt sunkin tie”

Tullessaan markkinoille Munkintien laatu heilahteli – aikalaiskuvausten mukaan – ja itsekin muistan ensimmäisten parin pullon suutuntuman olleen jotenkin niljainen. Maun ja myyntipuheiden välillä oli myös jotain ristiriitaa. Ainakin itse assosioin tuon tyyppisen oluen helpommin saksalaiseen tummaan bockiin kuin Belgian dubbeleihin.

vallonerna-rajattu

Vallonialaisia rautaruukin työläisiä. (Kuva: Sixten Haage, lainattu ilman lupaa vallon.se-sivustolta)

Jotakin loksahti kohdalleen viimeistään siinä vaiheessa, kun rekolalaiset siirsivät kotipesänsä historialliseen Fiskarsin ruukkikylään. Pari kesää sitten poikkesimme Fiskarsiin – oikeastaan muistamatta että Rekola nyt jo majaili täällä – ja söimme välipalaa mainiossa Vanhassa Pesutuvassa eli Laundryssa.

 

Tilasin palanpainikkeeksi ruukinpanimon Munkintien, joka maistuikin yhtäkkiä erinomaiselta, tumman vivahteikkaalta ja historialliseen miljööseen sopivalta. En osaa yhtään sanoa, johtuiko erilainen maisteluhavainto tuoreudesta, laadun paranemisesta vai ympäristötekijöistä. Joka tapauksessa kokemus oli miellyttävä.

Arvostin sitä paitsi baarimikon lausahdusta, kun hän kaatoi olutta lasiin: “Se on nyt sunkin tie.”

Olut oli löytänyt paikkansa – ainakin omassa mielikuvituksessani siis. Fiskarshan on yksi Uudellemaalle 1600-luvulla perustettuja rautaruukkeja, joihin tuli ammattitaitoista työvoimaa nykyisen Belgian eteläosista Valloniasta. Ardennien vuoristossa, jossa myös oli runsaasti rautamalmia, oli kehitetty edistyksellinen raudanjalostusmenetelmä, ja tästä myös Ruotsin valtakunta halusi valuttaa itselleen taloudellista hyötyä.

Munkit unohtuivat, ja mietin, olisiko tämä voinut olla tuon ajan tumma ruotsalainen pintahiivaolut, johon vallonialaiset rautasepät ehkä olisivat tuoneet oman pienen belgialaisen lisämakunsa. Tuo on monellakin tasolla tietysti pelkkää kuvitelmaa. Toisaalta jos olisin panimon markkinointihenkilö, saattaisin yrittää heruttaa jotakin näistä historiallisista yhteyksistä, jotka eivät ole edes kovin kaukaa haettuja.

Minulle Munkintie on siitä lähtien ollut valloniolut, jonka ytimessä eivät ole luostarit ja valkokaapuiset munkit vaan Uudenmaan (tai Ardennien) metsäiset jokilaaksot. Siellä myssypäiset ruukkityöläiset pitkissä esiliinoissaan takoivat sulasta raakaraudasta tankoja, joita laivattiin eteenpäin Englantiin jalostettaviksi. Ja olihan vallonien välillä janonsakin sammutettava.

mde
Paavi polkee

Uusimmassa luostarioluessaan Rekolan Panimo on jättänyt priorit, prelaatit, apotit ja muut pikkupomot väliin ja hypännyt suoraan katolisen hierarkian huipulle. Paavin polku on 9 % abv vahvuinen vaalea luostarihenkinen pintahiivaolut, eli nyt esikuvina tulevat mieleen Belgian tripel-tyypin oluet.

Tässä on taas olut, joka ensi maistelulla aiheutti pienen kummastuksen – jopa epäilyksen siitä, onko tuote kunnossa. En ole nimittäin haistanut yhtä vahvaa tupakan aromia oluessa koskaan, enkä juuri tällaista oluen ulkopuolellakaan, muuten kuin tupakkapaikalta palaavien työkavereiden vaatteissa toisinaan. Myös maussa oli mukana jonkin verran stögistä.

En tiedä, mistä tupakka tähän olueen tulee tai maistavatko muut sitä siinä ollenkaan. Mahdollisia tuon tapaisen aromin tai maun lähteitä ovat kai tietyt humalalajikkeet (Hersbrucker?), samoin kypsytys joistakin puulajeista valmistetuissa tynnyreissä. Tai tupakka voi olla yksi aromeista, joiksi belgialaisen hiivan tuottamat fenolit ajan mittaan muuttuvat. Tuskin näistä selityksistä mikään osuu ihan nappiin, enkä kyllä tunne Paavin polun reseptiäkään yhtään. Joka tapauksessa olen nyt maistellut tätä tripeliä kolme kertaa, ja aluksi virheeltä tuntunut maku on alkanut kiehtoa.

Itäisellä Uudellamaalla, Loviisan Malmgårdissa tehdään toisenlaista belgialaista tripeliä. Sikäläiseen reseptiin kuuluu emmer, spelttiäkin alkukantaisempi alkuvehnä, jota arkeologien mukaan on viljelty Suomen rannikolla jo ennen ajanlaskun alkua. Malmgårdin kartanon omilla pelloilla viljellään muiden viljalajien ohella myös tätä emmervehnää.

Moniviljaisuus ei ole belgialaisissa vahvoissa oluissa mitenkään ennen kuulumatonta, ja Malmgårdinkin versio on aina ollut omaan makuuni sopiva. Emmer Tripel on hunajaisen humalainen, alkoholi paistaa ehkä vahvemmin läpi kuin Paavin polussa (vaikka sitä on tässä vähemmän), mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on aika tyylikäs kylmän vuodenajan lämmittäjä.

ohrapelto_joanta_flickr-cc-by-sa-2-0-att
Tämä ei ole piippu vaan olut

Toinen Malmgårdin belgialaistyyppinen olut ei tavoittele itselleen minkäänlaista luostarioluen statusta. Nimi Ceci n’est pas une Belge viittaa surrealisti René Magritten maalaukseen, johon on kuvattu piippu ja sen ylle teksti “tämä ei ole piippu”.

Tumma olut on hiivaisen hedelmäinen, täyteläisempi kuin saman panimon kullanvärinen emmerolut ja aina jotenkin vaikeasti analysoitavissa. Tässä on jokin elementti, josta en saa kiinni ja joka ei maistu belgialaiselta. Jokin amerikkalainen humalalajike? No, eihän olut nimensäkään puolesta väitä olevansa belgialainen (ja samalla paradoksaalisesti väittää).

Tähän pohdintaan oikeastaan kiteytyy näiden suomalais-belgialaisten oluiden viehätys ja toisaalta niiden kummallisesti avoimeksi jättämät kysymykset. Käsityöpanimoiden kenttä niin Suomessa kuin muuallakin on tällä hetkellä vahvasti kiinnittynyt tiettyihin oluttyyleihin, joista näkyvimmin ovat esillä IPA, imperial stout ja pari muuta. Belgialaisessa perinteessä oluttyyli taas on paljon häilyvämpi ja vähemmän merkitsevä käsite.

Toivottavasti nämä kartano-oluet pysyvät ja paranevat osaavien panimoiden hellässä huomassa. Ehkäpä belgialaiset tyyliseikat hioutuvat niistä ajan myötä pois ja jäljelle jää aitoja, nykyaikaisia suomalaisia oluita?

fiskars_mace-ojala_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Oluttyyppien luokittelu Belgiassa 1984–1985

Varoitus: muiden kuin tyylinörttien ja historianörttien tuskin kannattaa lukea pitemmälle.

Tämä postaus on oikeastaan vain sivutuote viime aikojen pakkomielteestäni, 1900-luvun belgialaisen oluen historian kaivelemisesta. Seuraavassa kuviossa esitetty tapa luokitella 80-luvun puolenvälin belgialaiset oluet on peräisin Peter Crombecqin kirjasta Biersmaken (“Oluen maut”), jota itse olen lueskellut ranskankielisenä käännöksenä Les goûts de la bière. Näitä ilmestyi jonkin aikaa vuosittain.

Crombecq on ilmeisesti maistanut kirjaansa varten kaikki Belgiassa myydyt oluet ja lisäksi sellaisiakin, joiden tuotanto oli jo ehtinyt kirjaa valmisteltaessa lakata. Oluita on yhteensä reilut 600. Yllättävää listassa on ehkä se, että “perinteiset” belgialaiset oluet ovat niinkin voimissaan. Uusi pienpanimobuumi on jo alkanut jossain määrin vaikuttaa, ja toisaalta mukana on yhä joitakin historiallisia pienpanimoita, joista aika on nyttemmin jo jättänyt. Saksalaistyylisiä lagereita on mukana runsaat sata, ei sen enempää.

Tein alla olevan kuvion, kun huomasin jääneeni ihmettelemään, miten eri lailla belgialaiset tuohon aikaan hahmottivat panimokenttänsä tuottamat oluttyypit – verrattuna tietysti siihen, miten kansainvälisissä oluttyylien luokitteluissa nykyisin lähestytään belgialaista olutta.

types-belgesNykyisin standardiksi muodostunut tripel-oluen vastinpari dubbel puuttuu tästä ryhmittelystä kokonaan, ja sen sijaan tummat luostarioluet (niin nuo miedommat kuin ne vahvat “quadrupelit”) sijoitetaan luokkaan bières d’abbaye (hollanniksi abdijbieren).

Ale tai ale-type käsittää sellaisia miedohkoja pintahiivaoluita kuin De Koninck ja Palm Spéciale. Belgialaisten mielestä tällaiset oluet liittyivät englantilaisen alen perinteeseen, ja siksi tuota sanaa käytettiin juuri niistä. Myös brittiläisiä tuontioluita kuten Watneys Red Barrel ja Whitbread Pale Ale kuului tähän luokkaan. Suhteellisen suosittuja brittiläishenkisiä oluita olivat myös scotch ja stout, mutta niitä ei pidetty ale’eina.

Muutoinkaan ale-sana ei tuohon aikaan viitannut vielä kaikkeen mahdolliseen pintahiivaolueen kuten nykyään, eikä belgialaisille olisi tullut mieleenkään käyttää sitä luostarioluistaan, vehnäoluistaan tai Oerbierin kaltaisista paikallisista erikoisuuksista. En tiedä, käyttivätkö britit ja amerikkalaiset jo tuolloin ale-termiä pintahiivaoluen yleisnimenä – jos eivät, ainakin hyvin pian käyttäisivät.

Mielenkiintoista 1980-luvun alkupuolen tilanteessa on, että witbier-buumi ei ollut vielä alkanut. Niitä oli koko maassa myynnissä vaivaiset seitsemän. Vastaavasti saison oli paremmissa voimissa kuin vuosikymmentä tai kahta myöhemmin. Niitä on listattu vielä 21. Muutos oli sittemmin melko nopeaa. Crombecqin vuoden 1989–1990 olutoppaassa saisonien määrä oli huvennut jo 11:een, kun taas witbierejä löytyi kokonaiset 13.

Gueuze-kategoria sisältää kaikki mahdolliset lambic-pohjaiset oluet, olivatpa ne kriek-, faro- tai framboise-tyyppisiä taikka sekoittamatonta lambicia. Vastaavasti oud bruin on kattokäsite kaikille happamille tummille oluille (sisältäen myös Rodenbachin ja muut punertavat hapanoluet), joskaan siihen ei kuulu esimerkiksi new wave -hapan Oerbier.

Sekalaiset (divers) on kaatoluokka, josta löytyy muun muassa monia uudemman pienpanimoaallon tuotteita kuten La Chouffe, Arabier ja Oerbier sekä toisaalta pitkän linjan panimoiden erikoisuuksia kuten Duvel, Gouden Carolus, Verboden Vrucht, Gulden Draak, Witkap Stimulo ja Hommelbier.

Joidenkin oluiden kohdalla valittu kategoria ainakin aluksi ihmetyttää (Moinette on saison, kun taas Leffe Blond, Bush Beer ja Hoegaarden Grand Cru ovat tripeleitä), mutta näillä on varmasti jotkin makuun liittyvät perustelut. Crombecq edustaa nimittäin “objektiivisten oluenmaistajien” kuluttajaliikettä, joiden yhdistys Objectieve Bierproevers on nykyisen Zythos-järjestön edeltäjä. Toisaalta monien oluiden maut ovat voineet 30 vuodessa myös muuttua.

Lopuksi vertailumielessä pari nykyistä tapaa jäsentää belgialaista olutkenttää, eli Ratebeerin ja Beer Judge Certification Programin luokittelut – niissäkin on pienet hienovaraiset eronsa.

bjcp-vs-ratebeer