Euroopassa on yhä melkoinen joukko pieniä tai keskisuuria panimoita, jotka ovat olleet olemassa 1800-luvulta asti (tai kauemminkin) ja onnistuneet luovimaan muutoksen tuulissa nykypäivään asti. Jos ei lasketa hyvin pienille, paikallisille asiakaskunnille tähdättyjä saksalaisia ravintolapanimoita, jotka ovat tehneet enemmän tai vähemmän “aina samaa juttua”, konkaripanimoiden menestys isommilla olutmarkkinoilla edellyttää yleensä luovuutta ja trendien haistelua.
Belgiassakin näitä toimijoita on ainakin pari tusinaa, ja niiden tarinat erilaisine vaiheineen ja valintoineen ovat ainakin minusta olleet aina kiinnostavia. Kävin näitä strategioita läpi parin vuoden takaisessa postauksessa. Yksi viime aikoina profiiliaan kohottanut panimo, jota silloin en maininnut, on Omer Vander Ghinste. Siellä viidennen sukupolven edustaja, “Omer V”, vetää nyt yritystä, jonka Remi Vander Ghinste vuonna 1892 aloitti poikansa Omerin kanssa (joka siis myöhemmin antoi panimolle oman nimensä).
Omer on tullut ryminällä belgialaiseen katukuvaan sen jälkeen, kun se vuonna 2007 lanseerasi viiden panimomestaripolven etunimeä kantavan blond-oluen. Nimikkotuotteen visuaalinen ilme on art deco-tyylinen, elegantin kulmikas, ja viittaa selkeästi panimon ensimmäiseen kulta-aikaan sadan vuoden taakse. Tyyliltään olut on toki ihan muuta kuin mitä Vander Ghinsten panimossa maailmansotien välissä tehtiin. Se on 8-prosenttinen vaalea olut, ehkä jotain Duvelin ja sitruunaisempien tripelien välimaastosta. Maistellaan Omeria tämän postauksen lopussa, mutta käydään hieman panimon vaiheita ensin läpi.
Vander Ghinsten panimon omistaman baarin historiallinen lyijylasi-ikkuna (vas.) ja nykyisen Omer-oluen logo (oik.).
Remi ja Omer I perustivat perheyrityksensä Kortrijkin lähistölle Länsi-Flanderiin rakennukseen, joka oli toiminut panimona jo aikaisemmin 1800-luvulla. Alkuaikoina ainoa tuote oli oud bruin -tyyppinen tumma hapanolut, josta tuli pian hitti sekä panimon kotiseudulla että rajan takana Ranskan Flanderissa. Omer otti vaimokseen toisen panimosuvun tyttären, Marguerite Vandammen, jonka sukupanimo Le Fort päätyi sittemmin Vander Ghinstelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön oma mallastamo ja pystytettiin uudenaikainen panimorakennus, jossa myös lagerin valmistus onnistui.
1930-luvun suosikkioluita olivat Ghinst Pils sekä Bockor-niminen export-lager. Bockorista tuli sittemmin panimon päätuote, ja vuonna 1977 yritys jopa vaihtoi nimekseen Brouwerij Bockor (nimeen Omer Vander Ghinste palattiin vuonna 2016). Nykyajasta käsin on vaikea uskoa, miten vahvasti sotienjälkeistä Belgiaa hallitsi saksalaistyylisten vaaleiden lagerien (pils, dort, export) trendi. Jotkut uskoivat, että pils syrjäyttäisi maan monimuotoiset olutperinteet ennen pitkää kokonaan.
Jos pils oli valtavirtaa, syvissä vesissä ui kuitenkin myös muun näköisiä erikoisolutpyörteitä, jotka toisinaan nousivat pintaan. Esimerkiksi 1950-luvulla vahvistui luostarioluiden muoti: trappistipanimot saivat seurakseen koko joukon maallisia kilpailijoita, jotka solmivat lisenssisopimuksia ei-trappistiluostarien kanssa. 1960–70-luvuilla Belle-Vue ja muut makeutetut gueuzet valtasivat Belgian kotiseudultaan Brysselin ympäristöstä käsin.
Vander Ghinste oli toinen niistä länsiflaamilaisista panimoista, jotka päättivät tuolloin hyödyntää gueuze-buumia. He olivat huomanneet, että paikallinen kilpailija Van Honsebrouck – nykyään Kasteel-oluistaan tunnettu – menestyi tekemällä itse pohja-lambicia omalla panimollaan. Vander Ghinste olisi voinut ottaa kilpakumppanin St-Louis Gueuzen myyntiin omiin baareihinsa, mutta he päättelivät oman gueuzen valmistamisen kannattavan paremmin. Näin syntyi vuonna 1972 Jacobins Gueuze Lambic, joka ehkä gueuze-puristien mielestä oli kaukana muinaisista esikuvistaan mutta myi Belgian länsiosissa hyvin.
En tiedä, mitä heidän lambicinsa tarkalleen oli (tai on), mutta Tim Webbin mukaan Vander Ghinste oli noihin aikoihin hankkinut Brysselin lähistöltä lakkautetusta lambic-panimosta välineistöä, vanhaa olutta ja tynnyreitä. Kuten Van Honsebrouck, he ovat ilmeisesti onnistuneet kasvattamaan lambicin valmistukseen sopivan mikrobikasvuston kaukana oluttyylin kotiseudulta. Lisäksi Vander Ghinste teki jatkuvasti noin 5-prosenttista oud bruinia, jonka nimi on eri aikoina ollut Ouden Tripel, Bellegems Bruin ja Vanden Ghinste Oud Bruin. Nykyversiossa tämä on kai nuoren tumman oluen ja vanhan “lambicin” sekoitus. Jacobin-gueuzestä on tehty myös kirsikka- ja vadelmaversioita. Cuvée des Jacobins Rouge taas on rodenbachmainen tynnyriolut ilman mausteita ja makeutuksia.
* * * * *
Omer voi kuulostaa eksoottiselta nimeltä, mutta se on peräisin keskiaikaiselta ranskalaiselta pyhimykseltä, jolta on rukoiltu apua näköongelmiin. Vander Ghinste -suvun Omereilla on ollut jo viidessä polvessa melko hyvää silmää ainakin onnistuneille bisnesratkaisuille. Nyt kun peruspilsin myynti Belgiassakin supistuu, panimo on raivannut tehokkaasti elintilaa vahvalle vaalealle Omer-pintahiivaoluelleen.
Terasseilla ja kaupoissa ympäri Belgiaa törmää yhtenään Omerin mainoksiin, jotka kilpailevat kai Duvelin, Tripel Karmelietin ja parin muun merkin kanssa sen kuluttajan huomiosta, joka haluaa kokeilla vaalean Leffen jälkeen jotain hieman erikoisempaa – mutta ei liian outoa. Kuten sanottu, retrofontit on haettu sadan vuoden takaisista Omer Vander Ghinsten mainostauluista, vaikka itse olut on 2000-lukulainen.
Kun Omer kymmenisen vuotta sitten alkoi hiipiä laajempaan jakeluun – ruokakauppoihin ja ei-spesialistibaareihin – muistan miettineeni, mikä tämän oluen pointti oikeastaan on. Nyt kun peitto on moninkertainen tuolloiseen verrattuna, suunnitelma vaikuttaa selkeämmältä. Tämä ei ole jännittävin tai omalaatuisin belgialaisolut, mutta aivan riittävän miellyttävä hoitaakseen kasvaneen tonttinsa. Tuoksu on sitruunainen, kandisokerinen, banaaninenkin, ja maku suunnilleen linjassa: siinä on ruohoista eurohumalaa ja samoja hedelmäisiä elementtejä, ehkä myös ananasmaisuutta. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin melko pidättyväinen täsmäolut, joka pysyy hyvin hallinnassa.
Vertailun vuoksi maistellaan myös saman panimon Le Fort Tripel, joka tähtää viereiseen markkinalokeroon eli vaalean luostarioluen paikalle. Nimi on siis kunnianosoitus suvun esiäidin 1900-luvun alun kotipanimolle. Vaalea Le Fort on vajaan prosentin (prosenttiyksikön?) Omeria vahvempi, 8,8 %, ja nimensä mukaisesti tosiaan jo tuoksultaan ja maultaan vähän eri tyyliä. Maltaisuus on jo tuoksussa paksumpaa, omaan nenääni melkein kinkkumaista vaikka savuoluesta ei suinkaan ole kyse. Mahdollinen esikuva on Tripel Karmeliet. Maku ei ole silti mahdottoman täyteläinen, banaania ja sitruksista mausteisuutta on jälleen mukana, ja maltaisuus hunajaisen makeaa. Humalointi on tässä kuten Omerissakin maltillista, Le Fortissa ehkä vielä astetta vähäisempää. Tuotteina ne ovat melko samanlaisia: historiatietoinen markkinointi yhdistyy ymmärrykseen niche-porukoita isomman – mutta silti hyvää olutta arvostavan – nyky-yleisön mieltymyksistä.
Olutkoira 