Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s