Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Omer Vander Ghinste, veteraanisarjasta noussut vetreä haastaja

Euroopassa on yhä melkoinen joukko pieniä tai keskisuuria panimoita, jotka ovat olleet olemassa 1800-luvulta asti (tai kauemminkin) ja onnistuneet luovimaan muutoksen tuulissa nykypäivään asti. Jos ei lasketa hyvin pienille, paikallisille asiakaskunnille tähdättyjä saksalaisia ravintolapanimoita, jotka ovat tehneet enemmän tai vähemmän “aina samaa juttua”, konkaripanimoiden menestys isommilla olutmarkkinoilla edellyttää yleensä luovuutta ja trendien haistelua.

Belgiassakin näitä toimijoita on ainakin pari tusinaa, ja niiden tarinat erilaisine vaiheineen ja valintoineen ovat ainakin minusta olleet aina kiinnostavia. Kävin näitä strategioita läpi parin vuoden takaisessa postauksessa. Yksi viime aikoina profiiliaan kohottanut panimo, jota silloin en maininnut, on Omer Vander Ghinste. Siellä viidennen sukupolven edustaja, “Omer V”, vetää nyt yritystä, jonka Remi Vander Ghinste vuonna 1892 aloitti poikansa Omerin kanssa (joka siis myöhemmin antoi panimolle oman nimensä).

Omer on tullut ryminällä belgialaiseen katukuvaan sen jälkeen, kun se vuonna 2007 lanseerasi viiden panimomestaripolven etunimeä kantavan blond-oluen. Nimikkotuotteen visuaalinen ilme on art deco-tyylinen, elegantin kulmikas, ja viittaa selkeästi panimon ensimmäiseen kulta-aikaan sadan vuoden taakse. Tyyliltään olut on toki ihan muuta kuin mitä Vander Ghinsten panimossa maailmansotien välissä tehtiin. Se on 8-prosenttinen vaalea olut, ehkä jotain Duvelin ja sitruunaisempien tripelien välimaastosta. Maistellaan Omeria tämän postauksen lopussa, mutta käydään hieman panimon vaiheita ensin läpi.

omer

Vander Ghinsten panimon omistaman baarin historiallinen lyijylasi-ikkuna (vas.) ja nykyisen Omer-oluen logo (oik.).

Remi ja Omer I perustivat perheyrityksensä Kortrijkin lähistölle Länsi-Flanderiin rakennukseen, joka oli toiminut panimona jo aikaisemmin 1800-luvulla. Alkuaikoina ainoa tuote oli oud bruin -tyyppinen tumma hapanolut, josta tuli pian hitti sekä panimon kotiseudulla että rajan takana Ranskan Flanderissa. Omer otti vaimokseen toisen panimosuvun tyttären, Marguerite Vandammen, jonka sukupanimo Le Fort päätyi sittemmin Vander Ghinstelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön oma mallastamo ja pystytettiin uudenaikainen panimorakennus, jossa myös lagerin valmistus onnistui.

1930-luvun suosikkioluita olivat Ghinst Pils sekä Bockor-niminen export-lager. Bockorista tuli sittemmin panimon päätuote, ja vuonna 1977 yritys jopa vaihtoi nimekseen Brouwerij Bockor (nimeen Omer Vander Ghinste palattiin vuonna 2016). Nykyajasta käsin on vaikea uskoa, miten vahvasti sotienjälkeistä Belgiaa hallitsi saksalaistyylisten vaaleiden lagerien (pils, dort, export) trendi. Jotkut uskoivat, että pils syrjäyttäisi maan monimuotoiset olutperinteet ennen pitkää kokonaan.

Jos pils oli valtavirtaa, syvissä vesissä ui kuitenkin myös muun näköisiä erikoisolutpyörteitä, jotka toisinaan nousivat pintaan. Esimerkiksi 1950-luvulla vahvistui luostarioluiden muoti: trappistipanimot saivat seurakseen koko joukon maallisia kilpailijoita, jotka solmivat lisenssisopimuksia ei-trappistiluostarien kanssa. 1960–70-luvuilla Belle-Vue ja muut makeutetut gueuzet valtasivat Belgian kotiseudultaan Brysselin ympäristöstä käsin.

Vander Ghinste oli toinen niistä länsiflaamilaisista panimoista, jotka päättivät tuolloin hyödyntää gueuze-buumia. He olivat huomanneet, että paikallinen kilpailija Van Honsebrouck – nykyään Kasteel-oluistaan tunnettu – menestyi tekemällä itse pohja-lambicia omalla panimollaan. Vander Ghinste olisi voinut ottaa kilpakumppanin St-Louis Gueuzen myyntiin omiin baareihinsa, mutta he päättelivät oman gueuzen valmistamisen kannattavan paremmin. Näin syntyi vuonna 1972 Jacobins Gueuze Lambic, joka ehkä gueuze-puristien mielestä oli kaukana muinaisista esikuvistaan mutta myi Belgian länsiosissa hyvin.

En tiedä, mitä heidän lambicinsa tarkalleen oli (tai on), mutta Tim Webbin mukaan Vander Ghinste oli noihin aikoihin hankkinut Brysselin lähistöltä lakkautetusta lambic-panimosta välineistöä, vanhaa olutta ja tynnyreitä. Kuten Van Honsebrouck, he ovat ilmeisesti onnistuneet kasvattamaan lambicin valmistukseen sopivan mikrobikasvuston kaukana oluttyylin kotiseudulta. Lisäksi Vander Ghinste teki jatkuvasti noin 5-prosenttista oud bruinia, jonka nimi on eri aikoina ollut Ouden Tripel, Bellegems Bruin ja Vanden Ghinste Oud Bruin. Nykyversiossa tämä on kai nuoren tumman oluen ja vanhan “lambicin” sekoitus. Jacobin-gueuzestä on tehty myös kirsikka- ja vadelmaversioita. Cuvée des Jacobins Rouge taas on rodenbachmainen tynnyriolut ilman mausteita ja makeutuksia.

* * * * *

Omer voi kuulostaa eksoottiselta nimeltä, mutta se on peräisin keskiaikaiselta ranskalaiselta pyhimykseltä, jolta on rukoiltu apua näköongelmiin. Vander Ghinste -suvun Omereilla on ollut jo viidessä polvessa melko hyvää silmää ainakin onnistuneille bisnesratkaisuille. Nyt kun peruspilsin myynti Belgiassakin supistuu, panimo on raivannut tehokkaasti elintilaa vahvalle vaalealle Omer-pintahiivaoluelleen.

Terasseilla ja kaupoissa ympäri Belgiaa törmää yhtenään Omerin mainoksiin, jotka kilpailevat kai Duvelin, Tripel Karmelietin ja parin muun merkin kanssa sen kuluttajan huomiosta, joka haluaa kokeilla vaalean Leffen jälkeen jotain hieman erikoisempaa – mutta ei liian outoa. Kuten sanottu, retrofontit on haettu sadan vuoden takaisista Omer Vander Ghinsten mainostauluista, vaikka itse olut on 2000-lukulainen.

Kun Omer kymmenisen vuotta sitten alkoi hiipiä laajempaan jakeluun – ruokakauppoihin ja ei-spesialistibaareihin – muistan miettineeni, mikä tämän oluen pointti oikeastaan on. Nyt kun peitto on moninkertainen tuolloiseen verrattuna, suunnitelma vaikuttaa selkeämmältä. Tämä ei ole jännittävin tai omalaatuisin belgialaisolut, mutta aivan riittävän miellyttävä hoitaakseen kasvaneen tonttinsa. Tuoksu on sitruunainen, kandisokerinen, banaaninenkin, ja maku suunnilleen linjassa: siinä on ruohoista eurohumalaa ja samoja hedelmäisiä elementtejä, ehkä myös ananasmaisuutta. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin melko pidättyväinen täsmäolut, joka pysyy hyvin hallinnassa.

Vertailun vuoksi maistellaan myös saman panimon Le Fort Tripel, joka tähtää viereiseen markkinalokeroon eli vaalean luostarioluen paikalle. Nimi on siis kunnianosoitus suvun esiäidin 1900-luvun alun kotipanimolle. Vaalea Le Fort on vajaan prosentin (prosenttiyksikön?) Omeria vahvempi, 8,8 %, ja nimensä mukaisesti tosiaan jo tuoksultaan ja maultaan vähän eri tyyliä. Maltaisuus on jo tuoksussa paksumpaa, omaan nenääni melkein kinkkumaista vaikka savuoluesta ei suinkaan ole kyse. Mahdollinen esikuva on Tripel Karmeliet. Maku ei ole silti mahdottoman täyteläinen, banaania ja sitruksista mausteisuutta on jälleen mukana, ja maltaisuus hunajaisen makeaa. Humalointi on tässä kuten Omerissakin maltillista, Le Fortissa ehkä vielä astetta vähäisempää. Tuotteina ne ovat melko samanlaisia: historiatietoinen markkinointi yhdistyy ymmärrykseen niche-porukoita isomman – mutta silti hyvää olutta arvostavan – nyky-yleisön mieltymyksistä.

La Réserve Royale – vedätys mutta sentään puolirehellinen

Jokaisen on hankittava leipänsä jollain lailla. CBI S.P.R.L. -belgialaisfirman pojat François-Xavier Delahaut ja Roy de Marco ovat päättäneet tehdä sen brändäämällä olut niin ylellisesti, että se kelpaa Euroopan ylhäisimmän kerman juhlapöytiin samppanjan rinnalle.

Kaverusten hankkeella näyttää menevän ihan mukavasti, koska nelisen vuotta lanseerauksensa jälkeen heidän La Réserve Royale -oluensa on päätynyt jopa Alkon hyllyille kaukaisessa Suomessa. Alkon tiet ovat osittain tuntemattomat, mutta tästäkin saattaisi päätellä, ettei täydestä kuplasta voi olla kyse.

Delahaut ja Marco ovat itse asiassa aivan oikeassa sanoessaan La Libre Belgique -lehden haastattelussa, että monilla oluilla on aivan yhtä hienostunut ja monimutkainen valmistusprosessi kuin samppanjalla, mutta silti oluen tarjoilu ei – ainakaan Belgiassa – tule tietyissä juhlatilanteissa kysymykseenkään. Ei esimerkiksi joissain hienostohäissä nähtäisi mitään Westvleteren- tai Rodenbach-pulloja pöydissä, vaikka niiden hinnat vielä kymmenkertaistettaisiin. Oluen imago on mikä on, ja juuri imagosta on kysymys.

* * * * *

Luin aikoinaan panimokonkari Luc Van Honsebrouckin muistelmista anekdootin, jossa prinssi Albert – Belgian nykyisen kuninkaan isä – vieraili 80-luvulla hänen panimollaan. Eräässä aikaisemmassa panimoalan tilaisuudessa Van Honsebrouck oli nähnyt samppanjanystävä Albertin kieltäytyvän tarjotusta olutlasista (Excusez-moi, je ne bois jamais de bière, si vous avez… “Anteeksi, en koskaan juo olutta, olisiko teillä…”).

Päästessään sitten isännöimään arvovierasta omalla panimollaan Van Honsebrouck sai ennen pitkää kuulla tältä saman epäröivän anteeksipyynnön. Hän päätti kuitenkin olla perääntymättä ja ojensi prinssille lasillisen omaa tripel-oluttaan sanoen pokkana: Mais Monseigneur, c’est du champagne” (“Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän on samppanjaa!”). Uskalias isäntä oli lisäksi valjastanut apulaisensa nappaamaan kaupan päälle valokuvan kuninkaallisesta oluenmaistajasta.

* * * * *

La Réserve Royale -pulloon präntätyt saksanhirven kuvat eivät ole sattumaa. Nimellä on kaksoismerkitys: se on toisaalta “kuninkaallinen metsästysalue” ja toisaalta viittaus parhaaseen varasto-olueen (vrt. Chimay Grande Réserve). Myös valmistusmaa on ilmoitettu tavallista hienommin muodossa Kingdom of Belgium, ei mikään Made in.

Pakkauksella ja markkinoinnilla asemoidaan tuote haluttuun kontekstiin: siihen, jossa juoma otetaan tyylikkään mattapintaisesta pahvikotelosta, ja pullo on väritöntä lasia ja tuotekin suunnilleen kuohuviinin väristä. Kuvaston metsästysmaat eivät ole kohdeyleisölle aivan vieraita paikkoja. Muotoilu viittaa fontteja myöten Champagnen maakuntaan, joka tietysti Belgian rajan läheisyydessä on tuttu vierailukohde myös belgialaiselle keskiluokalle, ylhäisöstä puhumattakaan.

reserve-royale

La Réserve Royale: oma kännykkäkuva ja valmistajan markkinointikuva (napattu ilman lupaa).

Kannattaa käydä katsomassa myös projektin nettisivut. Ikinä ei uskoisi, että olutta näillä myyntipuheilla kaupataan. Kyllähän siinä (rikasta) apinaa koijataan pahan kerran, mutta en tiedä, tekeekö se tätä olutta sen paremmaksi tai huonommaksi.

La Réserve Royale was conceived in northern Belgium – in Halen – , within the walls of the avant-garde brewery where our famous Master-Brewer has already created and brewed some of today’s best beers. It took nearly two years of experimentation to find the perfect balance of malty and hoppy notes. Particular attention was paid to effervescence in order to obtain the finest bubbles and a light head.

Kuplien laadun korostaminen on jälleen viittaus samppanjan suuntaan. Panimon seinistä puhuminen taas vihjaa ehkä luostarin muureista, vaikka missään luostarissa Réserve Royalea ei tietenkään tehdä. Tietysti nettisivuilla mainitaan myös, että tätä olutta tehdään vain erittäin rajallisia määriä.

Välillä ylisanoissa lipsahdetaan vähän väärillekin raiteille, tai ainakaan minä en ymmärrä mitä seuraava tarkoittaa: It also contains barely any fruity notes – something that is quite rare in a bottled beer. Seuraavasta virkkeestä on jopa vaikea sanoa, onko copywriter vain ymmärtänyt saamansa informaation väärin vai halutaanko kuluttajaa johtaa tietoisesti harhaan:

Unlike industrial beers that are produced by bottom fermentation, Réserve Royale is brewed by top fermentation – a traditional technique that is seen as a sign of quality and is easily recognisable to connoisseurs.

Kyllähän ne rikkaatkin belgialaiset varmaan joskus ostavat kotijääkaappiinsa esimerkiksi pintahiivaolut Leffeä, jota teollisemmaksi oluentuotanto ei tässä maailmassa paljon pääse.

“Our famous Master-Brewer” on muuten Brouwerij Andersin oluentekijä Peter De Bock, mitä Réserve Royalen omassa markkinoinnissa ei kerrota mutta puuhamiehet Delahaut ja Marco kyllä lehtihaastattelussa paljastavat. Kuten globaalin craft beerin ystävät tietävät, Anders on De Proefbrouwerijn ohella toinen niistä belgialaispanimoista, jotka tekevät mitä tahansa olutta kenelle tahansa tilaajalle tai päästävät irtolaispanijat leikkimään kattiloillaan.

* * * * *

Pullon avaaminen muistuttaa tietysti paksuine metallikapseleineen samppanjapullon aukaisua. Kun kiskon korkkia, paukahtaa lujaa ja vaahto on saman tien keittiön lattialla. Talouspaperioperaatio latistaa juhlalliseksi tarkoitetun hetken, mutta Belgiassahan aika vahva ylikarbonaatio ei ole harvinaista. Värittömästä pullosta näkee helposti, että kaulaan korkin alle on jäänyt runsaasti hiivatöhryä – itse en ole pulloa heilutellut tai kippaillut, ja tuskin Alkokaan.

Itse juomassa ei ole oikein samppanjan visuaalista vaikutelmaa: se on simamaisen sameaa ja vaahto on tietysti olutvaahtoa, joka takertuu eri lailla lasin reunoihin. Kuplat eivät elä lasissa samppanjan kuplien tavoin, eikä sitä kyllä läpinäkymättömässä juomassa huomaisikaan. Tuoksu on melko neutraali, yleisbelgialaisen mausteinen ja maltainen.

Maku taas on yllättävänkin persoonallinen – odotin kevyintä ja helpointa mahdollista perusbelgaria. Hintaan ja myyntipuheisiin nähden tulosta voi silti moittia vähän sekavaksi: ohuehkon mallaspohjan päällä jyllää duvelmaisen mausteinen hiiva, ja hunajan, omenansiementen ja limetinkuoren sävyt vievät ajatukset jopa rouhean Fantômen saisonin suuntaan. Voi olla, että pullo, jossa hiivat olisivat pysyneet aloillaan, olisi myös maultaan rauhallisempi.

Ohjehinnaksi lehtijuttu mainitsee Belgiassa 28 euroa 75 cl pullolta. Alkosta tätä olutta saa hintaan 23,42 €. Kun ajattelee, mitä maailmanluokan belgialaisia oluita on mahdollista ostaa ainakin paikan päältä alle kymmenellä eurolla iso pullollinen, tämän tuotteen hinnassa on ehkä 3–4-kertaisesti ilmaa. Enemmänkin voisi toki olla. Jos et ole etsimässä olutta suihkuseurapiirien samppanjaillallisille, älä osta Réserve Royalea. Jos kuitenkin haluat nähdä, vaikuttaako deluxe-pakkaus olutelämykseesi, voit toki kokeilla kerran (vaikka näin palkkapäivänä). Mutta harkitse sittenkin, ottaisitko vaikka jonkin vakiintuneen trappistin tämän sijaan – hinta–laatu-suhde on siinä todennäköisesti paljon kohtuullisempi.

Konservatiivisuuden ja kummallisuuksien maa Kalojen Belgeviikoilla

En olisi luultavasti huomannut Kalaravintoloiden viettävän belgialaisen oluen viikkoja 16.–29.9., ellen olisi sattumalta kulkenut yhden niistä ohi viime viikolla. Vanhanaikainen ikkunajuliste mainosti tässä tapauksessa paremmin kuin pussillinen somekonsteja. Hoksasin, etten ollut oma-aloitteisesti seurannutkaan baariketjun viestintävirtoja ennen kuin nyt, vaikka miellän kyllä itseni niiden kohderyhmäksi.

cofBelgia on edelleen lempiolutmaani, vaikka sikäläinen skene muuttuu jatkuvasti ja myös kansainvälisen olutkansan käsitys siitä on elänyt ajassa. Kalojen tapahtumaan oli tuotu ehkä sitä voimakkaimmin “muuttunutta” osaa belgialaisesta olutkentästä. Mukana olevista panimoista Bossuwé Brewing Co, De Circus Brouwerij, De Keukenbrouwers, Vrijstaat Vanmol Brewing ja Kristonian Group ovat viime tai toissa vuonna aloittaneita sopimusvalmistajia. De Leite ja d’Oude Maalderij ovat muutaman vuoden vanhempia, “oikeita” panimoita. Toki kalojen valikoimasta löytyy lisäksi liuta klassikoita vakiintuneemmilta belgialaispanimoilta.

Testasin Belgeviikkojen valikoimaa Janoisessa Lohessa. Oli ensinnäkin vähän hämmentävää laskea, että erikseen tapahtumaa varten tuodussa pullovalikoimassa oli 12 olutta, jotka edustivat lähinnä amerikkalaisia tai kansainvälisiä craft beer -tyylejä, ja vain 5 olutta, joissa tyyli oli selkeämmin belgialainen. Tähän maailma on mennyt, kuten ziljoona kertaa on tullut todettua. Hanaoluista löytyi myös sekä belgialaisia että amerikkalais-globaaleja oluttyylejä.

Mitään erityistä syytä minulla ei ole olettaa, että belgialaiset APAt, rye stoutit ja milkshake IPAt olisivat sen huonompia kuin samanlaiset oluet kymmenissä muissa maissa. En pysty myöskään arvioimaan, ovatko ne sen parempia. En kerta kaikkiaan ole saanut suostuteltua itseäni juomaan niitä, enkä tehnyt niin nytkään. Maistoin kahta tripeliä, jotka sattuivat molemmat olemaan kruidentripel-tyyppisiä eli maustettuja, sekä yhtä vahvaa hoogblond-olutta.

De Circus Brouwerij on kahden entisen sirkustaiteilijan perustama kiertolaispanimo, jonka lyhyestä perusvalikoimasta löytyy tämän Piccolon (8,5 %) lisäksi Jongleur-niminen belgialais-pale ale sekä Ringmaster-portteri. Piccoloa maustavat timjami, laventeli ja oregano. Maustekombo tuo oluen tuoksuun aluksi houkuttelevaa ruokaisuutta, joka kääntyy pian epäilyksi turhan runsaasta maustamisesta. Ei se kuitenkaan aivan karkaa käsistä, vaan Piccolo pysyy sitruunaisena, melko suoraviivaisena belgialaisoluena. Taustalla on pieni kirpeä sivumaku, mutta tuskin tässäkään on kyse minkään kontaminaation peittämisestä mausteilla. Lopputulos on korkeintaan hieman sekava.

sdr

Farang-nimisessä tripelissä (8 %) on maustamisvolyymiä käännetty pari pykälää koilliseen. D’Oude Maalderij-panimon mukaan olut on “thaimaalaistyylinen tripel”, mutta kai tämä tarkoittaa lähinnä thai-mausteilla ryyditettyä belgialaistripeliä. Mausteena on inkiväärin sukuinen galangajuuri, ja sitä onkin mukana todella ronskilla kädellä. Kasvi peittää kaiken muun alleen tuoksussa ja maussa, ja panimon oma luonnehdinta helposti juotavasta oluesta ei nyt tunnu ihan oikealta. Itse olut on tripeliksi kuivahko ja hieman mineraalinen, mitä galangan alta maistaa, ja jälkimakuun jää katkeruutta – kenties humalan maku kestää maustejuurta pitempään. Monet belgialaiset panimot ovat aina tykänneetkin tehdä rohkeita raaka-ainekokeiluja, mutta ihan näin mausteista olutta en oikein ymmärrä.

Hip Hop Headbanger (10 %) oli eri maata. Nimi ei ehkä lupaa ihmeitä, mutta tässä De Keukenbrouwersin oluessa mennään neljällä perusraaka-aineella ja vahvan blondin (lue Duvel-tyyppisten oluiden) maastossa. Ainesosista brittiläis-amerikkalainen humalakombinaatio – Fuggle ja Cascade – sekä hiiva vastaavat tämän oluen makumaailmasta. Oletan, että hiiva oli belgialaista, mutta tarkemmin en tiedä. Baarimikko taisi kaataa pullon pohjiaan myöten lasiin – olisihan olut voinut olla erilaista ilman hiivaa. Nyt kuitenkin hiivan sekä hedelmäisten piirteiden yhdistelmä toi sekä tuoksussa että maussa mieleen brittiläiset cask-oluet, mikä oli positiivinen asia. Maku tuntui myös pippuriselta (tämä saattaa kyllä olla edellisen perverssisti maustetun tripelin vaikutustakin). Tästä oluesta pidin ja olisin voinut maistaa myös tumman version, tällä kertaa jätin testit kuitenkin tähän.

cofLyhyen maistelusession perusteella täytyy tietysti antaa Kalaravintoloille korkeat pisteet siitä, että Belgiasta tuodaan klassikoiden lisäksi näille leveysasteille uudempiakin tulokkaita – vaikka sitten vain kerran vuodessa. Tai eiköhän Kalojen hanoissa ja kaapeissa joitakin belgialaisvieraita muutenkin käy perussettien ohella. Nyt nähtyyn Belgeviikkojen menuun olisin kuitenkin itse toivonut enemmän klassikkotyylien kikkailemattomia toteutuksia – mutta uusilta ja tuntemattomilta panimoilta. En usko, että Belgian olutkenttä jakautuu näin jyrkästi kahtia Amerikkaa apinoiviin IPAuttajiin ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina pysyviin trappisteihin ja vehnäoluisiin.

Bière de garde -watch: BAL Blonde, Ambrée ja Brune

Olen päättänyt postata jokaisesta bière de gardesta, jonka tästä lähin Alkosta tai suomalaisista ravintoloista onnistun bongaamaan.

Luberonin ylänkö, jolta Brasserie Artisanale de Luberon -panimo on ottanut nimensä, on tullut maailmalle tutuksi jostakin aivan muusta kuin oluesta. Siellä asuu nimittäin brittiläinen matkakirjailija Peter Mayle, jonka Vuosi Provencessa jatko-osineen on muodostunut yhdeksi lajityyppinsä suurimmista kansainvälisistä bestsellereistä.

Provencen ytimessä toimiva BAL on suunnilleen yhtä kaukana Ranskan bière de garde -oluttyylin ydinalueista kuin Kööpenhamina tai Praha. Ennen vanhaan Ranskassa tehtiin olutta pääasiassa lähellä Belgian tai Saksan rajoja, mutta nykyäänhän kaikki on toisin. Maassa on yli 800 panimoa, ja vaikka ne ehkä painottuvat yhä vanhoille olutalueille, Ranskasta tuskin enää löytyy kolkkaa, johon jonkinlaista pienpanimotoimintaa ei olisi syntynyt.

Luberon BAL
Blonde
(5,5 %) on kevyt belgialaistyyppinen vaalea olut, joka tarjoilee sitä, mitä blonde on oluttyylinä suunniteltukin tarjoamaan: pilsnerin helppoutta mutta kuorrutettuna pintahiivaoluen hedelmäisellä maulla ja hiivareunaisuudella. Tarkoitan nyt pilsnerillä yleistä eurolageria enkä esimerkiksi jotain vahvemmin humaloitua tšekkiläistä kamaa.

Mausteena on etiketin mukaan neilikkaa, mutta sen kanssa ei onneksi pelehditä liikaa. Miedossa tuoksussa en sitä aisti, makeahkossa jälkimaussa mausteisuutta kyllä on, miellyttävän eurooppalaisen humalan mietoon katkeruuteen sekoittuneena. Kolmesta BAL-oluesta Blonde on se, joka hoitaa minusta urakkansa parhaiten maaliin, vaikka varmasti hieman runsaampi humalan ja maltaan maku olisi nostanut sen eri tasolle.

Ambrée (5,5 %) alkaa maltaisen happamalla tuoksulla, josta en erityisemmin pidä, ja sama yhdistelmä jatkuu maussakin. Hunajan korostama makeus ei auta asiaa, ja jostain syystä pelkään koko ajan kotiolutmaisen vierteisyyden nostavan päätään (niin ei käy). Mahdollisesti tämän oluen vähän kärähtänyt leipäisyys sopii oluttyylin määritelmään, mutta suhtaudun siihen nihkeästi ihan omien mieltymysteni pohjalta. Parhaat maistamani bière de garde ambréet eivät ole sellaisia.

Brunessä (5,5 %) ensi vaikutelma on, että tässä on tehty pitkälti sama juttu mutta suklaisemmalla maltaalla. Maku on sinänsä kiva ja tuo mieleen tummaan suklaaseen dipatun luumun tai vastaavan hedelmän. Väri on tummanruskea. Aivan tyylikäs saavutus tämäkään ei ole vaan heilahtaa välillä kepeän limumaiseksi. Humala jää vähän kitkeränä jälkimakuun ja sitä ilmeisesti on mukana enemmän kuin Ambréessa.

Tämä olutkolmikko jättää ilman joitakin kysymyksiä. Ensimmäinen on vahvuus: Alkossa ja pullon kyljessä kaikki ovat 5,5-prosenttisia, mutta Ratebeer ja panimon omat sivut tuntevat vain 6,5-prosenttisen Blonden ja muut 7-prosenttisina. Toinen on se hankalampi kysymys, jonka voi toki kohdistaa moniinkin Suomeen tuotaviin oluihin, eli: kannattiko tuoda. Oliko laatu sillä tasolla, että on perusteltua valita satojen ranskalaispanimoiden joukosta juuri tämä? Ehkä osa näistä oluista olisi toiminutkin paremmin astetta tai paria vahvempina?

Tähän toiseen pulmaan liittyy laajempikin eksistentiaalinen kysymys ranskalaisen olutkentän olemuksesta, ja sehän onkin yksi lempipuheenaiheitani. Ranska on vanha olutmaa. Pienpanimo-olutta – ja etenkin sen belgialaistyyppistä varianttia – ei ole tuotu maahan 2000-luvulla vaan se on ollut läsnä aina. Kuten sanottu, ehkä lähinnä pohjois- ja itärajojen tuntumassa, mutta silti.

Mitä siis on bière de garde – tuo lähes ainoa ranskalaiseksi tunnustettu alkuperäinen oluttyyli – ja miten nämä BAL:n oluet suhteutuvat siihen? Ratebeer luokittelee yllämainituista kolmesta BAL-oluesta vain Ambréen bière de garde -tyylin alle, muut ovat RB:ssä Belgian ale ja brown ale. Mikä tekee oluesta bière de garden?

Moni nykyaikainen olutharrastaja ehkä sanoisi esimerkiksi että bière de garde -hiiva. Vaikkapa tällainen. Mutta lukuisat Pohjois-Ranskan panimot tuovat hiivansa Belgiasta – ei kai siellä tehdä heille automaattisesti erillistä bière de garde -hiivaa? Sitä paitsi pintahiivahan ei ole ainoa sallittu hiiva tässä oluttyylissä, vaan myös lager-hiivoja käytetään.

Bière de gardesta on helppoa heittää jokin sen tyyppinen luonnehdinta kuin a classic style of beer with a nutty spiciness (kiitos Michael Jackson vuosimallia 1996). Toisaalta Beer Judge Certification Program, yksi tämän päivän isoista oluttyylien auktoriteeteista, toteaa, että bière de garde on belgialaiseen serkkuunsa saisoniin verrattuna a rounder, richer, malt-focused, and lacks the spicy, bitter character. Maltaista siis, mutta mausteisuutta korkeintaan kohtuudella. Samoin humalaa.

BJCP:n bière de garde -määritelmä muuten antaa oluttyylin vahvuudeksi 6,0–8,5 %. Tässä katsannossa kaikki BAL:n oluet pitäisi heivata muihin tyylikategorioihin. Jos mentäisiin aikakoneella sadan vuoden takaiseen Ranskaan, jopa 5,5-prosenttinen bière de garde olisi luultavasti poikkeuksellisen vahva yksilö, mutta jätettäköön historian sivupolut tällä kertaa rauhaan.

Lopuksi täytyy toki lausua vielä kiitokset kaikille maahantuojille siitä, että tänne Suomeenkin silloin tällöin saadaan ranskalaisia bière de gardeja. Voisin kuvitella, että kiusaus olisi kova tuoda sieltäkin vain ipaa, apaa ja stoutia kuten kaikkialta muualtakin. Ties vaikka siltä saralta olisi helpompikin löytää laadukkaita ranskalaisia esimerkkejä kuin näiltä perinteisimmiltä metsästysmailta. Vaikka arvioni jäivät nyt osittain penseiksi, kannustan Alkoa ja kaikkia Suomeen olutta tuovia tahoja jatkamaan täydellisen bière de garden etsintää.