Sellaisia ei ole enää / sella in curuli struma Nonius sedet.
Noin runoili Saarikoski aikoinaan. En muista mitä mahtoi tarkoittaa. Cella on kuitenkin yhä paikoillaan Kalliossa, eikä oikeastaan liity asiaan välttämättä mitenkään, vaikka onkin 1960-luvun peruja kuten runokin.
Vajaa 50 vuotta on Helsingin ravintolaelämässä aivan helvetin pitkä aika. Täytyy joskus kunnioittaa näitä pitkän linjan selviytyjiä ihan erillisellä postauksella. Tämän kirjoituksen ajatuksena on luoda katsaus siihen, miten Cella toimii tänä päivänä (oikeastaan toissapäivänä).
Ei tällaista klassikkoravintolaa tietenkään ole meikäläisen blogissa mahdollista arvioida puhtaalta pöydältä. Turha kuvitellakaan. Itse asiassa oli erikoinen sattuma, että samana viikonloppuna päädyin Sori Taproomiin, joka on todennäköisesti uusin kilometrin säteellä kotoani avattu ravintola. Cella on yksi vanhimmista.
Päätöksemme lounastaa pitkästä aikaa Cellassa tapahtui kuitenkin aivan riippumatta tästä kaikesta. Teki mieli vorschmackia. Seuralainen söi lohi-silakkapihvit, jotka kuulemma olivat hyvät. Ruokasalissa kaikki oli ennallaan. Tunnelma oli kaurismäkeläisen hiljainen, mutta silti kaikissa pöydissä taisi lopulta olla asiakkaita oman vierailumme aikana. Oli yksikseen istuvia ja kolmen–neljän hengen seurueita, ja kaksi pöytäkuntaa koostui isästä ja lapsesta.
Käsitellään oluet ensin, vaikka ne eivät olekaan Cellan pointti. Hanassa olivat Weizenbock ja Severin IPA Plevnalta sekä Stallhagenin Raspberry Stout ja Mallaskosken Roihu IPA. Ilmeisesti myös Shepherd Neame IPA, Laitilan Mississippi, Erdingerin vehnä sekä Urquell ja pari peruslageria. Pullopuolella komeili vahvoja belgialaisia, muutama hyvä saksalainen ja uudemmalta pienrintamalta lähinnä Stallhagen Baltic Porter ja Põhjala Virmalised IPA.
Cellan olutvalikoima on aina yllättänyt pikemminkin positiivisesti kuin toisin päin. Oletuksena on siis, ettei näin pitkällä aikajanalla toimiva ravintolaklassikko älyäisi välttämättä panostaa lainkaan pienpanimotuotteisiin. Cella ymmärtää. Ikimuistoinen tapaus oli parin vuoden takainen Kallion baarikierros työkavereiden kanssa, jolloin täältä löytyi hanatuotteena silloinen suursuosikkini Tripel Karmeliet.
Oma ruokajuomavalintani oli siis tuo Plevnan Weizenbock. Tamperelaisten lähestymistapa vehnäpukki-teemaan muistuttaa ehkä enemmän Malmgårdin Emmer Tripeliä kuin esimerkiksi Weihenstephanin Vitusta. Totta kai Weizenbock on taipuisa oluttyyli, ja minulle tämä plevnalainen versio on uponnut oikein hyvin aina silloin (harvoin) kun sitä on saanut.
Vorschmackin kylkeen se ei erityisen hyvin sopinut, eikä tämä yhdistelmä kyllä ollut menun suosituskaan. Olut ja ruoka olivat tällä kertaa omia erillisiä nautintojaan. Cellan vorschmack nimittäin on lajinsa ansiokas edustaja. Se oli kuohkea, hieman makea mutta kuitenkin lihaisa kakku, jota taustoitti maustepippurin tai vastaavan itämaisen mausteen kotoinen eksotiikka. Perunamuusi oli kermaisen sileää.
Vorschmackin juurilla
Yksi vorschmackiin liittyvä tarina on, että marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi tuonut sen Puolan-matkoiltaan Suomeen. Tätä on vaikea pikaisten nettilähteiden perusteella päätellä oikeaksi tai vääräksi. Ehkä joku ravintolahistorioitsija osaa kertoa ruokalajin Mannerheim-yhteyksistä enemmän. Nykyisessä Puolassa seikkaillessani vorschmack ei ole tullut vastaan kertaakaan.
Sen sijaan esimerkiksi Wikipedia vihjaa ruokalajilla olevan historiaa monessakin paikassa Itämeren ympärillä. Siis jos lukee (tai google-kääntää) suomen-, venäjän-, ukrainan- ja puolankieliset artikkelit. Ilmeisesti kyseessä on ollut pilkottuun silliin ja jauhettuun lihaan perustunut ruoka, josta ainakin juutalaisessa keittiössä liha saatettiin jättää poiskin. Itämeren itärannoille ominaisia lisukkeita kuten sipulia, smetanaa tai perunaa on ollut eri versioissa mukana, ja joskus juustokuorrutuskin.
Nyky-Puolassa tunnetaan näköjään Lublinin forszmak, pikemminkin gulassin näköinen lihapata, johon makua tuovat maustekurkut, makkara ja tomaattipyree. Paha sanoa, mitä Mannerheim on Puolassa asuessaan syönyt. Hän ei ota tähän asiaan muistelmissaan kantaa, mikä on nykylukijan kannalta äärimmäisen turhauttavaa. Ainakin Wikipedian perusteella venäläiset tuntuvat ymmärtävän helsinkiläisen tyyppisen jauhelihaan perustuvan vorschmackin päälle puolalaisia enemmän.
Astuminen ajan ulkopuolelle
Cella elää tavallaan, vieraat kulkevat ajallaan. Odottelimme ruokiamme suhteellisen kauan ja laskua vielä monin verroin kauemmin. Meidän jälkeemme tullut kanta-asiakas ilmoitti jo eteisessä kokille haluavansa silakat ja sai ne suunnilleen heti. Muutenkin tarjoilijalla oli totutut reittinsä, joista maallikko ymmärsi yhtä vähän kuin mehiläisten lentoradoista.
Tällä ei ole mitään merkitystä. Ruoka oli sitä mitä toivoimmekin, ja hyvä olut tuli siihen päälle pelkkänä bonuksena.
Lähes viisikymmentä vuotta vanhaa salia koristaa marskin muotokuva, ehkä kunnianosoituksena vorschmackin ystävälle. Silläkin uhalla, että kuulostan rautalangasta vääntäjältä: tämä paikka on parin muun ohella helsinkiläisittäin ainutlaatuinen, hieman nukkavieru historiallinen kortteliravintola. Sellaisia ei juurikaan ole enää. Näissä paikoissa jyllää yhä klassinen ravintolakeittiö täydennettynä stadilaisen kotiruoan piirteillä. Vegetarjontaa ei tullut testattua; sitä on, mutta kasvissyöjät kertokoot, miten se vastaa paikan muuta tasoa.
Summa summarum: Kun Cella parin vuoden päästä täyttää viisikymmentä, toivottavasti Kalliossa ammutaan ilmoille isot ilotulitukset.
Olutkoira 