Olueen liittyvä kirjoittaminen – niin blogit, artikkelit kuin keskustelukin – keskittyy tyypillisesti erikoisuuksien, uutuuksien tai poikkeuksellisten löytöjen analysointiin.
Tulee vaikutelma, että olutaktivistit eivät juuri kahta samanlaista olutpäivää näe. Yhä ihmeellisemmät etiketit vilisevät silmissä.
Silloin tällöin pöhinän lomasta pilkistää kuitenkin päinvastainen näkökulma.
Mitä ovat ne oluet, joihin itse kukin palaa kerta toisensa jälkeen vain siksi, että ne ovat niin hyviä tai sopivat tiettyihin tilanteisiin? Mitä juodaan silloin, kun halutaan hetkeksi ravistaa olutanalyytikon viittaa hartioilta ja rentoutua tutun tuotteen parissa?
Käyttöolutta metsästämässä
Tätä ”ei-minkään-erikoisen-oluen” ongelmaakin voi lähestyä yllättävän monella tavalla. Kun esimerkiksi Olutoppaan keskustelufoorumilla pari vuotta sitten kyseltiin suosittuja käyttöoluita, käyttöolut tulkittiin joko miedoksi olueksi, jota voi nauttia useamman peräkkäin (sessio-olut), taikka sitten ”kännäysolueksi” ja sellaiseksi, joka sopii juotavaksi ei-olutharrastajakaverien seurassa.
Näin ymmärrettynä keskustelu käyttöoluesta lähestyy jo osittain ihan toista kysymystä – mitä bulkkia juot mieluiten – jota muistaakseni on myös joskus Olutoppaan palstoilla puitu. Tietenkään sessio-olut tai laajalti myynnissä oleva olut ei nykyään välttämättä merkitse ollenkaan samaa kuin bulkki tai massalager.
Kun amerikkalaisilta panimomestareilta kysyttiin Thrillistin artikkelissa muutama viikko sitten, mitä olutta heillä on aina jääkaapissaan, helppo saatavuus tuli jälleen esiin yhtenä perusteluna. Moni mainituista oluista oli ns. vakiintunutta tai big craftia: Sierra Nevadaa, Anchoria, Foundersia. Panimomestarit totesivat, että näitä löytyy heillä päin lukuisista lähikaupoista.
Toisaalta yksi haastatelluista mainitsi Orvalin ja toinen müncheniläisen Augustiner-Bräun Edelstoffin. Jälkimmäinen ei muuten ollut suinkaan ainoa lager-olut artikkelin pienessä otoksessa. Ihan mielenkiintoista, että henkilöt, jotka tekevät päivätyökseen luultavasti pitkälti ale-oluita, kokevat lagerit sopiviksi luotto-oluiksi. Sellaisiksi, joita on aina hyvä olla jääkaapin ovessa.
Toinen vähän saman tapainen epämuodollinen kysely tehtiin kesällä, ja siinä kysyttiin, mitä Garrett Oliver, Sam Calagione ja kymmenkunta muuta tunnettua panimomestaria juovat baareissa, joiden valikoimasta ei löydy ensimmäistäkään kelvollista käsityöolutta.
Suunnilleen puolet vastasi turvautuvansa mieluummin gin and toniciin, viskiin tai kolajuomaan kuin tilaavansa makrolageria. Toinen puoli sanoi nauttivansa silloin tällöin ihan mielellään kylmän perusbissen vaikka bulkkipanimoltakin, esimerkiksi Yuenglingin tapaiselta isolta alueelliselta toimijalta.
Totta kai meillä jokaisella on omat strategiamme tilanteessa, jossa mitään omaan suuhun sopivaa olutta ei baarin hanoissa tai kaapeissa näy. Yhdelle ratkaisu on Urquell tai vastaava last resort beer, toinen ottaa bulkin ja kolmas hylkää oluen näissä tilanteissa kokonaan. Lisäkysymys olisi tietysti voinut olla, minkä bulkin nämä jälkimmäiset valitsisivat, jos aseella uhattaisiin.
Ajatus, joka itselläni oli mielessä, kun ryhdyin tästä aiheesta postaamaan, oli kuitenkin pikemminkin tuo ”aina jääkaapissa” -olut eli jonkinlainen ‘go to’ beer. Jos pitäisi luonnehtia Olutkoiraa oluen kuluttajana, aika usein toivon kaapista löytyvän jotain luotettavaa ja tutun turvallista mutta ei kuitenkaan välttämättä helppoa tai mitäänsanomatonta. Kun syömäpuolella puhutaan lohturuoasta, voisiko tällaisia luotto-oluita kutsua lohtuoluiksi?
En tarkoita, että joisin niitä suruuni tai huonon päivän jälkeen. Monet tällaiset suosikkiolueni ovat myös sen verran vahvoja, ettei niitä tule tavallisesti nautittua useampaa putkeen taikka normaaleina arki-iltoina. Lohtu tarkoittaa yksinkertaisesti luotettavaa, mukavuudenhalua palvelevaa, ehkä muistoja herättävääkin ruoka- tai juomaelämystä.
Kyse ei ole siis käyttöoluesta samassa mielessä kuin yllä lainatussa Olutopas-keskustelussa. En ehkä ole aktiiviharrastajien joukossa vain niitä kaikkein seikkailuhenkisimpiä, ja kaipaan uutuuksien metsästämisen vastapainoksi joitakin hyviä vakio-oluita. Omaan kaappiini mutta myös baareihin.
Olutbloggaajan vapaapäivä
Itse asiassa Augustiner-Bräu Edelstoff, jonka Wolf’s Ridge Brewingin Chris Davison mainitsi Thrillistin kyselyssä henkilökohtaisena hätävaraoluenaan, saattaisi hyvin olla myös omalla listallani. Hiukan tuhdimpi saksalainen Helles tai vaalea Märzen on tavallaan yksi suosikkityylejäni. Se on usein tylsää, mutta silloin kun se ei ole, se on mahtavaa.
Tänä syksynä Alkon Oktoberfest-oluihin lukeutunut Löwenbräu päätyi koriini useamman kerran, vaikka se ei ole takuulla lähelläkään lajinsa parhaimmistoa. Olipahan helposti monopolista saatavilla.
Eräs oluttyyppi, josta huomaan löytäväni lohtuoluita, on englantilainen strong ale. Mieluiten hamstraan tämän tyylilajin miedompia edustajia, sellaisia 5,5–7-prosenttisia, jos jostain satun löytämään. Niitä jaksaa juoda puolen litran pullollisen ilman että makeus tai liika alkoholisuus alkaa vielä tökkiä. Makunsa puolesta hieno esimerkki on Alkostakin tällä hetkellä löytyvä Fuller’s Past Masters 1914 Strong X, josta voisi vielä napata puolisen prosenttiyksikköä sitä itseään poiskin.
Täydellisen käyttöoluen metsästämisestä on tullut minulle pieni missio. Kaksi edellä mainittua olutta eivät ole varmasti ominaisuuksiltaan täydellisiä, mutta ehkäpä Englannista tai Saksasta löytyisi joltakin muulta valmistajalta juuri sopivat mitat täyttävä yksilö? Siinä saa esiintyä pientä särmikkyyttä, mutta pohjalla on oltava kunnon annos järkkymätöntä panimo-osaamista ja oluttyylin ymmärrystä.
Olen yrittänyt jonkin verran etsiä myös nämä vaatimukset täyttävää amerikkalaista IPAa, ja varmasti sekin vielä löytyy. Maistelin tässä tarkoituksessa hiljattain esimerkiksi Hoppin’ to Heaven IPAa, joka on täyteläinen, miellyttävä ja hyvin tehty.
Toivottavasti panimoilta liikenee nykyisin aikaa sellaistenkin kestotuotteiden jalostamiseen, joista voi tulla laatuoluiden ystäville jääkaapin täytettä vaikka vuosikymmeniksi eteenpäin. Kiire innovoida ja luoda häikäiseviä uutuuksia on ymmärrettävästi kova. Aina välillä on kuitenkin olutbloggaajan vapaapäivä, jolloin kukaan ei tarvitse häneltä arviota craft beer -taivaan uusimmasta pyrstötähdestä tai mistään muustakaan.
Sometimes you want a beer that pairs well with a game of dominoes, Appellation Beer -blogi taannoin kiteytti.
Olutkoira 
Tuntuu, ettei otsikkoon ihan tekstissä vastattu, kun ehdotetut lohtuoluet olivat sitten juuri sellaisia, joita ei ainakaan Alkosta saa suurimman osan aikaa. 🙂 Itse en oluita varastoi oikeastaan ollenkaan kuin korkeintaan nettitilausten ollessa kyseessä, eikä niitäkään tule jätettyä homehtumaan, mutta jos ajattelee kaupan hyllyltä lohtuoluen määritelmään vastaavaa olutta, niin Koffin Porter, Weihenstephaner Hefeweissbier ja viimeisimpänä kenties Maku Pale Ale ovat sellaisia.
TykkääTykkää
Hyvä pointti. Ei ollut tarkoitus antaa sitä käsitystä, että ehdottaisin juuri näitä muille, vaan kirjoittaa erittäin subjektiivisesti. Valitettava totuushan on, että jos jotain haluaa pitää aina kaapissa niin silloin täytyy tosiaan olla jokin tapa hankkia sitä säännöllisesti… Osittain ajattelin tätä asiaa siihenkin sävyyn että ”kunpa olisi mutta ei aina ole”. Ja kun mainitsit Weihenstephanerin, niin heiltä taas Vitus on muodostunut kyllä kestosuosikiksi ainakin täällä. Kiitos kommentista!
TykkääTykkää
Aivan, en ajatellutkaan, että olisi ollut ehdotuksia muille, mutta siis eihän noista oikein ole sinullekaan lohtuoluiksi, jos ei mistään saa. 🙂
Vitusta ei ole tullut pitkään aikaan juotua, hyvä olut kyllä on, mutta omaan makuun Unser Aventinus on parempi (jota on sitäkin tullut juotua viimeksi ties milloin).
TykkääTykkää
Oikeassa olet, tämä on tällaista hakuammuntaa ja ehkä pitemmän tähtäimen projekti – aika utopistista kai on, että joku tähän tarpeeseen täydellinen olut löytyisi ja sitä vielä sen lisäksi saisi aina ja ikuisesti lähi-Alkosta. Tietysti jos joku ihan napakymppi olisi, kai sitä voisi tilata vaikka netistä isompiakin määriä ainakin niin kauan kun se on täällä mahdollista.
TykkääTykkää