Ansaitsiko belgialainen olutkulttuuri päästä Unescon listalle?

Belgialainen olutkulttuuri hyväksyttiin viime viikolla Addis Abebassa pidetyssä Unescon maailmanperintökomitean kokouksessa osaksi ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä. Jonkun olutkommentaattorin mielessä kävi ehkä kysymys: entä sitten?

Belgialaisethan perustelivat hakemustaan oluidensa monimuotoisuudella sekä oluenpanotaidon arvostuksella.

sintcanarusHakemuksen mukaan suuri osa kansakunnasta samastuu näihin olutkulttuurin ilmentymiin ja osallistuu niiden ylläpitämiseen tavalla tai toisella. Olutkulttuuri on voimissaan kaikissa Belgian osissa, ja se ruumiillistuu muun muassa panimoissa, olutseuroissa, museoissa, oppilaitoksissa, tapahtumissa ja ravintoloissa.

Monet olutlaadut liittyvät paikallisiin perinteisiin, kuten Brysselin ja Pajottenlandin lambicit, läntisen Flanderin oud bruin -oluet, tai trappisti- ja muiden luostarien oluet. Belgialle tyypillisiä käymistapoja on neljä: tavallisten pinta- ja pohjahiivaoluiden lisäksi on villihiivalla ja sekakäymisellä tuotettuja oluita.

Hakemuksessa on esitetty myös panimoiden ja oluiden lukumääriä, ja erilaisten oluttyylien (kinds) määräksi mainitaan 50. Vuodesta 1980 pienpanimo- tai erikoisoluiden osuus kaikesta Belgiassa juodusta oluesta on hakemuksen mukaan noussut 10 prosentista 30 prosenttiin. Oluen käyttö ruoanlaitossa tai ruoka-aineiden parina on jo pitkään ollut osa belgialaista kulttuuria.

Eikö olutkulttuuria ole kaikkialla?

Kun näin jokin aika sitten Belgian hakeneen maailmanperintöstatusta, ensimmäinen reaktioni oli skeptinen. Tänä päivänä ei ole helppoa perustella, miten yhden kansakunnan olut ansaitsisi erityisaseman, kun pienpanimot ja innokkaat oluenystävät lukuisissa maissa rakentavat ennen näkemättömän suosittua olutkulttuuria.

Jeff Alworth totesi blogissaan muutama päivä sitten, että ainakin kolme tunnettua olutmaata ansaitsisi olutkulttuurilleen paikan Unescon luettelossa samoilla perusteilla kuin Belgia. Alworthin mukaan Unesco tunnisti intuitiivisesti Belgian olutkulttuurissa jotakin todella merkittävää, mutta sen merkityksen kuvailussa vain ei onnistuttu kovin hyvin.

Belgialaisen oluen hienous oli ehkä itsestäänselvyys vielä 1990-luvulla, mutta nykyään on monia olutfanien huomiosta kilpailevia juttuja.

Tai sitten belgialaista olutta ei haluta niellä yhtenäisenä monoliittina – mikä on tietysti ihan oikein. Olutoppaan foorumin taannoisessa keskustelussa tuli ilmi yhtenä näkökulmana, että esimerkiksi Belgian hapanoluet saattavat miellyttää niitäkin oluenystäviä, joille taas luostarioluet ovat turhan makeita eikä tarpeeksi haastavia. Belgialaisetkin oluet jakavat mielipiteitä.

Koska hakemustekstissä ehkä oletetaan, että lukija tulkitsee sitä automaattisesti kulttuuriperinnön kuvauksena – siis asioina, jotka eivät ole syntyneet esimerkiksi 2000- tai 2010-luvuilla – tätä ei joka käänteessä erikseen mainita.

Sen takia Belgian ylpeily panimoiden tai oluiden lukumäärillä tai oluttyylien ja harrastusmuotojen moninaisuudella ei ehkä tunnu ainakaan ensi lukemalta erityisen vakuuttavalta.

Tällaistahan on kaikkialla! Tätähän käsityöolut juuri on!

Belgialaisten kannalta olennaista oli tietysti se, että he onnistuivat vakuuttamaan komitean 24 jäsentä (joista muuten vain Itävalta edustaa selkeästi Euroopan olutalueita ja muista suurin osa on Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maita, joissa olutperinteet ovat joko ohuita tai olemattomia).

Pitäisikö sitten ainakin Britannian ja Saksan, ja ehkä Tšekin, Yhdysvaltojen tai joidenkin muidenkin maiden saada olutkulttuurilleen vastaava kulttuuriperinnön status?

Ennen kuin kerron, mikä Belgian olutkulttuurissa on ehkä pitkän linjan olutharrastajan näkökulmasta erilaista kuin muissa (suurissakin) olutmaissa, voin ilman muuta vastata edelliseen kysymykseen myöntävästi. Totta kai monilla muillakin on tunnustuksen arvoista olutkulttuuria.smisje

Esimerkiksi Saksan erilaisista olueen liittyvistä perinteistä muodostuu varmasti kokonaisuus, joka on yksi maailman omaleimaisista olutkulttuureista. Suomalainen sahti – tai vaikkapa Pohjolan ja Baltian perinneoluet yhteensä – voisivat kelvata Unescon listalle nekin.

Toisaalta tämän hetken merkittävistä olutmaista ainakaan Yhdysvallat ja Britannia eivät voisi Unesco-listausta edes hakea, koska maat eivät ole allekirjoittaneet aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta.

Mutta miksi Belgia on erityinen?

Maailmanperintökomitealle osoitettavan hakemuksen pituus on rajallinen, ja sanallisten perustelujen on pysyttävä määrätyissä mitoissa. Siinä ei varmastikaan voitu alleviivata joka kohdassa, miten belgialainen olutkulttuuri ja sen kehitys ovat eronneet nimenomaan joistain muista vastaavista kulttuureista.

Belgialaisen oluen diversiteetti oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi olutmaailman suurista ihmeistä, jonka tapaista ei muualla voinut kokea. Tarkoitan kokemisella nimenomaan sitä, että vietitpä Belgiassa vaikka vain päivän tai pari, pystyit maistamaan luultavasti kaikkia mahdollisia oluttyyppejä ja vielä samassa baarissa. (Mikäli pysyit tolpillasi.)

Yksi 1900-luvun olutinnovaatioista on nimittäin juuri belgialainen maistelubaari. Kun kerran Belgiassa tehtiin satoja oluita, jotka tyypillisesti olivat keskenään hyvin erilaisia, oli erinomainen idea hankkia useimpia niistä saman baarin kellariin. Ei muualla ollut 1980-luvulla baareja, joissa oli mahdollista testailla jopa satoja kotimaisia pulloja – kaikkia maistamisen arvoisia, ja usein jopa niiden vuosikertaversioita. Minusta nykyiset craft beer -baarit ovat jossain mielessä tämän ajatuksen jatkajia.

Tuollainen baari oli toki silloin helpompaa toteuttaa Belgiassa kuin esimerkiksi Britanniassa, jossa olutkulttuuri painottui vahvasti tuoreeseen hanaolueen.deleite

Se, että oluenpanossa hyödynnetään villihiivoja tai sekakäymistä ei ole nykyään enää kovin ihmeellistä – ainakaan aktiiviharrastajien silmissä – eikä suinkaan rajoitu Belgiaan.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kolmeakymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen, että esimerkiksi Brettanomyces oli käytännössä vain belgialaisen lambicin hiiva, reliikki kaukaa menneisyydestä. Jotain melko poikkeuksellista. Voi pohtia, olisiko nykyistä hapanoluen suursuosiota koskaan tullutkaan, ellei tapa olisi pysynyt Belgiassa joten kuten hengissä.

Ja ne monet belgialaiset oluttyylit: missäpä maassa nykyään ei joku panimo tekisi witbieriä, tripeliä tai saisonia. Ei ennen näin ollut. Noita oluita tehtiin vain Belgiassa, jossa ne oli aikoinaan keksitty. Jos tehtiin sielläkään. Witbier ehti jo välillä kadota kokonaan, ja saisonia uhkasi sama kohtalo.

Jos olisin Belgia ja minulla olisi rajattomasti tilaa perustella Unescolle, miksi olutkulttuurini on erityinen, alleviivaisin hyvin painokkaasti lukuisien oluttyylien belgialaista historiaa. Vaatii ehkä mielikuvitusta löytää maasta 50 erilaista oluttyyliä, mutta yli tusinan pääsee aika karkeallakin jaottelulla. Ja kuten todettu, näillä on usein juurensa tietyllä alueella tai tietyssä kulttuuriympäristössä (kuten luostareissa).

Vertailun vuoksi brittioluet olivat paljon yhtenäisempi joukko, ja esimerkiksi Michael Jackson tiivisti ne vuonna 1977 neljään perustyyliin: pale ale (bitter), brown ale (mild), stout ja strong ale. Brittityylit olivat enemmän tai vähemmän ”kansallisia”, ja lähinnä niiden suosiossa oli alueellisia painotuksia.

Kiistämättä Belgian pienuuskin on yksi sen valtti. On paljon helpompaa puhua belgialaisesta olutkulttuurista kuin esimerkiksi saksalaisesta, kun Baijerilla on aika omanlaisensa perinteet ja esimerkiksi Düsseldorfin Altbierillä tai Kölnin Kölschillä ei ole niiden kanssa juuri mitään tekemistä.

Pieni kansakunta voi järjestäytyä yhtenä rivistönä olutkulttuurinsa takuumiehiksi. Olut on mahdollista nostaa yhdeksi matkailumarkkinoinnin kärjistä. Ministereitä tai kuninkaallisia saa puhuttua esiintymään olutlasi kädessä sopivissa tilanteissa. Bryssel on ilmeisesti muuttamassa paraatipaikalla keskustassaan sijaitsevan entisen Pörssitalon valtavaksi ”oluttemppeliksi”.

Belgian tyyppisessä paikassa riittää luultavasti myös julkista rahaa olutaiheisten aloitteiden ja kampanjoiden tukemiseen eri lailla kuin sellaisissa maissa, joissa tuetaan nihkeämmin kulttuuritoimintaa verovaroin. En pysty arvioimaan, onko Belgiassa absoluuttisesti enemmän olutseuroja, -museoita tai -tapahtumia kuin muualla, mutta jälleen niiden kattavuus voi hyvinkin olla muita maita tiheämpi.

Tulevaisuutta varten

Selvennyksenä vielä: tämä ei ole siis yritys todistella, miksi Belgian kuuluu saada aineettoman kulttuuriperinnön asema omalle olutkulttuurilleen (ja muiden olutmaiden ei) – vaan pikemminkin argumentteja sen puolesta, että Belgia ei ole kuin mikä tahansa muu olutmaa.

Samassa kokouksessa, jossa Belgian olutkulttuuri otettiin maailmanperintöluetteloon, listalle otettiin myös intialainen jooga ja kuubalainen rumbaperinne. Hyvässä seurassa siis ollaan. (Ja varmasti esimerkiksi Kuuban rumba on sukua ja velkaa muille tanssi- ja musiikkiperinteille kuten belgialainen olutkulttuuri muille olutkulttuureille.)

Onko maailmanperintöstatuksella sitten jotain käytännön merkitystä? On. Se velvoittaa hakijan toteuttamaan hakemuksessa mainittuja suojelutoimenpiteitä, ja suojellun kulttuurikohteen säilymistä myös valvotaan.

Tällainen voi tuntua turhalta byrokratialta nykyisessä tilanteessa, jossa käsityöoluella menee joka tapauksessa hyvin. Toisaalta ihmisluonto on arvaamaton. Entä jos nykyinen craft-buumi hiipuukin ja joskus ollaan taas 1970-lukua muistuttavassa tilanteessa, jossa oluen henki ei ole kovin monelle kallis?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s