Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Olutmaailma muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa. Ja toisaalta se ei muutu.

Posti toi tällä viikolla Olutkoiran itselleen Amazonista tilaamia pikkujoululahjoja, joiden joukossa oli vuoden 1977 painos legendaarisen olutkirjailijan Michael Jacksonin The World Guide to Beer -kirjasta.

Legendaarinen on adjektiivi, jonka Michael Jacksoniin liittää melkein ajattelemattaan, koska niin on jo vuosikausia ollut tapana tehdä. Vasta tätä kirjaa selaillessa käy kuitenkin selväksi, miten visionäärinen ja laajasti olutmaailmaan perehtynyt kirjoittaja Möykkäel-vainaa on todella ollut jo tässä toisessa kirjassaan (ensimmäinen oli vuotta aiemmin ilmestynyt The English Pub).

Kyse ei ole siitä, että The World Guide to Beer olisi radikaalisti erilainen kuin lukemattomat sitä seuranneet olutkirjat, niin Jacksonin omat kuin monet muut. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten samanlainen se on.

Vuonna 1977! Millainen taustatutkimus tämän kaltaiseen kirjaan on pitänyt tehdä aikana ennen internetiä, halpoja lentoja, eri maissa englantia puhuvia oluteksperttejä – ja pitkälti ilman aiempien vastaavien olutoppaiden apua. Kuulostaa ehkä naiivilta mutta ihmettelen silti.

Suomi, veroluokkien luvattu maa

Suomessa Michael Jackson muistetaan sinä olutkirjoittajana, joka teki sahtia tunnetuksi maailmalla – tämän tietävät usein nekin, jotka eivät muuten seuraa aktiivisesti olutkenttää. Britit ja jenkit taas antavat Jacksonille tunnustusta siitä, että hän tarjoili heille ensimmäisenä kattavan ja asiantuntevan tietopaketin belgialaisesta oluesta. Jo tässä kirjassa kaikki merkittävät olutmaat saavat arvoisensa esittelyn, monet aika perusteellisenkin.

Tästä lähtee The World Guide to Beer -kirjan Suomi-osio:

Oluen panemisen kulttuuri tuli Aasiasta Pohjois-Eurooppaan ensimmäisten kansojen joukossa, jotka ylittivät Suomenlahden noin vuonna 100 tai 200. Heillä oli jopa oluen ja ohran jumala nimeltä Pekko. Se, missä määrin nämä kansat toivat vaeltaessaan oluenpanotaidon myös Keski-Eurooppaan, on epäselvää, mutta yhtä kaikki olut säilyi keskeisenä osana heidän kansankulttuuriaan pitkään sen jälkeen kun kristinusko oli saapunut alueelle vuonna 1150.

En mene takuuseen Jacksonin historiankirjoituksen oikeellisuudesta tässä johdantokappaleessa, mutta on joka tapauksessa hauskaa nähdä, miten hän korostaa suomalaisten identiteettiä ikiaikaisena olutkansana. Tähän peilaten hän kutsuu myös vuosien 1919–1932 kieltolakiamme “ironiseksi”: että kansa, jonka olutkulttuuri on näin syvään juurtunutta, sai ristikseen Euroopan ankarimman alkoholilainsäädännön.

Sekin aiheuttaa pientä isänmaallista tuntemusta, että ainoat olutmaat, joiden yhteydessä Jackson käyttää tässä kirjassa termiä home-brewing yhtään laajemmin, ovat Suomi ja Norja. Sahdin panon perusteet esitellään mielestäni aivan asiantuntevasti, samoin sen norjalainen sukulaisperinne käsitellään.

Lisäksi siteerataan suomalaista lehteä, jossa kuvaillaan sahdin petollista, rauhoittavaa vaikutusta. Jacksonin mukaan sahdin vahvuus saattaa olla jopa kymmenen painoprosenttia (12,5 % abv).

Kirja tekee selvän eron (sahdin) kotipanemisen ja kaupallisten – Alkon säätelemien – panimoiden Suomen välille. On lohdullista, että nämä esitellään tässä järjestyksessä, ensin se jolla on arvoa maailman aineettoman kulttuuriperinnön kannalta.

Jackson on kuitenkin opiskellut tunnollisesti suomalaisten veroluokkien koukerot: sen, että II-olut on vain teoreettinen mahdollisuus ykkös- ja kolmosoluen välissä, jota panimot eivät katso tarpeelliseksi hyödyntää, sekä sen että IV-luokan yläpuoleltakin löytyy ylhäisessä yksinäisyydessään Sinebrychoffin panema täyteläinen, makeahko stout, jossa on alkoholia 5,5 painoprosenttia (6,9 % abv).

Poliittisesta ilmapiiristä todetaan, että “kaikki yritykset höllentää Suomen tiukkoja alkoholilakeja ovat kohdanneet kiihkeää vastustusta Kristillisen liiton taholta”. Eivät kai kristilliset ole koskaan olleet niin merkittävä poliittinen voima, että he olisivat yksinään voineet torpata oluen tuotannon ja anniskelun helpotuksia, jos vain isommat puolueet olisivat niitä yhteistuumin lähteneet ajamaan.

Miltä olutmaailma muuten näytti?

Minun laiselleni olutkirjojen ahmijalle on ylipäätään hauskaa vain lueskella, miten Euroopan ja muiden mantereiden olutmaita 40 vuotta sitten kuvattiin. Esimerkiksi Belgiaa ja Saksaa käsittelevissä osuuksissa kovin monta yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, jotta teksti olisi pätevää vielä nykypäivänäkin.

Yhdysvallat on isoista olutmaista muuttunut näinä vuosina kenties eniten. Jackson kuvaa maata, joka tuottaa kyllä maailman eniten olutta mutta jossa on vain alle sata panimoa. Amerikkalaiset, jotka yleensä eivät arkaile mainostaa omia saavutuksiaan, ovat hänen mukaansa oluensa suhteen epätyypillisen kainoja. “Ehkä kunnioituksesta Euroopan maita kohtaan, joista amerikkalaisten panimomestarien isät ja isoisät tulivat. Uutta Böömiä tai Baijeria ei rakenneta koskaan Pennsylvaniaan, Wisconsiniin tai Missouriin…”

Nykyään kukaan ei varmaan sanoisi Amerikasta näin. Siitä on tullut todellinen voimatekijä hyvän oluen maailmassa, ja Euroopan olutmaat saavat katsoa oman identiteettinsä perään, ettei trendikäs Amerikan-ihailu varastaisi koko showta. Kaukana on 1970-luku, jota Michael Jackson kuvaa muun muassa näin:

Alet ovat [Amerikassa] vainottu vähemmistö. On helpompaa antaa tukensa uhatulle rakennukselle kuin uhanalaiselle oluelle, vaikka arvostaisi makunautintoja yhtä paljon kuin silmän iloja. Vaikka alkoholia ei pitäisi niin tärkeänä kuin arkkitehtuuria, tyylit käyvät läpi samoja vaiheita: aluksi olet “uusi ja vallankumouksellinen”, sitten “tunkkainen, vanhanaikainen” ja lopulta ehkä “säilyttämisen arvoinen”.

Koko Yhdysvaltain pienpanimobuumi on tietysti tapahtunut tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Amerikkalaisesta pintahiivaoluesta ei ole tullut pelkästään säilyttämisen arvoista, vaan se on tuotu aivan uudessa olomuodossaan markkinoille – osuvaa, että Jacksonkin mainitsee tämän sanan – vallankumouksellisena.

Oluttyyli, johon amerikkalaisen oluen renessanssi on ainakin viimeiset 15 vuotta pitkälti kiteytynyt, on tietenkin IPA. Se mainitaan vuoden 1977 The World Guide to Beerissä toki pelkästään brittioluita käsittelevässä osiossa yhtenä englantilaisen vaalean alen nimistä: Burton pale ale, pale ale, India pale ale, bitter. Sitä ei yritetä millään lailla luonnehtia omana oluttyylinään. Tämä heijastaa aikansa brittiläistä olutkenttää varmasti aivan oikein, ja kuten on usein todettu, IPAn nykyinen identiteetti on paljon velkaa amerikkalaisille 1990- ja 2000-luvun panimoille.

Toinen paljon muuttunut maailma Amerikan – ja tietenkin Pohjoismaidenkin – ohella on entinen itäblokki, josta silloiselle Tšekkoslovakialle omistetaan pitkä ja perusteellinen luku. Lisäksi esitellään muutkin olutta tuottavat sosialistimaat.

Niin hyvät tiedustelulonkerot kuin Jacksonilla ilmeisesti eri maissa onkin, sellaiset erikoisuudet kuin Itä-Saksan Gose ja Puolan grodziskie eivät ole hänen tutkaansa osuneet. Vai onko näiden oluiden tuotanto ollut tuolloin kerta kaikkiaan tauolla? Mielenkiintoinen oli kuitenkin Jacksonin havainto DDR:ssä yleisestä portterista (länsipuolella sitä ei juurikaan tehty): se oli noin 7 % vahvuista ja tyypillinen maku saatiin aikaan lisäämällä suolaa.

Voi olla, että Jacksonin teksti kestää aikaa paremmin kuin monet nykyiset olutkirjat mahdollisesti tulevat kestämään. Se johtuu siitä, että hän taustoittaa oluttyylejä koskevat esittelynsä eri maiden kulttuureihin, joissa ne ovat syntyneet ja kehittyneet. Nykyään ei ole harvinaista, että oluttyylit esitellään ikään kuin annettuna, muuttumattomina totuuksina. On laadittu jopa oluiden jaksollinen järjestelmä – osin huumorimielessä toki, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Eiväthän oluttyylit ole koskaan mitään kiveen hakattuja totuuksia olleet. Ne muuttuvat, osa jää ajan mittaan pois käytöstä (vrt. Burton ale), syntyy silloin tällöin uusiakin, ja joskus huomataan, että yksi on jakautunut kahdeksi tai kaksi on yhdistynyt yhdeksi. Ja eihän tätä postausta voi lopettaa mainitsematta, että myös oluttyyli-käsitteen lanseeraamisesta kunnia annetaan usein – kenelle muullekaan kuin – Michael Jacksonille.