Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Mainokset

Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Lager onkin uusvanha sana

Saksalaisesta näkökulmasta kaikkien pohjahiivaoluiden kutsuminen lageriksi on keinotekoinen, vasta viime aikoina yleistynyt ilmiö. Vai onko?

Saksan osavaltioita kierrellessään voi törmätä monenmoisiin pohjahiivatyyleihin, joista tunnetuimpia ovat Helles, Dunkles, Pils ja Export. Kausittain esiintyviä ovat Bock ja Doppelbock sekä Märzen tai (Oktober)festbier. Paikallisemmin suosittuja ovat Kellerbier (tai Zwickl tai Landbier), Schwarzbier tai vaikkapa Zoigl.

Se sana, johon harvemmin törmää, on Lager. Kansainvälisen olutkirjallisuuden perusteellahan on opittu ajattelemaan, että kaikki pohjahiivaolut on lageria.bamberg-night-cc-by-2-0-matthias-ripp-flickr-att

Saksalaiset saattavat kuitenkin käyttää sanaa ihan eri tavalla. Tai erityisesti frankenilaiset; en tiedä minkä verran muut saksalaiset sitä yhäkään käyttävät. Frankenin eli Baijerin pohjoisosan panimoilla Lagerbier voi olla yksi talon olutvalikoiman tuote, ja kuitenkin ne kaikki muutkin saattavat olla pohjahiivaoluita. Esimerkiksi bambergilaisella Keesmannin panimolla Sternla Lager on viisiprosenttinen puolitumma varasto-olut.

Aikaisemmin oletin, että tapa kutsua kaikkia mahdollisia pohjahiivaoluita lagereiksi oli brittien tai amerikkalaisten putkiaivoisuutta, taipumusta vetää mutkat suoriksi hankalien vieraskielisten termien kohdalla. Olisin pistänyt sen Michael Jacksonin ja hänen opetuslastensa piikkiin. (Itse asiassa Michael Jackson ei alkuperäisessä The World Guide to Beer -kirjassaan muuten edes käyttänyt lager-sanaa noin.)

No, kun olutkirjahylly karttuu, sitä tulee toisinaan kyseenalaistaneeksi joitakin vanhoja ajatuksiaan.

Viime päivinä olen tutustunut vuonna 1988 ilmestyneeseen Die Biere Deutschlands -kirjaan, jossa kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul toteavat aivan päivänselvästi näin:

Nimitys Lager erityyppisille vaaleille ja tummille täysoluille ja ahtaammassa merkityksessä vaaleille täysoluille on nykyään enää vain historiallinen jäänne. 1800-luvulla nimitettiin kaikkia pohjahiivaoluita ”Lageriksi”. Ne olivat niitä oluita, joita voitiin ja täytyi varastoida, mikä erotti ne siihen asti yleisistä pintahiivaoluista.

Monilla Saksan alueilla, erityisesti Baijerissa, nimitystä Lager käytetään vielä yksinkertaisesta vaaleasta oluesta. Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa sitä käytetään, niin kuin meillä 1800-luvulla, vaaleista pohjahiivaoluista.

Hyvä: tämä avaa logiikkaa termin käytön taustalla. Britit eivät siis ole varsinaisesti käsittäneet väärin, vaan käyttävät sanaa aikoinaan saksalaisilta oppimassaan merkityksessä. Ja saksalaiset puolestaan ovat vielä ainakin 1980-luvulla olleet myös tietoisia siitä, että näin Kanaalin (ja Atlantin) takana tehdään.

Näin kysymykseksi jää, miten loogisia Frankenin panimot sitten ovat lager-sanan käytössään. Korostuuko pitkä varastointi (Lagerung) erityisesti niissä oluissa, joita he nimittävät Lageriksi, vai onko kyseessä vain tuo Höllhuberin ja Kaulin mainitsema ”historiallinen jäänne”?

Toinen historiallinen detalji, johon edellä mainitut kirjoittajat eivät ota kantaa, on tapa puhua varastoitavista pintahiivaoluista (”obergärige Lagerbiere”). Useimmat pintahiivaoluet eivät sitä ole, mutta kategoriaan on voitu laskea ainakin Kölsch ja Altbier. Nämä ovat oluita, joissa käymisen hoitaa pintahiiva, mutta joissa koko muu prosessi – aina makua myöten – muistuttaa pikemminkin pohjahiivaoluen valmistusta.

Ainakin oluthistorioitsija Ron Pattinson oli takavuosina hyvin vihainen, jos näistä Saksan varastoitavista pintahiivaoluista käytettiin termiä ale. Sehän on puolestaan vakiintunut nykyaikana kaiken pintahiivaoluen yleisnimeksi, tavallaan lagerin vastinpariksi.

Silakkarullia Baltic Porter Dayn kunniaksi

Olueen liittyviä merkkipäiviä on sen verran vähän, että aina kun joku keksii sellaisen, kannattaa juhlistaa.

Silakan luulisi sopivan yhteen portterin kanssa, ainakin symbolisesti. Kala on englanniksi baltic herring eli ”itämerensilli”. Itämeren rantavaltioissa juotavasta portterista taas on aina Michael Jacksonin ajoista lähtien käytetty nimitystä Baltic porter eli itämerenportteri.

cof

Asianmukaisia portterilaseja ei tällä kertaa ollut käytettävissä. Iittala ei ole maksanut tästä tahattomasta tuotesijoittelusta mitään.

 

Vuotuista Baltic Porter Daytä vietettiin tänään toista kertaa. Sen ovat lanseeranneet puolalaiset olutaktiivit, joiden piiriin tämän merkkipäivän vietto luultavasti yhä pitkälti rajoittuu.

Kun nyt satuin huomaamaan, että tällainen päivä oli eilen ollut ja jääkaapissa sattui olemaan sekä silakoita että portteria, nämä kaksi pääsivät nyt ruokapöytään. Toki olimme nyt päivän myöhässä Baltic Porter Dayn ateriamme kanssa, mutta tulipa noteerattua sekin päivä.

Silakat tehtiin nyt yksinkertaisella mutta maukkaaksi osoittautuneella tavalla. Fileet suolattiin, pippuroitiin ja siveltiin piparjuurituorejuustolla. Päälle saksittiin hieman tilliä. Rullalle käärityt fileet ladottiin uunivuokaan ja niiden päälle kaadettiin ranskankerma-juustoraasteseosta (vähän maidolla ohennettuna), ja cheddar-juustoa raastettiin vielä kokonaisuuden kuorrutukseksi. Silakat olivat 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia.cof

Oluena toimi puolalaisen PINTAn ja italialaisen Birra Amarcordin yhdessä tuottama uutuus Bałtyk Adriatico. PINTAn konttorihan on Etelä-Puolassa kaukana Itämerestä, mutta Amarcord näyttää majailevan parinkymmenen kilometrin päässä Riminin rivieralta ja tuo siis olueen Adrianmeren tervehdykset. Valmistusaineiden tasolla tämä merkitsee mustaa riisiä, jota en ole ennen oluessa nähnytkään.

Kuten PINTAn lippulaivaportteri Imperator Bałtycki, myös tämä Itämeren–Adrianmeren portteri on tyylilajinsa humalaisimmasta päästä. Nyt mukana ei ole jenkkihumaloita vaan puolalaisia, mutta niilläkin saa halutessaan huomattavan katkeruuden aikaan. Toisin kuin tämä, valtaosa puolalaisista porttereista ratsastaa doppelbockmaisella makeudella, jossa sekä paahteisuus että humalaisuus ovat tosiaan melko matalalla volyymillä.cof

Melko miedot silakkamme jäivät jossain määrin tämän oluen jalkoihin. Niitä syötiin ruisleipien päällä, ja tarkoitus olikin, että ruisleivän tumma makeus löytäisi kumppanin puolalaisen portterin maltaisuudesta. Sitä ajatellen jokin muu portteriyksilö olisi voinut olla parempi valinta.

Tästä tuli taas mieleen, että pitää joskus koota moninaiset maistelumerkintäni eri Itämeren maiden porttereista vielä yhdeksi postaukseksi. Se ei nyt tähän vuoden 2017 Itämerenportterin päivään ehtinyt.

Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Olutmaailma muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa. Ja toisaalta se ei muutu.

Posti toi tällä viikolla Olutkoiran itselleen Amazonista tilaamia pikkujoululahjoja, joiden joukossa oli vuoden 1977 painos legendaarisen olutkirjailijan Michael Jacksonin The World Guide to Beer -kirjasta.

Legendaarinen on adjektiivi, jonka Michael Jacksoniin liittää melkein ajattelemattaan, koska niin on jo vuosikausia ollut tapana tehdä. Vasta tätä kirjaa selaillessa käy kuitenkin selväksi, miten visionäärinen ja laajasti olutmaailmaan perehtynyt kirjoittaja Möykkäel-vainaa on todella ollut jo tässä toisessa kirjassaan (ensimmäinen oli vuotta aiemmin ilmestynyt The English Pub).

Kyse ei ole siitä, että The World Guide to Beer olisi radikaalisti erilainen kuin lukemattomat sitä seuranneet olutkirjat, niin Jacksonin omat kuin monet muut. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten samanlainen se on.

Vuonna 1977! Millainen taustatutkimus tämän kaltaiseen kirjaan on pitänyt tehdä aikana ennen internetiä, halpoja lentoja, eri maissa englantia puhuvia oluteksperttejä – ja pitkälti ilman aiempien vastaavien olutoppaiden apua. Kuulostaa ehkä naiivilta mutta ihmettelen silti.

jackson-wall-flickr-epicbeer-cc-by-2-0attSuomi, veroluokkien luvattu maa

Suomessa Michael Jackson muistetaan sinä olutkirjoittajana, joka teki sahtia tunnetuksi maailmalla – tämän tietävät usein nekin, jotka eivät muuten seuraa aktiivisesti olutkenttää. Britit ja jenkit taas antavat Jacksonille tunnustusta siitä, että hän tarjoili heille ensimmäisenä kattavan ja asiantuntevan tietopaketin belgialaisesta oluesta. Jo tässä kirjassa kaikki merkittävät olutmaat saavat arvoisensa esittelyn, monet aika perusteellisenkin.

Tästä lähtee The World Guide to Beer -kirjan Suomi-osio:

Oluen panemisen kulttuuri tuli Aasiasta Pohjois-Eurooppaan ensimmäisten kansojen joukossa, jotka ylittivät Suomenlahden noin vuonna 100 tai 200. Heillä oli jopa oluen ja ohran jumala nimeltä Pekko. Se, missä määrin nämä kansat toivat vaeltaessaan oluenpanotaidon myös Keski-Eurooppaan, on epäselvää, mutta yhtä kaikki olut säilyi keskeisenä osana heidän kansankulttuuriaan pitkään sen jälkeen kun kristinusko oli saapunut alueelle vuonna 1150.

En mene takuuseen Jacksonin historiankirjoituksen oikeellisuudesta tässä johdantokappaleessa, mutta on joka tapauksessa hauskaa nähdä, miten hän korostaa suomalaisten identiteettiä ikiaikaisena olutkansana. Tähän peilaten hän kutsuu myös vuosien 1919–1932 kieltolakiamme “ironiseksi”: että kansa, jonka olutkulttuuri on näin syvään juurtunutta, sai ristikseen Euroopan ankarimman alkoholilainsäädännön.

Sekin aiheuttaa pientä isänmaallista tuntemusta, että ainoat olutmaat, joiden yhteydessä Jackson käyttää tässä kirjassa termiä home-brewing yhtään laajemmin, ovat Suomi ja Norja. Sahdin panon perusteet esitellään mielestäni aivan asiantuntevasti, samoin sen norjalainen sukulaisperinne käsitellään.

Lisäksi siteerataan suomalaista lehteä, jossa kuvaillaan sahdin petollista, rauhoittavaa vaikutusta. Jacksonin mukaan sahdin vahvuus saattaa olla jopa kymmenen painoprosenttia (12,5 % abv).

Kirja tekee selvän eron (sahdin) kotipanemisen ja kaupallisten – Alkon säätelemien – panimoiden Suomen välille. On lohdullista, että nämä esitellään tässä järjestyksessä, ensin se jolla on arvoa maailman aineettoman kulttuuriperinnön kannalta.

Jackson on kuitenkin opiskellut tunnollisesti suomalaisten veroluokkien koukerot: sen, että II-olut on vain teoreettinen mahdollisuus ykkös- ja kolmosoluen välissä, jota panimot eivät katso tarpeelliseksi hyödyntää, sekä sen että IV-luokan yläpuoleltakin löytyy ylhäisessä yksinäisyydessään Sinebrychoffin panema täyteläinen, makeahko stout, jossa on alkoholia 5,5 painoprosenttia (6,9 % abv).

Poliittisesta ilmapiiristä todetaan, että “kaikki yritykset höllentää Suomen tiukkoja alkoholilakeja ovat kohdanneet kiihkeää vastustusta Kristillisen liiton taholta”. Eivät kai kristilliset ole koskaan olleet niin merkittävä poliittinen voima, että he olisivat yksinään voineet torpata oluen tuotannon ja anniskelun helpotuksia, jos vain isommat puolueet olisivat niitä yhteistuumin lähteneet ajamaan.

Miltä olutmaailma muuten näytti?

Minun laiselleni olutkirjojen ahmijalle on ylipäätään hauskaa vain lueskella, miten Euroopan ja muiden mantereiden olutmaita 40 vuotta sitten kuvattiin. Esimerkiksi Belgiaa ja Saksaa käsittelevissä osuuksissa kovin monta yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, jotta teksti olisi pätevää vielä nykypäivänäkin.

Yhdysvallat on isoista olutmaista muuttunut näinä vuosina kenties eniten. Jackson kuvaa maata, joka tuottaa kyllä maailman eniten olutta mutta jossa on vain alle sata panimoa. Amerikkalaiset, jotka yleensä eivät arkaile mainostaa omia saavutuksiaan, ovat hänen mukaansa oluensa suhteen epätyypillisen kainoja. “Ehkä kunnioituksesta Euroopan maita kohtaan, joista amerikkalaisten panimomestarien isät ja isoisät tulivat. Uutta Böömiä tai Baijeria ei rakenneta koskaan Pennsylvaniaan, Wisconsiniin tai Missouriin…”

Nykyään kukaan ei varmaan sanoisi Amerikasta näin. Siitä on tullut todellinen voimatekijä hyvän oluen maailmassa, ja Euroopan olutmaat saavat katsoa oman identiteettinsä perään, ettei trendikäs Amerikan-ihailu varastaisi koko showta. Kaukana on 1970-luku, jota Michael Jackson kuvaa muun muassa näin:

Alet ovat [Amerikassa] vainottu vähemmistö. On helpompaa antaa tukensa uhatulle rakennukselle kuin uhanalaiselle oluelle, vaikka arvostaisi makunautintoja yhtä paljon kuin silmän iloja. Vaikka alkoholia ei pitäisi niin tärkeänä kuin arkkitehtuuria, tyylit käyvät läpi samoja vaiheita: aluksi olet “uusi ja vallankumouksellinen”, sitten “tunkkainen, vanhanaikainen” ja lopulta ehkä “säilyttämisen arvoinen”.

Koko Yhdysvaltain pienpanimobuumi on tietysti tapahtunut tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Amerikkalaisesta pintahiivaoluesta ei ole tullut pelkästään säilyttämisen arvoista, vaan se on tuotu aivan uudessa olomuodossaan markkinoille – osuvaa, että Jacksonkin mainitsee tämän sanan – vallankumouksellisena.

Oluttyyli, johon amerikkalaisen oluen renessanssi on ainakin viimeiset 15 vuotta pitkälti kiteytynyt, on tietenkin IPA. Se mainitaan vuoden 1977 The World Guide to Beerissä toki pelkästään brittioluita käsittelevässä osiossa yhtenä englantilaisen vaalean alen nimistä: Burton pale ale, pale ale, India pale ale, bitter. Sitä ei yritetä millään lailla luonnehtia omana oluttyylinään. Tämä heijastaa aikansa brittiläistä olutkenttää varmasti aivan oikein, ja kuten on usein todettu, IPAn nykyinen identiteetti on paljon velkaa amerikkalaisille 1990- ja 2000-luvun panimoille.

Toinen paljon muuttunut maailma Amerikan – ja tietenkin Pohjoismaidenkin – ohella on entinen itäblokki, josta silloiselle Tšekkoslovakialle omistetaan pitkä ja perusteellinen luku. Lisäksi esitellään muutkin olutta tuottavat sosialistimaat.

Niin hyvät tiedustelulonkerot kuin Jacksonilla ilmeisesti eri maissa onkin, sellaiset erikoisuudet kuin Itä-Saksan Gose ja Puolan grodziskie eivät ole hänen tutkaansa osuneet. Vai onko näiden oluiden tuotanto ollut tuolloin kerta kaikkiaan tauolla? Mielenkiintoinen oli kuitenkin Jacksonin havainto DDR:ssä yleisestä portterista (länsipuolella sitä ei juurikaan tehty): se oli noin 7 % vahvuista ja tyypillinen maku saatiin aikaan lisäämällä suolaa.

Voi olla, että Jacksonin teksti kestää aikaa paremmin kuin monet nykyiset olutkirjat mahdollisesti tulevat kestämään. Se johtuu siitä, että hän taustoittaa oluttyylejä koskevat esittelynsä eri maiden kulttuureihin, joissa ne ovat syntyneet ja kehittyneet. Nykyään ei ole harvinaista, että oluttyylit esitellään ikään kuin annettuna, muuttumattomina totuuksina. On laadittu jopa oluiden jaksollinen järjestelmä – osin huumorimielessä toki, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Eiväthän oluttyylit ole koskaan mitään kiveen hakattuja totuuksia olleet. Ne muuttuvat, osa jää ajan mittaan pois käytöstä (vrt. Burton ale), syntyy silloin tällöin uusiakin, ja joskus huomataan, että yksi on jakautunut kahdeksi tai kaksi on yhdistynyt yhdeksi. Ja eihän tätä postausta voi lopettaa mainitsematta, että myös oluttyyli-käsitteen lanseeraamisesta kunnia annetaan usein – kenelle muullekaan kuin – Michael Jacksonille.

Belgialaisen oluen brittiläiset ja saksalaiset juuret

Michael Jackson totesi aikoinaan, että Belgian olutkulttuuri on kaikkein omaperäisintä ja maassa on säilynyt eniten erilaisia paikallisia oluttyyppejä. Jacksonin väite pitää paikkansa, mutta belgialaisen oluen kehitystä muokkasivat samalla jo sata vuotta sitten yllättävän voimakkaat ulkomaiset vaikutteet.

Maailmansotien välisenä aikana belgialainen panimoala oli huolissaan siitä, että kansalaisille maistuvat yhä paremmin brittiläiset ja saksalaiset oluet. Ne olivatkin kotimaisten panimotuotteiden suoria kilpailijoita.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen brittiläinen tuontiolut upposi kuluttajiin kuin häkä senkin takia, että kotimaisessa tuotannossa vallitsivat vielä osin sodanaikaiset rajoitteet ja olut oli kohtuuttoman mietoa. Britit tarjosivat vahvempaa, eli tuon ajan kielenkäytössä ”ravitsevampaa” olutta.

Käsittelin aikaisemmassa postauksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tilannetta, ja totta on, että belgialaisen oluen suhteellinen mietous oli nähty ongelmana jo 1900-luvun alussa rauhan aikana. Ja jo silloin Belgiaan kohdistui jonkin verran kansainvälistä kilpailua Britannian lisäksi toiselta suunnalta, Saksasta.

Kummastakin kilpailijamaasta oli alkanut virrata verraten tasalaatuista ja riittävän voimakasprosenttista tavaraa, joka lisäksi vetosi kuluttajiin uutuudellaan ja modernilla imagollaan. Ulkomaisen kilpailun uhka vain voimistui, kun maailmansodan kauhuista selvittiin iloiselle 20-luvulle.

Flickr_Smabs Sputzer_Wipers Times_CC BY 2-0att

Moni brittisotilas vietti ensimmäisen maailmansodan aikana vuosia Ypresin länsipuolisella seudulla, joka oli rintaman takana eikä kuulunut saksalaisten Belgiasta miehittämään alueeseen.

Brittiolut oli voittajien olutta

Britannian ja Belgian välit olivat olleet varsin lämpimät aina jälkimmäisen valtion syntyvaiheista saakka. Maailmansodassa brittisotilaiden monivuotinen läsnäolo Belgiassa lähensi kansakuntien suhteita entisestään, ja belgialaiset luonnollisesti arvostivat sitä, että liittoutuneet tekivät lopun saksalaisten miehityksestä. Sodan jälkeen brittien ihailu näkyi myös panimosektorilla.

Olutkauppaa Englannin kanaalin yli oli toki käyty jo keskiajalla, jolloin flaamit toivat ensi kertaa humalapitoisia oluita Brittein saarille. Teollisen ajan koitettua vienti ja vaikutteet kulkivat aluksi lähinnä toiseen suuntaan, kun englantilainen suurpanimo Bass alkoi tuoda oluttaan Belgiaan 1860-luvulla. Ensimmäisen kerran brysseliläiset olivat saaneet maistaa englantilaista olutta jo vuonna 1843. Vielä 1800-luvun alkupuolella Belgiaan ei käytännössä ollut tuotu ulkomaista olutta juuri lainkaan, mutta nyt alkoi tässä suhteessa kokonaan uusi ajanjakso.

Kuten usein käy, ulkomaisen tuontitavaran kasvava suosio synnyttää ennen pitkää kotimaisia jäljittelijöitä. Kun katsoo belgialaisia olutvalikoimia 1920- ja 1930-luvuilla, useat panimot ovat lanseeranneet jonkin brittityyliä tavoittelevan ale-oluen. Myös nimet viittasivat usein saarivaltakuntaan: Royal Ale, Horse Ale, Canter-Ale, Navy’s Pale Ale.

Moortgat-panimon olut, josta myöhemmin tuli vaalea Duvel, sai alkunsa tummana oluena nimeltä Victory Ale. Se syntyi nuorten panimomestariveljesten Victor ja Albert Moortgatin käytyä opintomatkalla Englannissa. Perimätietona on säilynyt sellainenkin teoria oluen alkuperäisestä nimestä, että siihen olisi yhdistetty veljesten hieman brittiläiseltä kalskahtavat etunimet.

Pale ale -tyyppisen oluen lisäksi Britanniasta tuotiin jo vuosisadan alussa Scotch ale ja stout-oluita, ilmeisesti myös imperial stout ja India pale ale -laatuja ainakin joissain tapauksissa.

(Pale) ale, stout ja scotch jäivät belgialaisten baarien vakiovalikoimiin, sellaisiinkin peruskuppiloihin, joihin mikään käsityö- tai artesaanioluen muotivirtaus ei ole ulottunut. Näitä oluita on ollut saatavana sekä tuontitavarana että belgialaisten panimoiden omina versioina. Esimerkiksi Van Den Bosschen panimo Itä-Flanderissa on tehnyt Buffalo-nimistä stoutiaan keskeytyksettä vuodesta 1907 asti.

Gordon finest Scotch-Belgian beer-NL Wikipedia-Dirk Van Esbroeck-CC BY SA 3-0

Scotch ale tarjoillaan Belgiassa ohdakkeen muotoisesta lasista. (Dirk van Esbroeck, nl.wikipedia.org, CC BY-SA 3.0).

Yksi 1900-luvun belgialaisen panimoalan kehitykseen eniten vaikuttaneista hahmoista oli englantilainen George Maw Johnson. Canterburyssä perheensä omistamassa panimossa oluentekoa opetellut lontoolaissyntyinen Johnson siirtyi panimokonsultiksi Brysseliin vuonna 1890. Johnsonin kirja Treatise on English Brewing and Malting osoittautui korvaamattomaksi avuksi belgialaisille panimoille, jotka 1900-luvun alkupuolella ponnistelivat parantaakseen tuotteidensa tasoa. Johnson kirjoitti myös muun muassa oppaan laadukkaiden saison-oluiden valmistamiseen ja perusti vaikutusvaltaisen Le petit journal du brasseur -lehden.

Pilsneristä tuli lopulta Belgiassakin kansansuosikki

Saksalaisvaikutteinen olut mullisti lopulta Belgiankin panimokenttää 1900-luvulla vielä perusteellisemmin kuin englantilainen tai mikään muu olut. Saksalaiset oluet saapuivat Belgiaan alun perin 1860-luvulla, jolloin Brysselin keskustasta löytyi jopa Münchenin oluihin erikoistunut ravintola Café de Munich.

Aluksi suosiossa olivat tummat müncheniläisoluet ja bockit, mutta vähitellen böömiläistaustainen vaalea Pilsener (joka lyheni muotoon pils) nousi etualalle. Siitä tuli Belgian – kuten lukuisien muidenkin maiden – suosituin olutlaatu ja se on sitä edelleen.

Jo 1800-luvun lopussa saksalainen tuontibisnes koki saman kolauksen kuin brittiläinenkin, eli Belgian kotimaiset panimot ryhtyivät valmistamaan omia munich-, bock– ja pils-oluitaan. Ensimmäisenä tähän virtaukseen oli heittäytynyt vuonna 1886 brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg, mutta jo 1920-luvulle tultaessa kaikki Belgian suurimmat panimot olivat nimenomaan kasvavia pils-tuottajia.

Saksalaistyylisten oluiden valmistus edellytti panimolta pohjahiivakäymisen vaatimaa varustelua, jota monilla ei ollut rahkeita hankkia. Pohjahiivahan käy kylmässä. Tätä kautta saksalaisoluen muoti edisti belgialaisen panimokentän keskittymistä, kun pienimpiä tuottajia putosi pois kilpailusta. Kapasiteetin uusiminen oli auttanut myös toiminnan tehostamista, joka puolestaan kannusti suuria panimoita kasvamaan yhä suuremmiksi.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei olisi tuntunut aivan hullulta ennustaa, että belgialaiselle panimoalalle kävisi kuten Pohjoismaissa tai Hollannissa – että jäljelle jäisi vain muutama suuri pils-valmistaja ja kaikki pienemmät panimot ja marginaalisemmat oluttyypit kuihtuisivat pois. Näin ei tunnetusti kuitenkaan Belgiassa lopulta käynyt.

Sekä saksalainen että brittiläinen olut jättivät pysyvät jälkensä myös belgialaisten omiin oluttyyppeihin. Pils-oluen vaikutuksen voi luultavasti nähdä siinä, että belgialainen olut on keskimäärin muuttunut vaaleammaksi ja puhtaammaksi kuin mitä se sata vuotta sitten oli. Syntyi uusia oluttyyppejä kuten vaalea tripel ja sen miedompi sukulainen blond bier. Nämä kirkkaan kultaiset oluet saatiin näyttämään mainonnassa yhtä houkuttelevilta kuin suosittu oljenvaalea pils.

Brittien vaikutus taas näkyy kuparinruskeiden, suurin piirtein pale ale -tyyppisten oluiden pitkään jatkuneessa suosiossa. Kuten jo edellä tuli todettua, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina belgialaiset panimomestarit kamppailivat parantaakseen kotimaisen oluen laatua ja sitä kautta mainetta. Tätä varten järjestettiin vuosina 1902–04 kilpailuja, joissa tavoitteena oli luoda ”uusi belgialainen olut”. Voittajat hakivat tyypillisesti innoitustaan Englannin oluista.

Tuolloin kehitettyjä uusia belgialaisia markkinoitiin yleisnimellä belge tai spéciale (belge), ja tämäkin käytäntö on säilynyt nykypäivään saakka. De Koninck, Palm Speciale, Vieux Temps ja monet muut pitkäaikaiset suosikkioluet kuuluvat spéciale belge -tyylilajin alkuperäisiin pioneereihin. Viime aikoina Belgiasta on kuulunut uutisia, ettei näiden oluiden mieto makumaailma enää pure käsityöoluisiin ihastuneisiin nuoriin. Kuten historiassa on usein käynyt, yhden ajan muotioluet kelpaavat parin-kolmen sukupolven päästä vain nostalgisten mummojen ja pappojen palanpainikkeeksi.

Palm_Flickr_Jeff Alworth_CC BY 2-0att

Spéciale Palm, vaarassa jäädä mummojen ja pappojen suosikiksi?

On mahdollista, että myös belgialaisten erikoisoluiden korkea alkoholipitoisuus on alun perin velkaa brittiläisille esikuville. Brittioluthan oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalaista tai belgialaista olutta vahvempaa. Toki myös Belgian lainsäädäntö rohkaisi sodan jälkeen panimoita tekemään uusista erikoisoluistaan varsin voimakkaita.