Tarot-kortteja Belgiasta

”Kuten lambicilla, myös tarot-korteilla on pitkä perinne.” Näin todettiin tämän vuoden keväällä Lindemansin panimon tiedotteessa, jossa julkistettiin panimon uudet tuotokset Tarot d’Or ja Tarot Noir.

Molemmissa oluissa on pieni määrä Lindemansin lambicia, ja isot määrät pintahiivaolutta, sokeria ja marjamehutiivisteitä. Panimon tiedotteessakin lipsahdetaan hetkeksi esoteerisen todellisuuden puolelle, joten viesti jää kokonaisuudessaan vähän hämäräksi. Se on selvää, että tarotin historia ulottuu vähintään myöhäiskeskiajalle, mutta uusimpien tietojen mukaan kylläkään lambicin historia ei olisi läheskään noin pitkä.

Alko on tuonut Lindemansin kaksi Tarot-olutta nyt viime viikkoina valikoimiinsa. Testataan molemmat samaan syssyyn.

Tarot d’Or (8 %)tuoksuu vahvasti persikkajääteelle eli pelkän tuoksun pohjalta olettaisi, että tämä on lähinnä tarkkaan asemoitu kilpailija belgialaisen Dubuisson (Bush) -panimon Pêche-Mel-oluelle. Pêche-Melillähän on tarina: se pohjautuu ”cocktail”-reseptiin, jonka kehittivät Louvain-la-Neuven yliopistokaupungin opiskelijat jo yli 30 vuotta sitten omissa bileissään sekoittamalla vahvaa Bush-olutta makeutettuun persikkalambiciin. Lopputulos on vähän ylisokerinen vaikka varmasti opiskelijajuhlissa aivan paikallaan.

Makea on myös Tarot d’Or, johon etiketin tuoteselosteen mukaan on myöskin sekoitettu lambicia, pintahiivaolutta ja sokeria, mutta myös hedelmämehutiivisteitä – niissä tarkemmin sanoen hunajamelonia, mangoa ja limeä mutta ei persikkaa. Sen nyt ainakin voi sanoa, että lambic ei tässä kokonaisuudessa maistu käytännössä ollenkaan. Ei toisaalta alkoholikaan korkeista prosenteista huolimatta. Muuten tietysti tämä olut on varmaan sitä mitä yllä oleva antaa odottaa, eli enemmän mehua kuin olutta, ja suositeltavissa vain niille, joita ylenpalttinen hedelmäsokeri ei haittaa.

Tarot Noir (8 %) on violetin musta olut, jonka vaahto vivahtaa vaaleanpunaiseen. Jännästi tässäkin tuoksu viittaa johonkin muuhun kuin mitä reseptistä löytyy, eli tällä kertaa oluen aromissa on vahvasti säilykekirsikkaa. Etiketti kuitenkin kertoo, että lambicin, pintahiivaoluen ja sokerin lisäksi mukana on mustikka-, mustaherukka- ja mustaseljatiivistettä. Makukin on minusta kirsikkamainen, mutta varmasti siinä voi myös mustikkaa tai seljaa halutessaan aistia. Varsin makea on tämäkin Tarot, eli sopii paremmin pieneksi ryypyksi kuin 0,33 l tai varsinkaan 0,5 litran lasillisiin.

Voi pohtia, miksi Alko on nämä vahvat mehuoluet nyt ottanut valikoimaansa. Lindemans on kylläkin perinteikäs panimo, jonka historia ulottuu yli 200 vuoden päähän. Ei näissä oluissa mitään muuta erityisen epämiellyttävää ole kuin hieman haastava makeus. Ja ainahan lambic-oluita on sekoitettu ja makeutettu, ei siinäkään mitään uutta tai järkyttävää ole. Suoraan sanottuna kuitenkin new age -hippimeininki yhdistettynä aika lailla pahimman turisti-Belgian hengessä tehtyihin makeutettuihin sekoituksiin aiheuttaa pieniä vilunväristyksiä – ja flashbackeja vuosituhannen vaihteeseen, jolloin tällaisten sokeriliemien vielä pelättiin syrjäyttävän kunnon oluet kokonaan.

Mitään täysin saatanallista näissä oluissa ei kuitenkaan ole, eli jos ne jollekulle toimivat porttiteoriana aidompiin lambiceihin, niin hyvä vaan. 

Marble Plum Dubbel & Jollification Tripel

Asian vierestä mutta: muistan 2000-luvun alkuhämäristä belgialaisen Smisje-panimon ensimmäisen olutvalikoiman, joka myöhemmin virtaviivaistettiin yhden lippulaivaoluen tieltä. Alkuperäinen tuotepaletti oli kaoottinen mutta hauska. Siinä oli muun muassa taateleilla maustettu tumma dubbel, joka on nyt unohtunut historian hämäriin niin tyystin, ettei sitä löydy enää edes Ratebeeristä retired-leimalla varustettuna.

Miksi se tuli tänään mieleen? Varsinkin kai sen takia, ettei Smisjen Dubbel Dadel ollut tuolloin 15–20 vuotta sitten erityisen makea, vaikka taatelit ovat makeita ja Smisjen silloinen meininki jollain tapaa kotikutoista, melkein harrastajamaista. Kävimmekin kerran heidän panimollaan, jonka isäntä Johan Brandt maistatti oluita puutarhassaan paahtavan helteen vallitessa. Ne sopivat vahvuudestaan huolimatta oivallisesti kuuman päivän juomiksi, eikä oluissa mikään sokerisuus alkanut missään kohtaa tökkiä.

Tässä postauksessa ollaan nyt nimittäin todella makean uuden hedelmä-dubbelin äärellä. Olut on brittiläisten Marble- ja Ossett-panimoiden kollaboraatio Plum Dubbel (9,4 %), jonka juotavuus on sokerisuuden takia vaaravyöhykkeessä. Tuoksussa vielä on jonkin verran suklaista, maanläheistä tumman luostarioluen henkeä. Maku sen sijaan menee aivan luumuhilloksi, enkä oikein löydä siitä olutmaisia piirteitä, joita voisi arvioida. Hedelmäistä kirpeyttä on jonkin verran, ja liköörimäinen luumun maku on sinänsä ihan mukava – mutta ehkä sopisi paremmin likööriin kuin olueen.

Plato-asteita on Alkon mukaan jopa 27,8°P. Enpä muista, olenko missään oluessa ikinä nähnyt niin korkeaa kantavierrevahvuutta. Jos siitä lähtisi keittelemään dubbelia tyylille normaaliin final gravityyn, alkoholiprosentteja tulisi ehkä 18. Nyt niitä on kuitenkin ”vain” reilut 9, eli aika sokerisen ja runsaan oluen äärellä tosiaan ollaan.

* * * * *

Kuten Plum Dubbel, myös Jollification (8,5 %) on 25-vuotisjuhlaansa viettävän Marble-panimon yhteistyöolut toisten brittipanimoiden kanssa. Etiketti kertoo Jollificationin olevan Apricot & Peach Tripel, eikä siinä ole makeusongelmaa. Edellisen tavoin myös tämä on Alkon tyylimääritelmän mukaan ”erikoisuus (erikoisuus)”, mikä viittaa olueen lisättyihin hedelmäraaka-aineisiin. Aprikoosi ja persikka maistuvat oluen maussa ihan selkeästi mutta eivät siis tuo tähän sinänsä mitään muuta kuin oman makunsa.

Tämä olut on kohtalaisen miellyttävä, tuoksussa on sekä belgialaista tripeliä että mainittuja hedelmiä. Maussa on pientä happamuutta, joka ei tietysti tripel-tyyliin mitenkään kuulu mutta ei myöskään häiritse kohtuuttomasti. Tosin mitä lähemmäs tullaan pullon pohjalle kertynyttä sakkaa, sitä enemmän Jollification maistuu aprikoosi- ja persikkapyreelle ja vähemmän tripel-oluelle. Pyreet eivät ole epämiellyttäviä makuja, mutta mielikuvien tasolla ollaan hedelmätorilla pikemminkin kuin luostarien hengellisissä ja suorastaan pyhissä olutsfääreissä.  

Yhteistyöpanimoita tässä oluessa ovat olleet North Riding Brewery ja Five Towns Brewery, molemmat Yorkshiren kreivikunnan eri kolkilta (kuten muuten Ossettkin). Marble Beers itse toimii tietysti aivan Manchesterin keskustan tuntumassa. Yhdistän Marblen vanhastaan heidän Marble Arch -pubiinsa Rochdale Roadilla, mutta tosiasiassa sekä oluenvalmistus että taproom sijaitsevat nykyään naapurikunnassa Salfordissa.

Näistä kahdesta Marble Beersin yhteistyöoluesta pidän Jollificationista enemmän, mutta kummassakin hedelmien lisääminen reseptiin mielestäni pikemminkin vähentää kuin lisää oluiden kiinnostavuutta. Tietysti on hauskaa, että konkarisarjan pienpanimo tekee juhlavuonnaan tällaisia klassisia belgialaistyylejäkin eikä pelkkiä neipoja ja kakkustouteja.