Eletään 1950-luvun Irlannissa, jossa pubit eivät saa maaseudulla tarjoilla alkoholijuomia sunnuntaisin lounaan ja illan välillä, kello kahdesta kello kuuteen.
Laissa on poikkeus: matkustavaiset. Heille saa tarjoilla myös keskellä päivää. Ei sillä että saaren harvaan asutulla länsirannikolla liikkuisi massoittain kaukaa tulleita turisteja, mutta sääntö on, että jo viiden kilometrin päästä saapuvaa asiakasta pidetään matkalaisena. Hänen lasiinsa Guinnessiä virtaa vuolaasti hanasta kuin hanasta.
Séamus asuu kylässä, jossa on pubi. Seuraavaksi lähin pubi on kymmenen kilometrin päässä olevassa kylässä, ja välissä on kukkula. Eräänä sunnuntaina Séamus on syönyt lounaalla suolaista siankylkeä ja vahvasti pippuroitua kaalia. Viittä yli kaksi hän huomaa olevansa kuolettavan janoissaan. Olisipa kolpakollinen kylmää stoutia. Mutta pubin isäntä ei myy sitä sakon pelossa.
Vaihtoehtoja on kaksi: pyöräillä kymmenen kilometrin päässä olevaan lähikylään ja nauttia siellä matkalaiselle sallittua olutta, tai odottaa kello kuuteen ja mennä silloin iltaoluelle omassa kantapaikassa. Jos kilometrejä toiseen kylään olisi vaikka vain viisi, Séamusin valinta olisi helppo. Hän päättää kuitenkin lähteä polkemaan. Mäkinen tie vie mehut nopeasti ja jano kasvaa kasvamistaan.
Kukkulan laella – noin puolimatkassa – Séamus tapaa serkkunsa Dermotin. Dermot on myös syönyt suolaista kinkkua ja pippurista kaalia lounaalla, ja hänkin on lähtenyt janon tuskissaan polkemaan omasta kylästään Séamusin kantapaikkaan oluelle, vaikka ei ole juomari. Miehet tervehtivät ja jatkavat vastakkaisiin suuntiinsa.
Kenties kymmenillä kukkuloilla ympäri Irlannin maaseutua nähdään sunnuntai-iltapäivisin tällaisia ex tempore -matkalaisten kohtaamisia? Ja ne toiset, jotka eivät ole lähteneet pyöräretkelle vaan jääneet odottamaan kello kuutta, saattavat nukahtaa iltapäivän kuumuuteen ja herätä hätkähtäen vähän vaille kahdeksan. Silloin on taas pubin sulkemisaika, ja kaikki ryntäävät tiskille tilaamaan tuoppia, kahta, kolmeakin – vaikka eivät ole juomareita – jotta vähät aukiolotunnit eivät jäisi hyödyntämättä.
* * * * *
Heinrich Böllin matkakirja Irisches Tagebuch (Kai Kailan suomennoksena Päiväkirja vihreältä saarelta) ilmestyi saksaksi vuonna 1957. Vaikka suurin osa Eurooppaa oli vasta noussut sodan raunioista, Böllin kuvaus Irlantiin saapumisestaan muistuttaa vanhoja tarinoita, joissa ensimmäistä kertaa mennään teollistuneesta maailmasta kehitysmaihin. Kurkkuäänteitä, suuria lapsilaumoja, kaapuihin pukeutuneita uskonveljiä ja -sisaria, turistien valitusta liasta ja ruokapulasta.
Vaikka Böllin pienissä tarinoissa näkyy myös valonpilkahduksia ja hyväntuulista irlantilaista suurpiirteisyyttä, kyseessä on vielä köyhä ja vanhoillinen maa, joka kantaa syviä arpiaan 1800-luvun nälänhädästä ja 1900-luvun poliittisista taisteluista. Varsinkin maaseudulla Böll näkee autioita kyliä ja perheitä, joiden lapsista useimmille ei Irlanti tule tarjoamaan elantoa ja tulevaisuutta.
Tällaisia ovat jäähyväiset Irlannin rautatieasemilla, keskellä nummea sijaitsevilla bussipysäkeillä, kyynelten sekoittuessa sadepisaroihin ja tuulen puhaltaessa Atlantilta, isoisä on hyvästelijöiden joukossa, hän tuntee Manhattanin katukuilut, New Yorkin sataman, hänellä on kolmekymmentä vuotta ollut “nyrkki niskassa”, hän työntää nopeasti pojalle vielä punnan setelin, pulipäiselle räkänokalle, jota itketään kuten Jaakob itki Joosefia, bussinkuljettaja töräyttää torveaan varovaisesti, hyvin hienotunteisesti, hän on vienyt asemalle satoja, ehkä tuhansia lapsia, joiden on nähnyt seudulla kasvavan, ja tietää, että juna ei odota ja että hyvästelyt tuntuvat vähemmän kipeiltä jälkeenpäin kuin edessä olevina. Huiskutuksia autiolle nummelle päin, pieni valkoinen talo, kyyneleet sekoittuvat nenästä valuvaan limaan, ohi kaupan, ohi kapakan, jossa isä iltaisin joi puolen litran tuopillisensa, ohi koulun, ohi kirkon – ristin merkki, myös bussinkuljettaja tekee sen – pysähdys, uusia kyyneliä, uusi ero. Myös Michael lähtee, samoin Sheila, kyyneliä, kyyneliä, irlantilaisia, puolalaisia, armenialaisia kyyneliä…
Matka bussilla ja junalla täältä Dubliniin kestää kahdeksan tuntia ja sen aikana kertyy vaunujen tungokseen lattialla pahvirasioiden, kupruilevien matkalaukkujen ja säkkien joukossa seisoskelevia tyttöjä, joilla on yhä rukousnauha kiedottuna käsiensä ympärille, ja poikia, joiden taskuissa kilahtelevat marmorikuulat – ja silti tämä kuorma on vain murto-osa yli neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä, jotka joka vuosi muuttavat pois Irlannista: työläisiä ja lääkäreitä, sairaanhoitajia, kotiapulaisia ja opettajia, irlantilaisia kyyneleitä, jotka sekoittuvat puolalaisiin ja italialaisiin Lontoossa, Manhattanilla, Clevelandissa, Liverpoolissa tai Sydneyssä… Rouva D:n yhdeksästä lapsesta täytyy siis varmasti viiden tai kuuden muuttaa maasta.
Irlannin pubikulttuurista olen lueskellut viime aikoina muutenkin. Maaseudun baareista, joissa tyhjenevän lännen peräkammarinpojat istuskelivat, kerrotaan muun muassa Kevin Martinin kirjassa Have ye no homes to go to?, joka on muutenkin mainio yleiskatsaus Vihreän saaren pubihistoriaan. Kevin C. Kearnsin kirjassa Dublin pub life and lore: an oral history ääneen pääsevät Dublinin pubien asiakkaat ja henkilökunnan edustajat useilta vuosikymmeniltä. Yksi rakkaista muistoista on oikeaoppinen (70-luvun alkuun saakka) stoutin laskeminen, johon kuuluu nuoren ja vanhemman oluen sekoittaminen eri hanoista samaan lasiin.
Bonusrastina voi suositella suomalaisen valokuvaajan Pentti Sammallahden kuvasalkkua Cathleen ní Houlihan, jonka hän kuvasi 1970-luvulla Irlannissa ja jonka kuvia voi selailla The National Gallery of Irelandin verkkosivuilla.
Olutkoira 